Rakenteista...

Eilisessä raamattupiirissämme oli käsittelyn alla Roomalaiskirjeen kaksi viimeistä lukua. Viimeisessä, 16. luvussa nousee mielenkiintoisella tavalla esille kysymys seurakunnan rakenteista. Paavali lähettää siinä terveisiä monille tuntemilleen roomalaisille uskoville. Olen joskus kuullut lähes tulkoon nihilistisen tulkinnan tästä nimiluettelosta. Sen mukaan siinä Paavali luettelee suurin piirtein jokaisen Rooman piskuisen kristittyjen joukon ihmisen nimeltä mainiten. Raamatun tutkisteluamme valmistellessani tuli esille paristakin lähteestä se ilmeinen fakta, että kyseessä olisi eri puolilla Roomaa kokoontuvien kristittyjen ryhmien läpikäyminen nimeltä mainiten. Useimmiten Paavali tässä name-droppingissaan identifioi ne joko ryhmän vetäjän tai sen kokoontumispaikan mukaan.

On luonnollista, että eräs kansainvälisen kotiseurakuntaliikkeen johtajista, amerikkalainen Neil Cole kirjassaan Church 3.0 (Jossey-Bass, 2010) nimeää tämän "roomalaisen mallin" suurkaupunkialueen orgaanisten kotiseurakuntien verkostoksi (s. 108-109). Hänelle on päivänselvää, että kyseessä ovat kotiseurakunnat, joita Paavali niiden hengellisesti vanhimpien johtajien perusteella nimeää viitisentoista. Hänen mukaansa missään ei näy merkkiäkään mistään keskusjohtoisuudesta.

Yllättävää kyllä, Åbo Akademin Uuden testamentin eksegetiikan emeritusprofessori Jukka Thurén päätyy täsmälleen samaan johtopäätökseen Roomalaiskirjeen kommentaarissaan (Sley, 1992). Hänen mukaansa kyse on erikokoisista kotiseurakunnista, joissa on ollut 20-80 jäsentä kussakin (s. 261). (Em. logiikan mukaan Rooman kristilliseen seurakuntaan olisi siis kuulunut arviolta 750 henkeä.) Käytännössä kotona kokoontuvan seurakunnan kokoon vaikutti käytössä olevan huoneiston atriumin, sisäpihan koko.

On tietenkin vaikeaa olla myöntämättä näinkin ilmeistä tosiasiaa; kristityt kokoontuivat tuohon aikaan kodeissa, koska sama tosiasia tulee vastaan muuallakin UT:a lukiessamme. Tyrannoksen koulu on meidän käytössämme olevien lähteiden mukaan lähes tulkoon ainoa esimerkki kristittyjen kokoontumiskäyttöön vuokratuista tiloista. Tältä pohjalta onkin sitten hyvin ennustettavaa, että käsitykset siitä, miten asioiden olisi tullut mennä tästä eteenpäin vaihtelevat. Tämän näkemysten hajoamisen aikaansaa lukijan  oma seurakuntanäkemys.

Ei ole yllätys, että Thurén on vahvasti sitä mieltä, että tässä kuvattu verkostomainen flat-organisaatiorakenne ei ollut toivottava olotila, ei ainakaan kovin pitkään. Hänen mukaansa esim. 14. luvun keskustelu ehdonvallan asioista oli osaltaan yksi merkki siitä, että nyt oli jo aika Rooman kristittyjenkin järjestäytyä oikeaksi seurakunnaksi. (Ks. s. 230 alk. Itse asiassa tämä oli Thurénin mukaan yksi perusmotiivi koko Roomalaiskirjeen kirjoittamiseen.)

Yhtä vähän on yllätys, että Cole ajattelee tuolloisen verkoston olleen jo sinänsä ihan ok ja hyvä keino tavoittaa metropolialueella asuvia ei-kristittyjä. Itse jäin miettimään pariakin seikkaa. On jännää, että Paavali ei missään käske, ei kehota Rooman (tai minkään muunkaan paikkakunnan) kristittyjä organisoitumaan ja tulemaan sillä tavoin jotenkin "enemmän" seurakunnaksi. Näyttää pikemminkin siltä, kuin järjestäytyminen olisi tapahtunut jo silloin, kun tultiin Kristuksen omiksi ja kastettiin Kristukseen. (Vrt. 1.Kor. 12:13.)

Toinen kysymys sitten on se, mitä etuja hierarkkisella organisaatiolla sitten olisi haettu? On päivänselvää, että tämä kysymys nousee länsimaisen kristinuskon perinteestä. Olemme perinteisesti tottuneet ajattelemaan, että "oikean" seurakunnan merkkinä on jonkinlainen pyramidimainen hallintohimmeli. Paavalin kirjeistä ei löydetä mitään viitteitä siitä, ei edes ns. pastoraalikirjeistä. Mielestäni kysymys ennen kaikkea muuta on se, mikä rakennemalli olisi parhaiten vienyt eteenpäin apostolista draivia tai vaihtoehtoisesti pahiten tukahduttanut sen? Väitän, että länsimainen kirkkohistoria (ja nykytila) parhaiten vastaavat tähän viimeksi mainittuun kysymykseen.