Oikea seurakunta?

Kun lukee jonkun uuden uskonnollisen yhteisön tunnelmia, ei voi olla kerta toisensa ihmettelemättä (ja samalla myös salaa ihailematta) sitä toiveikkuutta ja suloisen optimistista uuden kyntösaran mullantuoksua, joka sieltä nousee. Tällaisia vaikutelmia tuli väkisinkin mieleen (taas kerran) lukiessani Luther-säätiön Pyhäkön lamppua (nro 1/2015). (Tämä sanottuna silläkin uhalla, etten ensinnäkään ole mitenkään kallellaan tähän suuntaan. Toisekseen moni luterilainen ystäväni minulle kitkerään sävyyn huomauttaa, ettei kyseessä ole muuta kuin muutaman kirkkoon pettyneen sielun epätoivoinen paniikkireaktio.)

Hyvänä esimerkkinä tästä toimii säätiön hiippakuntadekaani Juhana Pohjolan pääkirjoitus Kirkoksi kasvava kirkko? Siinä Pohjola luvalla sanoen aika idealistisesti maalailee Luther-säätiön tulevaisuudenkuvaa. Pohjola toteaakin heti kättelyssä, että, kyllä, Luther-säätiö on todellisesti kirkko, vaikka se ei olekaan rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta. Tätähän on perinteisesti - ainakin näillä raukoilla rajoilla - pyritty esittämään oikean kirkon tunnusmerkkinä. (Samalla periaatteella on sitten osa seurakunnista niin haluttaessa voitu torpata ulos uskovien yhteydestä ja oman kotikaupungin parhaaksi toimimisesta.)

Toiseksi Pohjola hyvin innovatiivisesti esittelee Luther-säätiön, ei niinkään uutena kirkkona, vaan osana vanhaa ja tuttua apostolista kirkkoa. Hän jopa huudahtaa, "miten voisimme olla olematta kirkko, kun leipä on yksi ja niin mekin olemme yksi ruumis, sillä me kaikki tulemme osallisiksi tästä yhdestä leivästä (1.Kor. 10:16)?" (Kursivoinnit Pohjolan itsensä.)

Pohjola hahmottelee lukijoidensa eteen Suomen ev.lut. kirkon "hengellistä hätätilannetta", joka käytännössä synnytti tarpeen uuden yhteisön olemassaololle. Toisaalta hän viittaa siihen tosiasiaan, että oltiinhan jo nytkin oltu "täysin osallisia Kristuksen kirkon todellisuudesta". Mitä siis enää tarvittaisiin itsensä kokemiseen aidoksi seurakunnaksi? (Pohjola tosin käyttää itsepintaisen johdonmukaisesti "kirkko"-sanaa, mikä hänelle sallittakoon.) Mutta näin todetessaan Pohjola samalla tulee pukeneeksi sanoiksi niin monen kristillisen yhteisön tunnot häntä ennen.

Pohjolan ajatuskulku saavuttaa huippunsa kohdassa, jossa hän toteaa, että yhteiskunnan tunnustama "rekisteröintipaperi ei tee kirkkoa kirkoksi. Patentti- ja rekisterihallitus ei määrittele kirkon tuntomerkkejä." Omien havaintojeni mukaan Pohjola on ensimmäinen luterilainen teologi, joka sanoo tämän ääneen. Todellakin, se ei tee kirkosta kirkkoa tai seurakunnasta seurakuntaa. (Pikemminkin se synnyttää lahkon.)

Lopulta Pohjola - ehkä jopa aavistuksen profeetallisesti? - viittaa siihen, miten suuri määrä kristittyjä eri puolilla maailmaa elää parhaillaankin vainojen alla "ilman yhteiskunnallista asemaa ja suojaa". Niinpä, veljeni, sinäpä sen sanoit. Tähänkö ollaan maassammekin jo tulossa? Käytännössä juuri tämä kommentti tekee tyhjäksi kaiken Pohjolan edellä sanoman; Kristuksen kirkko on aina ollut vieras ja muukalainen tämän maailman keskellä, eikä millään tavoin riippuvainen virallisesta asemasta. Päinvastoin, se on todelliselta olemukseltaan jopa hylkinyt sille tyrkytettyä asemaa osana kulttuurista ylärakennetta erilaisine etuoikeuksineen ja pyrkinyt samaistumaan maan hiljaisiin, köyhiin ja nöyriin.

Pohjolan teksti on jossain määrin jopa riemastuttavaa luettavaa, sillä niin pragmaattisesti hän oikoo juuri niitä mutkia, joita perinteisesti on rakennettu estämään uusien yhteisöjen ilmaantumista Suomen hengelliseen kenttään. Joku voisi jopa sanoa "tilaisuuden tekevän varkaan", mutta minä en sano niin. Toteanpa vain, että uudenlainen tilanne synnyttää uusia innovaatioita, jotka sitten lähemmin tarkasteltuna eivät loppujen lopuksi niin kovin uusia olleetkaan.

Tältä pohjalta onkin oikeutettua ja ajankohtaistakin esittää ääneen kysymys, mikä on oikea seurakunta? Itse asiassa Pohjola - epäilemättä tietämättään - pukee sanoiksi minun (ja monen kaltaiseni) ajatuksia ja tuntoja. Joku voisi jopa sanoa, että näin tehdessään Pohjola antaa - epäilemättä tahtomattaan - aseet omien teologisten vastustajiensa käsiin, nimittäin uusien, rekisteröitymättömien yhteisöjen piirissä. Mutta minä en sano niin.

Totean vain tällaisena tavallisena Jeesukseen uskovana, ilman minkään virallisen, yhteiskunnan hyväksymän kristillisen yhteisön jäsenkirjaa, että - varmasti tietämättään ja tahtomattaan - Pohjola puki sanoiksi monia niitä ajatuksia, joita itsellänikin on ollut aidosta ja oikeasta seurakunnasta. Minäkin ajattelen itseni ja uskonyhteisöni olevan osa parin tuhannen vuoden ikäistä Kristuksen seurakuntaa, jota Herra tulee noutamaan. En minäkään ole perustanut mitään uutta yhteisöä, vaan halunnut viljellä ja varjella sitä vanhaa. En minä eivätkä monet uskonystävistäni ole kokenut tarpeelliseksi hankkia jotain patentti- ja rekisterihallituksen myöntämää virallista lisenssiä uskonnonharjoittamiseen. Olen Raamatun Sanan pohjalta päätellyt todellisen oikeuden tulla Jumalan lapseksi tulevan uudestisyntymisen kautta.

Miten siis voisimme olla olematta osa Kristuksen seurakuntaruumista, kun leipä on yksi ja niin mekin olemme yksi ruumis, sillä me kaikki tulemme osallisiksi tästä yhdestä leivästä (1.Kor. 10:16)?


------------

Lopuksi pari skenaariota jälkikonstantinolaisen kristillisyyden tulevaisuuteen:

1. Kotiseurakunnalla tai -verkostolla voi kyllä olla erilaisia toimintoja, jotka käytännössä ovat samanlaisia kuin ns. virallisella, perinteisellä organisaatioseurakunnallakin, ilman että se luopuu omasta orgaanisesta, verkostomaisesta mallista ja rakenteestaan.
2. Voi olla, että eri uskontojen välisen polarisoitumisen tuottamat ääri-ilmiöt (erityisesti täällä Euroopassa) synnyttävätkin tulevaisuudessa sellaista kristillisyyttä, joka onkin vähemmän uskonnollista ulkoinaisilta muodoiltaan ja tavoiltaan. Eräänlainen uudenlainen sovellutus "maanalaisesta seurakunnasta" siis ja toisaalta rationaalinen ratkaisu oman toimintavapauden säilyttämiseksi.