Jos vertaamme maassamme (tai länsimaissa yleensä) teologian- ja raamattuopetukseen käytettyjä resursseja (rahaa, aikaa ym.) sen tuottamiin tuloksiin, niin voimme vain ihmetellä mitä olemme tekemässä.
Eräässä blogikirjoituksessa todettiin, että nimenomaan ne nuoret kristityt, jotka innokkaimmin istuivat raamattutunneilla mieluiten myöhemmin kyseenalaistavat Raamatun arvovallan ja puolustivat aborttia, samaa sukupuolta olevien avioliittoja tai esiaviollista seksiä. Samat nuoret aikuiset ovat nyt se ryhmä, joka esim. USA:ssa kävelee ulos perinteisistä kirkoista siinä määrin, että ilmiöstä ollaan hyvin huolestuneita.
Ratkaisuksi kirjoittaja antaa opettamisen lopettamisen. Koko länsimainen kristillisyytemme on erilaisen opetuksen ylikyllästämää. Meidän ei tule enää opettaa heitä, vaan alkaa valmentamaan heitä.
Ero näiden kahden välillä on se, että valmentaminen tähtää aina johonkin tilanteeseen tulevaisuudessa, jossa oppimamme koetellaan. Valmentaminen merkitsee aina myös luonteen muokkausta. Nyt tuntuu siltä, että suurin osa opetuksestamme jää vain pään tiedoksi. Se paisuttaa ja passivoi, niin korkeatasoista kuin se muuten olisikin. Tältä tilanne näyttää myös tuon kaiken tuloksia ajatellen.
Uusien ihmisten voittamista Kristukselle ja aitoa opetuslapseuttamista näkyy niin valitettavan harvoin. Suurin osa tuloksista näyttää olevan joko teoreettisen tiedon kartuttamista tai sitten jonkin seurakunnallisen ohjelmistokoneiston pyörittämistä. Me sitten kutsumme tätä uskossa kasvamiseksi, vaikka kaikella tällä ei vielä ole mitään tekemistä sen kanssa.
No comments:
Post a Comment