Karkeasti sanottuna kahdenlaisia:
- historialliset kirkkokunnat ja perinteiset seurakunnat haluavat istuttaa seurakuntia, jotka ovat mahdollisimman paljon heidän itsensä näköisiä tai sellaisia, kuin ne haluaisivat olla
- kristityt näiden ulkopuolella haluavat taas istuttaa seurakuntia, jotka olisivat mahdollisimman puhtaita kaikesta siitä, mitä edelliset yhteisöt edustavat
-------
Viime mainittua ryhmää ohjaa pyrkimys tietynlaiseen puhdasoppisuuteen niin käytännön kuin opinkin tasolla. Ne hakevat identiteettinsä siitä, että ovat "lähteneet pois heidän keskeltään" eli "suuresta baabelista". Näiden uusien kotiseurakuntien kokoukset muistuttavat tosiasiassa usein perinteistä vapaiden suuntien hengellistä kokousta. Toinen vahva identiteetin määrittäjä onkin perinteisyys; se, mikä on vanhaa, on hyvää. Tämä tapahtuu jopa sen kustannuksella, että menetetään kyky kommunikoida oman aikamme ihmisen kanssa. Kolmas identieetin määrittäjä on "esikoisuus"-ajattelu; "tässä on nyt kyse seurakunnan ennalleen asettamisesta". Äärimmillään tällainen ajattelu vie lahkoutuneeseen "me yksin olemme Kristuksen ruumis"-ajatteluun, jossa ko. yhteisön ulkonaisella jäsenyydellä (ja vain sillä) nähdään olevan suora yhteys "elämän kirjaan".
Joskus uusi kotiseurakuntayhteisö toimii (etenkin prosessin alussa ja ainakin jonkin aikaa) eräänlaisena toipumisryhmänä turhautuneille ja loppuunpalaneille ex-pastoreille, vanhimmistolaisille ja muille vastuunkantajille. Tällaisella recovering-jutulla on tietysti oma paikkansa niin yksilön kuin yhteisönkin kasvussa, mutta mikäli tehokasta poisoppimista vanhasta ei tapahdu, suurena vaarana on jämähtäminen kiinni vanhoihin juoksuhautoihin, joiden ohi rintamalinja on saattanut siirtyä jo kauan sitten. Jos identiteetin hakee jotain vastaan olemisesta, ei pitkälle pötkitä, vaan jossain vaiheessa on pakko miettiä sitä, mitä me sitten edustamme.
Perinteisten kirkkojen seurakunnanistutusprojekteja taas ohjaa usein kirjoittamaton ja ääneenlausumaton vaatimus uskollisuudesta emoyhteisölle. Niistä ei saa tulla liian uusia, vaan niiltä odotetaan säännöllisin väliajoin tapahtuvaa "paavin sormuksen suutelemista". Mikäli irtiotto aiempaan kristillisyyden muotoon tulee liian ilmeiseksi tai saa liian radikaaleja muotoja, sitä yritetään hillitä tai jopa tukahduttaa esim. kiristämällä rahahanoja tai uhkaamalla sillä kirkollisella pannabullalla, jota jokaisen järjestäytyneen kirkkokunnan kaikkeinpyhimmän kassakaapissa säilytetään. (Käytännössä tämä voi tarkoittaa lupaavan urakehityksen tyssäämistä, pastorin valtakirjan menettämistä tai motittamista jonnekin "kristittyjen yhteyden reuna-alueille".)
Onnettommimmillaan tällaiset seurakunnanistutusprojektit toimivat vain vanhan yhteisön mokien, vääristymien ja jopa syntien monistamona. Muistan erään pastorin kerran kieltäytyneen uudesta seurakunnanistutusprojektista tähän vedoten, mikä oli mielestäni rehellinen vastaus. Mikään ei aiheuta niin paljon myötähäpeää sivustakatsojassa kuin sellaiset seurakunnalliset viritelmät, joissa vain pienemmässä mittakaavassa leikitään "oikeaa" seurakuntaa ja tosiasiassa vain toistetaan aiempia virheitä.
-------
Seurakuntia, joita en näe Suomeen juurikaan istutetun, ovat sellaiset, joiden jäsenistä olisi valtaosa pystymetsästä viimeksi kuluneen parin vuoden aikana uskoontulleita. Tämä voi johtua joko siitä, että nyt ei vain ole hengellisen sadonkorjuun aika vielä tai sitten yksinkertaisesti siitä, että uusia ihmisiä ei halutakaan tavoittaa. Useimpien perinteisten seurakuntien perusongelma on se, etteivät ne haluakaan kasvaa. Uudet uskovat koetaan hankaliksi ja vaivaa tuottaviksi - mikä onkin totta, koska vastauskoontullut vaatii aina huolenpitoa, kasvatusta ja ohjausta (ja kaikki tämä vielä ihan henkilökohtaisella tasolla). Suurin osa meistä haluaa kuitenkin vain joko hengellistä viihdettä, kodinomaista yhdessäoloa omassa turvallisessa porukassa tai hyviä kiksejä riehakkaasta tunnelmasta.
Näyttää siltä, että kovin harva meistä todella haluaa tehdä opetuslapsia ja kärsiä vaivaa siinä.
-------
Tämä on aihe, josta voisi kirjoittaa vielä paljon enemmän ja ehkä näin teenkin.
2 comments:
Kirjoita ihmeessä! Niin totta.
Vanhojen seurakuntien kannattaisi istuttaa nousevan sukupolven ehdoilla uusia seurakuntayhteisöjä. Mutta tämä on niin vaikeaa...
Se olisi ihan yhtä luonnollista elämän jatkumisen kannalta kuin perheiden perustaminen. Ja yleensä nuoret parit muuttavat oman katon alle, eivätkä jää anopin helmoihin, vaikka se kuinka idylliseltä saattaisi vaikuttaa.
Viimeistään siinä vaiheessa, kun uusi perhe saa lapsia, aletaan tarvita isovanhempia. Kokemusta, käytännön apua jne.
Perimää siirtyy, mutta jokainen pari luo oman perhekulttuurinsa.
Ja sitten jouluna juhlitaan yhdessä. Joululaulut yhdistävät, vaikka muuten musiikkimaku olisi erilainen.
Siispä esimerkkiä seurakuntaelämään luonnollisesta elämästä.
Seurakuntayhteisöt jäävät usein säilyttämään olemassa olevaa ja huomaavat ennemmin tai myöhemmin, kuinka kaikki happanee...
aikamiespojat ja vanhat piiat pyörivät nurkissa.
Post a Comment