Virtanen nukkuu kirkossa

Kesäjuhlakierroksellaan Virtanen ja vaimonsa olivat eksyneet naapurikaupunkiin vanhan ja kunnianarvoisan kirkollisen herätysliikkeen juhlille. Herätysliike oli liki 200 vuotta vanha ja sen asemaa valtiokirkon sisällä osoitti monet sen piiristä nousseet piispat ja muut kirkolliset merkkihenkilöt. Jopa nykyinen arkkipiispakin oli alunperin lähtöisin tämän vanhan ja kunnianarvoisan liikkeen piiristä, joskin hän nykyään mielsi itsensä enemmänkin "yleiskirkollis-spongilaiseksi". Kirkon papiston piirissä tehdyt gallupit puhuivat myös omaa kieltään sen valta-asemasta kirkossa: suuri osa kirkon papeista mielsi kuuluvansa juuri tähän liikkeeseen.

Juhlilla oli monenlaista ohjelmaa: oli seuroja, runoiltaa ja kirkkokonserttia, olutmaistajaisia periaatteella "Jalkautuva kirkko", teatteriesitys "Jumalan teatterin ylösnousemus" ja paneelikeskustelu ilmastonmuutoksen vaikutuksesta kirkon strategiaan 2010-luvulla jne. Suuressa kirja-, lehti-, cd- ja dvd- ja taide-esinemyyntihallissa aikansa vaimonsa käsipuolessa kierrettyään Virtanen oli tokaissut vaimolleen:

- Ei taida olla enää jäljellä kuin liike... tai ehkä vaan liikeyritys.

Vaimo oli viisas ihminen ja vaikeni. Ei kannattanut ärsyttää talviunilta herännyttä karhua. Sillä sellainen Virtanen oli tai sellainen hänestä tuli tällaisilla markkinoilla. Väkeä oli kuin helluntaiepistolassa, mutta helluntain Hengestä ei Virtanen kovinkaan montaa tuulahdusta ollut vielä huomannut. Rahaa kyllä liikkui ja varmaan moneen hyvään tarkoitukseenkin, mutta päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi kuitenkin markkinahumu ja kulttuurinen puuhastelu. Tämä oli enemmänkin kansanperinnettä ja kulttuurikristillisyyttä kuin sitä elävää herätyksen henkeä, joka 1800-luvulla monin paikoin oli muuttanut kokonaisia kyläkuntia.

Vaimo oli kyllä alunperinkin epäröinyt vähän tämän reissun järkevyyttä. Ei sieltä hengenheimolaisia löytyisi, vaan enemmänkin tulisi huonot fiilikset. Virtanen oli kuitenkin vaatinut päästä matkaan, jos ei muuta niin vain ihan "spiritual mapping" mielessä. Kyllähän vaimo sen tiesi, että kun Virtanen tuolle päälle sattui niin ei sitä auttanut toppuutella. Se lähtisi sitten vaikka yksin. Eli vaimo oli lähtenyt Virtasen mukaan, vähän niinkuin perään katsomaankin, jos nyt ihan rehellisiä ollaan.

Oltiin käyty syömässä, suomalaista perinneruokaa tietty eli pizzaa ja cokista (tosin vaimo oli ottanut jäävettä). Pizzoissa oli kolme eri vaihtoehtoa, joista jokainen oli nimetty yhden pääsihteerikandidaatin mukaan. Uusi pääsihteeri (hyväpalkkainen sellainen) valittaisiin sunnuntain pääseurojen jälkeen äänestyksellä. Ehdokkaina oli kolme teologian tohtoria, mikä sekin osoitti ajautumista kauas alkuperäisistä maallikkoliikkeen juurista: kaksi miestä ja yksi nainen, jonka läpipääsyyn kukaan ei tosissaan uskonut. Tämä oli kuitenkin lykätty ehdokkaaksi liikkeen radikaalin feministisiiven rauhoittamiseksi. Pohjois-Suomesta tulleet isäntämiehet ja vanhat seurapuhujaveteraanit puhuivatkin avoimesti ääneen "kiintiösisaresta" tai "rirektiiviplikasta".

Virtanen oli valinnut eskolaisen eli pizzan, jossa oli ruispohjalla täytteenä muikkua, savujuustoa ja tuoresipulia. Tämä Eskolainen oli vanhan ja arvostetun suvun vesa (kirjaimellisesti!), jonka sukujuuret ulottuivat monen sukupolven taakse liikkeen historian alkuhämärään. Nykyisin Vesa Eskolainen työskenteli Raha-automaattiyhdistyksen ylitarkastajana (vastuualueenaan kirkolliset projektit), josta oli sitten hyvä ponnistaa pääsihteeriksi. Vaimo oli ottanut naispuolisen ehdokkaan mukaan nimetyn Kirsi-Marjatta-pizzan, jossa oli täytteenä simpukoita, katkarapuja ja etanoita (viime mainitut vaimo tosin jätti syömättä) sen kunniaksi, että Kirsi-Marjatta Leivonen-Metsänen oli ollut teologian jatko-opiskelijana Ranskassa Bordeauxin yliopistossa ja väitellyt siellä tohtoriksi (aiheenaan Jaques Ellulin yhteiskunnallisten teesien relevanttius Mitterandin ajan Ranskassa). Kolmas ehdokas oli nimeltään Jari Vehmervuo, mutta hänellä ei uskottu olevan suuriakaan mahdollisuuksia: päälle kolmikymppinen kaveri, joka toimi Kuusaanvaaran seurakuntayhtymän kasvatustyön toimialajohtajana. Pizzakin oli ihan tavallinen kinkku-ananas-aurajuustoyhdistelmä.

Syönnin jälkeen he olivat nauttineet kupilliset kehitysmaakahvia kirkon aulaan rakennetussa kierrätyskahviossa ja sitten he olivat päättäneet hiipiä keskikesän hellettä pakoon vanhan kirkon viileyteen. Heillä ei ollut tarkaa tietoa, mitä siellä olisi ohjelmassa, mutta he olivat löytäneet mukavat paikat kirkon parvelta. Siellä istuessaan heille oli valjennut, että ohjelmassa olisi kuuluisan ja mainetta saaneen Hjalforss-kuoron ilmaiskonsertti. Virtanen oli syrjäsilmällä huomannut, että vaimo oli jopa vähän innostunut kuulleessaan mitä ohjelmassa olisi. (Maksullinen isompi konsertti kamariorkesterin kera olisi sitten sunnuntain pääseuroissa.)

Ennen kuoron odotettua esiintymistä oli pakollinen puheosuus, jonka piti paikallinen kirkkoherra. Hän kiitteli vuolaasti paikalle kerääntynyttä kirkkokansaa sen aktiivisuudesta, "kun ei kirkkopolku pääse nurmettumaan" ja miten monet olivat "jo lapsesta asti olleet uskollisia kirkossakävijöitä". Ikään kuin parhaammaksi vakuudeksi hän totesi mukana olevan sellaisiakin, jotka jo hänen isänsä aikoina (joka oli siis ollut edellinen kirkkoherra) olivat olleet "uskollisia ja kuuliaisia sanan kuulijoita". Virtaselle juolahti mieleen, että mitä ihmettä noiden vuosikymmenien aikana sitten olikaan tapahtunut, kun kaikki on edelleen ihan ennallaan. Oli istuttu seuroissa ja kuunneltu saarnoja vuosikymmenestä toiseen, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Mutta viisaana miehenä ja vastuullisena aviopuolisona hän ei halunnut vaimoaan enempää ärsyttää.

Puheensa lopuksi kirkkoherra sitten totesikin Jumalan armon olevan "niin valtava, että vaikkei kettään kirkossa kävisikkään, niin tuo pelekkä kirkonkellojen soitto ja messun pitääminen, vaikka ihan... ihan tyhyjälle kotikirkolle, niin sekin riittäisi. Siinäkin nousisi Korkeimman istuimen juureen köyhän kansan syvä huokaus ja kotoisten kellojen kumina loisi rauhaa ja turvallisuutta maan kansan rintoihin". Tätä vuodatusta kuunnellessaan monen vanhan herätysliikkeen perinnejäsenen silmät kostuivat.

Virtasta sensijaan alkoi tätä kuunnellessa tuhdin pääsihteeriehdokaspizzan jälkeen ramaisemaan ja niin kävikin, että kesken arvokkaan ja hartaan kirkkokonsertin Virtanen nukahti. Ja mikä kummallisinta, kesken kirkonmenojen Virtanen näki unta.
-------

Oltiin vesillä, soudettiin selällä ja etsittiin hyvää verkkopaikkaa. Tultiin lahden poukamaan, jossa hiljaisuus ja tyyneys leijui vedenpinnan yllä. Aurinko paistoi lämpimästi ja ulkonaisesti kaikki näytti olevan hyvin. Kuitenkin Virtanen veneen keulassa, verkot käsissään, valmiina laskemaan ne rannan puolelle, parin luodon väliin, aisti ilmassa jotain outoa. Sitten hän näki edessään muutamia kuolleita kaloja, lahnan ja kolme ahventa, elottomina veden pinnalla, pullistuneet vatsat ylöspäin kellumassa. Lokkikin oli jo ehtinyt naukkasta ison palan lahnan kyljestä pois.

Sitten Virtanen näki rantakivellä seisomassa harmaapartaisen miehen, joka pistävillä silmillään tuijotti Virtasta. Miehessä oli jotain outoa: vaateparsi oli vanhanaikainen ja kulunut ja hän oli paljain jaloin. Kuitenkin miehestä tuntui huokuvan ulospäin jonkinlainen yksinkertainen arvokkuus ja sanaton arvovalta. Ikäänkuin mies taatusti tietäisi mitä hän puhuu, hän sanoi Virtaselle:

- Sinun ei kannata enää täällä kalastaa. Täällä on jäljellä vain kuolleita kalanraatoja. Terveet parvet ovat jo aikoja sitten uineet toisiin vesiin. Mene sinne kalastamaan, niin saat saalista.
-------

Virtanen havahtui hereille kun hänen vaimonsa lempeästi pökkäsi häntä kyynärpäällä kylkeen. Asentoaan kirkonpenkissä kohentaessaan Virtanen saattoi huomata muutamien tummapukuisten kirkkovieraiden katseessa paheksuntaa.

Kirkkokonsertti oli päättynyt ja saarnatuoliin oli kiivennyt liikkeen tunnettu veteraanipuhuja, Ossi Miettinen, joka kertoili laajasti liikkeen perusnäkemyksistä, kuten "vappaasta ja laajasta armosta, joka kumartuu kaikkiin koloihin" ja "joka ei kysy syämmen uskoa, eikä suun tunnustusta, eikä vaai mittään muuttakkaan, vaan joka luottaa Isän rakkauteen". Puhuja jopa vertasi kirkossa pidettävää ehtoollista paikallisessa "keskiolutbaarissa piettävvään ehtoollismessuun, jossa, kun meillä on viini ja leipä, niin siellä on sakramentteina kalja ja makkara...".

Tässä vaiheessa Virtanen oli vilkaissut vaimoaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta he olivat nousseet ylös ja lähteneet vähin äänin ulos kirkosta. Ennen ulos aurinkoiseen iltapäivään astumista, Virtasen katse oli osunut vanhaan tauluun kirkon eteisessä. Siinä oli kuvattu vanha, harmaapartainen mies, jonka kasvoista huokui jonkinlainen selittämätön luonnollinen auktoriteetti ja viisaus. Alla oli teksti: "Liikkeemme hengellisen isän, kalastaja Arvid Johansonin muistoksi".

Virtanen huomasi, että kyseessä oli se sama mies, jonka hän oli nähnyt unessa.