Edellisen jatkoksi: lavakulttuuri "nerouden" eteenpäin siirtämisen esteenä

"(Sigh) Tell me something new" taisi olla reaktioni, kun törmäsin somessa tähän juttuun.

Aikamedian toimituspäällikkö Ruut Ahonen kirjoittaa Ristin Voitto-lehdessä otsikolla "Lavakulttuurin kulisseissa" erityisesti vapaita suuntia riivaavasta ongelmasta, nimittäin lavaleijonista. Tiedättehän tämän ongelman? Kun ammoisina aikoina kristittyjä heitettiin areenoille leijonien eteen, niin nyttemmin tietyissä kristillisissä piireissä (joissa itsekin olen aikaani paljon viettänyt) lavalla keikkuvat leijonat ovatkin pääosassa.

Aivan oikein Ahonen kirjoittaa lavakulttuurin tekevän siellä keikkuvasta helposti haavoittuvan, koska siellä ei haluta nähdä kristittyjä, jotka ovat heikkoja ja kamppailevat erilaisten asioiden kanssa. Lavakulttuuri vetää johtajat helposti kaksoiselämään ja sitä seuraaviin salaisiin lankeemuksiin ja synteihin. Hienoa, että helluntailiikkeen piirissä ollaan havahduttu tähän todellisuuteen.

Vielä enemmän naulankantaan Ahonen osuu nostaessaan esille - ainakin minun mielestäni - vielä suuremman ongelman. Kun huomio kiinnittyy (esim. kristillisen median ansiosta) näihin lavaleijoniin, tavallisen uskovan osaksi jää uskollisen kokouksissa kävijän rooli. Kristityn kasvua mitataan näiden kokouksissa käyntien määrällä ja valtakunnan työn tuloksia näiden kokousten kävijämäärällä. 

Pelkkä lavalle katsominen ei kuitenkaan tarjoa kunnon kasvualustaa. Lavakulttuuri yksinään ei takaa sitä, että uskon perusasiat ovat selvillä ja usko pääsee kasvamaan, kirjoittaa Ahonen. Itse toteaisin tähän, että lavakulttuuri on eräs tehokkaimpia tapoja estää kaikenlainen hengellinen kasvu, koska se passivoi ihmisen, jonka identiteetti on vain sanankuulija. Muistan jo joskus ammoisessa nuoruudessani kuulleeni tähän tilanteeseen sopivan lausahduksen: "Saatte tulla, saatte olla ja saatte pullaa". Näin näyttää käyneen monessa kohtaa.

Tiedän kokemuksesta sen, miten monessa seurakunnassa todellisuutta on se, että ihminen on saattanut istua jopa vuosikymmeniä samoissa kokouksissa, eikä mitään todellista kasvua ole tapahtunut, koska huomio on kiinnittynyt vain esillä olevan seurakunnan työn tekijän seuraamiseen. Lavaleijonat ovat pahimmillaan saattaneet olla esteenä kokonaisen sukupolven kasvamiselle vastuuseen Jumalan valtakunnan työstä. "Olla Herran tiellä" saa tällöin kaksoismerkityksen.  

Neil Colea vapaasti lainaten, paras tapa saada aikaan laajempaa hengellistä muutosta ei ole korkeammin koulutettujen pastorien saaminen seurakuntaan, vaan paremmin varustettujen seurakuntalaisten heittäminen kehiin. Edellisessä postauksessa halusin antaa suuntaviivoja "neroudeksi" kutsumani hengellisen kasvamisen ja jakamisen eteenpäin siirtämiselle. Näen Ahosen reposteleman lavakulttuurin eräänä suurimpana esteenä Efesolaiskirjeen 4. luvun näyn toteutumiselle uskovien yhteiselle kasvulle kohti Päätä, joka on Kristus, jolloin ei enää olla kaiken maailman opintuulien riepoteltavana.

 

Ahonen kantaa aiheellisesti huolta lavakulttuurin työllistämistä ihmisistä. Minäkin ajattelen, että on jo aika päästää lavaleijonat lepoon. On nimittäin olemassa mielekkäämpiäkin tapoja toteuttaa omaa kutsumustaan. Edelliseen postaukseeni viitaten, opeta siis pelaajat ajattelemaan valmentajien tavoin.

Miten nerous siirretään eteenpäin?

 Futiksen EM-kisat poikivat monenlaisia (hyviäkin) uutisia. Samaan aikaan toisaalla, nimittäin naisten Kansallisen liigan parissa esille nousee päinvastaisia esimerkkejä, kuten Ilta-Sanomat aiheesta kirjoittaa. Iltiksen uutisesta käy ilmi myös Palloliiton täysin pieleen mennyt toimintatapa.

Mutta sitten niistä hyvistä uutisista. Entinen ammattilaisjalkapalloilija Petri Pasanen kirjoitti lauantain 19.06. kolumnissaan mielenkiintoisesti ja ajatuksia herättävästi siitä, "miten tulevaisuuden valmentajia kasvatetaan" (ESS s. 20). Harvoin saa lukea yhtä kauas tai syvälle luotaavaa settiä futiksesta - ja valmentamisesta yleensä - ihan paikallispravdan sivuilta.  

Pasanen kirjoittaa Belgian maajoukkueen espanjalaisvalmentaja Roberto Martinezin ajatuksesta järjestää halukkaille maajoukkueleiriläisille räätälöityä valmentajakoulutusta muun toiminnan ohessa. Ajatuksena ei ollut vain valmistaa pelaajia aktiiviuran jälkeiseen elämään, vaan ennen kaikkea se, että Martinez uskoo jalkapalloa pelattavan ennen kaikkea aivoilla.

Oma kommentti #1: Jo tässä vaiheessa voidaan vain miettiä (ja ihmetellä) sitä, miten pitkä matka tällaisesta ajattelutavasta ja asenteesta on perinteiseen huutajavalmentajaan, josta ylläoleva Ilta-Sanomien esimerkki kertoo.

Pasasen mukaan valmentajat haluavat nykyään kontrolloida peliä yhä enemmän. Jalkapallosta on huipputasolla tullut yhä enemmän valmentajien peli. Tämä tapahtuu Pasasen mukaan parhaiten korkeatasoisen ja harkitun strategisen valmennuksen kautta. Tämä haastaa vaistämättä myös pelaajia ajattelemaan omilla aivoillaan.

Oma kommentti #2: Enää ei voida siis ajatella yhden suuren (ja usein egoistisen) pelaajan voivan kannatella yksin joukkuetta ja ratkaista pelejä aina uudelleen ja uudelleen oman ylivertaisuutensa nojalla.

Silti parhaatkaan valmentajat eivät voi kontrolloida kaikkea, toteaa Pasanen. Pelaajien itsensä on myös opittava ratkaisemaan taktisia ongelmia, analysoimaan otteluja ja kehittämään tämän datan pohjalta niin omaa kuin muunkin joukkueen peliä. Eli heidän on opittava ajattelemaan kuin valmentajat, ilman että he koko ajan kuikuilevat valmentajan suuntaan, odottaen käskyjä penkiltä.

Oma kommentti #3: Erityisesti ajattelen tämän kaltaisen, mentoroivan otteen olevan tarpeen nuorempien ja kokeneempien pelaajien välillä. Käskyttäminen sinänsä ei vie asioita eteenpäin, vaan kokemuksesta tulevan esimerkin kautta tapahtuvan oppimisen avulla.

Mieti Martinezin valmentajakurssin kokoonpanoa: maailman parhaita pelaajia maailman parhaiden valmentajien opissa, istumassa samassa kopissa vaihtamassa ajatuksia pelistä, joukkueesta, sen pelaamisesta ja eri rooleista ja tehtävistä sen sisällä. Tältä pohjalta Pasanen heittää kysymyksen Palloliiton koulutuksen suuntaan: voitaisiinko vastaavaa ajatella myös meillä? Entä nuorisomaajoukkueen tapahtumat? Kaikista ei tietenkään tule valmentajia, harvasta A-maajoukkueen valmentaja, mutta jokainen voi kehittyä ja myös kasvaa ihmisenä. Ehkä tätä kautta myös alussa Ilta-Sanomista lainatun esimerkin kaltaiset mädät omenat ehdittäisiin hyvissä ajoin poimia pois korista. 

Näin on myös meidän hengellisessä elämässämme, sanoi entinen mies ja jatkoi: todellakin tämä Pasasen ansiokas artikkeli poikii paljon ajatuksia opetuslapseuttamiseen, seurakunnan istutukseen ja uusien johtajien kasvattamiseen liittyen. Eikö Paavalin oma malli olutkin uusien koutsien kasvattaminen, kuten Timoteus ja Tiitus esimerkiksi? Karismaattisilla maalitykeillä (vrt. Apollos) on toki paikkansa, mutta tosiasiassa valtakuntaa vievät eteenpäin näkymättömät puurtajat kentällä, jotka myös kouluttavat uusia kaltaisiaan valtakunnan työn tarpeisiin. 

Miten siis tämä "nerous" siirretään eteenpäin?