Palaan vielä aiempaan postaukseeni, jossa käsittelin Suomen
teologisen instituutin uusinta julkaisua. Oikeastaan ainoa artikkeli, joka
jollain tavalla toi valoa tulevaisuuteen kristinuskon, jopa evl. kirkon
kehityksen suhteen Suomessa, oli DI Miikka Niirasen artikkeli Kaupungistumisen
haaste kristilliselle lähetystyölle Suomessa. Jo Niirasen artikkelilleen valitsema
nimi edustaa (oman näkemykseni mukaan) uutta ajattelua STI:n piirissä. Jos sen
piirissä ehkä ollaankin vierastettu kaupunkiteologian orientaatiota (joka
kieltämättä liippaa läheltä yleistä uskontotieteellistä harrastuneisuutta),
niin ei sen piirissä mitenkään erityisen missiologisia painotuksia ole kuultu.
Lähetystyön painopiste on nähty pääasiassa Aasiassa ja Afrikassa, kun taas
Suomen maaperää on tehokkaasti kynnetty kulttuurisodankäynnin välinein. Tämä on
sikäli mielenkiintoista, että itse näen kaupunkiteologiassa paljonkin saumaa
erilaisille missiologisille sovelluksille. Tässä mielessä Niirasen artikkeli
tuo raikkaan tuulahduksen käytännön tasolta.
Tämä kirjoitus ei ole tarkoitettu miksikään
kirjallisuusarvioksi tai tieteelliseksi kritiikiksi Niirasen ansiokkaaseen
artikkeliin. Kyse on lähinnä sen minussa itsessäni herättämistä ajatuksista,
niin kuin blogin ideaan kuuluukin.
Kuten on väsyksiin asti todettu, seuraavien kahdenkymmenen
vuoden aikana kristinuskon asema maassamme tulee muuttumaan radikaalisti. Tässä
on (taas kerran) hyvä erottaa toisistaan evl. kirkon kehitys ja Jeesus-uskon
leviäminen maassamme yleensä. Se on selvää, että evl. kirkon asema (ja tila)
rapistuu ja siitä se saa syyttää lähinnä vain itseään. On aiheellista Niirasen
tavoin kysyä, missä määrin suomalaisen yhteiskunnan maallistumista voidaan
selittää liberaalin kirkon jäsenkadolla, kuten USA:ssa on tapahtunut?
Nuorempaa sukupolvea ajatellen tämä tarkoittaa sitä, että
perinteinen kristillisen tunnustuksen mukainen usko ei merkitse suurelle osalle
heistä enää sitä, mitä se merkitsi heidän isovanhemmilleen (ja jossain määrin
vielä heidän vanhemmilleenkin). Nuoret aikuiset ovat monien tutkimusten valossa
suurin yksittäinen kirkosta eroavien ryhmä. Tämä näkyy erityisen selvästi
suurissa asutuskeskuksissa. Muistan kiinnittäneeni huomiota tähän ilmiöön jo
omassa nuoruudessani 70-80-luvulla; kun entinen aktiivi seurakuntanuori muutti
opiskelupaikan perässä pois omalta kotipaikkakunnaltaan, niin monen kohdalla
juuri siitä alkoi etääntyminen pois sekä uskosta että sitä tunnustaneesta
yhteisöstä.
Tässä kohtaa erityisesti evl. kirkon piirissä on kerta
toisensa jälkeen tultu yllätetyksi ns. housut kintuissa; on itsepintaisen
hyväuskoisesti hoettu mantraa kello kymmenen sunnuntaimessusta seurakunnan
pääkokoontumisena. Sitä se tosiasiassa ole ollut millään mittarilla mitattuna
enää pitkään aikaan. Ns. vapaat suunnat eivät ole täysin vapaita tästä
kritiikistä, vaikka heidän seurakuntarakenteensa onkin ollut ketterämpi
ottamaan koppia tällaisista nuorista aikuisista. Tässä mielessä jokin
kaupunkiteologian kaltainen uusi orientaatio voisi mahdollistaa tietynlaisen uuden
aluevaltauksen, kun siihen rohkeasti liitettäisiin missiologinen dynaamisuuus
erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten toteuttamana. Kuitenkin Niirasen
mukaan viidesläisten järjestöjen aktiivisuus ei keskity suuriin kaupunkeihin,
vaan keskuspuolueen tavoin yritetään pitää koko maa asuttuna. Tämä kaupungistumisilmiön
dissaaminen voi hyvinkin olla näiden järjestöjen tulevaisuuden kannalta huono
juttu.
Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin, tutkimusten mukaan
tulevaisuus länsimaissa on todennäköisesti pitkällä tähtäimellä odotettua
uskonnollisempi. Eräs syy tähän on hyvin yksinkertainen; uskonnollisesti
orientoituneet ihmiset useimmiten perustavat perheen ja hankkivat lapsia.
Mikäli muissa väestönosissa ei tapahdu vastaavaa ilmiötä, niin perhemyönteisyys
ja lapsiystävällisyys arvoina vaikuttavat alueen/yhteisön demografiseen
kehitykseen. (Tämä koskee uskonnollisesti orientoituneita ihmisiä yleensä, eikä
vain kristittyjä.)
Niiranen tarjoaakin tämän erääksi ratkaisuksi kristillisten
yhteisöjen jäsenkatoon. Tällaisen orientaation lanseeraaminen ja vahvistaminen
tulee luonnollisesti toteutua ilman minkäänlaista pakkoa tai sanktioita. Eikä
tämä tällaisena vielä riitä, vaan kyse on enemmänkin opetuslapseuttamisesta,
kuin vain jonkin tradition eteenpäin siirtämisestä. Oma aikamme on osoittautunut
sangen tehokkaaksi ulkokohtaisten uskonnollisten tai kulttuuristen tapojen
kyseenalaistajaksi.
Amerikkalaisen Ron Dreherin ajatusten innoittamana (erityisesti
kirjassa The Benedict Option) Niiranen viittaa kristillisen kasvatuksen
ja koulutuksen määrätietoiseen kehittämiseen ja sen tunnustuksellisuuden
profiloimiseen. Siinä olen Niirasen kanssa samaa mieltä, että Dreherin
esittelemä ”benediktiininen optio” ei oikein herätä vastakaikua
meikäläisessä. Ajattelen, että meidät on ehdottomasti tarkoitettu elämään
vuorovaikutuksessa tämän maailman kanssa. Ymmärrän tähän liittyvät jännitteet,
mutta näen myös uskomme ja ennen kaikkea sen Kohteen olevan tätä maailmaa ja
sen voimaa suurempi. Näin ollen vuoropuheluun tulee antautua, mutta sen tulee
tapahtua selvästi tunnustukselliselta pohjalta. Älkäämme siis toistako enää
evl. kirkon virheitä, vaan olkaamme selkeästi evankelioivia, profeetallisia,
apologeettisia ja yhteisöllisiä.
Niiranen viittaa myös nuorten ja maahanmuuttajien rooliin
kristinuskon leviämisessä jälkikristillisessä Euroopassa. Tosin pelkkä tottumus
messussa käymiseen sunnuntaisin ei pitemmän päälle riitä, vaan seurakuntalaisia
yleensä (ja nuoria erityisesti!) on varustettava meitä ympäröivän maailman
kohtaamiseen. Mikäli yhteisön kasvu nojaa liikaa vain yhteen ikäluokkaan tai kieli-
tai väestöryhmään, se luonnollisesti pysähtyy nopeammin. Seurakunta on Jumalan koko
perheväen yhteentuleminen.
Kaksi yllättävää seikkaa ponnahtaa Niirasen artikkelista esille.
Ensimmäinen asia, johon Niiranen ei lainkaan viittaa, on diakonia – nimenomaan
laajasti ymmärrettynä. Tarkoitan tällä työtä ihmisoikeuksien puolesta,
ihmiskaupan uhrien auttamista yms. Ajattelen näiden olevan esimerkkejä
sellaisista ajankohtaisista haasteista, joihin on viisasta tarttua. Samoin
Niiranen uhraa yllättävän vähän tilaa kristillisen mission tärkeimmän asian
käsittelyyn, nimittäin seurakunnan, joka on pelastuneitten yhteisö. Itse
nostaisin tämän kaikkein tärkeimmäksi. Kristillisen työn ytimen on oltava
terve; kyse on Herralta Jeesukselta saadun mission ensisijaisuudesta.
Kristillisen kulttuurin (esim. kasvatus ja koulutus) rakentaminen on
ehdottomasti toissijaista.
Puhutaan nyt sitten jumalanpalvelusyhteisöistä tai
seurakunnan istutuksesta, niin tämän kaltaisen ketterän ja joustavan yhteisön edut
ovat selvät verrattaessa sitä kuntarakenteeseen sidottuun organisaatioon.
Nimenomaan tässä kohtaa nousee työn maantieteellisen painopisteen tarkka
harkinta arvoon arvaamattomaan. Tutkimus ja tilastot niin USA:n kuin
Euroopankin kaikkein sekulaareimmilta alueilta osoittavat, että on mahdollista
saavuttaa ei-uskovia ihmisiä evankeliumilla jo hyvin pitkään jatkuneen
konservatiivisten kristittyjen vähemmistöaseman tilanteessa, kuten Niiranen
osuvasti toteaa. Suomessa olemme yhä enemmän siirtyneet tällaiseen
tilanteeseen. Meidän on nyt hyvä nöyrästi kiinnittää huomiota nimenomaan niihin
yhteisöihin, joiden työ kantaa hedelmää ja oppia heiltä.
Puhutaan nyt siis vanhan tunnustuskunnan sisällä olevasta
jumalanpalvelusyhteisöstä tai uuden seurakunnan istuttamisesta, niin edelleen
puhumme eri asiasta kuin aidosti missionaalisesta yhteisöstä. Timo Pöyhösen
tavoin minäkin pidän tärkeimpänä sitä, että uusi yhteisö on olemassa uusia
uskoontulleita varten. Niin kauan kuin tätä ei laajamittaisesti tapahdu, niin
emme puhu mission tosiasiallisesta etenemisestä tai uuden seurakunnan
istuttamisesta, vaan vain ”pyhien kierrätyksestä”.
Olen toiminut hengellisessä työssä niin evl. kirkon kuin
vapaan seurakunnan palveluksessa. Viimeiset 15 vuotta olen ollut mukana
perinteisiin tunnustuskuntiin kuulumattomassa kotiseurakuntaliikkeessä, joka on
osa laajempaa kansainvälistä liikehdintää. Näitä teemoja käsittelin myös
teologian opinnoissani Helsingin yliopistossa. Tämän kokemukseni pohjalta
mieleeni nousee kolme seikkaa missionaaliseen yhteisöön liittyen.
Ajattelen uuden missionaalisen yhteisön tunnuspiirteitä
olevan ensinnäkin sen, että se on selkeästi paikallinen. Se on olemassa
paikallisia ihmisiä varten, tavoittamassa heitä, ei jotain hallintohimmeliä
koristamassa tai pyramidirakennetta pönkittämässä. Ajattelen toisen tärkeän
piirteen olevan tietynlainen jälkitunnustuksellisuus. Kuten edellisessä
postauksessani totesin, jälkikristillisyys Suomessa näyttäytyy nimenomaan
jälkiluterilaisuutena. Näin ollen uuden yhteisön on otettava aiemman paradigman
vaipuminen unholaan todesta ja kurottauduttava kohti uutta, mihin Herra on
meitä viemässä. Kolmantena olennaisen tärkeänä piirteenä näen uuden yhteisön
opetuslapseuttavan vaikutuksen ja roolin. Meidän on kasvatettava omat
hengelliset lapsemme paljon muuhunkin kuin vain seurakunnassa käymiseen.
Kiinalaista Watchman Neetä lainaten ajattelen, että kyse on siitä, miten elämme
saman Kristuksen ruumiin jäseninä. Opetuslapseuttamisen on tapahduttava, ei
vain tiedollisella tai toiminnallisella tasolla, vaan kaikissa sen eri
ulottuvuuksissa. Ajattelen tähän kuuluvan tilivelvollisuuteen ja
läpinäkyvyyteen kasvattamisen mentoroinnin avulla sekä vapauttamisen ja
parantumisen toteutuminen Jeesuksen lupauksen mukaisesti ihmisen kaikilla
elämänalueilla.