Avioliitto, realismi ja romanttisen rakkauden ihanne

Keskimmäinen poikani ja hänen kihlattunsa vihittiin avioliittoon juhannusaattona. Hääjuhlassa heille osoitetussa puheessani lainasin Laulujen laulua, jossa kerrotaan kuningas Salomon tulemisesta hääjuhlaansa (3:6-11). Jakso päättyy kehotukseen:





"Tulkaa ulos, Siionin tyttäret, ja katsokaa kuningas Salomoa, katsokaa kruunua, jolla hänen äitinsä hänet kruunasi hänen hääpäivänänsä, hänen sydämensä ilonpäivänä."

Hääpäivä on todellakin niin sulhasen kuin morsiamenkin "sydämen ilonpäivä" - plus kaiken muun juhlaväen ilonpäivä. Ei ihme, että Raamatussa juuri hääjuhlan iloa verrataan taivaan iloon ja riemuun.

"Rakkaus on sokea, mutta avioliitto on hyvä silmälääke", sanotaan. Muistan vuosia sitten eräässä avioliittoon vihkimisessä, jossa sain olla mukana, tuoneeni esille sen puolen avioliittoa ja parisuhdetta, että rakkaus on ennen kaikkea tahdon, ei tunteen asia. Jälkeenpäin hääjuhlassa eräs nuori mies sitten tuli juttusilleni alkaen vähän niinkuin tentata minua siitä, että miten minä nyt noin voin tulkita asioita. Eikö rakkaus olekin juuri rakastumisen tunnetta ja ennen kaikkea juuri sitä?

Eräs kulttuurimme suurimpia harhoja on myytti "romanttisen rakkauden ihanteesta"; ajatus siitä, että rakkaus on ennen kaikkea romanttisen rakastumisen tunteen ilmentymä ja täysin sen varassa. Kun tämä tunne valtaa ihmisen, he rakastuvat, menevät yhteen ja elävät sen tunteen voimalla. "Rakkauden voima on ihmeellinen", sanotaan. Se tunne muuttaa maailmaa ja ohjaa ihmiskohtaloita, mutta yhtä kaikki, kun se on tunne on mennyt - ja arki koittaa - niin tulee ikään kuin lupa ohittaa kaikki aiemmin annetut sitoutumisen lupaukset.

Kulttuurimme arvojen ja niiden pohjalta nousevien ajatusmallien mukaan on lupa toimia "niinkuin sydän sanoo" ja "antaa tunteiden viedä". Näin rakkaus avioliitossakin on vain tunteen häivähdys ja kun se on mennyt, "on aika uudelle suhteelle". Kulttuurimme on vahvasti nautinnonhaluinen ja mielihyvää korostavaa, jossa hyvät, ihanat ja voimakkaat tunteet ovat keskiössä. Keskiössä eivät sensijaan ole sellaiset asiat kuin sitoutuminen, tahdon valinta ja vaivannäkö parisuhteen eteen.

"Rakkaus on väkevä kuin kuolema, sen kiihko on tuima kuin tuonela" (Laul. 8:6). Rakkaus on ensisijaisesti tahdon asia. Omaa sitoutumiseen perustuvaa tahdonvalintaa sitten seuraavat tunteet. Kyse on siis jostain syvemmästä, kuin vain tunteiden pintakuohusta, jotka tulevat ja menevät ja joiden mentyä on sitten lupa käytännössä melkein mihin vain. Eräs seuraus kulttuurimme laajamittaisesta luopumisesta kristillisistä arvoista ja niiden perustukselle rakentuvasta käytännön elämästä on juuri tämä romanttisen, tunteita korostavan rakkauden ihannointi ja ylikorostaminen.

Näyttää siltä, että tämä valheellinen myytti ajaa haaksirikkoon avioliittoja siinä missä viina tai perheväkivaltakin. Syykin näyttää olevan selvä: enää ei opeteta sitoutumisen merkitystä, vaivannäön ja parisuhteen hoitamisen merkitystä. Historian jälkiviisas syyttävä sormi tulee tässä kohtaa osoittamaan nimenomaan mediaa. Se on kuitenkin vain osasyyllinen. Syyt ovat syvemmällä, kulttuurimme luopumuksessa ja luisumisesta Jumalan ilmoituksen kalliopohjalta moniarvoisuuden hyllyvälle suolle.

Avioliitossa on kyse ennen kaikkea Jumalan tahdon mukaisista arjen valinnoista, jotka Jumala, avioliiton asettaja, sitten siunaa. Tämä näkökulma ei väheksy tunteiden merkitystä, vaan asettaa ne oikeisiin yhteyksiin ja mittasuhteisiin.