Mikä on kestävää?

Olen viime aikoina miettinyt paljon kestävyyden ongelma. Kun on runsasluminen, kylmä talvi, vanha omakotitalo joutuu koetukselle, samoin auto. Mikä kestääkään lopulta ajan hammasta vastaan? Ei juuri mikään. Jeesus sanookin, että meidän ei tulisi kiinnittää huomiota tämän ajan aarteisiin, jotka koi syö ja ruoste raiskaa, vaan etsiä Jumalan valtakuntaa.

Paavali sanoo saman asian niinpäin, että näkyvät, tähän maailmaan kuuluvat asiat ovat ajallisia. Kun aika muuttuu tai peräti loppuu, ne häviävät. Kaikkea niistä ei koskaan tarvitse edes koetella iankaikkisuudessa, koska ne yksinkertaisesti vain häviävät. Toinen juttu on sitten niiden asioiden kohdalla, jotka koetellaan - tulessa - ja joiden kohdalla katsotaan, mitä niistä sen jälkeen on jäänyt jäljelle.

Edelleen Paavali sanoo, että näkymättömät asiat ovat iankaikkisia. Tämä on siinä mielessä mielenkiintoista, että myös pahan valtapiiriin kuuluvat asiat ovat luonteeltaan näkymättömiä eli siis iankaikkisia. Niiden lopullinen kohtalo on vain tyystin erilainen kuin Jumalasta lähtöisin olevat asiat, joilla on iankaikkisen elämän lupaus.

Kun mietin hengellistä elämää ja työtä, kysymys kestävyydestä on ollut mielessäni usein. Erityisen lähelle tämä problematiikka on tullut silloin kun olen arvioinut itse omaa vaellustani ja elämääni. Huomaan monia asioita, jotka ovat yksinkertaisesti vain hävinneet kuin oluen vaahto sen pinnalta, jos sallitte tällaisen vertauksen. Nyt se vaahtoaa ja kuohuaa ja hetken päästä sitä ei ole. Joidenkin asioiden kohdalla taas joutuu loppuelämän miettimään, tuleeko tämä kestämään kerran sen Jeesuksen silmien edessä, joka ilmestyi Johannekselle Patmoksella? Väistämättä tulee mieleen se ajatus, että on armoa, jos kestämättömät rakennelmamme hajotetaan maahan jo tässä ajassa, eikä vasta tuonpuoleisessa. Nyt minulla on vielä mahdollisuus rakentaa uutta tuon hajonneen tilalle.

Eräs kestävyyden merkki on se, että se kestää arvioinnin nyt ja tarkastelun myös pitkän ajan perspektiivillä. David Pawsonilta kysyttiin kerran hänen mielipidettään eräästä hengellisestä liikehdinnästä ja hän vastasi tyyliin, että palataan asiaan kymmenen vuoden päästä. Kun hän kertoi tästä parisen vuotta sitten - ja aikaa oli kulunut reilusti yli kymmenen vuotta - ei tarvittu enää mitään sen kummempia selityksiä.

Se mikä on sielullista ja perustuu ihmisen omaan voimaan, se ei tule kestämään ajan hammasta. Watchman Nee puhuu "sielun piilevästä voimasta" saman nimisessä kirjassaan ja suorastaan varoittaa jo useita vuosikymmeniä sitten niistä valtavista voimavaroista, joita ihmisen sisimmässä piilee. Tämä koskee ihmistä yleensä, oli hän sitten uskossa tai ei. Ihmiseen on luomisen perusteella asetettu valtava kapasiteetti toteuttaa erilaisia asioita, mutta tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä Jumala tekee. Kun Aadam lankesi, Jumalan kuva hänessä turmeltui. Niinpä tämä ihmisen sielullinen voima - niin suuri kuin se voisi ollakin - kuuluu tuon Paavalin mainitseman "näkyväisen" ja "ajallisen" piiriin.

Niinpä Watchman Neen mukaan hengellisen herätyksen suuri vaara on aina ollut sielullisuuden valtaanpääsy. Sielullisen ja hengellisen voiman erottaminen on seurakunnan ja herätyksen elinkysymys. Käytännössä törmäämme näihin asioihin kristittyjenkin keskuudessa erilaisten uusien oppien, erilaisten mietiskely- ym. tekniikoiden, joiden alkuperä on idän uskonnoissa sekä yliluonnollisia kokemuksia ylikorostavan opetuksen piirissä. Sielullisuus voi ilmetä myös yhden voimakkaan henkilön ympärille syntyneessä ryhmässä, joka jossain vaiheessa eriytyy suoranaiseksi kultiksi. Tällöin koko homma seisoo - ja aikaa myöten myös kaatuu - tämän voimakkaan johtajan oman sielullisen voiman mukana.

Paras lääke tähän on kuoleminen itselleen ja monille hengelliseksi luulluille uratavoitteille. Kun luet esim. Paavalin kirjeitä UT:ssa, huomaat miten hän puhuu Jeesuksen rististä enemmän meidän elämässämme nyt toimivana pyhittävänä tekijänä kuin konsanaan synneistämme pelastavana asiana. Vaatii rohkeutta toimia, kuten Elia toimi Karmelin vuorella, joka kolme kertaa kasteli vedellä sekä alunperin rutikuivat polttopuut että uhrieläimet ja vasta sitten pyysi Herraa lähettämään tulen alas taivaasta kuluttamaan poroksi koko roskan. Tulen tulee olla Jumalan tulta, ei ihmisen itsetekoista, omavoimaista ponnistelua.

Eräs kriteeri esim. jonkin hengellisen työn kestävyydelle on myös se, tuottaako se uutta elämää? Onko se kyllin elinvoimaista tuottamaan uutta, samanlaista kasvustoa, joka ajallaan kykenee tekemään saman uudelleen ja uudelleen jne?

Lopuksi pari varoituksen sanaa:

- Jos jokin hengellisen liikehdinnän perusteella syntynyt kirkko tai seurakunta on ollut pystyssä sata vuotta, se ei vielä takaa, että sen tekemä työ on kestävää hengellisin perustein mitattuna. Lapin kelotkin pysyvät pystyssä vielä pitkään sen jälkeen kun niistä on kaikki aito elämä hävinnyt - tuholaisia lukuunottamatta. Älä unohda ihmisen sielullista voimaa ja sen suomia mahdollisuuksia. Emme koskaan saa aliarvioida uskonnollisuuden voimaa. Enemmänkin meidän pitäisi kysyä tällaisissa tapauksissa ollaanko sen piirissä edelleen uskollisia sille Herralta saadulle näylle, joka sytytti alkukipinän? Toinen kysymys on sitten se, millaista uutta elämää ja kasvua se tuottaa?

- Hengellisen työn kestävyyttä ei koskaan saisi mitata yksipuolisesti määrällisin perustein. Ne eivät koskaan kerro koko totuutta. Em. vertaus oluen vaahdosta sopii hyvin tähän. Jeesus ei satsannut määrään, vaan laatuun. Kysymys laadusta taas liittyy läheisesti siihen siemeneen, jota olemme kylvämässä eteenpäin. Täyttääkö se em. kriteerit?