Onko kirkko aikaansa jäljessä?

Tämän aamun Etlarissa (Etelä-Suomen Sanomat) oli pääkirjoitus otsakkeella "Repo paljastaa kirkkonsa pysähtyneisyyden". Kyse on entisen "isän", Mitro Revon eurovaaliehdokkuuden kuohuista ortodoksisen kirkon piirissä.

Sanomalehtikatsaus siis. Lehtemme jatkaa: "Revon tapaus aukaisee näkyviin, että ortodoksinen kirkko on kaikessa toiminnassaan tiukasti sidoksissa kirkon vanhaan traditioon. Siinä missä luterilainen kirkko joutuu käymään armotonta debattia esimerkiksi naispappeuskysymyksestä tai homoparien siunaamisesta, ortodoksinen kirkko jää kauniin musiikin ja loistavien ikonien suojaan. Kiistakysymyksiä ei ortodoksikirkolle yksinkertaisesti ole lainkaan olemassa. Se ei niistä keskustele eikä sitä vaadita ottamaan niihin kantaa."

Median kaikkitietävä tuomio tästä on: "Ortodoksinen kirkko ei siis elä ajassa samassa mielessä kuin luterilainen kirkko."

Ottamatta nyt mitenkään kantaa mihinkään EU-vaaliehdokkuuksiin tmv. juttuihin, niin huomioni kiinnittyi jutussa siihen, että missään ei mainittu sanaakaan Raamatusta. Puhuttiin vain kirkon traditiosta ja kirkolliskokousten päätöksistä joskus kauan sitten, kun yhteiskuntajärjestelmä, kulttuuri ja varmaan ilmastokin oli erilainen kuin nyt.

Aikaan sidottu yleinen mielipide on kuin maksettu nainen (tai myös mies nykypäivänä). Se näyttää hyvältä, kaikki ovat kiinnostuneita sen seurasta ja se tuo rahaa, tässä tapauksessa sekä medialle että kirkolle - niin ja myös ko. EU-vaaliehdokkaalle. Kyse on siis prostituoidun palvelujen ostamisesta. Näin tekee kirkkokin. Ei syyttä Raamattu kutsu koko tätä ilmiötä hengellisesti puhuen haureudeksi.

Ei minkään kirkon - Kristuksen seurakunnasta puhumattakaan! - tule seurata mitään aikaa. Tällä en tietenkään tarkoita sitä, etteikö kristittyjen tulisi seurata aikaansa siten, että he pyrkivät vastaamaan oman aikansa ihmisten ajankohtaisiin kysymyksiin. Selityksen sana siis.

David Pawson totesi eräässä yhteydessä, että seurakunnan tulee olla tulevaisuuteen ankkuroitunut. Sanotaanhan Heprealaiskirjeessäkin uskovista, että he "ovat maistaneet tulevan maailmanajan voimia" (Hepr. 6:5). Em. ortodoksikirkko on hyvä esimerkki kirkosta, joka on jämähtänyt kiinni menneeseen aikaan. On sitten olemassa monia seurakuntia, jotka epätoivoisesti yrittävät roikkua kiinni tässä ajassa. Aito seurakunta on aina tulevaisuuden seurakunta. Jollei se ole sitä, niin se jämähtää paikalleen ja kuolee.

Jotkut vastustavat esim. raamatullisuuden nimiin vannomista tämän pelon takia, mutta tällöin ollaan unohdettu se, että Raamattu on elävää Jumalan Sanaa. Historiallisten kirkkojen tunnustuskirjat ovat taas usein niin omaan aikaansa ankkuroituneita, että niiden puhdasoppiset noudattajat hakevat jopa pappien kauluksetkin siltä ajalta, jolloin nuo tunnustuskirjat on kirjoitettu.

Nykyisen kaltaisessa kulttuurisessa murroksessa, joka ulottuu kaikkialle yksityisen ihmisen ja yhteisöjen elämässä, monet protestin pohjalta syntyneet uskonpuhdistuskirkot ovat valinneet tämän em. prostituoitujen palvelujen käyttämisen eli oman ajan hengen mukaan sopeutumisen. Ruotsin kirkko on jo räikeä esimerkki tästä, mutta kyllä täällä Suomessakin Jukka, Ville, Eero & co yrittävät parhaansa.

Mutta mennänpä Ruotsiin, tuonne salibandyn ja kaiken tasapäistämisen kansankotiin. "Tukholman piispanvaalin toisen kierroksen voitti tiistaina hiippakuntarovasti Eva Brunne, joka elää rekisteröidyssä parisuhteessa toisen ruotsalaisen papin kanssa. Brunne on työskennellyt aiemmin muun muassa Sundbybergin ja Flemingsbergin seurakuntien kirkkoherrana.

Brunnea ei voida kuitenkaan valita virallisesti Tukholman piispaksi ennen kuin tuomiokapituli on käsitellyt vaalin ensimmäisen kierroksen menettelyä koskevat valitukset, joiden mukaan äänioikeutettuja tiedotettiin vaalista epäselvästi.

Brunne sai piispanvaalin toisella kierroksella 413 ääntä ja hänen vastaehdokkaansa Hans Ulfvebrand 365 ääntä. 900 äänioikeutetusta 40 äänesti tyhjää.

55-vuotias Brunne on vihitty papiksi Lundissa 1978." (Kotimaa-lehden verkkosivut)

Uutisen kommenteissa kyseltiin sitä, tarkoittaako "rekisteröity parisuhde" tässä siviiliavioliittoa vai sitä, että jutussa mainittu "toinen ruotsalainen pappi" on naispuolinen? (Käsitteiden kavallus, ystäväni, käsitteiden kavallus! Tällä median käyttämällä poliittisella munkkilatinalla eksytetään, jos mahdollista, valitutkin.)

Kieltämättä Ruotsin kirkko näyttää ajautuvan tai ajavan itsensä Jumalan tuomioiden alle. Luonnollisesti Svenska Kyrkanista löytyy vieläkin uskovia pappeja, jotka tekevät parhaansa jne. Itseäni alkaa oikeasti sylettää nämä pää kallellaan, värisevin äänenpainoin esitetyt kvasiargumentit, joiden vilpittömyys lähentelee jo tyhmyyttä. Tosiasia näyttää olevan se, että Ruotsissa on ylitetty näkymätön antikristillinen rajalinja, jolla tulee olemaan omat seurauksensa.

Huhtikuun 2009 alussa Ruotsin valtiopäivät hyväksyi ylivoimaisella ääntenenemmistöllä uuden sukupuolineutraalin avioliiton. Kaikille on siis vain yksi ja sama tapa virallistaa parisuhde. Ruotsin kirkko tukee tätä lakia ja tulee käytännössä näyttämään mallia myös Suomen kirkolle, johon tullaan viittaamaan ennakkotapauksenomaisesti lähitulevaisuudessa. Ensi vuoden alussa aletaan siis Ruotsin kirkoissa vihkiä homoseksuaaleja pariskuntia. Seurakunnat velvoitetaan lain nojalla järjestämään kirkollinen vihkiminen kaikille sitä haluaville.

By the way... Onko kellään muuten tietoa miten Ruotsin vapaakirkollinen Missionskyrkan elää tässä tilanteessa? Entä onko Aslakilla yhteyksiä Ruotsin Lappiin?

Puhuin tuossa aiemmin "antikristillisestä rajalinjasta". Nämä linjanvedot nimittäin väistämättä tarkoittavat linjan kovenemista niitä uskovia kohtaan, jotka eivät tähän menoon lähde mukaan. Linja kiristyy pikku hiljaa ja kaikki johtaa ennen pitkää siihen, että uskovia voidaan painostaa ja vainota lakiin vedoten. Tällaiselta ajatukselta ei voi välttyä, mikäli haluaa katsoa tosiasioita silmiin.

Tällaista kirkkoa, oli se sitten Suomessa tai Ruotsissa tai jossain muualla, ei voitane pitää luotettavana ja varteenotettavana yhteistyökumppanina kuin korkeintaan jossain ekumeenisissa kabineteissa. Mutta kun ajatellaan käytännössä tapahtuvaa hengellistä työtä, niin tällaisia kysymyksiä välttämättä herää. Tiedän, että Suomen tilanne on tähän asti eronnut ratkaisevasti Ruotsista herätysliikkeiden (ja niiden pohjalta syntyneiden järjestöjen) voimakkaan vaikutuksen takia, mutta onko niiden profeetallinen pasuuna enää vireessä, vai ovatko taloudelliset intressit, kuviteltu työrauha ja yleinen teologinen hyminä jo vaimentanut sen? Monilla paikkakunnilla perinteisten kirkkojen ja seurakuntien virallinen yhteistyö hautaa nämä kiusalliset totuuskysymykset sillä varjolla, että "ollaan sitouduttu puhumaan vain hyvää toisistamme".

Toivon, että esim. Kristus-päivän kaltaiset tapahtumat kirkon piirissä synnyttävät aitoa esirukousta maamme puolesta. Toivon yhtä lailla myös, että ihmisiä sitovat uskonnolliset rakenteet kirkoissa murtuvat ja ihmiset voivat löytää todellisen vapauden Kristuksessa. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esim. uskovien lisääntyvää eroamista eri kirkoista ja erilaisten uusien uskonyhteisöjen perustamista.

Tähän saumaan täytyy apostolisen palvelutyön ja apostolisten vaikuttajien iskeä ja levittää raamatullista totuutta paikallisesta Kristuksen seurakunnasta niille uskoville, jotka etsivät omaa, kadonnutta identiteettiään. Nyt on työn aika ja se työ alkaa omalta paikkakunnaltamme.

Minulla on tässä kohtaa mielessäni eräs Paavalin apostolintoimen strategiaan liittyvä käytännöllinen toimintatapa, joka on (luonnollisesti) toteuttamiskelpoinen edelleenkin. Mutta en tiedä uskallanko puhua siitä ääneen vielä, koska sen julki lausuminen tulee herättämään niin suurta kohua ja närkästystä...

(Heh heh, tätä kutsutaan ns. "niukkuusmarkkinoinniksi".)