Seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta
Täytyihän tähän tarttua, kun se niin hopealautasella eteemme tarjottiin. Lahtelainen kirkkoherra, teol. tri Pekka Särkiö on nostanut esille ikivanhan kirkkoisien ja milloin minkäkin kirkkolaitoksen käyttämän lyömäaseen "Extra ecclesiam nulla salus".
Tämän kuolemattoman toteamuksen esitti 200-luvulla jKr. Karthagon piispa Cyprianus. Tuolloin Rooman kirkon valtuuttama piispa tarkoitti Rooman kirkkoa itseään: se on se seurakunta, jonka ulkopuolella ei ole pelastusta - vai tarkoittiko? Se jäänee (kirkko)historiaan hämärään.
Mutta mikäli hän näin tarkoitti, se oli suunnattu vakavaksi varoitukseksi jokaiselle virallisen kirkon harhaoppiseksi leimaamalle ihmiselle. Esimerkiksi vaikka jollekulle sellaiselle 200-luvun karthagolaiselle uskovalle, joka löysi Uuden testamentin pyhistä kirjoituksista seurakunnan, joka radikaalisti erosi siitä, mitä jo tuolloin Rooman kirkon nouseva mahti edusti: itsenäinen raamatullinen paikallisseurakunta, johon jokainen Kristuksen oma kuuluu ja jossa piispat (kr. episkopos) tarkoittivat samaisen paikallisseurakunnan kaitsijoita eli vanhimpia (kr. presbyteros) tai paimenia (kr. poimen). Tätä vapaata raamatullista ajatteluahan tuo samainen Rooman kirkko on sitten vainonnut halki historian. (Samoin on tehnyt enemmän tai vähemmän myös jokainen sen kanssa samaa dna:ta kantava kirkkolaitos.)
Kun sanottiin, että seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta, se oli vakava isku tällaisille toisinajattelijoille - niin kuviteltiin. Kuitenkin koko kirkkohistoria todistaa jotain ihan muuta. Kirkkohistorian vaiettu todellisuus tietää kertoa laajoista hengellisistä herätysliikkeistä Rooman kirkon ulkopuolella, joita tämä sitten verenhimoisesti vainosi. Vasta uskonpuhdistuksen jälkeinen aika salli sen, että Hengen vaikutuksesta syntyneet herätykset saivat - ainakin jossain määrin - sijan myös virallisen kirkkolaitoksen sisäpuolella. Mutta ehkäpä juuri näiden seikkojen tähden tämänkin päivien piispojen pitää aina säännöllisin väliajoin kaivaa tämä samainen lyömäase esiin sakastin kätköistä.
Nyt Särkiön tapauksessa tarkoituksena ei kylläkään ole hutkia niinkään kirkon ulkopuolelle. Sen tehtävän toivottomuuden luulen tohtorismiehen ymmärtävän toivottomaksi nykyisessä pian jo esikristillisessä tilanteessamme. Niinpä sen kärki onkin kohdistettu omien lampaiden persuksiin: tästä yhteydestä jos lähdette, niin hukka teidät perii! No, paimenuutta kait tämäkin?
Mitä me siis tähän sanomme? Onko seurakunnan ulkopuolella pelastusta?
Yksinkertainen vastaus on, että ei tietenkään ole. Mutta heti perään meidän on kiireesti tarkennettava, mitä me tarkoitamme "seurakunnalla". Katsommeko mallia Uuden testamentin pyhistä kirjoituksista, kirkkoisien teoksista, johonkin tiettyyn historialliseen tilanteeseen sidoksissa olevista tunnustuskirjoista vai oman pienen kirkkomme vakiintuneesta perinteestä?
Aloitetaan Uudesta testamentista. Sen mukaan seurakunta on Kristuksen ruumis, johon jokainen Jeesukseen uskova kuuluu. Pyhä Henki yhdistää nämä uskovat saman seurakuntaruumiin jäseniksi uudestisyntymän kautta. Seurakunta ei siis ole organisaatio, vaan organismi, ei jäsenrekisteri, vaan uskovien yhteys. Käytännössä tämä Kristuksen ruumiin todellisuus toteutuu kahdella tasolla: paikallisella tasolla ("Korintossa olevalle Jumalan seurakunnalle") ja universaalilla tasolla ("me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi ja kaikki olemme saaneet juoda samaa Henkeä"). That´s it. Tämä on tilanne, eikä se ole muuttunut mihinkään. Tämän seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta, mutta tämä seurakunta laajenee ja kasvaa koko ajan, niin että samaan aikaan kun jokin kirkkolaitos yhä enemmän menettää jäseniään, niin Kristuksen ruumis voikin itse asiassa kasvaa.
Nyt ennen kuin menemme eteenpäin, niin muistetaan se Ilmestyskirjan varoitus jonkun lisäämisestä tai poisottamisesta tämän kirjan sanoihin (ks. Ilm. 22:19). Eli tämä varoitus antaa meille oikean näkökulman tarkastella esim. kirkkoisien lausahduksia tai tunnustuskirjoja, omasta perinteestämme puhumattakaan.
Osa kirkkoisien kirjoituksista voi olla meille käyttökelpoisia, kunhan niitä sovelletaan käytäntöön oikeassa yhteydessä. Esimerkkinä tästä nyt vaikka tämä Cyprianuksen lohkaisu. Osa niistä taas edustaa sellaista opillista sekamelskaa, jossa on aineksia raamatullisesta kristinuskosta, juutalaisuudesta (esim. temppelipalveluksen ja sen papillisen organisaation kopioiminen), gnostilaisuudesta (esim. pappien selibaatti, asketismi, autiomaaisät ja luostarilaitos) tai pakanuudesta (esim. seitsemän sakramenttia mitralaisuudesta tai Marian ja pyhimysten palvonta). Tällainen aines on ehdottomasti hylättävä, jos haluamme säilyä puhtaina opiltamme ja elämältämme.
Mitä sitten tulee reilut nelisensataa vuotta sitten syntyneisiin tunnustuskirjoihin ja muuhun tuon ajan uskonpuhdistajien kirjalliseen tuotantoon, meidän on hyvä ymmärtää, että ajat, olosuhteet ja kysymykset ovat noista Lutherin, Calvinin & Melanchtonin päivistä oleellisesti muuttuneet. Näin ollen ne on hyvä nähdä oman aikansa tuotteina. Tosin uskonpuhdistuksen anabaptistisen haaran kirjallinen tuotanto on melko tarkkaan joko tuhottu tai sensuroitu vainoissa Etelä-Saksassa ja Sveitsissä 1500-luvulla, eikä vain Rooman kirkon, vaan sangen ansiokkaasti myös Lutherin oman kirkon taholta.
Mutta yhtä kaikki, niissä voi olla yhtä ja toista käyttökelpoista ja jopa kallisarvoistakin meitä ajatellen, mutta ne eivät edusta meille Jumalan ilmoitusta samassa mielessä kuin Raamatun kirjoitukset. Tämä olisi luterilaisessakin kirkossa jo hyvä ymmärtää. Eli käytännössä ne painiskelevat samassa korissa Spurgeonin evankelioivien saarnojen, Watchman Neen seurakuntaa ja hengellistää elämää käsittelevien opetusten tai C.S. Lewisin apologeettisten kirjojen kanssa. (Monessa kohtaa näillä on meille Kristuksen seurakuntana enemmän ja ajankohtaisempaa annettavaa.) Mutta yhtä kaikki, ne on "talletetut tulelle" ja ne on hyvä "ottaa suolan kanssa".
Jos ovat ajat muuttuneet, niin on muuttunut tämä Särkiön edustama Suomen evankelis-luterilainen kirkkokin. Kauas on kuljettu Lutherin päivistä (ja tässä kohtaa Luther-säätiön kaverit ovat loogisia: jos kerran ollaan luterilaisia, niin ollaan sitten loppuun asti.) Varsinkin viime vuosien aikana tämä muutos on vain nopeutunut ja radikalisoitunut. Jos Luther nyt eläisi, ei hän ainakaan tätä kirkkoa tunnistaisi omakseen. Kirkon virallinen opetus esim. seksuaali- ja avioliittoetiikassa (plus monessa muussakin aiheessa) edustaa jo nyt sellaista räikeää harhoppisuutta, että pian voimme kysyä, voiko pelastusta löytää tämän kirkon sisäpuolelta?
Mitä sitten tulee omaan perinteeseemme ajatellen Särkiön teesiä "seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta", niin voimme vain kysyä, mikä on luterilainen kirkko? Pieni uskonnollinen yhteisö jossain pohjoisessa maassa? En usko Särkiön tosissaan ajattelevan, etteikö tämän yhteisön ulkopuolella olisi pelastusta. Uskon hänen tarkoittavan, että ylipäätään järjestäytyneen, "virallisen" seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta.
Mutta nyt tämän teesinsä käytön kanssa Särkiö joutuu todellisiin ongelmiin, koska Rooman kirkko ei sitten kuitenkaan ihan tosissaan laske luterilaisia oikeaan kirkkoon kuuluviksi ja Cyprianus oli Rooman miehiä, joten...
Loppujen lopuksi meille jää käteen tuosta kirkkoisä Cyprianuksen kuolemattomasta lausahduksesta vain se, että Kristuksen seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta. Edellä kävimme hyvin lyhyesti läpi sen opetuksen, minkä Uusi testamentti meille antaa aiheesta seurakunta ja ketkä siihen kuuluvat. Tätä seurakuntaa eivät tuonelan vallat voita, rekisteriviranomaiset määräile, media manipuloi, eivätkä viranomaiset valvo. Sille seurakunnalle kuuluvat nykyisen ja tulevan elämän lupaukset.
Mitä tekemistä tällä seurakunnalla sitten on Cyprianuksen edustaman Rooman kirkon kanssa? En tiedä, Jumala sen tietää. Historian valossa ne näyttävät olevan sovittamattomassa ristiriidassa ja konfliktissa keskenään, mutta en halua ottaa mitään sellaista tuomiovaltaa sen ylitse, mikä ei minulle kuulu, vaan mikä kuuluu Herralle itselleen.
Entä mitä tekemistä tällä seurakunnalla on Särkiön edustaman Suomen evl. kirkon kanssa? No, ainakin sen piirissä on edelleenkin, Jumalan kiitos, monia Herran omia, Jeesukseen uskovia. Kuinka kauan näin on, se onkin sitten eri asia? Mutta nykyisessä tilanteessa tuon Cyprianuksen lausuman soveltaminen koskemaan evl. kirkkoa Suomessa tuntuu kaukaa haetulta.
Voimme toki kääntää tuon teesin "seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta" myös toisin päin - uhasta tuleekin mahdollisuus - ja sanoa ilolla: tämän seurakunnan sisäpuolella on pelastus tarjolla jokaiselle, joka sitä kaipaa. Se on saatavissa lahjaksi ja armosta, Kristuksen sovitustyön tähden, eikä siihen tarvita käyntiä kirkkoherranvirastossa.
11 comments:
Jos valtiokirkko pyrkii kurittamaan jäseniään uhkaamalla: "Seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta", vapaiden suuntien laitosseurakunnat haluavat olla raamatullisia ja siteeraavat samassa tarkoituksessa heprealaiskirjettä: "Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana."
Molemmissa tapauksissa viesti on sama: Jos haaveilet livahtaa kontrollimme ulottumattomiin, menetät "hengellisen suojasi" ja hukka perii!
Itse sain bonuksena päälle vielä kirouksen -joku vastaavan tempun tehnyt joutui kuulemma pankrottiin, vaimo jätti ja lapsen joutuivat deekikselle. Otin riskin!
Joo Kyllä ihmettelimme vaimon kanssa tuota Särkiön kommenttia - Ja ihmeteltiin että vaimo pelastuu (Särkiön ekan ontuneen kirjoituksen perusteella:)ja minä en.Minusta oudointa oli että ev.lut kirkon TT ja kirkkoherra siteerasi "katolisen kirkon" piispaa , tuolloin oli jo kastamis kielto ja ehtoollisen vietto ilman Piispan lupaa kielletty.. Mielenkiintoista oli myös se että ev.lut kirkon sakramentit ovat ne jotka synnyttävät uskon seurakunnan sisällä" Mutta mielsetäni yksin evankelimin julistus on pelastuksen tuomista ihmiseten saataville ja sitten Jumala avaa ihmisen sydämen kuten avasi Lyydian (eka eurooppalainen uskova perheensä kanssa -toinen oli vanginvartija ja hänen perhe)sydämen ottamaan vastaan Paavalin puheen. eli evankeliumi+Pyhä Henki+ kaste =pelastuminen:) simppeliä. eli Evankeluimin julistajat ovat arvokkaita. ja itsessään paikallissrk ei "synnytä uskoa" -mutta kasvattaa ja rakentaa uskovaa.
T: Tommi Messi nastola
Ansiokkaaseen kirjoitukseen pari kommenttia ja huomiota:
- Katolisessa kirkossa ei palvota Mariaa tai muita pyhimyksiä, vaikka vapaiden suuntien propaganda sitkeästi niin väittää. Parhaan vastauksen saa kun kysyy katolisilta itseltään. Eivät helluntailaisetkaan ryömi penkkien alla kokouksissaan lampaan lailla määkien - vaikka edelleen moni niin luulee.
- Särkiön kommenttiin; Katolinen kirkko on selventänyt Cyprianuksen lentävää lausetta (useastikin) ja senkään opin mukaan kyse ei ole siitä etteikö katolisen kirkon jäsenyyden ulkopuolella olisi pelastusta. Pelastuksen "koko täyteys" meiltä kuulemma vain puuttuu.
Tämä "Pagan Christianity" -puritanismi (oletan että se kumpuaa ko. kirjasta) puskee kyllä esiin nykyään joka puolelta ja on varsin hämmentävää. En ole koskaan jaksanut huolestua siitä että meilläKIN on kuolleista nouseva jumalanpoika (kuten aika monessa pakanauskonnossa ekr.) tai että meidänKIN jumalanpalveluksessamme uhriateria on iso juttu. Kirkkoisät olivat varsin nerokkaita - jopa johdatuksessa - muuttaessaan pakanallisten juhlien sisällön kristilliseksi.
Mielestäni (mainitsemasi) Lewis ja kaverinsa Tolkien esittivät pakanauskontojen ja kristinuskon yhteneväisyyksistä varsin tyydyttävän teorian; pakanauskontojen mytologiat ja riitit ovat vääristyneitä kaikuja paratiisista. Kristuksen ylösnousemus on "tosi myytti", myyttien "täydellinen versio" joka avaa yhteyden todelliseen Jumalaan uudestaan. Vaikka pakanuus on vääristynyttä kaikua, se on kuitenkin kaikua jostain alkuperäisestä ja oikeasta, joka vihdoin palautettiin Kristuksessa. Kristittyjen tulisi olla mieluummin huolissaan jälkikristillisistä kuin esikristillisistä vaikutteista. Tähän voin helposti yhtyä.
Fauni Tumnukselle:
Kyllä kai esikristilliset pakanalliset vaikutteet ovat kristillisyyden DNA:lle yhtä tuhoisia kuin jälkikristilliset pakanalliset mutaatiot?!?
Pagan Christianity ei edusta mielestäni ole mitään puritanismia, vaan tuo havainnollisesti julki kristillisinä ja pyhinä pidettyjen uskonnollisten toimitusten/tapojen/käytäntöjen pakanallisia taustoja. Vähentää turhaa hymistelyä ja hartaita ilmeitä krikonmenoissa.
On tietysti selvää, että krisittyinä olemme menneen ja läsnäolevan ympäröivän kulttuurin alla. Sen takia on kuitenkin tarkkailtava, arvioitava, oltava aistit avoimina ja muututtava mieleltään...
Pietari
Kiitos "Fauni Tumnukselle" hyvistä huomioista ja kommenteista. Seuraavassa vähän kommentoinnin kommentointia ja vasta-argumentteja.
"Katolisessa kirkossa ei palvota Mariaa tai muita pyhimyksiä" - eikö? Vastaus riippuu käsittääkseni aika paljon siitä keiden katolisten kanssa keskustellaan. Roomalaiskatolisuus nimittäin näyttäytyy hyvin erilaisena täällä pohjolassa - missiologis-strategisista syistä, luulen - kuin millaisena se esittäytyy vaikkapa Espanjassa. Luterilainen lähetyskenttä vaatii oman, humaanimman ja myös suvaitsevamman lähestymistapansa. Se, mikä menee läpi Välimeren maissa, ei onnistu täällä, ei ainakaan heti. (Esim. vanhoillisen puolalaisen kardinaalin lyhyeksi jäänyt visiitti Suomessa kuvannee hyvin tätä tilannetta.) Tämä näkemys perustuu hyvin pitkään Italiassa ja Espanjassa asuneiden ystävieni huomioihin. (Tosin olen omin korvin kuullut erään suomalaisen europarlamentaarikon kertovan keskusteltuaan Suomessa toimivan katolisen isän kanssa ja tutustuttuaan katoliseen oppiin, että nyt hän vasta alkaa oikein ymmärtää, miten paljon helpompaa on lähestyä Poikaa rukoilemalla tämän äitiä, Neitsyt Mariaa. Samoin hän oli helpottunut voidessaan lapsensa silmäsairauden aikana rukoilla sellaista pyhimystä, joka itse oli ollut sokea ja voi näin oikein auttaa kärsivää.)
"Eivät helluntailaisetkaan ryömi penkkien alla kokouksissaan lampaan lailla määkien" - eivätkö? No, eivät ehkä enää kirkollistuneet helluntailaiset... :)
"Katolinen kirkko on selventänyt Cyprianuksen lentävää lausetta (useastikin) ja senkään opin mukaan kyse ei ole siitä etteikö katolisen kirkon jäsenyyden ulkopuolella olisi pelastusta. Pelastuksen "koko täyteys" meiltä kuulemma vain puuttuu." Tämä on hyvä esimerkki eri kirkkokuntien niin sisä- kuin ulkopuolellekin käyttämästä uskonnollisesta vallankäytöstä ja manipuloinnista. Millä oikeudella jokin kirkkolaitos määrittelee toisten pelastuksen osallisuutta tai osattomuutta tai edes sen määrää? Ajatus on UT:n ilmoitukselle täysin vastakkainen.
Mitä tulee mainitsemaasi ""Pagan Christianity" -puritanismiin", niin voisi todeta, että tuo Barna & Violan kirja on siinä mielessä hyvä, että siinä on asiat a) koottu samojen kansien väliin ja b) päivitetty (eli saatettu kommunikoimaan hyvin tämän hetkisen tilanteemme kanssa). Mitään sinänsä uusia juttujahan se ei tuo esille, kuten jokainen voi viitteiden määrästä ja lähdeluettelosta huomata. Mutta hyvä ja tutustumisen arvoinen opus ehdottomasti.
Mitä sitten tulee näihin mainitsemiisi kristinuskon yhtymäkohtiin pakanauskontoihin (erityisesti ajalta eKr.), niin on hyvä huomata se, ettei ylösnousemususko suinkaan ole mikään VT:n ilmoitukselle tyystin vieras asia. Teesisi sisältää tämän ikivanhan liberaaliteologien mieliväittämän, että mikäli joku juttu (tai vähänkin sinne päin vivahtava piirre siitä) esiintyy edes jollain tavalla jossain pakanauskonnossa, niin kuvio on selvä: VT:n kirjoittajat ovat kylmän viileästi kopsanneet sen pakanauskontojen piiristä. Modernien raamatuntutkijoiden huonoa kristillistä omanarvontuntoa ja itsenäisen ajattelun puutetta osoittaa se, ettei heille ilmeisesti ole pälkähtänytkään mieleen se vaihtoehto, että pakanauskonnot olisivatkin kenties kopioineet jotain VT:n ilmoituksesta. (No, tämä on nyt näitä teologian alkeita...)
Kokonaan toinen juttu on sitten se, että mikäli otamme todesta Raamatun itseilmoituksen itsestään Jumalan inspiroimana ilmoituksen sanana, niin meille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin se, että joku/jokin/jotkut muut "tahot" ovat tietoisesti pyrkineet matkimaan ja sitä kautta vääristelemään Raamatun kirjoitusten ilmoitusta. (Tässä kohtaa siis tunnustaudun uskovani täysin tähän ikivanhaan "salaliittoteoriaan" nimeltä langennut enkeliruhtinas ja sen alaisuudessa toimivat langenneet enkelit ja demonit. Uskonnollisen harhaopin juuret ovat aina näkymättömässä maailmassa.)
"MeidänKIN jumalanpalveluksessamme uhriateria on iso juttu". Tässä kohtaa ajattelen toisin. Omassa jumalanpalveluksessani nimittäin ei ole uhriateriaa siinä merkityksessä kuin messussa (joka sana tarkoittaa Kristuksen uhraamista uudelleen). Jos puhutaan ehtoollisen vietosta tai Herran pöydästä tai Herran ateriasta, niin haluan olla tällainen "puritaani" eli haluan viettää sitä vaikkapa osana muuta ateriayhteyttä pyhien kanssa, kuten alkukristityt tekivät. Eli käytännössä oma seurakuntayhteyteni on käytännöiltään kaukana esim. luterilaisesta jumalanpalveluksesta.
"Kirkkoisät olivat varsin nerokkaita - jopa johdatuksessa - muuttaessaan pakanallisten juhlien sisällön kristilliseksi." Tässäkin kohtaa ajattelen eri tavalla. Näen kirkkohistoriassa hyvin pian parin ensimmäisen vuosisadan jKr. jälkeen tapahtuneen uskontojen sekoittumisen ja siitä alkaneen laajemman ja pitkäaikaisen degeneroitumisen. On tietysti makuasia sanoa, kumpi oli ensin: degeneraatio vai mixaus, mutta idea on kuitenkin sama. En pidä ns. virallisen kirkkohistorian kertomusta siitä, mitä kristilliselle uskolle ja sen seuraajille tapahtui oikeana, tasapuolisena enkä totena. Historia kun on aina voittajien kirjoittamaa. Rooman kirkko ei edusta minulle Jumalan valtakuntaa maan päällä, eivätkä myöskään muut samaa dna:ta kantavat laitoskirkot. Enemmänkin näen Kristuksen tosi seurakunnan tulleen lihaksi eri historian vaiheissa niissä herätysliikkeissä ja uskovien ryhmissä, jotka ovat kantaneet itsessään oikeaa dna:ta seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jonka jäseniä kaikki uskovat ovat. He ovat useimmiten kulkeneet kirkollisen valtavirran ulkopuolella ja ulottumattomissa ja sen tähden ne hyvin usein ovat myös kokeneet vainoa eri mittakaavassa eri aikoina.
"Mielestäni (mainitsemasi) Lewis ja kaverinsa Tolkien esittivät pakanauskontojen ja kristinuskon yhteneväisyyksistä varsin tyydyttävän teorian." Tätä minun ei ole vaikea hyväksyä. Itsekin ajattelen näin, kuten kirjoitit. Ihan lyhyesti: on kuitenkin tärkeää ymmärtää a) kumpi oli ensin, "tosi myytti" vai sen eri versiot ja b) pakanuuden versiot johtavat sellaisinaan kadotukseen.
Mutta "kristittyjen tulisi olla mieluummin huolissaan jälkikristillisistä kuin esikristillisistä vaikutteista. Tähän voin helposti yhtyä." Näin on myös minun kohdallani. Miten paljon helpompaa evankeliumin levittäminen onkaan esikristillisessä kuin nykyisen kaltaisessa jälkikristillisessä lähetystilanteessa!
Näin pitkästi. Kiitos kun jaksoit lukea loppuun.
Tumnukselle:
Kaikki teologit tietävät, että katolisen kirkon virallisessa opissa Mariaa ei palvota, vaan häntä kohtaan osoitettu kunnioitus teoriassa erilaista (worship vs. devotion). Tosiasia kuitenkin on, että ruohonjuuritasolla katolilaiset suhtautuvat Mariaan usein tavalla, jota parhaiten kuvaa termi "palvonta". Lisäksi katolisen kirkon sisällä on liikkeitä, joita muut katolilaiset (kokemukseni mukaan) kritisoivat sen perusteella, että heidän Mariaa kohtaan osoittamansa kiintymys/kunnioitus on sen tason palvontaa, että se kuuluisi vain Jeesukselle.
Kirkon virallinen oppi ja massojen toiminta täytyy erottaa toisistaan. Onhan luterilaisessakin kirkossa runsaasti oppeja, joista rivikristityt eivät välttämättä edes ole tietoisia - tai jos ovat, niin perustelut niille ovat aivan erilaisia kuin mitä teologit tarjoavat.
Anonymous: "Onhan luterilaisessakin kirkossa runsaasti oppeja, joista rivikristityt eivät välttämättä edes ole tietoisia - tai jos ovat, niin perustelut niille ovat aivan erilaisia kuin mitä teologit tarjoavat."
Herätit mielenkiintoni eli voisitko hieman täsmentää?
Timolle:
Kadulta temmattu luterilainen nimikristitty tuntee yleensä heikosti oman kirkkonsa teologiaa. Uskossa olevat luterilaiset eivät välttämättä pärjää sen paremmin, mikäli ovat vain Raamatun varassa. Kuinka moni osaa regimenttiopin, tietää lain kolmannen käytön, tai vaikkapa pystyy sijoittamaan naispappeuskysymyksen oikeaan "koriin"? Näitä erilaisia luterilaisuuteen liittyviä, maallikoille hankalia tulkintoja ja opinkohtia on yleensä aika helppo bongata: mitä enemmän keskustelussa lainataan latinaa, sitä eksoottisempi ja kauempana Raamatusta oleva viritys.
Ehkä läheisempi esimerkki on kysymys lapsikasteesta. Luterilaisten vauvat kastetaan, mutta kaikki uudestisyntyneetkään vanhemmat eivät välttämättä tiedä, että lapsi uudestisyntyy kasteessa kirkon ja vanhempien uskon vaikutuksesta. Samoin perustelut kasteelle vaihtelevat: maallikot tarjoavat yleensä sitä tai tätä raamatunkohtaa UT:sta, kun taas teologit tietävät, että lapsikasteen perustelut eivät löydy eksegetiikan avulla (eli esim. joistain tietyistä UT:n teksteistä), vaan perustuvat systemaattis-teologisiin oppirakennelmiin. Miikka Ruokasen perustelut lapsikasteelle poikkeavat siis olennaisesti keskimääräisen uudestisyntyneenkin luterilaisen tarjoamista selityksistä.
(Tarkoitukseni ei ole tässä ottaa kantaa lapsikasteeseen sinänsä, vaan tarjosin vain esimerkin siitä, kuinka kirkon virallinen näkemys saattaa hyvinkin poiketa siitä, mitä riviaktiivi samasta asiasta ajattelee ja uskoo.)
Anonymous: Kiitos selventävästä tarkennuksestasi. Olen monissa kohdin täysin samaa mieltä kanssasi. Hyviä pointteja!
Lisäksi voisi todeta myös sen, että myös suomalaisten luterilaisten kesken on ollut (ja lienee edelleenkin) eroavaisuuksia siinä, miten lapsikasteoppia perustellaan. Ennen kaikkea eroavaisuus on koskenut sitä, mitä sylilapselle tapahtuu kasteessa. Otetaanpa esimerkiksi vaikka Laestadius, Hedberg, Muroma, Saarnivaara tai Miikka Ruokanen - käsitysten kirjo on jo melkoinen. Niin tai miten opettaakaan kasteesta Markku Koivisto? (No, hänhän nyt ei enää olekaan luterilainen...) Toisaalta nämä eroavaisuudet häviävät aina sitä enemmän mitä enemmän vanhojen herätysliikkeiden terä tylsyy ja protesti hiljenee.
Ensiksi saivartelulta kuulostavaa....hmm...jälleen.
Lapsikaste termi on huono puhuttaessa luterilaisten kasteesta. Siinä on kyse vauvojen kastamisesta.
Lapsia voidan kastaa ihan huoletta kaikissa kirkkokunnissa, kunhan ovat ensin tulleet uskoon. Poikkeuksena tietysti luterilaiset, jotka eivät edellytä uskoa.
Luterilaisen vauvakasteen perustelussa on mielenkiintoinen ristiriita siinä kohtaa kun he puolustavat vauvojen kastamista Jeesuksen sanalla: "sallikaa lasten tulla minun tyköni."
Miten he siis toteuttavat tätä sallimista?
Totuus on siis tässäkin kohtaa toisenlainen kuin luulemme.
Jos alle 12 vuotias lapsi, jonka vanhemmat eivät kuulu kirkkoon haluaakin liittyä kirkon jäseneksi se onkin mahdotonta. He opettavat, että kirkko on Jumalan seurakunta, muta eivät salli lasten tulla sisälle siihen, eikö ole aika omituista.
Sitten yksi aivan toisenlainen asia mitä eivät tiedä kaikki papitkaan oppi-isästään Lutherista, nimittäin hänen antisemitisminsä, suomeksi juutalaisviha.
Luther kirjoitti vähän ennen kuolemaansa kirjan nimeltään: Juutalaisista ja heidän vaheistaan.
Tästä kirjasta tuli käsikirjoitus niille asioille, jotka Hitler toteutti.
Katso linkki ja googleta kirjan nimellä lisää
http://fi.shvoong.com/movies/m-documentary/376237-juutalaisista-ja-heid%C3%A4n-valheistaan/
Mielestäni jokaisen kirkkoon kuuluvan uudestisyntyneen Jumalan lapsen kannattaisi tutustua tähän aineistoon ja arvioida sen jälkeen oma kantansa yhteydetään kyseisen oppi-isän nimelle perustettuun laitoksen.
Herra armahda lapsiasi!
Kiitos vastauksista, pari loppukaneettia vielä:
- Katolinen oppi on mielestäni yksiselitteisesti luettavissa kirkon virallisista dokumenteista. "Vastapuolta" kohtaan on oltava mielestäni sen verran reilu, että olettaa sen suoraan ja selkeästi ilmaisemien opinkohtien olevan todella sen mielipide. Muuten keskusteluun luikertelee argumentti "Niinhän sinä sanot, mutta OIKEASTI sinä ajattelet näin" - joka kairaa pohjan pois kaikelta järkevältä dialogilta. Roomalla on omat ongelmansa mariakultin kanssa, ihan niinkuin vapaissa suunnissa näiden kultahammas-taikureiden kanssa. En minäkään toivo että seurakunnan kantaa vaikkapa kolminaisuuteen kysytään siltä takapenkin jäärältä Oneness -helluntailaiselta, tai muodosteta kuulopuheiden perusteella.
- En tunnustaudu liberaaliteologiseen tulkintaan siitä että kristinuskoon on "matkittu" mitään pakanauskonnoista. G.K.Chestertonilla on kirkas ajatus siitä liberaaliteologien väittämästä että "kaikki uskonnot ovat pohjimmiltaan samanlaisia". Chesterton argumentoi että kaikki uskonnot ovat ulkoisesti jotakuinkin samanlaisia - kaikissa rukoillaan, luetaan pyhiä kirjoja, osallistutaan pyhiin toimituksiin ja ollaan tekemisissä yliluonnollisen kanssa (ja tämähän on de facto totta, ei käy kieltäminen). Myös uskontojen mytologia voi olla samankaltaista keskenään, mutta uskontojen sanoma ja sisältö vaihtelee. Siksi on järjetöntä sanoa että Kristinusko ja Mithra-kultti ovat samankaltaisia koska molemmissa on samankaltaista mytologiaa tai että buddhalaisuus ja kristinusko ovat samanlaisia koska molemmissa rukoillaan. Kristinuskosta ei tee (mielestäni) merkittävää se, että se olisi ulkoisesti(juhliltaan/riiteiltään/muilta kehällisiltä osiltaan) erilainen uskonto - vaan sen uniikki sanoma ja sisältö. Tällä kertaa myytti ylösnousevasta Jumalan pojasta onkin totta. Itseasiassa olisi erittäin kummallista jos kristinusko ei olisi ulkoisesti samankaltainen pakanuskontojen kanssa - mistä muualta ihmisen uskonnollisuus olisi peruja kuin lankeemuksessa katkenneesta jumalasuhteesta? Joissain pakanauskonnoissa näkyy vääristynyt, mutta ylöspäin hapuileva yritys kuroa katkennutta köyttä ehjäksi.
Itsekin näen, että (Kiveä lainaten) "Karvainen Lusifeerus" on sekoittanut ihmisen uskonnollisuutta - varmasti myös pakanauskontojen hirveimmissä muodoissa, mutta toimijana maan päällä on myös ihminen ja pakanuskonnoissa näkyy tämän omaakin kaipuuta jumalan puoleen. Kaiken esikristillisen uskonnollisuuden tuomitseminen suoraan demoniseksi lähtökohdiltaan on raamatunkin valossa erikoista. UT:ssa esitetty ajatus siitä että ilosanomaa kuulemattomat pakanat tuomitaan omantuntonsa mukaan tukee ajatusta siitä että pakanauskontoa harjoittava ei automaagisesti ole suatanan pelinappula - ateistisia pakanoita ei nimittäin silloin ollut (muutamaa hassua kreikkalaista lukuunottamatta).
"Pakanallisuuden" metsästäminen kristinuskosta sieppaa minua henk.koht. eniten sen tähden, että se jotenkin "murentaa" Jumalan pelastussuunnitelman historiallisuutta. Kristinusko yritetään leikata omaksi "puhtaaksi" kokonaisuudekseen - ihan kuin koko homma olisi alkanut vasta siitä. Vähän sama kuin sinfoniasta kuunneltaisiin aina vain huippukohtaa, ja sanottaisiin että sitä edeltävä nousu on "ihan turha, jopa huono". Tai että virheistään ei voisi oppia mitään enää sen jälkeen kun ratkaisu on löytynyt.
Sekavia ajatuksia, toivottavasti onnistuin välittämään jonkin niistä ymmärrettävänä.
P.S. aika monennen polven helluntailaisena en ole koskaan kuullut tahi omin silmin todistanut penkkien alla ryömimistä - monenlaista muuta toimintaa kylläkin :)
Post a Comment