Käenpoikasen käytännöllistä teologiaa
Eräs ystäväni totesi hiljattain, että ”seurakunta on ottanut Jeesuksen paikan”. Todellakin. Ei ole ihan yks eikä kaks ne tapaukset, joissa tuntuu todellakin siltä kuin jonkun seurakunnan myllyjen pyörittäminen on se tärkein juttu, eikä elämä Jeesuksessa. Aivan kuin koko homma olisi karannut käsistä ja siitä, minkä piti olla Jumalan työväline maailmassa – seurakunta Kristuksen ruumiina – onkin tullut itsetarkoitus. Tämä on käenpoikasen käytännöllistä teologiaa.
Niin, miten joku viisas sen pukikaan sanoiksi noin sata vuotta sitten? ”Ihminen etsii parempia menetelmiä. Jumala etsii parempia ihmisiä. Ihminen on Jumalan menetelmä.” (Edward M. Bounds)
Monessa kohtaa tuntuu myös siltä kuin seurakunnat ja kirkot olisivat ottaneet Jeesuksen paikan myös suhteessa Totuuteen. Kun alussa Jeesus sanoi, että Hän on Totuus, niin se tarkoittaa, että mikään aate, ideologia tai –ismi ei ole totuus. Totuus on Persoona, Jeesus Kristus. Opit tuntemaan Totuuden vain henkilökohtaisessa suhteessa Jeesukseen, et mitään muuta kautta. Nyt kuitenkin näyttää siltä, kuin seurakunta ja kirkkokunta hallinnollisena ja toiminnallisena organisaationa olisi ottanut Jeesukselta tuon vallan ja oikeuden määritellä totuus käytännössä.
Käytännössä siis se, mitä jokin organisaatio eli seurakunta tai kirkkokunta (ja edelleen käytännössä: sen johto) tutkii, päättää ja säätää jostain asiasta muodostuu totuudeksi. Raamattu ei siinä hötäkässä enää hirveästi paina, vaan ko. yhteisön oma tulkinta ajaa oikealta ohi perävalot vilkkuen. Tämäkin käenpoikasen teologiaa käytännössä.
Luin hiljattain eräästä artikkelista netistä hyvän toteamuksen liittyen evl. kirkon nykykehitykseen: ”Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana muuttuneen sosiokulttuurisen ja lainsäädännöllisen tilanteen homoseksuaalisuutta koskeviin haasteisiin on yrittänyt vastata uusi kirkollisen homopuheen muoto, jonka opillista ulottuvuutta voidaan kutsua homoteologiaksi. Homoteologian tavoitteena on muuttaa kristillinen käsitys homoseksuaalisuudesta vähintäänkin hyväksyvämpään suuntaan ja viime vuosina lähes ehdoitta hyväksyväksi. Uusi kirkollinen homopuhe edustaa täydellistä käännöstä kristinuskon ja evankelis-luterilaisen kirkon perinteiseen opetukseen homoseksuaalisuudesta. Koska suuret muutokset eivät ole omiaan lisäämään kirkon uskottavuutta, ne pitää piilottaa teologisten puheenparsien koukeroihin, joissa kirkko voi nähtävästi omasta mielestään kieltää minkä tahansa opinkohdan ilman, että se mitenkään kyseenalaistaisi kirkon olemassaolon oikeutuksen.”
Tämäkin esimerkki kuvaa hyvin tilannetta, jossa kirkkolaitos on irtaantunut juuriltaan ja alkanut elämään aivan omaa elämäänsä. Tämäkin on käenpoikasen jumaluusoppia: käenpoikanen pesässä on kasvanut niin suureksi, että se vie ravinnon ja elintilan oikeilta poikasilta.
Jos ajattelemme vaikka UT:n opetusta seurakunnasta, niin meillä on varmasti paljon opittavaa vanhoilta kirkkoisiltä, teologeilta ja muilta vastaavilta, mutta tuo opetus täytyy siirtää oikeaan kontekstiin toteutettavaksi siellä. Ajatellaanpa vaikka kirkkoisä Augustinuksen kuuluisaa lohkaisua ”pelastusta ei ole kirkon ulkopuolella”. Jos teemme niin kuin roomalaiskatolinen kirkko on tehnyt eli sovellamme sen yksioikoisesti tarkoittamaan vain ja ainoastaan room.kat.kirkkoa, niin synnytämme hirviön. MOT. Jos taas teemme niin kuin jotkut luterilaiset papit Suomessa edelleen tekevät eli siirrämme sen tarkoittamaan evl. kirkkoa, niin suljemme suuren osan Kristuksen ruumista noin vain omin lupinemme pelastuksen ulkopuolelle – tai ainakin niin kuvittelemme tekevämme.
Mutta jos tarkoitamme, että Kristuksen ruumiin, johon jokainen Jeesukseen uskova kuuluu uudestisyntymisensä perusteella, ulkopuolella ei ole pelastusta, niin tulkintamme kestää Raamatun päivänvalon.
Länsimaisen kristillisyyden historiassa aina nykyisen modernin ajan iltahämärään asti UT:n opetus seurakunnasta on nähty kuuluvan perinteisille kirkkoinstituutioille. Postmodernin ajan kristillisyyttä edustavat kirkkokuntiin kuulumattomat uudet seurakunnat taas näkevät tuon saman opetuksen kuuluvan mille hyvänsä uskovien yhteisölle – oli sillä kuviteltua apostolista suksessiota tai vuosisataisia juuria johdettavissa alkukirkon hämärään asti tai ei.
Tästä on otettava ajattelussamme ja käytännöissämme rohkea askel eteenpäin ja sanottava ääneen, julistettava se katoilta ja kuulutettava toreilta, että UT:n opetus seurakunnasta voi oikeasti kaikessa täyteydessään toteutua vain siinä Kristuksen ruumiin paikallisessa yhteydessä, johon lukeutuvat yhtä lailla kaikki Jeesukseen uskovat tuolla paikkakunnalla – oli heidän ulkonainen, nimellinen rekisterinsä missä puljussa hyvänsä.
Samoin on jokaisen kirkkokuntasidonnaisen uskovan vihdoin ymmärrettävä, että hänen todellinen identiteettinsä ei tule minkään muun, kuin Jeesuksen itsensä perusteella. Kristuksen ruumiiseen ei enää tule kuulua yhtään ainutta käenpoikasta.