Los Angeles Times torstaina 26.07.2007

kirjoittaa rapakon takana yhä enemmän yleistyvästä ilmiöstä. Se aloittaa ottamalla esimerkiksi Jason Kilpin, ihan tavallisen 24-vuotiaan graafisen suunnittelijan, jonka kotona kokoontuu seurakunta. Jason Kilp kuului aikaisemmin 4000-jäseniseen megaseurakuntaan, mutta mutta...

No, lukekaa itse: http://sojourner.typepad.com/house_church_blog/

Niin, miksipä meidän 21. vuosisadan kristittyjen pitäisi olla tässä suhteessa sen kummempia kuin alkukristittyjen? Vai oletko koskaan miettinyt, miten alkukristityt pärjäsivät ilman kirkkokuntia ja isoja rakennuksia?

Joku on sanonut, että ensimmäisillä kristityillä meni kolmisen sataa vuotta ennen kuin he ottivat käyttöön kirkkorakennuksia. Ehkäpä tämä voisi olla hyvä periaate jatkossakin...

APOSTOLISUUDESTA

Keskustelin hiljattain erään ystäväni kanssa Efesolaiskirjeen 4. luvun mainitsemista viidestä palveluvirasta ja erityisesti apostolisuudesta. Jännä juttu oli huomata taas, miten kuuma peruna tuo kysymys apostolisuudesta meillä täällä Suomessa ja länsimaissa ylipäätään onkaan. Totesimme molemmat, että kun puhutaan evankelistoista, paimenista ja opettajista niin kaikki on okei ja rauha maassa. Vieläpä profeetallisuuskin on salonkikelpoinen näinä kaikenkirjavan karismaattisuuden luvattuina aikoina.

Mutta kun tulee puhe apostoleista tänään, niin keskusteluun tulee oitis ihan erilainen lataus. Meille kysymys apostolisuudesta on kuuma peruna. Minua itseäni kiinnostaa tämä kysymys apostolisuudesta juuri sen tähden, että näen siihen liittyvän niin paljon hyssyttelyä, pelkoja ja uhkakuvia. Kysyn mielessäni miksi? Jos kerran täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, niin miksi näin? Käyttäydymmekö Kristuksen rakkauden lain mukaan, kun haluamme vaieta asiasta ja yritämme lakaista sitä maton alle. Suurin osa vaikenemisesta näyttää johtuvan kirkkopoliittisen korrektiuden vaatimuksista.

Aiheellinen kysymys; kuka voi kutsua itseään apostoliksi nykyään? Ja vielä toinen oikeutettu kysymys; mitä joku henkilö ajaa takaa, kun hän haluaa itseään kutsuttavan apostoliksi?

Ystäväni totesi, että tietyssä mielessä apostoleja olivat vain ”ne kaksitoista” ja Paavali päälle. Tämä koskee nimenomaan Uuden testamentin kirjoituksia. Näiden jälkeen ei kukaan voi eikä saa enää vaatia itselleen samanlaista apostolista auktoriteettia, kuin mitä oli ”niillä kahdellatoista”. Ymmärrän hyvin väärinkäytösten kokemukset ja vaarat tässä kohtaa.

Mutta kun ajattelemme nykyisiä hierarkkisia virkajärjestelmiämme törmäämme ongelmiin, koska apostolisuus ei näihin kaavioihin mahdu. Uusi testamentti ei olekaan niin systemaattisen yksioikoinen, eikä helposti sopeutettavissa meidän kaavailuihimme. Se nimittäin puhuu apostoleista usein ja eri tavoin ”niiden kahdentoista” ohella:

• Paavali ja Barnabas olivat apostolinen työpari (Apt. 14:14)

• löytyy apostolinen tiimi eli Paavali, Silvanus ja Timoteus (1.Tess. 1:1, 2.Tess. 1:1)

• oli Tiitus, jolle oli uskottu määräaikainen, rajoitettu apostolinen missio (Tiit. 1:5-6)

• sekä vielä naispuolinen henkilö, jota pidettiin apostolina ja oli siinä asemassa arvostettu (Room. 16:7).

Olisikohan niin, että Uutta testamenttia paremmin ymmärtääksemme meidän pitäisi poisoppia joistain oman kulttuurimme ennakkokäsityksistä, väärinkäytöksistä ja ylilyönneistä. Niin ja peloista myös. Sen lisäksi, että olemme halunneet nähdä apostolin jonkinlaisena liituraitapukuisena lavaleijonana – ja sen takia olemme joko torjuneet tai hyväksyneet hänet – olemme myös pitäneet apostoliutta persona non gratana sen kaavoihin sopimattomuuden takia.

Näytä minulle tänä päivänä seurakunta, joka epäröimättä toivottaisi apostoli Paavalin tervetulleeksi sunnuntaikokoukseensa. Paavalia ajanut apostolinen henki tekisi hänestä sopeutumattoman häirikön, jolla ei olisi paljonkaan tilaa nykyisissä seurakuntaympyröissämme. Jollet usko tätä, niin lue vaikka ote 1.Kor. 1:10-13 oman seurakuntasi pääkokouksessa. Miettikää avoimesti, miten sovellatte Paavalin yksinkertaista ohjetta käytäntöön omalla kotipaikkakunnallanne.

Monissa kirkkokunnissa, joissa vannotaan ns. apostolisen suksession nimiin, tällä ilmaisulla (jonka sitten katsotaan oikeuttavan lähes tulkoon minkälaisiin kirkollisiin virityksiin hyvänsä) tarkoitetaan käytännössä piispallista suksessiota. Onkin kirkollisen elämän kannalta turvallisempaa sekoittaa nämä, koska apostolisuus edustaa aina ulos päin lähtemistä ja liikkeellä olemista, ei instituutioita tai organisoitumista. Apostoli on juuri se, joka useimmiten alkaa keikuttaa venettä juuri kun on saatu turvattua rauha meidän elinaikanamme.

Presidentti tai kuningas voi nimittää piispoja, mutta apostoleja – ei koskaan. Heidän virkaan asettamisensa tulee aina Jumalalta itseltään.

Kirkollisen instituution paikalleen jämähtämisen myötä olemme menettäneet kyvyn tunnistaa apostoliutta, vaikka sen edustaja istuisi vieressämme työntekijöiden kokouksessa tai lähetyskonferenssissa. Kovin usein tällaiset hahmot koetaan kiusankappaleina ja oman tiensä kulkijoina, jotka eivät keskusjohdon mielestä oikein rakenna yhteistä instituutiota.

Eräs anglikaanipastori on kuvannut hyvin alussa mainittuja viittä palveluvirkaa. Hänen mukaansa apostolit, profeetat ja evankelistat ovat kutsumukseltaan tienraivaajia. Paimenet ja opettajat puolestaan ovat rakentajia. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, että kun apostolinen vaikuttaja perustaa seurakunnan ja yrittää muuntautua paimeneksi, niin seuraukset ovat tuhoisat – sekä seurakunnalle että ihmisen kutsulle. Nämä viisi palveluvirkaa ovat toisiaan täydentäviä seurakunnan rakentamiseksi ja niitä tulee kutakin käyttää niiden oikeassa yhteydessään.

Paavali mainitsee apostolisuuden yleisiä tunnusmerkkejä Room. 15:18-21:ssä: ”...sillä minä en rohkene puhua mistään muusta kuin siitä, mitä Kristus, saattaakseen pakanat kuuliaisiksi, on minun kauttani vaikuttanut sanalla ja teolla, tunnustekojen ja ihmeiden voimalla, Pyhän Hengen voimalla, niin että minä Jerusalemista ja sen ympäristöstä alkaen Illyrikoniin saakka olen suorittanut Kristuksen evankeliumin julistamisen, ja sillä tavoin, että olen pitänyt kunnianani olla julistamatta evankeliumia siellä, missä Kristuksen nimi jo on mainittu, etten rakentaisi toisen laskemalle perustukselle, vaan niinkuin kirjoitettu on: "Ne, joille ei ole julistettu hänestä, saavat hänet nähdä, ja jotka eivät ole kuulleet, ne ymmärtävät".”

Henkilökohtaisesti ajattelen niin, että kirkkohistorian kuluessa Jumalan Henki on herättänyt apostoleja (aivan niin kuin muitakin lahjoilla varustettuja uskovia) viemään evankeliumia sinne, missä sitä ei ole julistettu. Näitä edelläkävijöitä ja tienraivaajia ei vain ole ymmärretty, osattu tai rohjettu kutsua apostoleiksi, mutta heidän kutsunsa luonne ja työnsä hedelmät ovat puhuneet puolestaan. Ajattelen meidän nyt kulkevan kohti sellaista vaihetta Kristuksen seurakunnan historiassa, jossa asiat alkavat asettua oikealle kohdalleen. Ymmärryksemme lisääntyy Raamatun Sanan valossa Pyhän Hengen vaikutuksesta. Me huomaamme voivamme vapautua vuosisataisista peloista, väärinymmärryksistä ja -käytöksistä. Jumalan Hengen määrätietoinen ja pitkäjänteinen työ suuntaa meidän mielemme ja voimavaramme rakentamaan Kristuksen ruumista valmiiksi vastaanottamaan takaisin palaavan Herran.

MIHIN LAITAMME UUDEN VIININ?

Eräs kesän kohokohtia sattui viime viikonloppuun, kun sain olla pitämässä raamattuopetusta eräällä nuorten leirillä Lahdessa. Mukana oli nelisenkymmentä 13-27v. pirteää nuorta, joiden kanssa tutkimme paria teemaa Matteuksen evankeliumista. Ensimmäinen teemamme oli uuden ja vanhan herätyksen yhteentörmäys. Toinen teema taas oli se, miten Jeesus käsitti Jumalan Hengen uuden työn.

Kun Jeesus aloitti julkisen toimintansa, Hänen ajatuksensa ei ollut liittoutua tai tehdä yhteistyötä tämän maailman kanssa. Ei, vaan kun Hän sanoi taivasten valtakunnan olevan lähellä ja sen tähden ihmisten tuli tehdä parannus eli muuttaa mielensä, silloin Hän itse asiassa haastoi tämän maailman vallitsevan maailmanjärjestelmän – myös sen uskonnollisen systeemin. Oli vastakkainasettelun aika.

Aina silloin kun Jumala alkaa toimia uudella, tuoreella tavalla, niin silloin myös vallitseva uskonnollinen järjestelmä herää ja alkaa kiinnostua siitä, mitä on tapahtumassa. Aina silloin kun Jumalan tulet syttyvät, niin aina silloin myös tämän maailman palokunnat ovat liikkeellä. Uskonnollisen järjestelmän luonteeseen kuuluu, että se haluaa aina kategorisoida eli laittaa johonkin nimettyyn laatikkoon tämän uuden Jumalan työn, jotta sitä olisi helpompi kontrolloida.

Kontrollointi on siis uskonnollisen hengen perusvire. Tämän Jeesus sai toistamiseen kokea selvitellessään välejä oman aikansa uskonnollisten ihmisten, fariseusten ja kirjanoppineiden kanssa. Tuohon aikaan ”fariseus” ei ollut mikään haukkumanimi, vaan he olivat oman aikansa juutalaisessa yhteiskunnassa arvostettuja ja esikuvallisia ihmisiä. He edustivat sitä vanhempaa, edellistä herätysliikettä, joka piti valtaa käsissään eli istui nyt ”Mooseksen istuimella”.

Mutta nyt Jumala olikin toimimassa uudella, ennen kuulumattomalla tavalla. Tämä ei sopinut lainkaan fariseusten piirustuksiin. Voisi sanoa, että Pyhän Hengen suvereeni, inhimillisestä kontrollista vapaa toiminta ei kuulunut Jerusalemin temppelin ja sen vanhinten neuvoston suunnitelmiin tulevana viisivuotiskautena. Näin Jeesus kuitenkin toimi Hengen johdossa – ja aiheutti ristiriidan. Oli siis vastakkainasettelun aika. Matteuksen evankeliumissa voimme seurata sen kehittymistä pitkin matkaa. Sen huipentuminen on kuvattu suorasukaisella tavalla Jeesuksen puheessa fariseuksille ja kirjanoppineille Matteuksen luvussa 23.

Tästä versoo myös toinen perusteema; Jeesus rakentaa oman seurakuntansa. Jumalan valtakunta otetaan pois sen nykyisiltä valtaapitäviltä ja annetaan kansalle, joka tekee oikeaa hedelmää. Tämä merkitsee vanhan herätysliikkeen syrjäyttämistä ja uuden, tuoreen Jumalan Hengen liikehdinnän astumista kuvaan. Jumalan Henki kulkee aina ohi muinaisten herätysten muistomerkkien.

Jeesuksen seurakunnan tunnusmerkit ovat erilaiset kuin tämän maailman uskonnollisen järjestelmän. Siellä vallitseva järjestys ei perustukaan inhimilliseen asemaan, statukseen, oppineisuuteen tai rahaan tai mihinkään muuhunkaan inhimilliseen resurssiin. Kristuksen seurakunta ei ole hierarkkinen organisaatio, jonka huipulla Hänen sijaisensa muka istuisi. Se on elävä organismi, alati uusiutuva elimistö ja sen tähden useimmat sen kuvista Uudessa testamentissa ovat eläviä.

Tätä taustaa vasten me myös ymmärrämme hyvin sen Jumalan valtakunnan vääjäämättömän lainalaisuuden, jonka Jeesus pukee sanoiksi jo julkisen toimintansa alkuvaiheessa: ”Eikä nuorta viiniä lasketa vanhoihin nahkaleileihin; muutoin leilit pakahtuvat, ja viini juoksee maahan, ja leilit turmeltuvat; vaan nuori viini lasketaan uusiin leileihin, ja niin molemmat säilyvät.” (Matt. 9:17)

”Teitä ei syytetä mistään...”

Joitakin vuosia sitten, Kaakkois-Aasian tsunamin yhteydessä, kun katastrofialueella oli hyvin kaoottiset olot ja tiedonkulku pätki, niin suomalaiset paikalla asuneet ammattisukeltajat päättivät kantaa oman kortensa kekoon yhteisen asian hyväksi. He alkoivat vaivaa nähden ottaa selvää tsunamista pelastuneista Suomen kansalaisista ja julkaista henkiin jääneiden suomalaisten nimiä oman sukellusfirmansa nettisivuilla. Tällöin moni suomalainen sai vapauttavan tiedon omaistensa kohtalosta toisella puolella maapalloa, kun tietoliikenneyhteydet muuten pätkivät tai olivat tukossa ja ulkoministeriön edustajat olivat vielä matkalla katastrofialueille.

Myöhemmin – savun hälvettyä ja pölyn laskeuduttua – asiaa alettiin tutkia. Suomalaissukeltajat olivat siis omin lupinensa julkaisseet internetissä pelastuneiden suomalaisten tietoja. Jaaha... Alettiin selvittää tilanteen ja toimintojen luvallisuutta, laillisuutta ja sopivuutta. Ulkoministeriön on sentään huolehdittava oman maan kansalaisten eduista pyyteettömästi missä päin maapalloa hyvänsä.

Lopulta asiasta annettiin virallinen päätös. Päätettiin, ettei suomalaissukeltajia, jotka vastoin parempaa tietoa olivat näin – poikkeuksellisissa oloissa toki! - toimineet, tultaisi syyttämään mistään, eikä heitä tultaisi asian tiimoilta vetämään minkään tuomioistuimen tmv. eteen kuultaviksi.

Tämä sinänsä hupaisa kertomus sinänsä järkyttävien tapahtumien yhteydestä kuvaa hyvin sitä asemaa ja tilannetta, johon Pyhän Hengen johdossa elävä ja toimiva ihminen tänäänkin helposti joutuu, kun virallinen uskonnollinen järjestelmä pääsee a) jyvälle hänestä ja b) yrittää kontrolloida häntä ja hänen tekemisiään. Lievimmän asteikon mukaan häntäkään ei tulla syyttämään mistään...

Kirjoitan tämän Sinulle, hyvä ystäväni, joka mietit, että tässäkö kaikki, kun puhutaan seurakunnasta, ylösnousemuselämästä ja Jumalan valtakunnan eteenpäin menemisestä. Katselet ympärillesi ja mietit, että tätäkö Jeesus todella tarkoitti, kun Hän puhui opetuslapsilleen siitä, miten Hän aikoo rakentaa seurakuntansa, jota tuonelan portit eivät voita. ”Kun evankeliumi sanoo ´menkä´, niin kirkkorakennuksemme sanovat ´pysykää paikoillanne´. Kun evankeliumi sanoo ´etsikää kadonneet´, niin seurakuntamme sanovat ´etsikööt kadonneet seurakunnan´.” (Howard Snyder, ”The Problem of Wineskins”)

Varmin tunnusmerkki sairastumisestasi tähän uuteen, outoon virukseen on salaperäinen kutina sisälläsi, jota et voi ulkoa päin raapia. Ole rohkea ja kuuliainen Pyhän Hengen äänelle ja Raamatun sanalle. Muista, että edelläkävijät ja tienraivaajat uudessa tilanteessa ovat usein yksinäisiä, koska heillä ei ole useinkaan mitään valmista mallia, miten toimia tässä uudessa tilanteessa. Verkostoidu siis samoin ajattelevien ja samaa näkyä taakan tavoin kantavien kanssa, olivatpa he sinusta ensin alkuun miten oudoksuttavia hyvänsä. Jumalan Henki rakentaa aikanaan yhteyden, kun vaellatte samaa tietä. Älä missään nimessä tuhlaa voimavarojasi kamppailuun vanhoja rakenteita vastaa. Ne eivät muutu, etkä Sinä pysty niitä muuttamaan.

Suuntaudu siis uuteen. Matkusta aina tupakoivien puolella. Rukoile Jumalalta ensin vaikka vain yhtä vastakääntynyttä tai uskoon pian tulevaa, jonka voit ohjata seuraamaan Jeesusta – ei ihmiskäskyjä. Kun teitä on kaksi, etsikää itsellenne uudet parit jne. Älä tuhlaa aikaa kokouspaikkojen miettimiseen – maailma on täynnä sopivia paikkoja rakentua yhteisestä uskostanne ja tartuttaa samalla virus myös muihin. Jos teillä on epäselviä kysymyksiä tai erimielisyyksiä, niin älä anna niiden tulla erottaviksi asioiksi. Luota siihen, että Hän, joka on Henkensä kautta inspiroinut lukemanne Sanan on sen myös selventävä teille.

Tällä tiellä saat nähdä a) ihmisten elämän muuttuvan ja b) seurakunnan kasvavan. Ennen kaikkea tiedät toteuttavasi Jumalan suunnitelmaa maailmassa, eikä Hän syytä Sinua mistään.

PAAVILLINEN REAKTIOKETJU

Heti tähän alkuun ennen paavillisen reaktioketjun tarkasteluun siirtymistä huomionarvoinen blogivinkki. Suuresti arvostamani Pasi Turunen Patmos Lähetyssäätiöstä on aloittanut oman blogin netissä. Asiaa uskon puolesta ja muutenkin ajankohtaisesti kommentoiden löytyy osoitteesta http://uskonpuolesta.blogspot.com/ Kannattaa tutustua – absoluuttisesti!

No, sitten siihen paavilliseen reaktioketjuun. Pasi Turunen kirjoittaa blogissaan: ”Nyt Paavi tölväisi kristittyjä toteamalla, että vain katolinen kirkko on oikea Kristuksen kirkko. Protestanttiset kirkot, kuten anglikaanit ja luterilaiset, ovat lähinnä vain "seurakunnallisia yhteisöjä". ”

Katolisen kirkon linjauksen mukaan reformoidut kirkot eivät täytä aidon kirkon tunnusmerkkejä, koska ne eivät tunnusta paavin asemaa Pietarin seuraajana ja Kristuksen kirkon päänä. Edelleen katolinen kirkko näkee kirkkojen yhteistyön toteutuvan vain siten, että nämä poispoikenneet kiltisti palaavat äitikirkon helmaan.

Ennen kuin menemme sen pitemmälle muistutan Sinua, hyvä bloginlukijani, että tämä ei ole nyt mitään änkyräkonservatiivien fundamentalistien pelottelua ja mustamaalailua. Kyse on – jälleen kerran – katolisen kirkon ”ex cathedra”-lausunnosta, jolla on vakavasti otettava arvo. Kaiken sen vuosikymmenien mittaan tapahtuneen ”paavin sormuksen suutelemisen” jälkeen, jota monien Pohjolan reformoitujen kirkkojen johtomiesten kerrotaan Rooman retkillään naiivisti harrastaneen, mikään ei tosiasiassa ole muuttunut.

Tulee mieleen luterilaisten ja katolisten oppikeskustelut vanhurskauttamiseen liittyen viime vuosituhannen lopulla, kun monet vilpittömät ja hyvää tarkoittavat luterilaiset sinisilmäteologit yrittivät kuroa kiinni suurten kirkkojen välistä juopaa – ja millä tuloksilla? Aikansa poikien puuhastelua katseltuaan edellinen paavi vihelsi pelin poikki ja totesi tyynen rauhallisesti, että onnistumisen edellytyksiä ei ole.

Okei, se siitä. Mutta sitten siihen paavilliseen reaktioketjuun, jossa historia uskollisesti toistaa itseään muuttaen vain mittakaavaa suurista kokonaista maanosaa ravistelevista skismoista aina keskisuuren suomalaiskaupungin hengelliseen kentään.

Ketju menee jotakuinkin näin:

• keskisuuressa suomalaiskaupungissa syntyy pieniä, itsenäisiä ja rekisteröimättömiä kotiseurakuntia, jotka haluavat arkipäivän elämässään elää uskoaan ja Raamatun ilmoitusta todeksi

• uudet, itsenäiset ja perinteisiin kirkkokuntiin kuulumattomat rekisteröityneet seurakunnat toteavat näiden olevan ”jotain villejä porukoita”, joilla ei ole virallista seurakunnallista statusta

• näin tehdessään ne vain toistavat isiensä tekoja, sillä näinhän heihinkin aikanaan suhtauduttiin; perinteiset kirkkokunnat ja herätysliikkeet, joilla nuorimmillakin alkaa olla takanaan jo sadan vuoden kunnioitettava kirkkokunnallistumiskehitys, eivät tunnusta näiden uusien, kirkkokuntiin kuulumattomien seurakuntien oikeaa olemusta, vaan toteavat niiden olevan, ei oikeita seurakuntia, vaan ”uusia seurakunnallisia yhteisöjä”

• näin nekin toistavat vain samaa kaavaa, jolla ne itse on suljettu äitikirkon yhteyden ulkopuolelle; näin nimittäin paavillinen kirkko edelleen suhtautuu niihin

• Suomen evlut kirkkokin on siis edelleen Rooman kannalta katsottuna vain jokin ”seurakunnallinen yhteisö” jossain Pohjolan perukoilla (luterilaiset täällä pohjoisessa eivät vain ole sitä vielä huomanneet, vaan olettavat edelleenkin vain heillä olevan todellinen Sanan valo hallussaan)

• nyt ollaan siis paavillisen reaktioketjun toisessa päässä; Rooma on todellisen, ”yhden pyhän yhteisen” Kristuksen kirkon pääpaikka ja sen hierakkisen laitospyramidin johdossa oleva paavi tuon universaalin kirkon pää - ”Vicarius Filii Dei”, Jumalan Pojan sijainen maan päällä

Missään vaiheessa paavillista reatioketjua ei kenellekään ole tullut mieleen, että tässä reagointimallissa on a) jotain tuttua ja b) jotain tavattoman kieroutunutta. Tai itse asiassa on tullut; epäilyksiä on tullut useillekin alunperin vilpittömille kirkonpalvelijoille. He ovat sitten joko ulos lähteneet tai sitten uskonnollisen koneiston hammasrattaat ovat tehokkaasti jauhaneet heidät hiljaisiksi. Mutta täällä ketjun toisessa päässä on se yksinkertainen uskova ihminen, joka huuli pyöreänä ihmettelee, että keneltä ihmeeltä vielä pitäisi kysyä lupa näihin omaehtoisiin kodeissa kokoontumisiin, jotka eivät ole isoisten pussista mitenkään pois?

Mitä me siis tähän sanomme?

Paavalin sanoin, en ole voinut olla tottelematta taivaallista näkyä, kun sellainen omalle kohdalleni tuli. Pyhän Hengen johtamina olemme halunneet suuntautua uuteen. Parhaillaan Pyhä Henki eri puolilla maailmaa vuodattaa uutta viiniä uusiin leileihin. On tullut paradigman vaihdon aika. Näemme Kristuksen seurakunnan olevan yksi organismi niin globaalilla kuin paikallisellakin tasolla. Huomaamme myös, että samalla kun seurakunnan rimaa tulisi laskea, niin samalla rimaa Jeesuksen opetuslapsena olemisessa tulee nostaa. Löydämme Uudesta testamentista selkeät ohjeet kotona kokoontuvan seurakunnan elämään ja uusien uskovien opetuslapseuttamiseen. Koko kaupungin laajan Kristuksen seurakunnan kohdalla olemme vielä oppimisen tien alkupäässä, mutta jo nyt meille on kirkastunut se, ettei hengelinen johtajuus koskaan perustu viralliseen asemaan, oppiarvoon tai muuhun tällaiseen. Pyhän Hengen antama valtuutus ja voitelu ovat ratkaisevia, samoin nöyrä vaellus Jumalan ja ihmisten edessä.

Mutta seurakunnan Herra varjelkoon meitä toistamasta isiemme syntejä em. paavillisessa reaktioketjussa! Siitä haluan sanoutua irti.

PAAVILLISUUTTA TÄMÄKIN

Jos olet perehtynyt kirkkohistoriaan, muistat varmasti pohjoisafrikkalaisen kirkkoisä Augustinuksen ajatuksen kirkosta (so. roomalaiskatolisesta kirkosta) Jumalan valtakuntana, jonka ulkopuolella ei ole pelastusta. 500-luvulla jKr. eläneen Augustinuksen ajatuskulku oli suurin piirtein seuraavanlainen;

• Rooman kirkko on yhtä kuin Jumalan valtakunta

• Jumalan valtakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta

• kirkon ulkopuolella ei siis ole pelastusta

• kirkko on pelastuslaitos päämiehenään Rooman piispa (so. paavi)

Käytännössä tämä ajattelu sai Augustinuksen itsensäkin hyväksymään toisinajattelevien ja -uskovien kristittyjen (so. donatolaisten) vainon, jotka pyrkivät korostamaan mm. henkilökohtaisen pyhityselämän tärkeyttä uskovilla yleensä ja erityisesti seurakunnan työntekijöillä. (Kirkkohistoria tuntee tämän jälkeen useita muitakin esimerkkejä tämän ajattelun käytäntöön soveltamisesta.)

Kyllähän tähän ajatteluun törmää evankelisluterilaisessa Suomessakin – liekö se sitten peruja luterilaisen yhtenäiskulttuurin kultaisilta päiviltä, tiedä häntä. Ei kovin kauan sitten luin eräästä kirkollisesta julkaisusta kirjoituksen, jossa lähdettiin liikkeelle juuri tästä ajatuksesta: kirkko on yhtä kuin Kristuksen seurakunta, eikä sen ulkopuolella ole pelastusta. Ajatus hätkähdytti; wautsi, ajatteleeko joku vielä nykyäänkin näin?!

Mielenkiintoisempaa on kuitenkin se, että sama ajattelu näyttää löytäneen tiensä myös ns. vapaisiin suuntiin ja uusiin, itsenäisiin seurakuntiin. Täällä ajattelu menee jotenkin siihen malliin, että jokaisen on syytä olla jäsenenä jossain rekisteröityneessä, järjestäytyneessä seurakunnassa. Käytännössä tämä ajattelu ilmenee myös siten, että niin kauan kuin vain tämä jäsenyys säilyy, niin kaikki on okei. Ei väliä, vaikka jäsenyys olisi kuinka muodollista ja paperijäsenyyttä – pääasia on se, että pysyt ruodussa. Pahinta, mitä voit tehdä on se, että eroat – koska juuri silloin astut Jumalan valtakunnan ulkopuolelle. Eli vaikka et olisikaan mitenkään aktiivinen oman rekisteriseurakuntasi suhteen, niin tärkeintä on säilyttää tämä muodollinen (paperi)jäsenyys.

Entä sitten sellaiset, jotka jäävät pois tästä yhteydestä sisäisen kehotuksen – niin, jopa apostolisen kutsun pakotuksesta? Miksi heihin suhtaudutaan tuomitsevasti? Eikö uskonnollisen organisaation tunnusmerkki olekin aina ollut mahdollisimman pitkälle viety kontrolli - ”jollet ole puolellamme, olet meitä vastaan” - jossa ei ole tilaa Hengen vapaudelle? Viesti on selvä; ”et saa toteuttaa omaa näkyäsi täällä, etkä muuallakaan.”

Usein toiseksi pahinta, mitä ihminen voi tällaisessä yhteisössä tehdä, on muuttaa muualle oman uskonsa säilymisen takia. Pahinta virallisen uskonnollisen organisaation kannalta kuitenkin lienee seurata Hengen kehotusta mennä sinne, missä kukaan muu ei vielä ole työtä tehnyt.

MITÄS MINÄ SANOIN...

Itsekin herättäjäjuhlilla puhujana ollut Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Heikki Hakala vahvistaa tämän päivän pääkirjoituksessaan monet edellisessä postauksessani esille tuomani huomiot herännäisyyden tämän hetken tilanteesta.

Vai mitä sanotte seuraavista lainauksista?

• ”Herättäjäjuhlat eivät lahtelaisesta näkökulmasta ole vain yhden herätysliikkeen tapahtuma. Lahdessa haluttiin korostaa, että juhlat on tarkoitettu kaikille lahtelaisille ja ne ovat tärkeä osa seurakuntaelämää.” - Oma kommentti; tämä on siis mainstreamia.

• ”Herättäjäjuhlat tarjoaa seurakuntaelämälle mahdollisuuden piristysruiskeeseen, jonka kaltaista vain harvoin on tarjolla. ” - Oma kommentti; toivottavasti julkinen media yhtä antaumuksella asettuu jatkossa tukemaan myös muita Lahdessa järjestettäviä hengellisiä tapahtumia.

• ”Herännäisyys tarjoaa hyvän kaikupohjan modernille ihmisille, sillä se on viidestä herätysliikkeestämme suvaitsevaisin. Vaikka liikkeen sisällä on niitä, jotka korostavat voimakkaasti herännäisyyttä, sen siipien suojaan on mahtunut aina myös niitä, jotka eivät osaa pitää itseään körtteinä.” - Oma kommentti; tässä on ilmeinen asiavirhe, mutta olkoon – viittaan vain herännäisyyden luonteeseen alussa protestiliikkeenä.

• ”Merkityksellistä on myös se, että heränneet kuuluvat niihin, jotka suhtautuvat positiivisesti naispappeuteen ja suvaitsevat myös niitä, jotka ovat seksuaalisesti poikkeavia. Herännäisyyteen kun ei sovi kanssaihmisten ominaisuuksien arvostelu. Sellaisesta kirkosta moni epäilijäkin voisi löytää sijansa.” - Oma kommentti; mitä tarkoitetaan ”seksuaalisesti poikkeavalla”? Eikö päätoimittaja Hakala pidäkään homoseksuaalista käyttäytymistä ”osana ihmisen luonnollista seksuaalisuutta”, kuten homoseksuaalisuuden puolustajat näyttävät pitävän? Itse asiassa Hakala syyllistyy itse juuri siihen suvaitsemattomuuteen, mistä syyttää muita.

Nykypäivän urbaani körttiläisyys edustaa siis valtavirtaa ja enemmistöajattelua evlut kirkon seinien sisäpuolella. Kirkkohistoriallisesti ja – sosiologisesti ajateltuna on tapahtunut tietyn yhteisöllisen prosessin syklinen kierto alusta loppuun; se, mikä alkoi protestiliikkeenä, siitä onkin tullut kirkon yksi pyhä, yhteinen ja koskematon, kaiken kritiikin yläpuolella oleva vox populi, vox dei. Kirkon pää-äänenkannattajan ”Kotimaa”-lehden ylenpalttinen jakelu juhlilla vain vahvisti tätä näkemystä. Kaukana takana päin ovat siis ne ajat, jolloin herännäisyyden johtomiehiä vainottiin käräjille asti. Nyt käräjille joutuvat ne, jotka eivät uskossaan ja ajattelussaan tähän nykypäivän korkeakirkolliseen körttisarkaan ole sovitettavissa tai jotka siihen eivät halua tullakaan sovitetuksi. Tie herätysliikkeestä yleiseksi kansalaisuskonnoksi on kuljettu loppuun, kun mikä tahansa kyetään sulkemaan näiden ”armon” seinien sisäpuolelle.

Herännäisyys on tullut tiensä päähän ja ”Heränneen kansan homoseksuaaliset ystävät” on tullut toteen näytetyksi. Voi olla, että tällaisesta ”kirkosta moni epäilijäkin voisi löytää sijansa”, mutta eri asia on, millaisia vastauksia tuolle onnettomalle epäilijälle annetaan? Vastaukset vähenevät ja väljähtyvät, kun Jumalan muuttumaton ilmoitus vaihdetaan Ukko-Paavon uudelleen tulkittuihin ajatuksiin ja ehdottomina pidettäviin ja autuuden mittareiksi tulleisiin ”alatien kokemuksiin”.

ARMO KANNATTAA (Herättäjäjuhlat Lahdessa 6.-8.7.)

Tulin körttijuhlilta kotiin ja vaimo kysyi, miten oli mennyt. Kieleni päältä oli lipsahtaa, että hyvinhän siellä, kunnes tajusin olevani epäuskottava. Vastasin siis mutisten, että eipä ihmeitä...

Viikonloppu oli mielenkiintoinen ekskursio minulle vähän vieraampaan ajatusmaailmaan ja alakulttuuriin. Vai pitäisikö sanoa alatien kulttuuriin. Kerrotaan körttiopiskelijoista, joiden kannustushuuto yliopiston osakuntien lentopallokilpailussa oli ”tappio vaik on niin syvä, alatie on aina hyvä”.

Teema ”Armo kannattaa” oli kyllä hyvin valittu. Se toi tutun turvallisesti esille herännäisyyden tosi olemuksen; Jumalan suvereenin armon ehdottoman yksipuolisen korostamisen. Teema sinänsä osattiin todella hyvin kontekstualisoida nimenomaan Lahdessa, sillä missäpä muuallakaan armo kannattaa niin hyvin kuin juuri Busines Cityssä? Juhlien pitopaikka vain kilometrin päässä liki 80 vuotta sitten Fellmannin pellolla sijainneesta punaisten kokoamisleiristä tuli todetuksi useaankin eri otteeseen. Joku voisi sanoa, että jo oli aikakin. Muodostivathan körttiläistaustaiset suomalaiset miehet valkoisen Suomen vapautusarmeijan ja myöhemmin radikaalin äärioikeiston lujan moraalisen selkärangan maailmansotien välisenä aikana. Jaakko Löytty peräänkuuluttikin kirkollisen totuuskomission asettamista kansallisen sovinnon syntymiseksi v. 1918 tapahtumien tiimoilta. (On muuten mielenkiintoista, että toinen, joka on ajanut samaa kansallisen sovinnon asiaa, professori Heikki Ylikangas, on hänkin lähellä herännäisyyden ajatusmaailmaa ja arvoja.)

Juhlien pitopaikka Lahden hiihtostadionilla tuli myös mainittua; urheilun kaikkensa antamisen pyhätössä kaikuikin nyt armon sanoma. Ja sitä rataa... Itse olisinkin tähän puoleen toivonut kiinnitettävän enemmän huomiota; Lahden v. 2001 hiihtokisat ja Suomen hiihtourheilun syvä lankeemus tai itse asiassa kärähtäminen jo pitempään harrastetusta vilunkipelistä. Hengelliset juhlat armoteemalla näillä hemohessin kyllästämillä suorituspaikoilla (”mitään en oo ottanut...”) on suorastaan profeetallista. Miten kommunikoi Jumalan vanhurskaus ja armo näiden tapahtumien ja niistä aiheutuneiden syvien kansallisten haavojen kanssa? Entä urheilijat, nuo karpaasit ja ”rehelliset Lapin jätkät” itse? Koskeeko kansallisen sovinnon sanoma myös heitä? Eikö armo viimeinkin voisi käydä oikeudesta vai ovatko nämä traumat vielä syvempiä kuin osaamme aavistaakaan?

Olisiko siis anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen, kansallisen sovinnon aika – monellakin tasolla ja monessakin mielessä?

Körttijuhlat Lahdessa? Varmaan on körttien syytä kontekstualisoida muutakin kuin vain juhlien slogan, jotta etelän cityihin rantautuminen onnistuisi. Ja ”ensi vuonna Espoossa, jos Jumala suo”, kuten päätösseuroissa todettiin. No, tässä kaikessa on kyse enemmänkin kylmästä matematiikasta ja faktoista, kuin pelastussanoman viemisestä etelän pakanoille. Jos maaseudun puolue joutuu vakavasti miettimään omaa relevanttiuttaan etelän suurissa asutuskeskuksissa, niin joutuvat kyllä maaseudulla syntyneet hengelliset liikkeetkin. Tämä lieneekin körttiläisyyden yksi suurimpia haasteita lähitulevaisuudessa, joskin sillä on puolellaan yksi merkittävä etu verrattuna muihin liikkeisiin, josta myöhemmin lisää.

Ajattelen voivani tiivistää vaikutelmat Lahden herättäjäjuhlilta kolmeen sanaan, jotka kuvaavat hyvin tämän liikkeen tilannetta ja olemusta tänään: traditio, matrix, mainstream.

Traditio. Herännäisyys on paljolti kaunista perinnettä, jota kieltämättä ylläpidetään taitavasti ja määrätietoisesti. Se on samalla sen kompastuskivi, koska perinteen siirtäminen on aina vaikeaa – näin varsinkin silloin kun kulttuuri ja yhteiskunta voimakkaasti muuttuvat. Vaarana on silloin se, että valtaosa väestä ja erityisesti uusi sukupolvi jää kylmäksi, jopa ulkopuoliseksi tälle perinnölle. Hengellisesti puhuen tämä kouristuksenomainen traditioon tarrautuminen on vieläkin vaarallisempaa. Eikö Johannes Kastajakin varoittanut oman aikansa vanhan herätysliikkeen (so. farisealaisten) kannattajia turvautumasta perintöuskovaisuuteen; ”älkää sanoko, että meillä on isänä Aabraham...”

Jumalalla ei ole lastenlapsia ja isien suurin perintö on synti.

Matrix. Heränneiden juhlissa ja seuroissa luodaan pienieleisesti, mutta varmasti eräänlainen kaiken kattavan totalitaarisuuden tuntu; on vain tämä todellisuus, eikä muuta. Körttivirsien lähes hypnoottinen poljento, seurapuheiden samankaltaisuus usein toistuvine koodisanoineen ja muu yhteisön oma sisäinen koodisto takaavat tämän matrixin kaikenkattavuuden. (No, tosiasiassa sama pätee mihin hyvänsä liikkeeseen, niin hengelliseen kuin poliittiseenkin.)

Mainstream. ”Herännäisyys oli 1880-luvun alussa ahdasmieliseksi leimattu hajanainen seuraliike. Itsenäisyytemme alusta alkaen körttiläiset muodostivat porvarillisen Suomen ydinjoukon, jonka katsottiin aidoimmin edustavan suomalaista kristillisyyttä.” Näin sanotaan Ilkka Huhdan tekemän körttiläisyyden julkisuuskuvaa vv. 1880-1918 käsittelevän tutkimuksen esittelyssä. Kirjan nimi on kuvaavasti ”Täällä on oikea Suomen kansa” (Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 2001). Hiljattain tehdyn tutkimuksen mukaan valtaosa Suomen evlut kirkon papeista kokee nimenomaan herännäisyyden olevan kaikkein lähinnä omaa kristillisyyden näkemystään. Näin siitäkin huolimatta, ettei ko. teologi muuten ole mitenkään integroitunut herännäisyyteen. Kyllä näin on; herännäisyys edustaa valtavirtaa kansankirkossamme. Tämä on sen vahva turva tulevaisuutta ajatellen, mutta myös sen kompastuskivi.

Tämä näkyi myös Lahden herättäjäjuhlilla; koko seurakuntayhtymän koneisto oli pyyteettömästi valjastettu näiden etelän juhlien onnistumiseksi. Pelattiin varman päälle; talkootyötä niin vapaa- kuin virka-ajallakin. Samaan aikaan kuitenkin puhutaan painavin äänenpainoin herännäisyydestä maallikkoliikkeenä. Eipä ihme, että eräässä kriittisessä yleisönosastokirjoituksessa juhlien aikana puhuttiinkin ”kulissien pystyttämisestä”. (Muut herätysliikkeet tulevat varmasti vaatimaan osansa jatkossa, erityisesti viidesläisyys ja Kansanlähetys.)

Jännä juttu on se, että suuret evlut kirkkoa repivät kiistakysymykset, kuten esim. naispappeuskiista tai kysymys samaa sukupuolta olevien oikeudesta kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen, eivät ole suuremmin herännäisyyttä jakaneet. Onko niin, että ainaisesta kivusta ja ahdistuksesta paatoksella puhuminen turruttavat kuulijat näkemästä näitä isoja ja ajankohtaisia kysymyksiä? Tulemmeko siis tulevaisuudessa näkemään vaikkapa ”Heränneen kansan homoseksuaaliset ystävät”? Ehkä armo kannattaa senkin?

Mutta onko se silloin enää oikeaa Jumalan armoa? Kiinnitin huomiota Lahden juhlilla siihen, että armosta puhuttiin välillä huolestuttavan persoonattomassa muodossa – vähän niinkuin ”Tähtien sodan” Voimasta. Jokainen herätysliike ottaa siis jotain pois Jumalan ilmoituksesta ja laittaa sitten tilalle oman korostuksensa, josta siitäkin ”shibboletista” tulee aikanaan autuuden ehto. Tätä ei julisteta ääneen, mutta kun tradition kanonisoiminen tehdään kyllin tehokkaasti – niinkuin herännäisyydessä on tehty – niin se kyllä toimii.

Sarkastisesti voisikin todeta, että jos vaikkapa karismaattisuudessa pelastuskokemus ilmenee tunteissa, niin näkyy se körttiläisyydessäkin – päinvastaisella tavalla kuitenkin. Pelastus tulee kuitenkin yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen kautta, ei edes omista alatien kokemuksistakaan.

SEURAAVA ASKEL ETEENPÄIN...

Ajattelen, että edellä kirjoittamani aihe ”isien perinnön yhteen kokoamisesta” on vain yksi askel tiellä Kristuksen ruumiin kokonaisuuden tunnustamiseen käytännössä, ei vain juhlapuheissa, konferensseissa ja hurskaissa rukouksissa. Ajattelen, että ns. ”kristityssä maassa” on tärkeää ennemmin koota yhteen tämä ”isien perintö”, kuin antaa sen toimia kristittyjä erottavina asioina, kuten nyt tapahtuu. On parempi tunnistaa ja tunnustaa se, kuin antaa sen erottaa. Tarkoitan näillä asioilla eri herätysliikkeiden erilaisia korostuksia ja ”shibboletteja” (Tuom. 12:6). Raamattu kutsuu tällaista hajaantuneisuudesta poisoppimista parannuksen teoksi, eikö vain?

Toinen aihe, joka liittyy tähän Kristuksen ruumiin ennalleen asettamisen prosessiin näin viimeisinä aikoina, on reformaatio seurakunnan rakenteissa. Kyse on, David Pawsonia lainatakseni, ”Lutherin aloittaman uskonpuhdistuksen loppuun saattamisesta”.

Neil Cole kirjoittaa kirjansa ”Orgaaninen seurakunta” (Itätuuli-Kustannus, 2007) alkusanoissa osuvasti:

”Monet ihmiset kaipaavat elämäänsä jotain merkittävämpää. He eivät ole enää tyytyväisiä ”seurakuntaan entiseen malliin”. He lukevat seurakunnasta Uudessa testamentissa, ja heidän uteliaisuutensa herää. Uuden testamentin kuvaukset ovat kaukana heidän omasta jokaviikkoisesta kokemuksestaan. He kuulevat kertomuksia seurakunnan nykyisestä nopeasta leviämisestä eri puolilla Kiinaa ja Intiaa ja heidän sydämensä hypähtää. Rohkenevatko he unelmoida jostakin suuremmasta? ”Voinko kokea saman voiman?” he kysyvät. ”Voiko Jumala toimia täällä, tässä paikassa? Pääseekö Jumalan valtakunta valloilleen Yhdysvaltain kaltaisessa yhteiskunnassa, joka ei osaa sitä odottaa?” Kyllä. Kyllä!” (s. 11)

Tämäkin poisoppiminen vanhasta ja uuteen kasvuun antautuminen - apostolinen liikkeelle lähteminen – on tärkeä askel tiellä Kristuksen ruumiin kokonaisuuden, ei vain ymmärtämisessä, vaan ennen kaikkea todeksi elämisessä. Tarkoitan tätä nimenomaan paikallisella tasolla. Lähes kaikki kristityt hyväksyvät ajatuksen Kristuksen seurakunnan globaalista ykseydestä – so. kaikki Jumalan lapset kaikkialla maailmassa kuuluvat samaan Kristuksen ruumiseen eli Hänen universaaliin seurakuntaansa. Hyvin harva ymmärtää kuitenkaan sitä, että samaan Hengenvetoon Uusi testamentti puhuu myös Kristuksen seurakunnan absoluuttisesta ykseydestä paikallisseurakunnan tasolla.

Tämä on osa Jumalan pelastussuunnitelmaa Jeesuksen sovitustyön tähden ja tällä tiellä me olemme.

Mutta voiko Jumala toimia täällä, tässä paikassa? Pääseekö Jumalan valtakunta valloilleen Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa, joka ei osaa sitä odottaa? Kyllä. Kyllä!

”Kootkaa yhteen isien perintö!”

Eräs viime vuosisadan vaikuttavimpia sananjulistajia Suomessa oli luterilainen rovasti Urho Muroma, jonka julistustyön seurauksena evl. kirkon piirissä puhutaan ns. uuspietismistä ja viidennestä herätysliikkeestä. (You know - Suomen Raamattuopisto, Kansanlähetys etc.) Elämänsä ja julistustoimensa loppupuolella Muroma toi esille eräänä tulevaisuuden painopistealueena ajatuksen ”isien perinnön kokoamisesta yhteen”. Tällä hän tarkoitti muiden neljän, aiemman kirkollisen herätysliikkeen – rukoilevaisuus, herännäisyys eli körttiläisyys, lestadiolaisuus ja evankelisuus – yhteisen hyvän tunnistamista ja tunnustamista ikäänkuin yhdeksi ja samaksi puuksi, jonka versona myös ns. muromalaisuus nähtiin.

Kaunis ja hieno ajatus, näin ei-kirkollisin silmin nähtynä. Ehdottoman raamatullinen myöskin, mikä kaiketi lienee tärkeintä. Eikö Paavalikin sano Korinttin riiteleville uskoville, että kaikki nämä hengelliset isät ja johtajat, joiden perusteella he jakavat itsensä ja muut eri kuppikuntiin, ovatkin kaikki heidän – koska he kaikki, niin Pietari, Apollos kuin Paavalikin ovat kukin osaltaan Kristuksen palvelijoita?

Ei se ollut helppoa Muroman itsensäkään aikana. Kerrotaan, että kun Muroma vielä oli nuori, aloitteleva sananjulistaja, niin silloinen heränneiden kiistaton johtaja, Wilhelmi Malmivaara pyysi häntä puhujaksi herättäjäjuhlille. Kuka tietää, ehkäpä ajatuksena oli naittaa yhteen vanha ja vakiintunut herännäisyys ja uusi, orastava Hengen liikehdintä tekemällä sen keulahahmo, nuori pastori Muroma tutuksi vanhojen körttien kanssa. Siunattu ajatus, sillä kuka tietää, mitä Suomen Siionissa olisikaan tapahtunut itsenäisyytemme alkuvuosikymmeninä, jos nämä kaksi olisivat kohdanneet, löytäneet toisensa ja jatkaneet eteenpäin yhdessä. Luulen, että moni asia kansankirkossamme olisi toisella tavalla kuin nyt. Ehkä moni huono kehityskulku yhteiskunnassa olisi joko jäänyt tapahtumatta tai ainakin viivästynyt?

Se spekuloinnista, sillä todellisuudessa körtit eivät ottaneet, ehkä avarakatseista Malmivaaraa, joka oli ”päätään pidempi muuta kansaa”, lukuunottamatta, Muroman uutta ja tuoretta, mutta – voi onnetonta! - anglosaksisvaikutteista herätysjulistusta vastaan. Kunnon alatien kulkijat vierastivat Muroman suorasukaista kutsua uskoon ja kehotusta tulla Jeesuksen luo, uudestisyntyä ja täyttyä Pyhällä Hengellä. ”Korkeelta löi”, olivat körttipapit kilvan määkineet Muroman julistusta kuunneltuaan. (Tästä Muroma sai myöhemmin kuulla enemmänkin; luterilaisuudelle vieraan angloamerikkalaisen ratkaisukristillisyyden tuomisesta luterilaisen kirkon seinien sisälle.)

Hyvin opettavaista, sillä Jumala ei todellakaan kaada uutta viiniä vanhoihin leileihin. Okei, sanotaan sama asia kauniisti; ehkä Jumala kunnioittaa vanhoja herätysliikkeitä niin paljon, että ei pilaa niiden vanhoja, parkiintuneita leilejä uudella, kuohuvalla väkiviinillä – silloinhan molemmat säilyvät. No, säilyvät, miten säilyvät, enkä voi estää sarkasmia tihkumasta ääneeni, kun sanon tämän.

Hyvin opettavaista se on myöskin siinä mielessä, että usein tämän vilpittömän hyvää tarkoittavan, mutta ah niin idealistisen ajattelun suurimpana esteenä on organisoituneiden herätysten johto- ja virkamiesten reviirimustasukkaisuus ja kademieli. Ai miten niin? No, ihan siten, että ensin oli herätys, sitten herätysliike, sen jälkeen vain liike, jonka jälkeen taas liikeyritys ja lopulta vain yritys. Silloin alkujaan Jumalan Hengen vaikutuksesta syntynyt spontaani liikehdintä on tullut tiensä päähän ja Telppästen niityltä on päädytty suuren kaupungin kivitaloon.

Jumala on kuitenkin Suvereeni, Apostolisen Hengen Jumala, joka Hänkin, kuten Hänen innoittamansa apostolitkin, tekee työtään siellä, miisä kukaan muu ei toimi. Hänkin pitää kunnia-asianaan olla rakentamatta muiden laskemalle perustalle. Hän vuodattaa Henkeään tyystin oman tahtonsa mukaisesti. Sillä tavoin kaikki kunnia tulee yksin Hänelle, jolle se yksin kuuluu.

Entä miten on vapaiden suuntien laita? Voitasiinko sieltä käsin koota yhteen tämä alussa mainitsemani ”isien perintö”? Olisiko helluntailiikkkeen tai vapaakirkollisten joukossa joku hengellinen johtaja, joka näkisi ”metsän puilta” ja laajempia kokonaisuuksia Jumalan valtakunnassa ja Kristuksen seurakunnassa kuin vain oman pienen hiekkalaatikkonsa?

Rehellisesti sanottuna, en ole kovin optimistinen niiden(kään) suhteen, sillä samat organisoitumisen ja liike-elämän lainalaisuudet ohjaavat ja sitovat niitäkin. Ehkä vain Hilja Aaltonen omassa profeetallisuudessaan kohoaa ylitse muiden, kun uskaltaa julkisesti tunnustaa näkevänsä Jumalan käden jäljen vahvasti olevan mukana vieraan kirkkokunnan sisällä vaikuttavassa liikehdinnässä.

No, entä uudet, itsenäiset seurakunnat? Näen niiden käyvän läpi nopeaa kirkollistumisprosessia jo nyt, ennen kuin ns. näkyliike on edes ehtinyt miehen ikään. Valitettavan usein piireissä kuin piireissä käy ilmi se raamatullinen totuus, että ”niinkuin lihan mukaan syntynyt silloin vainosi Hengen mukaan syntynyttä, niin nytkin” (Gal. 4:29). Uusi herätys on aina vanhan uhka ja kilpailija.

Mitä sitten tarkoitan tällä ”isien perinnön yhteen kokoamisella”? Näin sen näin...

Paavo Ruotsalainen oli Jumalan mies, samoin Nils-Gustav Malmberg etc. Rukoilevaisuus oli aitoa suomalaista karismaattisuutta vielä pitkään suurimpien kuohujen mentyä ohi. Muroma korosti vahvasti Pyhällä Hengellä täyttymisen merkitystä kristityn vaelluksessa. Ja jos tutkimme lestadiolaisen herätyksen alkuaikoja, niin löydämme kirkkohistorian haalistuneilta, ehkä jo yhteen liimautuneilta sivuilta lukuisia esimerkkejä sellaisista karismaattisista manifestaatioista, joiden rinnalla nykyisten evl. piispojen ”kiven kengässä”, Nokia Mission tilaisuudet vaikuttavat sangen hartailta kirkonmenoilta. Etc. etc...

Tämä on muuten paljon puhuva ja minua itseäni suuresti turhauttava kirkkohistorian opettama esimerkki yhteisöllisestä toimintatavasta silloin, kun tarvitsee turvata jo saavutetut asemat ja edut ja ennen kaikkea kun pelätään mennä eteenpäin. Tiedän, että esim. herännäisyyden nykyiset johtomiehet ovat kiusallisen tietoisia oman liikkeensä vaietuista karismaattisista juurista. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Paavo Ruotsalaisen nimeltä tuntema suojelusenkelinsä tai hänen neuvon kysymisensä körttien piirissä vaikuttaneilta profeetoilta. En tiedä, miksi näistä asioista ei puhuta. En myöskään ymmärrä sitä, miksi tuohon alkuaikojen karismaattisuuteen ei nähdä tarvetta ja koeta halua palata. Eihän Jumala oli mihinkään muuttunut.

Samaa ajatuskulkua jatkaen; tekikö Nokia Missio virheen tai paljastiko se todelliset juurensa ja mistä se on kotoisin, kun se julisti pannaan David Pawsonin helatorstain opetukset Pirkkahallissa? Surullista, miten historia toistaa itseään. Emmekö me koskaan opi...? Kaikki herätysliikkeet ottavat jotain pois Jumalan Hengen ilmoituksesta ja laittavat sinne jotain muuta tilalle, jolle sitten annetaan ilmoitukseen rinnastettava asema yhteisön piirissä. Näin tapahtuu tradition kanonisoiminen. Monissa uusissa herätyksissä tämä tapahtuu vain paljon nopeammin kuin vanhoissa liikkeissä.

Sitä suuremmalla syyllä tämä yhteinen perintö, josta me kaikki olemme Kristuksessa osalliset, tulisi koota yhteen. Se pitäisi tunnustaa ja sille tulisi antaa sille kuuluva arvo. Kaikki tämä on näet sitä Jumalan Hengen meidän kansallista maaperäämme muokannutta työtä niin kansankirkomme sisä- kuin ulkopuolellakin, joka on ollut meille siunauksena jo parin sadan vuoden ajan. Minulla ei ole vaikeuksia tunnistaa ja tunnustaa Jumalan Hengen työtä eri herätysliikkeiden piirissä. Paavalia lainaten, minun ovat niin Paavo, kuin Lars-Leevikin, yhtä lailla Henrik (Renqvist) ja Urhokin, samalla tavoin Eeli Jokinen kuin Eino Manninenkin, niin Markku kuin Karikin.

Mutta kuka näkisi laajemmalle, katselisi korkeammalta, jotta voisi oikein koota yhteen isien perinnön?

ILAHDUTTAVAA KEHITYSTÄ SUOMESSA

löytyy nimittäin Kotkan Majakka-seurakunnasta. Käypä tutustumassa nettisivuihin:

http://www.kotkanmajakka.net/index.php

Lisää tällaista!