Kirkollisen koulutuksen konkurssi

Keskustelin jokin aika sitten erään pastorin kanssa kirkkojen työntekijäkoulutuksesta. Olimme molemmat samaa mieltä siitä, että kovin vähälle huomiolle on jäänyt itse varustaminen hengelliseen työhön. Monia oppilaitoksia kiinnostaa enemmän jonkin muodollisen pätevyyden lupaaminen tai jatko-opintokelpoisuuden takaaminen ulkomaille, kuin opetuslapseuttamiseen ja mentorointiin perustuva varustaminen käytännön työhön.

Muutoksia näyttää olevan nyt käynnissä myös kirkon nuorisotyön koulutuksen kohdalla. 1990-luvun alkupuolella kovalla tohinalla ilmoille väännetty ammattikorkeakoulujärjestelmä sai Diakonia-ammattikorkeakoulussa (Diak) oman kirkollisen versionsa v. 1996. Ammattikorkeakoulun ideanahan on tuottaa yhtä aikaa työelämälähtöistä ja korkeakoulutasoista koulutusta. Niinpä kirkon diakonaattiin jollain tavalla lukeutuva nuorisotyön koulutuskin sai itselleen sosiaalityön siivet.

Jo 1990-luvun lopulla oli havaittavissa hengellisen työn kannalta oleellisen tärkeän raamattuopetuksen väheneminen Diakin opintokokonaisuuksissa kun opetussuunnitelmaa verrattiin aiempaan (laajennetun piispainkokouksen hyväksymään) nuorisotyökoulutuksen opetussuunnitelmaan. Virallisesti puhuttiin hienosti "kontekstualisoinnista" ja siitä miten enää ei ns. "raamattuaiheita" käsiteltykään omana blokkinaan, vaan ne oli hienosti "integroitu" sisään opintokokonaisuuksiin. Oli miten oli, tosiasia oli se, että raamattuopetuksen määrä väheni huimasti. Tiedän tästä kannetun aiheellista huolta ainakin joissain Diakin yksiköissä. 

Ensi vuoden alusta sekä Kauniaisten että Järvenpään Diakin yksiköt lakkautetaan, mikä on entisestään lisännyt huolta kirkon nuorisotyön koulutuksen tulevaisuudesta. Alan ammattilaistenkin näkemyksen mukaan koulutuksen kristillinen pintakerros ohenee entisestään, koska oppilaitoksella ei ole enää mitään erityistä teologista tai edes kristillistä leimaa. Näin toteaa Diakin Kauniaisten yksikön entinen lehtori ja koulutuspäällikkö Lauri Vartiainen Uusi tie-lehden haastattelussa (nro 33, s. 2). Vastaavasti sosiaalialan koulutus Diakin puitteissa vahvistuu, kun valtaosa opiskelijoista valmistuu johonkin muuhun kuin kirkolliseen ammattiin (esim. sosionomi, sairaanhoitaja, terveydenhoitaja, medianomi tai viittomakielentulkki).

Vartiainen toteaa yleisestä kehityksestä, että "kun puhutaan hengellisestä työstä ja kutsumustyöstä, se ei ole hyvä merkki". Mutta mikä sitten voisi antaa eväitä oman kutsumuksen toteuttamiseen hengellisessä työssä?

Kirkollisilla herätysliikejärjestöillä olisi nyt elämänsä tilaisuus panostaa yhteistuumin sellaiseen opetuslapseuttamiseen ja mentorointiin perustuvaan koulutukseen, mikä ei välttämättä anna mitään muodollista pätevyyttä tai muuta maallista hyvää, mutta joka vahvistaisi henkilön kutsumustietoisuutta ja valmistaisi tulevaisuuden tienraivaajia ja pioneereja, jotka kykenevät kantamaan hengellisen työn kuormaa vaikeissakin olosuhteissa.

Tässä yhteydessä on muuten turha lähteä esittelemään eri skenaarioita kirkon kehityksestä tulevaisuudessa, mutta sanotaan, että vaikea aika vaatii kovia neuvoja. Tutkimusten mukaan organisaatio, joka pärjää parhaiten dynaamisessa, muuttuvassa ja epävakaassa toimintaympäristössä on luonteeltaan orgaaninen, mukautumiskykyinen ja joustava. Se on verkostomainen, hajautettu ja projektiluonteinen. Sen johtamistapa on enemmän sitouttava ja osallistava kuin hierarkkinen ja käskyttävä. Muuttuva uskonnollinen kenttä tulee jatkossa entistä enemmän haastamaan ne yhteisölliset rakenteet, jotka nyt vielä ovat käytössä. 

Meidän ei kuitenkaan tarvitse mennä merta edemmäs kalaan, vaan seurata tässä kohtaa vain apostoli Paavalin tapaa toimia. Kun hän tapasi kiertävän palvelutoimensa matkoilla lupaavia nuoria kykyjä, hän otti heidät mukaansa matkoilleen ja työnsä ohessa koulutti heitä siinä. UT:n malli uusien työntekijöiden varustamisesta valtakunnan työhön painottaa esimerkin kautta tapahtuvaa käytännön työssä oppimista ja on lähempänä oppisopimuskoulutusta kuin akateemista tutkijakoulutusta. Meidän on syytä ottaa vakavasti UT:n ohjeet tässäkin kohtaa.

Osaisimmeko me tehdä sen yhtä hyvin kuin Paavali muut apostolit?