Suhtautumisesta totuuteen

Myönnän itsekin, että otsake on hieman harhaanjohtava. Ei totuuteen pidä suhtautua. Totuudelle pitää olla kuuliainen.

Olen kyllä miettinyt sitä, miten meidän tulisi elää suhteessa totuuteen noin yhteisöllisesti. Itse törmään usein tilanteisiin, joissa kuulen sanottavan, että joku ääneen sanottu asia on kyllä sinänsä totta. Kuitenkin se on tuotu esille väärässä yhteydessä, vääränä ajankohtana, väärällä tavalla, väärän ihmisen suulla, väärässä hengessä jne. Huomaan entistä enemmän ennen arvostamieni kristittyjen johtajien keskuudessa sellaista kirkkopoliittista tarkoitushakuisuutta, opportunismia, joka ei käytännössä jätä tilaa totuudelle lainkaan. Poliittinen korrektius laimentaa totuuden.

Otetaan esimerkki. Jossain kaupungissa on seurakunta, jossa tehdään Jumalan tahdon vastaisia asioita, ts. syntiä, ja jopa tietoisesti ja pitkäkestoisesti eletään siinä. Muut seurakunnat ja niiden hengelliset johtajat tietävät tämän vallan hyvin. Teoreettisella tasolla ko. synnit ja niiden harjoittaminen tuomitaan tietenkin. Asiaan ei kuitenkaan puututa, koska se järkyttäisi olemassaolevaa kirkkopoliittista status quota kaupungissa. Käytännössä ollaan jopa valmiit uhraamaan yksityisiä uskovia, heidän kutsumuksensa ja palvelutyönsä tämän pinnallisen näennäisrauhan säilyttämisen hintana.

Mikä on vastaus näihin kysymyksiin?

Se on tietenkin profeetallisuus, tuo oikea ja aito, lahjomaton totuuden äänitorvi Jumalan kansan keskellä. Profeetta on siis ihminen, joka tuo kansalle ja sen johtomiehille sanan Herralta, totuuden. Se voi tulla, kuten edellä todettu, ”väärässä yhteydessä, vääränä ajankohtana, väärällä tavalla”, jonkun mielestä ehkä ”väärässä hengessäkin” tai ”väärän ihmisen suulla”. Kuitenkaan se ei vähennä totuuden totuudellisuutta. Yhtä kaikki, tämä totuus ei kunnioita seurakunta- ja tunnustuskuntarajojamme, traditiotamme, oppejamme tai erityiskorostuksiamme, eikä se pätkän vertaa piittaa kirkkopoliittisista kiemuroistamme. Uskollisuus totuudelle saattaa maksaa myös jonkun lupaavan urakehityksen. Kuitenkin uskollisuutta totuudelle meiltä kysytään.

Totuuteen ei siis pidä suhtautua. Totuudelle pitää olla kuuliainen.

Meillä on ongelma

Meillä on ongelma. Se on nimeltään ”seurakunnattomat”. Nuo omista hengellisistä yhteisöistään ulospotkitut, poislähteneet tai pikku hiljaa toiminnasta pois jääneet uskovat ihmiset. Tapaan entistä enemmän ihmisiä, nuorempia ja vanhempia, miehiä ja naisia, kirkon sisä- ja ulkopuolelta, uusista seurakunnista tai perinteisten tunnustuskuntien liepeiltä, jotka ovat näitä.

Lähdön syyt ovat moninaiset. Kuka on pettynyt ohjelmapalveluja tuottaviin koneistoihin, kuka on uuvutettu loputtomien ja kaukana omasta kutsumuksesta oleviin vastuisiin. Joku on törmännyt kovaan johtajuuteen, jonka ymmärtämättömyyden ja puhumattomuuden kivikasvot eivät koskaan ole kommunikoineet hyväksyntää hänelle.

Olipa pois lähdön syy mikä hyvänsä, niin yhteistä useimmille on se, mitä Neil Cole totesi eräässä haastattelussa osuvasti: kun ennen jätettiin oma seurakuntayhteys uskosta luopumisen takia, niin nyt sama tapahtuu uskon säilyttämisen takia.

Todellisuudessa meillä on ongelma nimeltä systeemi, joka synnyttää näitä seurakunnattomia. Synnytys tapahtuu samalla tavoin kuin syntyy siruja ja silppua, kun työnnät esineen valtavien pyörivien hammasrattaiden tai myllynkivien väliin. Joidenkin synniksi on tullut vain omilla aivoillaan ajatteleminen, systeemin todellisen luonteen läpinäkeminen ja kiusallisten kysymysten tekeminen.

Se, mikä seuraa näitä ulossylkäistyjä äitiuskonnon systeemin läksiäislahjana on syyllistäminen; uskosta luopunut, hengellisen suojan menettänyt, kirkkoshoppailija, hengellisesti ylpeä, juureton, kapinallinen...

Näille ihmisille, jotka uskonnollinen systeemi on armottomasti kieltänyt, leimannut, hylännyt ja ulos ajanut, tulisi julistaa evankeliumia, ilosanomaa Jeesuksesta: Sinun identiteettisi ei ole edellä mainittu. Raamattuhan sanoo, että ”te ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus, jossa koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa; ja hänessä tekin yhdessä muitten kanssa rakennutte Jumalan asumukseksi Hengessä.” (Ef. 2:19-22)

Entä oletko koskaan lukenut Raamatusta, mitä Herra lupaa Sinullekin? ”Minä itse kaitsen lampaani ja vien itse ne lepäämään, sanoo Herra, Herra. Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa; mutta lihavat ja väkevät minä hävitän. Minä kaitsen niitä niin, kuin oikein on.” (Hes. 34:15-16)

Radikaaliudesta

Aika usein kuuluu puhuttavan radikaalista kristillisyydestä ja radikaaleista uskovista. Melkein yhtä usein nämä ”radikaalit Jeesuksen seuraajat” sitten paljastuvat jollain tavalla oudoiksi, mitä ihmeellisempien eriskummallisuuksien tavoittelijoiksi. Tätä sitten kutsutaan ”radikaaliksi kristillisyydeksi”.

Eräs vanha luterilainen rovasti sanoi joskus osuvasti: ”Vaikka evankeliumi onkin hullutusta, niin ei kaikki hullutus silti ole evankeliumia.”

Enemmänkin nykypäivänä tuntuu siltä, kuin Jumalan tahdon mukaan eläminen ja tekeminen sinänsä olisi riittävän radikaalia. Se nimittäin väistämättä poikkeaa kaikesta mainstream-kristillisyydestä, oli tämä sitten kulttuuriselta muodoltaan miten karismaanista tai aneemista hyvänsä.

Mistä meidän sitten olisi vapauduttava?

Olen paljon ajatellut sitä, minkä vallan alaisuudessa elämme täällä Suomessa. Tämä koskee niin uskovia kuin ei-uskoviakin. Historiassamme on ollut monia aikoja, jolloin Jumala Henkensä kautta on poikkeuksellisella tavalla toiminut keskuudessamme. Tämä on koskenut ihmisiä niin evl. kirkon sisä- kuin ulkopuolellakin. Itse olen kiitollinen kaikista näistä Hengen tulen ja tuulen ajoista kansamme historiassa.

Se mitä olen miettinyt on kuitenkin se, kuinka paljon juuri tästä elävän herätyksen perinnöstä onkin ajan mittaan tullut uskonnollista painolastia, joka nykyisessä tilanteessamme itse asiassa estää Jumalan Henkeä toimimasta uudella, tuoreella tavalla maassamme? Mikä meillä vielä onkaan edessämme, kun ajattelemme mitä tahansa 1900-luvun loppupuolen herätysliikettä? Tuleeko niistäkin pian samanlaisia uskonnollisuuden linnoituksia kuin edeltäjänsä? Tai kenties vielä pahempia?

Me elämme Suomessa sellaisen voimakkaan henkivallan alaisuudessa, joka ilmenee kulttuurisina ja uskonnollisina tapoina ja tottumuksina. Näiden perusteella nimittäin johdonmukaisesti torjutaan Jumalan Hengen uusi, tuore toiminta ja vaikutus. Älä ole yllättynyt, kun sanon näin. Vai etkö ole tutustunut kirkkohistoriaan, jossa tämä sama kuvio on toistunut kerta toisensa jälkeen taaskin niin kirkon sisä- kuin ulkopuolellakin? Ja luepas evankeliumeja, erityisesti Matteusta ja Johannesta; eikö Jeesus niissä käynyt kaikkein kovimmat kiistansa juuri tuon Häntä edeltäneen herätysliikkeen, farisealaisuuden kanssa?

Kansalliset kirkot ovat omiaan toimimaan tällaisina uskonnollisuuden hengen turvapaikkoina ja linnoituksina. Näistä meidän on vapauduttava. Näitä vastaan Paavali nousee esim. 2. Korinttilaiskirjeen 10. luvun alussa. Emme voi perustella suomalaisuudella tai kirkollisella perimällämme sitä, ettemme voi lähteä mukaan Jumalan työhön silloin, kun Hän ilmestyy. Usein näihin linnoituksiin kuuluu se, että vetäydytään ja ollaan jonkun tietyn ajattelumallin tai toimintatavan takana piilossa. Luullaan, että ollaan turvassa, mutta yhtä lailla ollaan sen hengen sitomia, vankeja.

Tämä on eräs merkittävä selittävä tekijä maamme pysähtyneelle, seisovalle hengelliselle tilanteelle. Linnoitukset eivät nimittäin tee meistä koskaan sotureita. Linnoitukset merkitsevät vartiointia, kontrollia, puolustamista, huoltoa ja varastointia. Linnoitukset tekevät meistä aina velttoa varusväkeä, jonka soturikunto nopeasti tylsyy kilpaa käyttämättömien aseiden kanssa. Soturius taas merkitsee ulos uskaltautumista; taistelukentälle, mutaan, tuleen ja vereen menemistä. Se merkitsee hyökkäystä, koukkaamista, avointa taistelurintamaa ja väijytystä. Soturin on pidettävä huolta aseistaan ja varusteistaan, taistelutovereistaan ja siitä, että vihollinen ei pääse yllättämään.

Luulen, että juuri näiden em. seikkojen takia apostolit ovat Jumalan kutsusta ulkopuolisia suhteessa oman kansansa uskonnollisiin valtoihin ja rakenteisiin. Tai sitten he peräti tulevat muualta, vallitsevan kulttuurin ulkopuolelta, jolloin heidän on helpompi ikäänkuin nähdä metsä puilta ja erottaa Kristuksen ruumiin kipupisteet ja Jumalan työn pullonkaulat tuon kansan keskuudessa. Jokainen ymmärtää, että tällainen kutsu yksinäiseen Jumalan tien raivaamiseen ja kulkemiseen ei ole helppo, eikä kadehdittava. Kuitenkin juuri tätä Jumala on tekemässä; kutsumassa itselleen apostolisia ja profeetallisia työntekijöitä ja varustamassa heitä tähän työhön.

(Sivumennen sanottuna; juuri tämä on se sama syy, miksi apostoleja ei haluta tunnistaa, eikä tunnustaa olemassaoleviksi. Apostolius kun on uhka kaikelle paikalleen pysähtyneelle uskonnollisuudelle. Teologiset perustelut apostoliuden torjumiselle ovat useimmiten vain tältä pohjalta kehiteltyjä sepitelmiä. Pääsyy on pelko.)

Mutta mikä voisi murtaa näiden mielen linnoitusten vallan suomalaisessa hengellisessä kentässä? Vastaus on yksinkertainen, mutta selvä; katumus, rukous ja anteeksianto. Katumus eli sanoutuminen irti esi-isien uskonnollisuudesta, Jumalan työn torjumisesta ja muiden uskovien syrjimisestä. Jumalan pyhien yhteinen esirukous. Anteeksiantaminen itsellemme ja toinen toisillemme ja sen tunnustaminen, ettemme ole vielä tulleet täydellisiksi Kristuksessa. Seurakunnassa, joka on Kristuksen ruumis emme ole toinen toistamme parempia. Jeesuksessa ei enää ole luterilaista, etä helluntailaista, vaan kaikki ja kaikissa on Kristus.

Juuri tämän tähden Paavali Korinttiin saapuessaan ei halunnut tuntea ketään, eikä mitään muuta, kuin Jeesuksen Kristuksen ja Hänet ristiinnaulittuna. Hän saapui Korinttiin Ateenasta, jossa hän oli yrittänyt viestittää evankeliumia sivistyneille kreikkalaisille etnisellä lähestymistavalla, jossa otettiin huomioon heidän sivistyksensä, kulttuurinsa ja uskontonsa. Tämä ei ollut toiminut, vaan koko homma oli valunut tyhjiin. Nyt Korinttiin saapuessaan Paavali oli pyhästi päättänyt pitäytyä yksinomaan saarnaan Kristuksesta Jumalan Karitsana. Seuraukset voimme lukea Apostolien tekojen 18. luvusta.

Mutta mitä sitten tapahtuu kun koko Kristuksen kaupunginlaaja seurakunta tekee parannusta hajaannuksestaan, sanoutuu irti uskonnollisuudesta, sitoutuu anteeksiantoon ja keskinäiseen rakkauteen ja alkaa yhtenä ruumiina rukoilla oman kotikaupunkinsa puolesta? Mitä tapahtuu tälle seurakunnalle? Entä mitä tapahtuu sellaiselle kaupungille, jossa on tällainen Kristuksen seurakunta?

Ja vielä askel eteenpäin; eikö tästä sitten olekin seurauksena se Kristuksen ruumiin rakentaminen, josta Paavali puhuu Efesolaiskirjeen 4. luvun jakeesta 11 alkaen? Usko tai älä, niin tähän Herra on meitä viemässä.

Verkostoitumisesta... (eli kenen kanssa meidän olisi hyvä tehdä yhteistyötä?)

Joku on sanonut, että kirkkohistorian aikana monilla niillä uranuurtajilla – apostolisilla tienraivaajilla – jotka ovat aloittaneet uusia juttuja, tehneet rohkeita irtiottoja entisestä ja uskaltaneet hypätä tuntemattomaan, ei ole ollut käsissään mitään valmista mallia siitä, miten heidän tulisi toimia. Tilanne on ollut uusi ja yksin jääminen uhannut, kun viralliset systeemit ovat tulleet jossain jälkijunassa. Tällaisessa tilanteessa oikeiden ihmisten kanssa verkottuminen on ollut äärimmäisen tärkeää. Edelleen tällaisessa tilanteessa tulee olla oikealla tavalla ennakkoluuloton verkottumisessa.

”Rauhan aikana” tällaisia kysymyksiä ei juurikaan tulee eteen. ”Rauhan ajalla” tarkoitan tasaisen kehityksen ja hitaan, mutta varman eteenpäinmenon aikoja. Näitä aikoja seuraavat tasaisin väliajoin muutosten, mullistusten ja myllerrysten ajat, jolloin seurakuntaa seulotaan ja kaikkea ravistellaan. Eli kun Jumala alkaa rikkoa piintyneitä kuvioita ja hajottaa maahan itsestäänselvyyksinä pidettyjä rakenteita, niin nämä kysymykset nousevat arvoon arvaamattomaan. Kun ajattelemme omaa aikaamme, joka on suuren kulttuurisen murroksen ja monenlaisen muutoksen aikaa, verkottuminen nimenomaan oikeiden ihmisten ja tahojen kanssa on ehdottoman tärkeää.

Kun Jumalan muutokset käyvät länsimaisen kristikunnan instituutioiden yli, moni muuttuja vaihtaa paikkaa. Ne, jotka kymmenisen vuotta sitten näyttivät olevan ajatuksiltaan sinusta niin kovin kaukana, ovatkin tänään kanssasi samassa veneessä. Ja päinvastoin; ne, joita vielä vähän aikaa sitten pidit hengenheimolaisinasi ovatkin etääntyneet näkyineen kauas omasta arvomaailmastasi. Mitenkäs sitä sanotaankaan; ”kun tuuli käy, niin kaikki muuttuu...”

Jumalan äänen kuuleminen ja oikeiden ihmisten kanssa verkottuminen korostuvat entisestään, kun ”rauhan ajat” ovat jääneet taakse ja sotatila kosmoksen maailman systeemin kanssa on paljastunut vallitsevaksi todellisuudeksi. Silloin ”rauhantervehdys” muuttuu ”sodanhuudahdukseksi”, enkä tarkoita tällä suhtautumista ihmisiin, vaan todellisuuden oikein ymmärtämistä.

Ole valmis verkostoitumaan uudella tavalla, uusien, yllättävienkin uskonystävien kanssa. Emme tiedä, mitä kaikkea on vielä edessämme, mutta ajat näyttävät olevan monella tavalla muuttumassa. Hylkää vanhat kirkkokunnalliset perusteet verkottumiselle. Organisaatioiden yhteistyö julkisuudessa ei aina ole todellista Hengen yhteyttä. Enemmänkin sitä on siinä, kun uskovat eri piireistä kokoontuvat keskenään yhteen rukoilemaan oman asuinalueensa puolesta. Tällöin me saatamme huomata rukoilevamme yhdessä yllättävienkin ihmisten kanssa. Mutta meillä ei enää ole aikaa, eikä varaa leikkiä poliittisia hiekkalaatikkoleikkejä Kristuksen ruumiin yhteyden kustannuksella. Ole valmis kuuntelemaan Jumalan ääntä pilkatuksi tulemisen uhallakin. Tärkein peruste verkottumiselle on Kristuksen ruumiin yhteys ja sen edistäminen.

Keppijumppaa, populaareja ortodokseja ja fundamentalisteja

Teologi ja vapaa toimittaja Jaakko Heinimäki kirjoittaa pakinassaan eilisessä (16.01.2008) Metro-lehdessä seurailleensa oman kotiseurakuntansa uskonnollista tarjontaa. Kirkkopolku kun on päässyt ”ruohottumaan”. Tarjolla olisi ollut toimintaa jokaiselle illalle; näytelmäkerhoa, pienoismallin kokoamista, keppijumppaa, cheerleadingia, sählyä, AA-kerhoa, lähetyspiiriä, puuhakerhoa, kutomapiiriä jne.

”Entä jos minua huvittaisi vaikka laulaa virsiä?” kysyy Heinimäki pakinassaan. ”Tai jos etsisin sielun pelastusta tai jos haluaisin hiljentyä ja rukoilla?” Sunnuntaina tuossa Tapanilan evl. kirkossa ei Kirkko ja kaupunki-lehden tietojen mukaan ole jumalanpalvelusta. ”Ehkä jonakin toisena pyhänä.” toteaa Heinimäki.

(On se vaan hyvä, että körtähtävä Heinimäki sanoo näin – jos minä olisin tuon sanonut, niin kirkolliset ystäväni olisivat taas pahoittaneet mielensä ”tuomitsevuudestani”, ”jyrkkyydestäni”, siitä, etten ”anna tilaa” ja ”lyön korkealta”. Ai niin, ja tietysti ”Raamatulla päähän lyömisestä”.)

No, Heinimäki huipentaa hyvin kirkkokritiikkinsä: ”Kirkko tekee raskaan virheen, kun se pelaa uskon ja hengellisyyden ulos omasta elämästään. Ei siinä paljon komeat kampanjat auta, jos kirkolla ei ole kaipaavalle sielulle muuta tarjota kuin keppijumppaa ja kutomakerhoa. Näin toimiessaan kirkko ajaa uskonnosta kiinnostuneet ihmiset ääriliikkeiden syliin.”

Ilmeisesti Heinimäki lukisi allekirjoittaneen tällaisen ”ääriliikkeen” edustajaksi, joten voisin todeta tähän vain, että ”sinäpä sen sanoit, veliseni”. Naulan kantaan. Otan avosylin vastaan jokaisen.

Mutta sitten Heinimäki paljastaa sekä todelliset karvansa (eli kirkollisen suvaitsemattomuutensa) että kirkonmiesten huolestuneisuuden todellisen syvyyden. Nyt nimittäin tunnutaan olevan oikeasti huolissaan kirkon jäsenkadosta. Sen verran tiukkaan sävyyn Heinimäki lopettaa pakinansa:

”Ihmekö tuo, että kaikenkarvaiset säätiöt perustavat omia jumalanpalvelusyhteisöjään, kun kansankirkolta saa lähinnä sählyä. Keppijumppaava kirkko ruokkii fundamentalismia ja lahkoutumista. Alkuun minua vähän huvittivat Luther-säätiön ruotsalaisissa jumppasaleissa virkaansa vihityt omatekoiset papit, mutta ei huvita enää, kun omasta kirkosta on tullut voimistelusali.”

Siinäpä se. Viholliset on nyt tunnistettu ja tunnustettu; fundamentalisti – mitä ikinä tällä leimakirveellä sitten tarkoitetaankaan! - Luther-säätiö ja lahkolaiset. Myönnän rehellisesti, että olin vähän pettynyt siihen, miten helposti Heinimäki näihin perinteisiin (ja ilmeisesti kirkollisella taholla hyviksi havaittuihin) leimakirveisiin tarttui. Vähän nyt itsekritiikkiä; ei näitä ilmiöitä nyt ihan näin voi yhteen niputtaa. (Ihan tässä tulee mieleen erään eteläsuomalaisen sanomalehden päätoimittajan lohkaisut takavuosina.)

Mutta kun nyt näin on käynyt, niin annetaan sitten puolustuksellekin puheenvuoro. Vammalan virkavapaalla oleva paljon parjattu ja varmaan piakkoin ulos savustettava kappalainen Jari Rankinen heittää omassa blogissaan http://rankinen.blogspot.com/ mielenkiintoisen pähkinän kaikille ns. perinteistä virkakäsitystä vastustaville purtavaksi. Kun aina ihaillaan koko kansan suosimaa ortodoksipappi isä Mitroa, niin ei kukaan – ei edes Heinimäki, joka sata varma on tietoinen asiasta – moiti häntä toisen sukupuolen syrjimisestä.

Rankinen kirjoittaa: ”Eikö pitäisi moittia myös isä Mitroa, että hän hyljeksii naisia ja osoittaa epäkunnioitusta toista sukupuolta kohtaan? Tai että hän edustaa organisaatiota, joka ei kunnioita toista sukupuolta? Isä Mitro on ortodoksipappi. Ortodoksinen kirkko ei edes keskustele mahdollisuudesta, että nainen voisi toimia pappina. Se on selvää, ettei voi. Uskon, että tämä on myös isä Mitron käsitys. ”

Rankinen puhuu ihan totta. Meidän pitäisi nähdä tämän median meille syöttämän todellisuuden (jota vahvasti epäilen Heinimäenkin edustavan?) taakse ollaksemme raittiita ja selviä uskossamme. Muuten meitä viedään kuin pässiä narussa moniarvoisuuden alttarille.

Minulta on joskus kysytty, että miksi aina puolustan näitä vanhauskoisia puhdasoppisia luterilaisia. Tiedän hyvin – ja olen ehkä joskus sitä kokenutkin – että eivät he jaa kanssani yhtäläistä näkemystä Pyhän Hengen toiminnasta ja lahjoista (eivät ainakaan käytännössä). Kastekäsityksemme on hyvin eri pohjalta lähtevä – mutta yhtä kaikki heillä ainakin on joku käsitys asiasta. Kirkkokäsityksemme on perin erilainen ja ilomielin teen heidän kirkkoteologiastaan silppua Hengen miekan avulla. (Anteeksi taas tämä vulgaariuteni, mutta olen sotilas.) Ja lopulta; en itse usko sen enempää mies- kuin naispappeuteenkaan, en koko klerikaali-instituutioon. Näen Uudessa testamentissa vain Jeesuksen tarkoittaman kaikkien uskovien kuninkaallisen pappeuden ja piste.

Mutta... ajattelen näiden kaverien (Rankinen, Pohjola, Korpinen, Pöyhtäri, Malmivaara, Koskela & co) olevan tällä hetkellä kansankirkossamme eräänlaisia ”ennusmerkin miehiä”. Kun luen näitten kavereiden kirjoituksia, kuuntelen heidän haastattelujaan jne., niin mielessäni soi koko ajan kysymys; ”Näin on nyt. Entäs huomenna?” Onko se, mikä nyt kohtaa heitä, huomenna kenties joidenkin muiden Raamatun Sanasta kiinni pitävien kohtalona? Nyt on kompastuskivenä naispappeus- ja homoliittokysymys, mutta mikä tulevaisuudessa?

Sen tähden en halua olla ilkkumassa heitä heidän pakkosiirtolaisuutensa päivinä, enkä halua luovuttaa heidän pakoonpäässeitään Baabelille. Haluan kulkea korvat avoinna Hengen kehoitukselle, sillä voi olla, että jatkossa Herra kehottaa meitä verkottumaan ihan yllättävienkin tahojen kanssa. Kirkossa on menossa toisin ajattelijoiden vainot. Ketkä ovat vuorossa huomenna? Ulottuuko seuraava toisin ajattelijoiden vaino sitten jo muuallekin, kansankirkon rajojen ulkopuolelle?

Uskonnollisuuden muodonmuutos

Tällä otsikolla aloitti viime sunnuntain (13.01.2008) Etelä-Suomen Sanomat juttunsa, joka käsitteli muutoksia suomalaisessa hengellisessä ja uskonnollisessa ilmastossa. Juttu ei itselleni sisältänyt mitään hirveän järisyttäviä uutisia, mutta pari mielenkiintoista jutskaa sieltä voisi poimia.

Haastateltavana oli suomalaisten uskontokäsityksiä selvittänyt kasvatustieteilijä Päivi Lith. Hänen mukaansa eräs tällä hetkellä vallitseva trendi on siirtymä suuremmista uskonnollisista yhteisöistä pienempiin. Itse lisäisin tähän vielä sen, että uskonnollisen yhteisön koko ei näytä olevan niinkään ratkaiseva kuin sen institutionaalinen luonne; jälkimodernissa kulttuurissa se näyttäisi olevan kasvun este – tai paikallaan pysymisen tae, kummin päin vain. Tämä näkyy esim. siinä, että tilastojen mukaan viime vuonna valtiokirkkoon kuuluvien määrä laski 81,7%, helluntaikirkko kasvoi 239 henkilöllä ja Vapaakirkko 49 henkilöllä. Emme siis voi puhua kasvusta, vaan viivytystaistelusta.

Mielenkiintoinen on Lithin havainto; ”Pienet maallikkoyhteisöt koetaan ilmeisesti turvallisiksi ja henkilökohtaisiksi. Syvemmin tässä voi nähdä paluuta kristillisyyden alkuaikoihin, alkuseurakuntaan. Alkuseurakunta oli hyvin pienten, toisilleen tuttujen ihmisryhmien verkko, ilman virkapapistoa ja keskushallintoa.”

Taidatkos sitä selvemmin sanoa. Tulipa se nyt todistettua myös kasvatustieteilijän suulla.

Lith käyttää myös mielenkiintoista käsitettä, sijaisuskonto. Isoista institutionaalisista kirkoista eroamista, mutta yllättävää kyllä myös niissä pysymistä on selitetty tällä käsitteellä. Lithin mukaan ”sijaisuskonto on uskonelämää, jossa pieni vähemmistö ylläpitää uskontoa enemmistön puolesta. Hiljainen enemmistö on tästä tietoinen ja hyväksyy sen, mitä vähemmistö tekee. Tässä järjestelyssä kirkon työntekijät ja aktiivimaallikot hoitavat rituaaleja ja uskovat muiden puolesta.”

Kuulostaako tutulta? Jokainen voi omin silmin seurakuntaelämää seuraamalla todeta Lithin väitteen paikkansapitävyyden. Ei vain valtiokirjkon kylmien katedraalien holveissa, vaan myös vierailemalla melkein missä tahansa keskiverto helluntai-, vapaa- tai whatever seurakunnassa. Tästä on selvästi nähtävissä kaksi seurausta; toisaalta päätoimisten hengellisten työntekijöiden ja maallikkoaktiivien loppuunpalaminen ja toisaalta tavallisten riviseurakuntalaisten passivoituminen ja pysähtyminen hengellisessä kasvussa.

Tätä taustaa vasten Lithin ensimmäinen toteamus alkuseurakunnan luonteesta ja paluusta siihen tuntuu vieläkin ajankohtaisemmalta.

Uskollisuus totuudelle

Ystäväni Pekan kommentti viimeisimpään kirjoitukseeni Tampereen piispanvaaliin liittyen on saanut minussa aikaan halua tarkistaa suuntaa omassa elämässäni. Ehkä minun on syytä tehdä parannusta suhteessa totuuteen ja sen soveltamiseen käytäntöön.

Olenko ollut leväperäinen suhteessa totuuteen, mitä tulee Kristuksen seurakuntaan ja siihen millainen Herra, seurakunnan Pää haluaa sen olevan? Olenko halunnut tehdä kompromissejä pysyäkseni väleissä jonkun tai joidenkuiden kanssa? Olenko uskaltanut seisoa totuuden puolesta aina ja kaikkialla syyllistymättä politikointiin tai opportunismiin?

Huomaa, että nyt ei ole kyse siitä olenko ollut kohtelias, hyvätapainen tai muuten poliittisesti korrekti. Nyt ei ole kyse siitä olenko menetellyt viisaasti ja jättänyt ”saarnaamatta tunnustuskuntien epäraamatullisuudesta” sen epäviisauden vuoksi. Tässä ei ole kyse siitä olenko ollut kiva kaveri ja mukava tyyppi. Kyse on yksinkertaisesti uskollisuudesta totuudelle.

Täytyy rehellisesti myöntää, että aina ei uskollisuus totuudelle houkuttele lainkaan. Se kun aina maksaa jotain, useimmiten aika paljon. Luin hiljattain eräästä luterilaisesta toisinajattelijasta, joka kertoo, että pappisvihkimyksen hintana häneltä vaadittiin, että hän jakaa ehtoolista aina ja kaikille, vihkii avioliittoon kaikki sitä haluavat ja hyväksyy kummeiksi kenet hyvänsä. Toisin sanoen kynnykseksi asetettiin ongelmaton toiminta totuuden kustannuksella. Tällaista ”ongelmattomuutta” hän ei uskaltanut luvata, koska silloin hän olisi joutunut valehtelemaan ohi Raamatun sanan.

Tosiasia on se, että suuri osa kristillistä työtä on juuri tätä; meiltä vaaditaan uskollisuutta inhimillisille organisaatioille enemmän kuin Herralle itselleen. Tätä edellytetään meiltä nousujohteisen urakehityksen, hyvien kirkollisten virkojen, hengellisen alamaisuuden, tunnustuskuntauskollisuuden ja muun tällaisen nimissä. Ai niin ja unohtui mainita vielä ne hyvät vaikuttamismahdollisuudet kristinuskon puolesta, jotka menetämme kun olemme liian ”jyrkkiä”.

Watchman Nee kirjoittaa kirjassaan ”Hengellinen auktoriteetti” siitä, miten Jumalan kutsu ja sen seurauksena tuleva hengellinen auktoriteetti johtaa meidät usein yksinäisyyteen. Emme yksinkertaisesti voi vaeltaa silloin valtavirran mukana. Kun Daniel sai ilmestyksen suoraan Jumalalta hän kertoo: ”Ja minä, Daniel, yksin näin sen näyn, mutta miehet, jotka olivat minun kanssani, eivät näkyä nähneet; kuitenkin valtasi heidät suuri pelko, ja he pakenivat ja lymysivät. Ja minä jäin yksin.” (Dan. 9:7-8)

Pyhyyden vastakohta ei useinkaan ole synti, vaan tavanomaisuus, keskiverto. Uskollisuudessa totuudelle on kyse erottautumisesta Jumalalle, vastavirtaan uimisesta. Se on aina helpommin sanottu kuin tehty ja kovin harvat ovat niitä, jotka näin tekevät.

Olisiko minusta siihen?

BLACK HORSE FROM NOKIA, part two

Tampereen piispanvaalissa ehdolle asetettu Nokia Mission toiminnanjohtaja Markku Koivisto haluaa nostaa herätyksen vaaliteemaksi.

Tampereen piispanvaalin yllätysnimenä pidetty Koivisto kertoo tavoitteekseen "muuttaa aktiivisesti kirkkoa." Muutos lähtee Koiviston mukaan herätyksestä.

- Piispan tehtävänä on erityisesti antaa tilaa ja puolustaa herätystä, jossa syntinen ihminen löytää Vapahtajansa. Vaikka herätyksessä olisikin mukana kirkon kokonaisuutta häiritseviä yksityiskohtia, on nähtävä hyvä Jumalan Pyhän Hengen synnyttämä arvokas työ, joka pidemmällä tähtäimellä koituu kirkon parhaaksi.

Koiviston mukaan piispan erityinen tehtävä on evankeliumin julistaminen.

- Herätys takaa sen, että tulevilla sukupolvilla on mahdollisuus kuulla elävää Jumalan sanaa Jeesuksesta Kristuksesta, joka kuoli kaikkien puolesta pelastaakseen heidät, Koivisto jatkaa.”

(www.kotimaa.fi)

Kuulostaa entistä mielenkiintoisemmalta. Näyttää siltä, että Koivisto on ainoa piispaehdokkaista, joka kantaa huolta tällaisista asioista. Jo pelkästään näiden kommenttiensa takia kaikkien uskovien säätyyn ja sukupuoleen (so. pappi – maallikko, mies – nainen) katsomatta tulisi äänestää häntä.

Vai kävisikö silti päinvastoin; tukahduttaisiko sosialidemokraattinen kansankirkko-aate Koivistonkin vaaleanpunapehmoiseen pullamössöönsä tuloksena sopeutettu entinen herätysjohtaja? Jos taas sukunimikaimani tietoisena tarkoituksena on kylmäverisesti ajaa kirkkolaiva törmäyskurssille Raamatun ilmoituksen kanssa, niin hän saa kaiken vilpittömän tukeni ja kannatukseni.

Näyttääpä myös siltä, että kautta koko Suomen evl. kirkon historian meillä on nyt ensimmäistä kertaa piispaehdokas, joka avoimesti – ilman sen enempää poliitikkojen kuin teologienkaan munkkilatinaa – liputtaa kirkkoa muuttavan herätyksen ja Pyhän Hengen työn puolesta.

Koiviston mukaan piispan erityinen tehtävä on evankeliumin julistaminen. Miksiköhän tätä eivät ole keksineet muut ehdokkaat nyt tai ennen tätä? Ja edelleen; eikö tässä olisi varteenotettava ohjelmajulistus minkä tahansa kristillisen kirkkokunnan johtotehtäviin pyrkivälle?

BLACK HORSE FROM NOKIA

Nyt se on tapahtunut! Markku Koivisto on ilmoittautunut mukaan Tampereen hiippakunnan piispanvaaliin. Piispa Pihkala ei edes kaameimmissa painajaisunissaankaan osannut kuvitella mitään tällaista tapahtuvan. Kirkkolaitoksen organisatoris-hengelliseen uudistumiseen uskovat naivistit saanevat tästä monta nokialaista säiliöautollista puhdasta vettä myllyynsä – varsinkin jos teol. tri ja sukunimikaimani Koivisto tulee valituksi. Mikäli näin käy, niin kansankirkon moniarvoisuus on saavuttanut tragikoomisen huippunsa; piispoista löytyy niin anglikaanipiispa Spongin nietscheläisen ateismin hengenheimolainen ja anglosaksista profeetallista pyhityskristillisyyttä edustava karismaatikko. Mitä tästä vielä seuraakaan?

Tarkista päivämäärä – nyt ei ole aprillipäivä. Varmemmaksi vakuudeksi katso:

http://tampere.nokiamissio.fi/ ”Markku Koivisto asettui ehdokkaaksi Tampereen piispan virkaan”

http://www.tampereenhiippakunta.fi/cgi-bin/linnea.pl?document=00010483

Piispaehdokkaat

Hengellinen auktoriteetti

Olen viime aikoina lueskellut antaumuksella Watchman Neen kirjaa ”Hengellinen auktoriteetti” (Kristillinen Kirja- ja Musiikkikustannus Oy, Pietarsaari, 2007). Seuraavassa pieni lainaus kirjasta – lisää ehkä myöhemmin.

”Tekikö Martti Luther oikein noustessaan puhumaan uskonvanhurskauden perusperiaatteen puolesta? Kyllä, sillä hän totteli Jumalaa puolustaessaan totuutta. Samalla tavalla meidänkin on oikein puolustaa totuutta, kuten paikallisseurakunnan yhteyttä ja tunnustuskuntien eroavaisuuksien taakse jättämistä. Olemme nähneet Kristuksen ruumiin ja Kristuksen kirkkauden; niinpä emme voi omaksua itsellemme mitään muuta nimeä kuin Kristuksen.

Olemme kastetut Herran nimeen ja kokoonnumme myös Hänen nimessään. Siksi risti ja veri eivät yksin pysty ratkaisemaan tunnustuskuntien ongelmaa. Mutta kun olemme nähneet ylösnousseen Herran kirkkauden, emme enää voi vaatia itsellemme mitään muuta nimeä kuin Herran. Silloin voimme korottaa vain Herran nimeä ja kieltäydymme omaksumastamitään muuta nimeä.”

(Watchman Nee, ”Hengellinen auktoriteetti”, s. 108-109.)

Mielenkiintoinen yhteensattuma(ko?)

Sain eräältä ystävältäni mielenkiintoisen blogivinkin, jonka viimeisestä kirjoituksesta 1. tammikuuta -08 löytyikin yllättävän paljon samoja juttuja, joita itse olin kirjoitellut ylös samana päivänä.

Tsekkaa itse: http://www.brianheasley.blogspot.com/

Jos tätä nyt lukee joku sellainen, joka pitemmältä ajalta on lueskellut postauksiani, niin seuraava lainaus kuulostaa ehkä tutulta:

”Here’s a thing that will happen this year: Loyalty will be tested, there are groups out there who stand on the edge of doing new things, but in all honesty they are just tinkering or dreaming.

False loyalty holds them back. They are loyal but not necessarily to the Lordship and call of Christ but to their existing leadership structures, to their existing programmes and to their leaders.

Loyalty is good but it is time for objects of this loyalty to release and recognise that new untamed initiatives are not a challenge to loyalty but the wind of God blowing and creating a new thing.”

Entä mitä tuumitte tästä? ”People will stop showing up on Sunday mornings, they will start to seriously question what the church spends its time, energy and money on. In fact people already have and they will start to re-orientate how they spend their own time money and energy within church. The mistake of the mainstream church would be to relegate these people to the minority or call them rebellious, because in the next decade they will be the majority and they are in many cases intelligent people making well thought out choices. To brand them as rebellious would be to make the mistake of our forefathers.”

Spontaanina kommenttina nousee mieleeni; ”enkö minä koskaan ole sanonut...?”

Eniten minuun itseeni kuitenkin sattui Brianin tämä toteamus: ”It is time for the dreamers to get practical with their dreams.”

Sitten hän jatkaa kuvaten itse asiassa omaa työnäkyäni: ”This seems so natural we have been hearing whispers from God for years on this, from house groups to cell groups to the effectiveness of alpha, small communities work. They increasingly will need more freedom and room to express themselves fully.”

En kovin usein ole ollut kauhean avoin omista kipupisteistäni ja näyistäni, mutta nyt olen. Tämä on sitä, mille olen myynyt sieluni. Sisimmässäni palaa tuli, joka uhkaa polttaa minut poroksi ja aikoo tehdä minusta houkan Kristuksen tähden. Miten se eräässä laulussakin sanotaankaan niin osuvasti; ”kaiken sen mitä kerran rakastin... tuntea vain Sinut, Jeesus, ei oo mitään suurempaa...”

Suokaa anteeksi minulle tämä minun pateettisuuteni, mutta olen tosissani. (Yritän pitää huolen, ettei tämä toistu.)

”Vuosi 2008 profetian valossa...”

Veljeni blogin pitämisessä, ”Vesa, vastavirtaan uiva teologi” on esittänyt ansiokkaan profeetallisen katsauksen tulevaan vuoteen mainiossa ”Optasia”-blogissaan:

http://optasia.blogspot.com/2008/01/vuosi-2008.html

Olen aiemminkin viitannut tuohon blogiin ja teen näin nytkin. Sitä kannataa seurata jatkuvasti. (Paitsi, että vähän aktiivisempi saisi Vesa kirjoittelussaan olla.)

Olen itsekin – tosin vaatimattomammissa puitteissa – esittänyt joitakin tulevaisuuden skenaarioita. Yhtä tärkeää kuin tämä, on myös itse määritellä omat tavoitteensa ja päämääränsä tulevaisuuden suhteen; millaista elämää haluan itse olla valmis edesauttamaan vuonna 2008? Siitä olen lyhyesti kirjoittanut edellä – ja aiemminkin.

Vähintäänkin yhtä tärkeää on olla itse selvillä niistä arvoista, joiden varaan elämänsä rakennuksen on laskenut ja johdonmukaisesti elää niitä todeksi.

Mutta sitten on hyvä myös palautella hieman mieliinsä niitä profetioita, joita kuluneesta vuodesta 2007 aikanaan lausuttiin. Mitä esim. profetoi Chuck Pierce Nokia Mission megatilaisuudessa Hartwall Areenassa viime uutena vuotena? Miten ne ovat toteutuneet? Esim. ”uusi viini uusiin leileihin”-teesi mainittiin viittauksena Nokia Mission tulevaan irtautumiseen valtiokirkosta. Aika pian tämän jälkeen Markku Koivistosta puhuttiin Piercen nettisivuilla ”entisenä luterilaisena pastorina” (”exlutheran pastor”).

Vaan miten siinä sitten kävikään? Tai tulee käymänkään v. 2008...?

Ymmärtäkää minut oikein; tarkoituksenani ei ole vikoilla. Uskon raamatulliseen profeetallisuuteen ehdottomasti. Olen nähnyt ja itsekin kokenut aitojen Pyhän Hengen inspiroimien profetioiden voiman. Peräänkuulutan kuitenkin raamatullista profetioiden (ja profeetallisuuden yleensäkin) koettelemista ja arviointia. Raamatun Sana sekä kehottaa että valtuuttaa meidät tekemään tämän. Tämän tulee tapahtua aina sillä tasolla, millä profeetallisuuden tasolla liikutaan; onko se paikallista (esim. jotain kaupunkia tai paikkakuntaa koskevaa), onko se valtakunnallisen tason profetiaa (kuten ajattelen em. tapauksessa olleen) ja liikutaanko peräti mantereiden ja maanosien tasolla?

Mutta aloitetaan raamatullinen profetioiden arviointi ja koetteleminen omasta lähiyhteydestämme, jooko? Meillä on Suomessakin liian paljon esimerkkejä erilaisesta ”huuhaa”-profeetallisuudesta, jota ei koskaan ole vaivauduttu tutkimaan ja koettelemaan Sanan valossa. Ryhdytään nyt tekemään niin – totuudessa ja rakkaudessa.

UUDEN VUODEN AJATUKSIA

Miten sitä sanotaankaan? ”Uusi vuosi, uudet kujeet” - toivottavasti apostolien kepposet.

Millaisin miettein vuoden vaihtuessa? Olimme vaimoni kanssa kristittyjen yhteisissä uuden vuoden vastaanottajaisissa Pirkkahallissa Tampereella. Ajatus tällaisesta uskovien yhteentulemisesta on sinällään hyvä ja kannatettava. Uskon sen olevan myös Jumalan tahto – mikä onkin tärkeintä. Valitettavan usein tällaiset massakokoontumiset isoissa, hälisevissä halleissa ovat lässähtäneet karismaattisiksi viihdetilaisuuksisiksi, jossa jokainen itseään kunnioittava kristitty julkkis, bändi tai ministry haluaa suunvuoron (mm. nettisivut, kirja, konserttikiertue etc.). Erästä tuttavaani lainaten, ”niissä on juontajat johtajien sijaan”.

Vähän tämmöistä henkeä oli nytkin huomattavissa, mutta itseäni ilahdutti kuitenkin eniten se esirukouksen ilmapiiri, joka tilaisuudessa vallitsi. Uuden vuoden kynnyksellä tarvitsemme juuri tätä. Tarvitsemme muistutuksia kansamme historiasta siitä, miten peräti valtiovallan taholta kehotettiin kansaa esirukoukseen maamme puolesta sen kohtalonvuosina. Tätä kirjoittaessani on vajaan puolen tunnin kuluttua vuorossa tasavallan presidentin uudenvuoden puhe. Pelkään, etten kuule kehotusta esirukoukseen ja kansalliseen kääntymiseen Kaikkivaltiaan kansojen Tuomarin puoleen.

Mitä hengelliseen johtajuuteen tulee, niin minulta jäi eilen kuulematta Kalevi Lehtisen puhe. Kuulin eräältä luotettavalta ystävältä hyvän lausunnon tuosta puheesta ja aiempia Lehtisen vastaavia puheenvuoroja kuultuani voin uskoa, että silloin oli kuultavissa paimenen ja vanhimman ääni. Lehtisen aloitteesta kohta nelsen vuotta sitten alkanut E4-liikehdintä (tai millä nimellä nyt sitä kutsuisimmekaan) on laajentunut eräänlaiseksi uudeksi poikki- ja ylikirkolliseksi herätysliikkeeksi. Tämä lienee ollut myös Lehtisen Agenda E4-hanketta ajaessaan. Tämän ovat huomanneet ajoissa myös monet Näky-liikkeen reaalipoliitikot ja lähteneet mukaan yhteiseen hankkeeseen. Näinhän se tietysti onkin; Suomessa harva juttu voi laajeta kansalliseksi liikehdinnäksi ilman evl. kirkon mukana oloa ainakin jossain määrin.

Uusi vuosi 2008 näyttää, mitä tällä rintamalla tulee tapahtumaan. Itse en uskalla muuta ennustetta asiasta antaa kuin että jossain vaiheessa virkamiesvetoisen kampanjoinnin tulisi muuttua spontaaniksi kansanliikkeeksi. Jos nämä puitteet auttavat Kristuksen seurakuntaa voittamaan uusia sieluja taivasten valtakuntaan ja synnyttämään palavaa esirukousta Suomen puolesta, niin silloin se täyttää Jumalan sille varaaman paikan maamme hengellisessä kentässä.

Mutta mitä itse haluan tulevalta vuodelta? Mitä rukoilen omalle kohdalleni? Mitkä ovat niitä asioita, joita itse tavoittelen? Mille arvoille haluan antaa oman panokseni? Minkä puolesta olen valmis uhraamaan elämäni?

Kuulen nykyään aina vain enemmän uskovista ihmisistä, jotka joko astuvat ulos tai ainakin ottavat etäisyyttä kuolonkankeudesta jäykkiin rakenteisiin. Usein nämä ihmiset ovat pettyneet kovaan johtajuuteen ja sen runnoviin rakenteisiin. Hyvin usein he ovat myös ulos potkittuja, ylenkatsottuja ja hyljeksittyjä. Kun keskustelen tällaisten ihmisten kanssa paimen minussa herää eloon. Haluaisin välittää heille ymmärryksen heidän oikeasta identiteetistään Kristuksen seurakunnan jäseninä. Liian pitkään heitä on syyllistetty omilla aivoillaan ajattelemisesta ja totuuden janosta.

Kuulen myös yhä enemmän sellaisista uskovista, jotka kokevat omaksi hengelliseksi kodikseen jonkun pienen kodissa kokoontuvan ryhmän; raamattu- tai rukouspiiri, kotiseurakunta, solu tms. Joskus näen tällaisissa uskovissa uhmaa niitä kristinuskon virallisia ja yleisesti hyväksyttyjä rakenteita kohtaan, jotka vähän ihmetellen, arvioiden ja arvuutellen seuraavat heidän elämäänsä; ”kaiken uhallakin me kokoonnumme näin ja sanomme tätä kokoontumistamme seurakunnaksi”. Ihan yhtä usein näen heissä arkailua, jopa anteeksipyytelyä toimintansa johdosta; ”uskaltaisimmekohan me oikeasti kutsua itseämme seurakunnaksi?”

Näille uskoville haluaisin välittää ymmärryksen raamatullisen uskovien yhteyden mallista; missä kaksi tai kolme on koolla Jeesuksen nimessä, siellä Hän itse on lupauksensa mukaan heidän keskellään. Siellä ja siinä on seurakunta, Kristuksen ruumis perusyksikössään. Ne asiat, jotka toteutuvat tässä lähimmässä uskovien yhteydessämme, on Kristus, seurakunnan Herra tarkoittanut toteutumaan myös seuraavilla seurakunnan elämän tasoilla; isommassa ryhmässä ja kaupunginlaajassa Kristuksen seurakunnassa. Jumalan valtakunta kasvaa ja laajenee aina alhaalta ylöspäin, pienemmästä suurempaan, ei koskaan päin vastoin. Se moninkertaistuu luonnollisella tavalla ihmisten väisissä vuorovaikutussuhteissa.

(Juuri tähän liittyvät myös suurimmat epäilyni E4:n kaltaisten ylhäältä päin masinoitujen kampanjavetoisten hankkeiden suhteen.)

Tältä pohjalta nousee paljon kysymyksiä vuodelle 2008.

Onko tulevaisuuden seurakuntamalli siis kotiseurakunta, jonka ensisijainen tarkoitus on palvella omia jäseniään ja omaa lähiyhteisöään (esim. katu, asuinalue, lähiö)? Vai orgaaninen seurakunta, jossa kasvu niin sisällöllisesti kuin ulospäinkin tapahtuu vapaasti ja luonnonmukaisesti?

Miten olisi dynaaminen seurakunta, jonka perusajatus olisi koko ajan kasvaa, laajentua ja moninkertaistua, ei niinkään organisoitua? Onko niin, että kun jossain vaiheessa laajentumistamme organisoidumme tämän maailman mallien mukaan (vrt. kunnan organisaatiokaavio seurakunnan organisaation mallinna), niin me pysähdymme ja menetämme jotain voimastamme ja dynaamisuudestamme? Kuitenkin juuri tämä on se vaihe, jossa monet ”vanhat” uskovat kokevat, että ”nyt me vasta oikeesti ollaan seurakunta”. Jumalan valtakunnan näkökulmasta voi olla, että peli onkin menetetty juuri tässä kohtaa. Muista, että missiomme on tehdä opetuslapsia. Missä on siis meidän apostolinen dna:mme?

Vai onko niin, että juuri orgaanisessa, luomuseurakunta-mallissa kaikki tämä oikein toteutuu, kun ymmärrämme Uuden testamentin opetuksen seurakunnasta. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa Jeesuksen kylväjävertaus, josta Herra itse sanoo, että sen oikein ymmärtäminen vasta avaa ymmärtämään oikein muut vertaukset? (Ks. Mark. 4:13.)

Joka tapauksessa nämä pohdinnat ovat askeleita tiellä kohti ymmärrystä Kristuksen seurakunnasta ruumiina, paikallisena yhteisönä. Ajatuksen kaupunginlaajasta Kristuksen seurakunnasta tulee siis olla seuraava suuri trendi kristittyjen keskuudessa. Siihen suuntaan ajattelen Jumalan olevan viemässä meitä. Tätä ymmärrystä kohti pitää jokaisen pienen kotiseurakunnankin kurottautua nähdäkseen itsensä osana laajempaa orgaanista yhteisöä. Ehkä uusi vuosi Pirkkahallissakin oli askel tähän suuntaan?

Näin ainakin haluan uskoa.