Ensi viikonloppuna Lahdessa järjestetään järjestyksessään 73. Keskustapuolueen (ent. Maalaisliitto, ed. Kepu) puoluekokous. Kaikesta päätellen puolue on tällä hetkellä historiansa suurimmassa myllerryksessä - mutta kaikki sen sisällä eivät näytä sitä ymmärtävän. Mielenkiintoinen kepuviikonloppu siis tiedossa.
Keskustapuoluessa on jotain sellaista, mitä minun eteläsuomalaisena kaupunkilaisjunttina on vaikea ymmärtää. Olen jo aiemmin viitannut epäilyksiini sen kunniapuheenjohtajan Paavo Väyrysen vakavaan vieraantumiseen vallitsevasta todellisuudesta. Minua ihmetyttää myös puoluesihteeri Jarmo Korhosen sitkeästi keskustan kentässä istuva kannatus. Tuntuu kuin kaikki se, mitä hän tekee, miten hän toimii ja millaista jälkeä hän saa aikaan ja mikä herättää etelämmiähessä ei vain kummastusta, vaan jopa ärtymystä, niin kaikki se sama jollain selittämättömällä tavalla ilmeisesti vetoaa keskustan isäntäväkeen muualla Suomessa.
Ehkä keskustan olemassaolo ja rooli maamme poliittisessa kentässä tuokin juuri esille erään kahtiajaon, joka maassamme vallitsee - nimittäin jaon maaseutuun ja suuriin asutuskeskuksiin? Tuleeko tämä olemaan maamme polarisoitumisen todellinen näyttämö tulevaisuudessa: kurjistuva, ilman palveluita ja viranomaisvalvontaa jäävät syrjäseudut ja epätasaisen yhteiskunnallisen tulonjaon rampauttamat kaupunkiseudut? Etelän vauras EU-Suomi ja pohjoisen ja idän kurjistuva lande-Suomi? Ainakin siis yhden keskustan alkiolaisteesin siis jaan: minäkin haluaisin nähdä koko Suomen asuttuna.
Mutta siihen se sitten jääkin. Näen keskustapuolueen jonkinlaisena kummajaisena. Tosin niin näen puoluekentän dinosaurukset muutenkin, etenkin menneisyydessä elävät vasemmistopuolueet. Vihreiden aatteellisuus taas näyttäytyy niin usein opportunistisena haihatteluna, että sitä on vaikea ottaa vakavasti. Ruotsalaiset taas ovat yhtä takuuvarmasti i varje regeringen kuin Sveamamman pojat lätkäkisoissa neljän parhaan joukossa. Kokoomus näyttää onnistuneen näistä perusvarmoista uusimaan kasvonsa kaikkein uskottavimmin, joskaan en millään voi heidän aatteellista pohjaansa jakaa, jos sitä nyt ylipäätään onkaan. Mitä tapahtuu perussuomalaisille, sen näyttää tulevaisuus.
Keskustapuolue taitaa olla maamme uskonnollisin puolue. Edes kristillisdemokraateilta ei taida enää löytyä samaa uskonnollista paatosta puoluekokouksen ohjelmaan merkittyine aamuhartauksineen ja messuineen. (Tosin messuhan se vapaamuurarienkin konventin sunnuntain aamupäivän ohjelmaan oli merkitty. Näin kansankirkko palvelee kaikkia poikiaan kiltisti.) Kuitenkin koko julkisuuskohusta päätellen keskustan - ainakin sen johtomiesten - arvot ovat kaikkea muuta kuin kristilliset.
Ehkä keskustan sisäinen sekasorto johtuukin juuri tästä: ollaan etäännytty aina vaan kauemmas niistä kristillisistä perusarvoista, joiden varaan kaikki alunperin tässä maassa rakennettiin. Tällaiset äänet on keskustan piirissä johdonmukaisesti pyritty vaientamaan. Oliko keskustan puolelta virhe motittaa Hannu Takkulan kaltainen koko Jumalan valtakunnan näkevä kristitty, suorastaan profeetallinen suunnannäyttäjä maamme poliittisessa kentässä Brysseliin? En mitenkään halua kieltää hänen hyvää vaikutusta sielläkin, mutta nyt jos koskaan kotimaan politiikassa kaivattaisiin hänen terveitä, raamatullisia linjauksiaan.
Olisiko keskustapuolueella, ei vain peiliin katsomisen, vaan ennen kaikkea parannuksen paikka?
PS. Saa nähdä, miten käy aiemmin tekemäni vaaliennusteen suhteen kepun pj-skabassa. Seuraamme tilannetta tämänkin blogin palstoilla. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...
No comments:
Post a Comment