Muuan lasikatto, suuret yksinäiset ja paremmin varustetut maallikot

 Luen parhaillaan Ari Aurasen väitöskirjaa Herätyksen aalloissa ja karikoissa - Uuras Saarnivaaran rooli Kansanlähetyksen perustamisessa, toiminnassa ja hajaannuksessa 1965-1976 (Uusi tie 2015 Helsinki). Kirja sisältää aika paljon minulle ennestään jo tuttuja juttuja, mutta se antaa hyvän kokonaiskuvan, missä kontekstissa asiat ovat ottaneet paikkansa. Aihe kiinnostaa minua, koska siinä käsitellään paljolti sitä hengellistä kasvualustaa, johon minäkin aikanani 1970-luvulla sain juurtua.

Ihan ohi pääteeman huomioni kuitenkin kiinnittyi pariin lyhyeen, sivulauseenomaiseen aiheeseen, jotka jäivät minua askarruttamaan. Käsitellessään suomalaisen uuspietismin juuria hän mainitsee myös ns. Hannulan herätyksen, joka 1900-luvun alkupuolella vaikutti Länsi-Suomessa. Auranen kirjoittaa Hannulan herätyksestä, miten siitä "ei kuitenkaan kehittynyt itsenäistä herätysliikettä, mihin vaikuttivat yhtenäisen ohjelman puuttuminen ja Frans Hannulan yllätyksellinen kuolema 59-vuotiaana vuonna 1914 sekä Kotkan kirkkoherraksi valitun Kilpeläisen muutto pois Varsinais-Suomesta" (s. 28). Ev.lut. kirkon lähetyssaarnaaja Frans Hannula ja pastori K.A. Kilpeläinen olivat tämän herätyksen johtajia, joiden poistuminen paikalta siis aiheutti herätysliikehdinnän hiipumisen.

Toinen samantyyppinen esimerkki karismaattisen johtajan vaikutuksen hiipumisesta ja sen seurauksista seuraa kirjassa muutama sivu myöhemmin. Tämä liittyy nuoruuteni opinahjoon Suomen Raamattuopistoon ja sijoittuu aikajanalla 1960-luvun alkupuolelle. Tuolloin voimiensa tunnossa eteenpäin porskuttava viidesläisyys oli tiukasti sen perustajan ja eittämättömän johtajan Urho Muroman käsissä. Suomen Raamattuopistolla oli kuitenkin havaittavissa tietynlaista sisäistä kriisiytymistä, "jonka lähtökohtana oli Muroman julkisen toiminnan vähentyminen hänen sairautensa johdosta ja siitä aiheutunut Raamattuopiston toiminnan kääntyminen selvään laskuun" (s. 32). Liikkeen muiden johtavien työntekijöiden haasteeksi tuli nyt ratkaisun löytäminen järjestön aseman säilyttämiseksi.

Muutamaa vuotta myöhemmin tämä kriisi vain syveni. Suomen Raamattuopiston sisäinen vakaus oli alkanut horjua sairastuneen toiminnanjohtajan Urho Muroman jäätyä pois hallituksen kokouksista vuoden 1963 jälkeen. Hänen kuolemansa vuonna 1966 johti järjestön tyystin uudenlaiseen kriisiin, jossa Aurasen mukaan "vallitsi epäselvyys järjestön teologisen ja toiminnallisen luonteen kehityksestä" (s. 86). Toistuu samanlainen kuvio, mikä on monen herätyksen kohdalla osoittautunut kohtalonkysymykseksi. 

Miten se profeetta Sakarja sen pukikaan sanoiksi? "Lyö paimenta ja lampaat joutukoot hajalleen" (Sak.13:7). 

Ollakseni rehellinen, tietynlainen turhautuminen valtaa minut törmätessäni kerta toisensa jälkeen tällaisiin esimerkkeihin. Onko meidän aina uudestaan ja uudestaan lyötävä päätämme tähän lasikattoon? Eikö meillä ole mitään keinoa päästä ulos, eteenpäin ja - todellakin! - ylöspäin (hengellisesti puhuen)? Tiedän kyllä (ihan omasta kokemuksestanikin), miten suuri mielen linnake yliopistopohjainen teologikoulutus on. Se kun edelleen nähdään oikeastaan ainoana vastauksena hengellisen johtajuuden tarpeeseen. Vai nähdäänkö? Oikaiskaa minua, hyvät ystävät! Otan mielelläni opetusta vastaan tässä asiassa.

Joka tapauksessa juuri se näyttää usein poikivan edellä kerrotun kaltaisia esimerkkejä.

Olen hyvin tietoinen toisaalta yliopistokoulutuksen sisällöistä (hyvine ja vähemmän hyvine puolineen) ja toisaalta sen läpikäyneiden ihmisten vilpittömästä halusta palvella Kristuksen seurakuntaa. (Ainakin osalla heistä on havaintojeni mukaan tällaisia motiiveja.) Tavoitteenani ei siis ole poistaa koulutettuja työntekijöitä seurakunnista. Maallikoista sen sijaan haluaisin päästä eroon niin, että jokainen Jeesukseen uskova ymmärtäisi olevansa kutsuttu pappi Herran edessä. Suurten yksinäisten aika on ohi.

Olen vakaasti sitä mieltä, että paras ratkaisu em. problematiikkaan eivät ole vielä paremmin akateemisesti koulutetut teologit, vaan aiempaa paremmin varustetut seurakuntalaiset. Ymmärrän kyllä hyvin sen, että hyvin koulutettuja työntekijöitä tarvitaan kouluttamaan ja varustamaan seurakuntalaisia. Hyvä, jos ja kun näin käy. Tästähän Paavali juuri puhuu Ef. 4:11-16. Mutta tämä on täysin eri asia, kuin se, että työntekijä on se, joka tulee tekemään seurakunnan työn, niin että kaikki lopulta seisoo ja kaatuu hänen varassaan. 

Mutta miten tämä toimii käytännössä? Monella on varmasti hyviä esimerkkejä tästä kerrottavana. Jokainen yritys tehdä jotain herätyksen hiipumiseksi johtajien puutteen takia on yrittämisen arvoinen.

Omistajuudesta

 Luin sunnuntain 24.05.2026 Etelä-Suomen Sanomista mielenkiintoisen artikkelin Lahden kaupunginorkesterin tiestä suht tavanomaisesta maakuntaorkesterista arvostetuksi Sibelius-tulkitsijaksi. Minua kiinnostavat tällaiset tarinat, olipa sitten kysymys yksilöstä tai yhteisöstä. Mikä on saanut aikaan tällaisen kehityksen? Mitkä ovat olleet niitä ratkaisevia tekijöitä, joilla hyvän kierre on saatu liikkeelle? 

Huomioni kiinnittyi erityisesti erääseen kohtaan lehtijutussa. Siinä kirjan kirjoittaja, Tuomas Salo avaa asiaa näin:

"Sinfonia Lahden varsinaisiksi "supervoimiksi" Salo nimittää kuitenkin sisäisen yhtenäisyyden ja vahvan organisaation. Ne ovat kantaneet silloinkin, kun orkesterilla on ollut sisäistä kitkaa tai erilaisia kiistoja Lahden kaupungin kanssa. 

- Yhteinen tahtotila luotiin orkesterin sisällä tulevaisuusverstaissa, joissa kaikki saivat sanoa mielipiteensä tasavertaisina. Siinä syntyi myös rivimuusikoille vahva omistajuuden tunne orkesterista. Lisäksi orkesterin sisällä on ollut vahvoja persoonia, jotka ovat pitäneet pylväiden lailla porukan kasassa."

Muutama lyhyt huomio tästä. Oman tilanteeni ja taustani huomioon ottaen mietiskelen näitä nimenomaan uskosta elävän seurakuntayhteisön näkökulmasta.

Ehkä on niin, että skarpatakseen ja menestyäkseen organisaatio tai yhteisö suorastaan vaatii "sisäistä kitkaa ja erilaisia kiistoja" suhteessa niihin tahoihin, jotka pyrkivät kontrolloimaan sitä. Näitä skismoja ei tarvitse lähteä hakemaan. Riittää, kun on vain uskollinen omalle näylleen ja alkuperäiselle toiminta-ajatukselleen.

 Sitten nämä "tulevaisuusverstaat". Tarvitaan siis yhteisön sisällä julkisia foorumeita, joissa jokainen, ei vain jokin eliitti tai valittujen joukko, pääsee vaikuttamaan. Se, mitä kutsutaan omistajuudeksi syntyy vain tätä kautta. Pelkkä sitouttaminen, eikä edes osallistaminenkaan ei riitä. Nakittaminen tai pelkkä istuminen ja uskominen eivät synnytä omistajuutta. 

Entä tässä mainitut pylväiden kaltaiset vahvat persoonat? Heitä välttämättä tarvitaan ja terveessä seurakuntayhteisössä he nousevat luonnostaan esille. Mutta on viisautta pitää asiat tässä järjestyksessä: ensin tapahtuvat "tulevaisuusverstaat" tai millä ikinä nimellä niitä halutaankaan kutsua (hautomo, varustamo etc.). Vasta sen jälkeen annetaan tilaa pylväiden luonnolliselle esille tulolle. Muuten nämä vahvat persoonat varastavat koko shown.

Tunnistan usein erilaisissa yhteisöissä, kristillisissä seurakunnissakin, ihmisiä, joita kutsun nimityksellä "kantavat rakenteet". Rakennuksessa juuri nämä kantavat rakenteet ovat usein ihmissilmin näkymättömissä. Ammattitaitoinen rakentaja kuitenkin tunnistaa ne ja tunnustaa niiden arvon rakennuksen pystyssä pysymiselle. Parhaimmillaan vahvat persoonat ovat juuri tällaisia.

Tukitaistelija

 Luin hiljattain erään suurehkon puolustusvoimien osaston komentajan haastattelun, jossa hän puhuu "matalan kynnyksen vertaistuen" merkityksestä velvollisuuttaan suorittaville miehille ja naisille. Tällöin puhutaan ns. tukitaistelijoista, jotka antavat apua "henkisen jaksamisen haasteisiin" inttiaikana. Yksi tavoitteista on saada varusmiespalveluksen keskeyttäneiden määrä nykyistä pienemmäksi.

Kuulostaa mielenkiintoiselta - ja niin tutulta. Kristillisen uskon näkökulmasta nousee esille erilaisia teemoja, jotka puhuvat samasta asiasta. Ajatellaanpa vaikka sellaista suuren vaikutuksen omaavaa Uuden testamentin henkilöä, kuin Kyproksesta kotoisin oleva leeviläinen nimeltä Joosef, jolle apostolit olivat antaneet kutsumanimen Barnabas. Tämä siitä syystä, että he jo hyvin varhain tunnistivat tässä miehessä kehottajan, rohkaisijan, jonka merkitys erityisesti Paavalin elämässä oli merkittävä. Siinä siis tukitaistelija vailla vertaa. 

Toinen mieleeni noussut teema liittyy "Matkamiehen jumaluusoppiin" eli Heprealaiskirjeeseen. Sen eräs merkittävä teemahan on kannustaa uskovia pitämään huolta siitä, ettei kukaan seurakunnasta putoaisi kelkasta ja jäisi matkalle. Ihmisillä voi olla hyvin erilaisia syitä jäädä pois matkalta Jeesuksen seurassa, liittyen tämänhetkiseen elämäntilanteeseen, menneiden vuosien henkilöihin ja tapahtumiin jne. Yhtä kaikki, oli poisjäämisen kiusauksen syynä mikä tahansa, tarvitsemme jokainen tukitaistelijoita ympärillemme.

Mieti ja rukoile, kenen kohdalla sinä voisit olla tällainen.

Tällaisen vertaistuen, parhaimmillaan jopa vertaismentoroinnin lisäksi tarvitsemme seurakunnassa aitoa ja rehellistä hengellistä vanhemmuutta, joka toimii mentorointina kanssakulkijoille. Se onkin jo sitten askel eteenpäin seurakunnan yhteisöllisessä kasvussa.