Virtasen siivouspäivä

Virtanen oli pölynimurin varressa. Miele-merkkinen imuri-ihme kuljetti häntä ympäri huushollia ja teetti hänellä mitä ihmeellisimpiä liikkeitä talon eri osissa. Itse asiassa Virtanen piti imuroinnista, tai hänellä ei ainakaan ollut mitään sitä vastaan. Se työ oli juuri sellaista yksinkertaista ja rutiininomaista tekemistä, mikä ei vaatinut hirveästi älyllistä ponnistelua. Niinpä siinä työn lomassa mieli jossain vaiheessa asettui ikäänkuin radalleen ja ajatus alkoi kulkea mielen sopukoissa sinne tänne, nostaa esille asioita mielen sopukoista ja työstää niitä edelleen.

Tosin hänen rakas vaimonsa oli joskus ihmetellyt, eikö siivouksessa ollut ollut lainkaan ajatusta mukana?

Virtanen mietti kesäjuhlakierroksensa satoa, mitä oli jäänyt mieleen ja mikä oli alkanut askarruttaa ja mikä ikäänkuin vaati jatkotyöskentelyä. Eräs syy siihen, miksi Virtanen tykkäsi tuppautua uusiin paikkoihin, tutustua uusiin ihmisiin ja pysyä ikäänkuin ajan hermolla oli ajatus jonkinlaisesta hengellisestä kartoittamisesta oman kotikaupunkinsa tilanteesta. Hän ymmärsi sen syvimmältään nousevan omasta kutsumuksestaan hengelliseen paimenuuteen, opettamiseen ja julistamiseen. Hän oli hengellisesti vanhempi, joka istui kaupungin portissa. Sen tähden täytyi olla jyvällä siitä, missä mennään.

Niin, mitä oli jäänyt päällimmäisenä mieleen kesäjuhlakierrokselta?

Virtanen oli sen ennenkin huomannut, että monet hengellisten yhteisöjen johtajiksi valikoituneet olivat hyvin turvallisuushakuisia ihmisiä. Heille merkitsi eniten yhteisön koossapysyminen, "rauha meidän aikanamme"-ajattelu ja tietty turvallinen ennustettavuus. Totuus sekä teoreettisena käsitteenä ja käytännöllisenä toimintaan vaativana tekijänä ei ollut toivelistalla ensimmäisten joukossa. Tämä päti niin julistajiin, opettajiin kuin vastuunkantajiin yleensäkin. Useimmiten riitti pelkkä hyvän tunnelman luominen, josta välittyi turvallisuuden tunne; meidän on hyvä olla tässä, ei lähdetä nyt rajusti muuttamaan tätä.

- Vähän niinkuin Pietari ilmestysvuorella, "Herra, meidän on tässä hyvä olla; jos tahdot, niin minä teen tähän kolme majaa, sinulle yhden ja Moosekselle yhden ja Eliaalle yhden". Virtanen tuumiskeli puoliääneen.

Tämä kertoi ehkä jotain myös yhteisön sen hetkisestä tilasta; missä kohtaa yhteisöllistä elinkaarta oltiin nyt menossa? Olihan vain sukupolvi tai kaksi sitten saman yhteisön johtajina loistaneet kiistanalaiset tienraivaajat, kansankiihottajat ja epäjärjestyksen aiheuttajat. Sellaisina heidät aikalaisten silmin nähtiin, mutta vuosikymmeniä myöhemmin samoille hengellisille häiriköille pystytettiin patsaita, muistotauluja ja elämänkertoja. Tämän saman prosessin Virtanen oli oman reilut viisikymmentä vuotta kestäneen elämänsäkin aikana nähnyt toteutuvan tuon tuostakin. Hänestä itsestään tuntui nyt siltä kuin monet (elleivät peräti kaikki) yhteisöt hänen näköpiirissään olisivat tulleet tähän samaan kirkollistumisen vaiheeseen.

Tämä hengellisen pysähtyneisyyden tila poiki sitten muuriensa juurilta erilaisia vallantavoittelijoita ja höyrypäitä, joilla ei ollut hengellisestä kasvusta ja raittiudesta paljoakaan ymmärrystä, mutta sitäkin kovempi into kaataa vanhat valtaistuimet. Omasta kokemuksestaankin Virtanen tiesi, että moinen menettely ei toisi mitään uutta, poikisi vain uuden, entistä pahemman hengellisen diktatuurin, jossa ihmiset tulisivat riistetyiksi, hyväksikäytetyiksi ja lopulta karrelle palaneiksi, jonka jälkeen heidät kovasydämisesti vain sysättäisiin syrjään; "ette kestännet valvoa rinnallamme", "Herran armo jäi tyhjäksi kohdallanne", "ette olleetkaan kuuliaisia loppuun asti" jne.

Ehkä sitäkin tiukemmin Virtasen silmä tähyili horisonttiin, josko näkyisi aitoja merkkejä paremmasta hengellisestä huomisesta.

Virtanen ei voinut olla huomaamatta, miten sama loppuunpalaminen fyysisine ja sosiaalisine seurauksineen koski myös - ja ehkä ennen kaikkea - hengellisiä johtajia. Moni poltti itsensä loppuun tekemällä asioita, joita Herra ei ollut käskenyt tehdä, toimittamalla hänelle kuulumattomia ja toteuttamalla nöyrästi kyselemättä muiden näkyjä. Moni yhteisö uhrasi parhaat voimansa tälle järjestelmälle, joka avonaisen Moolokin kidan tavoin otti vastaan parhaimmiston jokaisesta ikäluokasta imien heidät tuliseen kitaansa. Kahden, kolmen vuosikymmenen kuluttua näistä vilpittömän kirkasotsaisista, avoimilla silmillään suoraan eteensä katsovista nuorukaisista oli tullut korvansa ja silmänsä sulkeneita palvelijoita, jotka konemaisesti tekivät mitä ikinä systeemi heiltä vaati.

Tämä urakehitys ei kysynyt tunnustuskuntaa, eikä herätysliiketaustaa, vaan se takuuvarmasti päti yhteisössä kuin yhteisössä. Virtanen oli joskus pohdiskeluissaan saunan lauteilla tullut siihen tulokseen, että hierarkkisen organisaation rakenteessa täytyi olla itsessään jotain sellaista, joka aikaa myöten - ennemmin tai myöhemmin - teki siitä itse itseään pyörittävän Grottemyllyn, joka pikku hiljaa orjuutti jokaisen ikeensä alle kaappaamansa ihmissielun sulkien heidät pimeään uskonnollisten velvollisuuksien vankilaan, joka joidenkin kohdalla kesti loppuelämän. Eräänlainen mustan aukon omainen dna siis.

Virtanen oli saanut yläkerran imuroitua ja siirtyi alakertaan. Ennen kuin hän jatkoi imurointia hän kantoi puita saunaan ja viritti tulen vanhan kiukaan alle.

- Uskonnollisuuden henki, se paljon puhuttu ja väärissä yhteyksissä turhaan lausuttu Iisebel... Virtanen mutisi itsekseen ja sulki saunan oven varmistuttuaan siitä, että tuli oli syttynyt.

- Nikolaiittain teot, jotka alistavat muun Herran kansan orjuuden ikeeseen, korottaen toiset muiden yläpuolelle... Joka voittaa ja loppuun asti ottaa vaarin minun teoistani, sille minä annan vallan hallita pakanoita. Virtanen kertasi mielessään Herran sanoja Vähä-Aasian seurakunnille Ilmestyskirjassa.

Virtanen tarttui taas imurinvarteen ja alkoi imuroida takkahuoneen lattiaa. Mieli lähti taas kulkemaan ja pysähtyi erääseen tiettyyn kohtaan.

Virtanen ei tiennyt, kumpi osa oli pahempi; joutua susien raatelemaksi kirkkojen sisällä vai niiden ulkopuolella? Kirkkojen sisällä olevissa vanhoissa yhteisöissä näytti kuitenkin löytyvän sellaista elämänkokemukseen perustuvaa hengellistä viisautta, joka auttoi jo hyvissä ajoin erottamaan epäterveet ilmiöt joukosta. Jos ongelmana kirkkojen sisällä oli enemmän kuollut oikeaoppisuus, niin niiden ulkopuolelle asettautuneiden joukossa monista kokeiluista ja harhailuista jouduttiin maksamaan kovat oppirahat. Hengen johdoksi mainostettu liehuminen kun ei sitten pitkässä juoksussa ollutkaan sitä itseään.

Hairahtuneen hengellisen johtajan osa oli siellä hyvin usein pitkä sakkokierros erilaisissa harhailuissa, paikkakunnan vaihdoissa ja suoranaisissa henkilökohtaisen elämän haaksirikoissa. Ilokseen Virtanen kyllä muisti joidenkin palanneen "erämaasta rakkaaseensa nojaten", uskossaan raitistuneina ja mieleltään nöyrtyneinä, mutta etukäteen hän ei kaikista uskaltanut tällaista ennustetta lausua. Surullista oli nähdä, miten kaikki eivät näet suinkaan olleet oppineet mitään aiemmista kokemuksistaan, vaan uudelleen toistivat samoja virheitä.

Imurointi oli tehty ja siivouspäivä siten pulkassa. Kyllä nyt sai vaimo olla tyytyväinen, Virtanen myhäili mielessään. Hän riisuutui ja astui kuumaan saunan. Hämärässä saunassa hän tihrusti mittaria: näytti olevan yli kahdeksankymmentä. Hän avasi kiukaan uunin luukun ja laittoi kuumaan pätsiin vielä pari koivuklapia lisää.

Virtanen istuutui nautinnollisesti ähkäisten lauteille ja ojenteli jäseniään. Sitten hän heitti pari kevyttä kuupallista vettä kuumalla kiukaalle, joka vastasi sihahtaen ärhäkästi. Vanhan testamentin viimeisen profeetan sanat nousivat Virtasen mieleen:

- Äkisti on tuleva temppeliinsä Herra, jota te etsitte, ja liiton enkeli, jota te halajatte... Kuka voi kestää sen päivän, jolloin hän tulee, kuka voi seistä horjumatta, kun hän ilmestyy? Sillä hän on kuin ahjon hehku, hän puhdistaa kuin vahvin lipeä. Silloin Herra toimii kuin metallinsulattaja ja hopeankiillottaja. Hän puhdistaa leeviläiset, ja he tulevat puhtaiksi kuin kulta ja hopea, joista kuona on poltettu pois. He uhraavat jälleen Herralle virheettömät uhrit, säädösten mukaan.