Monday, January 31, 2011

Vartija, mikä hetki yöstä on? I

Paavali paaluttaa Roomalaiskirjeen alussa oman aikansa hellenistisen, kreikkalais-roomalaisen maailman rappiota.

"He, vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat ajatuksiltansa turhistuneet, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt. Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmiksi tulleet."

Jos Roomalaiskirje julkaistaisiin nyt kevään kirjamarkkinoille, kriitikot moittisivat Paavalia siitä, että tämä tyhjentää lippaansa akuutteihin kysymyksiin liittyen jo heti kirjeen alussa.

"Sentähden Jumala on hyljännyt heidät häpeällisiin himoihin; sillä heidän naispuolensa ovat vaihtaneet luonnollisen yhteyden luonnonvastaiseen; samoin miespuoletkin, luopuen luonnollisesta yhteydestä naispuolen kanssa, ovat kiimoissaan syttyneet toisiinsa ja harjoittaneet, miespuolet miespuolten kanssa, riettautta ja villiintymisestään saaneet itseensä sen palkan, mikä saada piti."

Paavali julistaa Jumalan tuomiota oman aikansa vaikutusvaltaisimmalle imperiumille, joka laajimmillaan käsitti melkein koko tunnetun maailman.

"Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa."

Muinaiset länsimaisen sivistyksen ja kulttuurin perustajat, Kreikka ja Rooma tuhoutuivat vuosisatojen saatteessa omaan degeneroitumiseensa, joka ilmeni erityisesti seksuaalisen elämän alueella, sitä kautta perhe-elämään ja edelleen koko valtiojärjestelmän ytimeen.

"Sentähden Jumala on heidät, heidän sydämensä himoissa, hyljännyt saastaisuuteen, häpäisemään itse omat ruumiinsa, nuo, jotka ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen ja kunnioittaneet ja palvelleet luotua enemmän kuin Luojaa, joka on ylistetty iankaikkisesti, amen."

Tätä kautta Rooma menetti elinvoimaisuutensa ja tilalle tulivat barbaarit. Ensin rivisotilaiksi, sitten komentajiksi ja kenraaleiksi, lopulta kanssahallitsijoiksi ja jopa keisareiksi.

"Ja niinkuin heille ei kelvannut pitää kiinni Jumalan tuntemisesta, niin Jumala hylkäsi heidät heidän kelvottoman mielensä valtaan, tekemään sopimattomia."

Paavalin profeetallinen analyysi on vakuuttava; tämän tähden Rooma tuhoutui. Se hylkäsi Jumalan ilmoituksen, joka olisi voitu ymmärtää, hyväksyä ja ottaa vastaan, jollei muuten, niin ainakin yleisen ilmoituksen tasolla. Jos Jumalan elämää suojelevasta laista ja sen periaatteista Niinkuin Luther sanoo, "Jumalan laki on elämän oma laki".

Nyt tämä sama historiallinen prosessi on täyttä vauhtia toteutumassa entisissä kristityissä länsimaissa. Meidän on kysyttävä: mitä meidän on opittava tästä historian opetuksesta?

Kun tarkastelemme omaa aikaamme, niin myöhäismoderni yhteiskunta hajoaa yksilöiksi, joilla kullakin on omat totuutensa. Periaatteessa kaikilla on kyllä yhtäläinen äänioikeus, mutta tosiasiassa valtasuhteilla on taipumus kumoutua. Tällöin tähän asti marginaaliryhmät (kuten esim. seksuaaliset vähemmistöt) saavat paljon huomiota ja tulevat hyvin kuulluksi. Se, mikä aiemmin oli synnillistä, muuttui sitten hyväksyttäväksi ja korotetaan lopulta jopa kaiken inhimillisyyden todelliseksi mittariksi.

Kaikilta vaadittu poliittinen korrektius rajoittaa aiemmin poikkeaviksi (tai peräti synnillisiksi) tulkittujen elämäntapojen ja uskomusten arvottamista. Tämä puolestaan lisää kaikenlaista eettistä relativismia. Kuka kohta enää uskaltaa sanoa mitään oikeasta tai väärästä - totuudesta ja valheesta puhumattakaan? Mihin tämä ajattelu sitten johtaakaan äärimmilleen vietynä? Vrt. esim. Ruotsin tilanne, jossa homoseksuaalisuden tuomitseminen synniksi voi johtaa kunnialoukkaussyytteeseen.


Myöhäismoderniteetissa ihmiset eivät juurikaan tavoittele yhteistä hyvää, vaan pyrkivät henkilökohtaiseen etuun, hyvinvointiin ja myönteisiin elämyksiin. Kulttuurin tehtäväksi tulee tällöin luoda miellyttävä ympäristö ja ilmapiiri. Pahan mielen ehkäisemiseksi käytetään myös erilaisia terapeuttisia tekniikoita.


Perinteisin raamatullisin arvoin varustetulle seurakunnalle ei jää paljon liikkuma-alaa tässä uudessa kuviossa. Myöhäismoderniteetti kun mitätöi kristinuskon aivan perustavat käsitteet, kuten synnin, anteeksiantamuksen, armon, kuoleman ja ylösnousemuksen. Se kieltää Jumalan sanan auktoriteetin sekä kiistää tuonpuoleisen iankaikkisuuden.


Edelliseen tähän voidaan vielä lisätä melko täydellinen moniarvoisuus, luopuminen hyve-etiikasta, Raamatun mitätöinti totalisoivana pelastuskertomuksena, perinteisen yhteisöllisyyden – ja nyttemmin myös yhteiskunnallisuuden – kiistäminen ja rapautuminen sekä identiteetin käsitettä koskevat muutokset.

(Ks. aiheesta lisää dosentti, kirjallisuuden tutkija Markku Ihosen kirjoituksesta Esimodernista myöhäismoderniin Suomen teologisen instituutin vuosikirjasta v. 2001.)

Tätä taustaa vasten, kun siis naispiispa saarnaa Sateenkaarimessussa, mitä se kertoo ajastamme, missä ollaan menossa?

Kaiken hyväksyvä humanismi on siis syrjäyttänyt perinteisen kristillisen syntikäsityksen. Kirkollisen liberaalisiiven lanseeraama "rakkauden argumentti"-käsite ajaa oikealta ohi perinteisen kristillisen moraalikäsityksen (lain käskyistä ja kielloista puhumattakaan) niin, että perävalot vain vilkkuvat.

Mihin tämä tie johtaa? Mitkä ovat tämän nyt pääasiassa kirkollisen kehityksen vaikutukset a)koko yhteiskuntaan sekä b)muihin kristillisiin yhteisöihin, jotka yllättävän passiivisina seuraavat tilanteen kehittymistä/kärjistymistä?

Lahdessa järjestetään lauantaina 12.03.2011 viiden herätysliikejärjestön toimesta Kirkkokansan Raamattupäivä. Mielenkiintoista nähdä mitä se poikii tällä rintamalla. Sitä odotellessa taidan ryhtyä lukemaan pientä kirjasta, jonka juuri tilasin kristillisen kirjakaupan kautta: Minne menet, Suomen kirkko? - Luterilaisen kirkon lyhyt historia Suomessa, kirjoittaneet Reijo Arkkila ja Eero Parvio (Kustannus Oy Arkki, 2009). Siitä varmaan myöhemmin lisää. Niin, ja 12.03. ...

Sunday, January 30, 2011

Virtanen ja "Uudet aseet"

Virtanen oli kesällä löytänyt mökin vintiltä vanhan kansion, jossa oli valkoisille aanelkuille liimattuna keräilykuvia sarjasta "Uudet aseet". Virtanen muisti hyvin nuo lapsuutensa purkkapaketin kylkiäisinä (vai tuliko purkka kylkiäisenä?) tulleet värilliset kuvat tuon ajan uusista aseista, kuten ohjuksista, suihkuhävittäjistä ja sen sellaisista. Lehtiä selaillessaan Virtanen melkein tunsi purukumipakkausten hajun ja maistoi purkan banaanin maun suussaan. Hän muisti miten koulun jälkeen kioskilla käytyään (tuohon aikaan ei purkkaa saanut syödä koulussa) hän oli suorastaan huumautunut purkan makeudesta ja värillisten kuvien kiehtovasta maailmasta.

Noihin muistoihin Virtanen oli sitten nukahtanut kotisohvalle ruuan jälkeen ja nähnyt unta. Unessa hän oli taas uudelleen siellä mökin vintillä ja etsi lisää "uusia aseita". Ja sellaisen hän totta vie löysikin - paitsi, että se ei ollutkaan mikään uusi, vaan vanha, mutta aina väkevä ja tuhoisa. Sen metallinhohtoinen kiilto aivan kuin henki ulos ennen näkemätöntä tuhovoimaa. Kun Virtanen unessa piteli kylmän metallista asetta kädessään, hän aivan kuin säikähti sen keveyttä. Olisi niin helppoa käyttää asetta, suunnata se haluttuun kohteeseen ja yksinkertaisesti vain painaa liipasinta. Jälki olisi tuhoisaa ja peruuttamatonta.

Unessa Virtanen kuuli äänen sanovan aseen olevan "kielen voima ja sanan mahti". Virtanen ymmärsi, että jos tuota asetta käyttäisi varomattomasti ja kevein perustein, seuraukset olisivat vakavat ja tuottaisivat tuskaa monille. Ihmisten välisiä suhteita voitaisiin rikkoa, perheitä hajottaa, aviopuolisoja nostaa toisiaan vastaan ja kokonaisia yhteisöjä saatettiin hajottaa kielen voimalla ja sanan mahdilla, jos niitä käytettiin väärin. Pitkään säilyneet kulttuuritkin voitiin murentaa väärän informaation levittämisellä. Kaikki tuo tarjottiin usein ihmisille makean purkan kaltaisen juorun tai huhun muodossa.

Kun Virtanen heräsi, hänellä oli hiki ja hän riensi ensi töikseen hakemaan hyllystä Raamatun. Virtanen luki Jaakobin kirjeestä: "Samoin myös kieli on pieni jäsen ja voi kuitenkin kerskata suurista asioista. Katso, kuinka pieni tuli, ja kuinka suuren metsän se sytyttää! Myös kieli on tuli, on vääryyden maailma; kieli on se meidän jäsenistämme, joka tahraa koko ruumiin, sytyttää tuleen elämän pyörän, itse syttyen helvetistä."

Virtanen sulki Raamatun ja istui sohvalla pitkään mietteissään.

Saturday, January 29, 2011

Hajanaisia huomioita


Edellä virinnyttä kastekeskustelua summatessani olen yllättynyt parista havainnosta- tai ehkä enemmänkin siitä, että törmään niihin tunnustavien kristittyjen parissa.

Myöhäismodernille ajattelulle ominainen "näkemysten seisova pöytä" näyttää olevan hyvinkin todellisuutta - ja jopa tavoiteltava olotila - monien aiemmin raamattu-uskollistenkin kristittyjen keskuudessa. On olemassa erilaisten traditioiden ja tulkintojen valtava kirjo, josta jokainen voi itse valita mieluisat palat ja yhdistellä niitä itselleen sopiviksi kokonaisuuksiksi. Näissäkin painotukset saattavat vaihdella vuosien mittaan, jota ilmiötä sitten kutsutaan hengelliseksi kasvuksi.


Todellisuudessa sitä se saattaa monessa tapauksessa ollakin, mutta yhtä paljon nykyinen kehitys kertoo uudesta, aiemmat perustotuudet "tarpeen vaatiessa" kyseenalaistavasta trendistä, jossa "asiakas on aina oikeassa". Myöhäismodernissa ajattelussa, johon nyt viittaan, vastustetaan lähtökohtaisesti kaikkia totalisoivia "metakertomuksia", jotka nähdään vallankäytön välikappaleina. Ihminen itse on oman totuutensa lähde.
Myöhäismoderni ajattelu painottaa kielen autonomisuutta ja välineellisyyttä sekä kielen kytkeytymistä valtaan. Tämän näkemyksen mukaan kieli ei viime kädessä pysty viittaamaan mihinkään itsensä ulkopuoliseen todellisuuteen.

Enää ei siis olekaan mitään kaiken yllä olevaa auktoriteettia, Jumalan erehtymätöntä ilmoitusta Raamatussa. Tärkeimmäksi onkin noussut "asiakaspalaute", joka viime kädessä ratkaisee yhteisön, palvelutyön, trendin, "aallon" tai aatesuunnan oikeellisuuden ja elinmahdollisuudet.


Vallalla tuntuu olevan - kristittyjenkin piirissä - kyyninen näkemys sen suhteen voimmeko todella tietää jotain varmaa Jumalasta? Entä jos kaikki onkin loppupelissä vain tulkintaa? Ajatus tutkia Raamattua ns. "puhtaalta pöydältä" nähdään jo lähtökohtaisesti mahdottomana. Konteksti ylikorostuu, jolloin Raamatun totuutta säätelee oma tilanteeni ja omat tarpeeni.


Niinpä tietyn kastenäkemyksen kannattaja etsii UT:sta ensisijaisesti omaa ajatteluaan tukevia kohtia tai jopa vääntää niitä itselleen sopiviksi. Tärkeimmäksi tekijäksi nouseekin teologian, ei Raamatun tuntemus.
Kristillisen seurakunnan kannalta olennainen kysymys nykyisessä tilanteessa on se, uskommeko Pyhän Hengen vielä puhuvan tuon saman Raamatun ilmoituksen kautta?

Friday, January 28, 2011

Miten meidän sitten olisi lähestyttävä tätä aihetta?

Muutama pointti liittyen aiheeseemme, mitä voisi tehdä ja mitä voisi jättää tekemättä.

Meillä vallitsee helposti eräänlainen "onnellisen opittomuuden harha", joka ilmenee esim. tyyliin "ei kai sen nyt niin väliä ole, miten kasteasiasta ajatellaan". Olen huomaavinani tämän ajattelun takana sekä tietynlaista eskapismia että myös ihan perilihallista mukavuudenhalua.

Toisaalta näen sen olevan seurausta ilmiöstä nimeltä "maailman pieneneminen". Olemme tulleet tilanteeseen, jossa kaikki onkin käsillämme tässä ja nyt (tai ainakin melkein). Emme enää elä turvallisessa yhtenäiskulttuurissa missään suhteessa, jossa oli selvää miten tuli ajatella ja uskoa. Sekä me että hengelliset lapsemme ovat kaikkien mahdollisten virtausten ulottuvilla.

Mutta juuri sen tähden olisikin niin tärkeää perehtyä Jumalan ilmoitukseen Raamatussa.

Toisaalta näen tämän ajattelun syynä olevan mukavuudenhalun. Ei haluta rasittaa itseään eikä muita asioilla, joissa on ilmeinen erimielisyyksien vaara. (Samaa ajattelua olen huomannut uskovien suhtautumisessa homokysymykseen: "ei viitsitä nyt riidellä näistä toisarvoisista asioista... ollaan vaan ystäviä ja yhtä hengessä" jne.) Kristillisen rakkauden nimissä vaietaan siis ns. "ikävistä asioista". Perimmältään postmoderni moniarvoisuus on näin löytänyt oman kristillisen sovellutuksensa - paitsi, että tuon kristillisyyden aitous on vahvasti kyseenalaistettava. Rakkaus näet iloitsee aina yhdessä totuuden kanssa.

Em. pohjalta joku esittääkin kysymyksen: "entä jos onkin olemassa kaksi kastenäkemystä?" Luulen, että tässäkin (sinänsä vilpittömässä ja hyväätarkoittavassa) aihiossa on takana vain halu välttää elämistä erilaisten näkemysten välisessä jännitteessä. Emmekö me vain voisi -pakonomaisen harmonisoinnin sijaan - elää yhdessä uskoamme todeksi kotipaikkakunnallamme hyväksyen sen, että meillä Kristuksen paikallisessa seurakunnassa on erilaisia näkemyksiä monissakin asioissa?

Toinen on vieläkin rohkeampi ja kysyy: "entä jos Jumala ei olekaan puhunut meille aiheesta kyllin selvästi?" Niin, mitä Paavali sitten tarkoittikaan puhuessaan Efesolaiskirjeessä "yhdestä kasteesta" (4:5)? Muista, että Paavalilta puuttui kokonaan ns. "uudelleenkastamisproblematiikka". Veljeni Herman osuvasti totesi: "En usko että alkuseurakunnan uskoontulleet olivat ehtineet kovin syvällisesti perehtyä kasteen teologiaan kun antoivat kastaa itsensä uskoontulonsa yhteydessä. Tehdäänköhän me tästä(kin) asiasta vähän liian vaikeaa?"

Pääperiaatteen tulisi olla se, että emme yritä vääntää Raamatun ilmoitusta oman kulttuurimme muottiin sopivaksi, vaan se, että yritämme löytää UT:n alkuperäisen idean ja ojentautua itse kulttuureinemme sen mukaan.

Niin vaikeaa kuin se tuntuukin olevan, niin on myös tärkeää erottaa toisistaan omat kokemuksemme ja Raamatun ilmoitus. Emme saa tehdä kokemuksistamme teologiaa, oppia ja muita sitovaa käytäntöä ja ikäänkuin kanonisoida niitä, olivatpa ne olleet millaisia hyvänsä. Jumalan ilmoitus Raamatussa ei pyytele anteeksi omaa olemassaoloaan, sanomisiaan tai tekemisiään.

"Mutta eikö sitten jo kirkkohisoriakin todista...". Kyllä, niin kirkko- kuin muukin historia todistaa juuri sitä, mitä haluamme sen todistavan. Myös kirkkohistoria on voittajien kirjoittamaa. 2000 vuoden periodilla propagandavoiton ovat vieneet valtiovallan kanssa naimisissa olevat suuret kirkkokunnat. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö historia todistaisi paljosta muustakin. Hanki käsiisi suomen kielellä esim. Uppsalan yliopiston kirkkohistorian professori Gunnar Westinin kirjat Alkukristillinen aika ja Vapaan kristillisyyden historia sekä Juhani Kuosmasen Herätyksen historia (jotka molemmat Aikamedia saisi kyllä jo uudelleen julkaista). Ruotsin kielellä voisit lukea esim. Karl Kilsmon Den tredje reformationen ja englanniksi E. H. Broadbentin klassikon The Pilgrim Church. Muitakin hyviä teoksia tästä vaietusta kirkkohistoriasta varmasti löytyy.

Mutta pääpointti on kuitenkin tämä: kirkkohistoria ei ole Jumalan Sanaa, eikä se, mitä kristillisten seurakuntien piirissä tapahtui vuosisatojen mittaan, ole mitään ohjeellista jatkoa Apostolien teoille. Siitä, mitä nyt on menossa ja vallalla, ei voi vetää johtopäätöstä sen suhteen, miten asioiden tulisi olla. Se kertoo vain siitä, mitä nyt on.

Olen myös joskus törmännyt sellaiseen ajatukseen, että lopun aikoina tulisi vielä jokin aivan erityinen ilmestys tai ikäänkuin ylimääräinen Hengen ilmoitus, joka sitten "lopullisesti" selvittäisi Herran omille totuuden kasteasiasta. En usko tällaiseen humpuukin. Kaikki, mitä me tarvitsemme "elämään ja jumalisuuteen" löytyy Raamatusta. Jeesuksen kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta ja erityisesti sen loppuhuipentuma on hyvin valaiseva tässä kohtaa: "Heillä on Mooses ja profeetat, kuulkoot niitä!" (Ks. Luuk. 16:27-31.)

Kastekysymys on tärkeä kysymys koskien meidän omantunnon- ja uskonnonvapauttamme. Useat uskovat ennen meitä, meidän aikanamme ja meidän jälkeemmekin ovat saaneet kärsiä todellista vainoa tässä asiassa - ja varmasti itse kastenäkemyksestä riippumatta (tosin maallisen valtiovallan kanssa liittoutuneet kirkolliset organisaatiot ovat tässäkin olleet perinteisesti vahvoilla). Rakkaus ei kuitenkaan tee lähimmäiselleen mitään pahaa, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa.

Sen tähden on tärkeää pitää kiinni omasta oikeudestaan itse tutkia asiaa Raamatun valossa, tehdä omat johtopäätöksensä ja ratkaisunsa sekä toimia sitten käytännössä sen mukaan. Kuitenkaan tietty näkemys kasteesta ei saa olla mikään este uskovien yhteydelle tai Herran pöytään osallistumiselle. Usko Jeesukseen on ratkaisevaa. Kastenäkemyksestä riippumatta kaikki Häneen uskovat ovat Jumalan lapsia ja samaa Jumalan perhettä.

Jos minulta kysytään omaa näkemystäni kasteesta, tuon sen tietenkin rohkeasti esille, mutta en halua tehdä propagandaa tai väkivaltaa sillä asialla. Se on aivan liian kallisarvoinen asia pilattavaksi sillä tavoin. Tulen kaikin keinoin puolustamaan jokaisen uskovan synnyinoikeutta olla jopa eri mieltä kasteesta kanssani, mutta en myöskään pyytele anteeksi omaa näkemystäni. Jokainen meistä on itse vastuussa Herralle myös omista opillisista näkemyksistään ja niiden mukaan toimimisesta.

Thursday, January 27, 2011

Muutama vaikea läksy opittavaksi

Opettele etukäteen tunnistamaan sellaiset asiat, joihin tarttumalla saat aikaan hengellistä vääntöä ja taistelua. En tarkoita, että pidättäytyisit tästä, mutta on hyvä etukäteen varautua seurauksiin. Paavalikin tiesi, mikä häntä odottaisi Jerusalemissa ja kuitenkin hän matkusti sinne. (Apt. 21:13)

Usein tällaiset asiat ovat kristinuskon tärkeitä perustotuuksia, jotka liikuttavat sekä pyhimpiä arvojamme että syvimpiä tuntojamme. Näin ne näyttävät tekevän teologisen väittelypöydän molemmilla puolilla. Yhtä lailla ne ovat usein myös sellaisia tärkeitä totuuksia hengellisesti, että myös vastustajamme perkele on hyvin kiinnostunut niistä. Näissä asioissa on siis usein aivan erityinen lataus ja räjähdysherkkyys, kun niitä aletaan käsitellä.

Opettele myös tunnistamaan riidankylväjät, jotka haluavat vain väitellä. Jotkut tällaiset ovat, Paavalia lainaten, paisuneita, eivätkä ymmärrä mitään, vaan ovat riitakysymyksien ja sanakiistojen kipeä, joista syntyy kateutta, riitaa, herjauksia, epäluuloja ja alituisia kinastuksia ihmisten kesken.

Toiset näistä ovat enemmän kiinni semantiikassa kuin Kristuksessa. Heistä Paavali sanoo, että vältä tyhmiä ja taitamattomia väittelyjä, sillä ne synnyttävät vain riitoja. Heidän uhrinsa ovat usein niitä, jotka aina ovat opetusta ottamassa, eivätkä koskaan voi päästä totuuden tuntemiseen.

Opettele siis aika ajoin eli siis jopa kesken prosessin katsomaan asiaa objektiivisesti, ulkopuolisin silmin. En puhu nyt mistään relativismista, vaan "metsän näkemisestä puilta". Prosessin ollessa päällä, opettele säännöllisin väliajoin vetäytymään hiljaisuuteen ja ikäänkuin irrottautumaan väittelyistä, jopa keskusteluista hetkeksi. Vain siten voimme kaiken keskellä säilyttää Jumalan rauhan sisimmässämme.

Joskus tarvitset, niinkuin Virtanen, virkistävää sadetta puhdistamaan ja virvoittamaan sinua, vaikket olisikaan syyllistynyt itse mihinkään syntiin tai lihallisuuteen.

Wednesday, January 26, 2011

Oma kastekokemukseni

Olin 17-vuotias tullessani uskoon. Olin kasvanut hyvässä, ei-uskovassa kodissa ja minut oli aitoluterilaiseen tapaan kastettu sylivauvana. Kotonani en saanut mitään sen kummempaa kristillistä kasvatusta. Tulin siis uskoon ns. pystymetsästä.

Oltuani reilun vuoden verran uskossa jouduin lukemattomien kaltaisteni tavoin ns. kastekriisiin. Eräs ystäväni on toisaalla todennut osuvasti: "Se, että lapsikaste yhä edelleen tänä päivänä hakee teologisia perustelujaan monin eri tavoin, kertoo siitä jotain." Näin oli myös minun kohdallani. Tuossa tilanteessa minua ei mitenkään painostettu tekemään ratkaisuani mihinkään suuntaan. Sen sijaan minulle annettiin vertaansa vailla oleva hyvä neuvo, jota olen itse pyrkinyt parhaani mukaan välittämään eteenpäin.

- Älä lue yhtään kastetta käsittelevää kirjaa kummankaan näkemyksen puolesta tai vastaan, vaan käy yksi kerrallaan läpi kaikki UT:n kastetta käsittelevät kohdat ja tee sen pohjalta oma ratkaisusi. Näin syntynyt vakaumuksesi on sinun omasi, eikä sitä pysty kukaan sinulta riistämään.

Muutamaa kuukautta myöhemmin minut kastettiin ollessani 19-vuotias. Ei ollut mitään prässäämistä, eikä painostamista, vaan Raamastun tutkimista, omakohtainen ratkaisu ja sitä seurannut omantunnon rauha. Olen kyllä kuullut monien kokeneen painostusta kasteelle menon suhteen, eikä kovin moni asia maailmassa saa minussa aikaan yhtä voimakasta vastenmielisyyden tunnetta kuin tällainen menettely. Luulen sen johtuvan omassa ratkaisussani kokemastani vapaudesta.

Kuitenkin on hyvä ymmärtää kasteasian luonne omantunnon kysymyksenä: jos ei menettele, niin kuin kokee oikeaksi Raamatun pohjalta, toimii väärin omantuntonsa ja Jumalan edessä. Totuudelle on oltava kuuliainen, maksoi mitä maksoi. Totuus ei anna tilaa millekään muulle kuin kuuliaisuudelle ja uskollisuudelle.

Itse hahmotan asian edelleen UT:sta siten, että kristillinen kaste on ennen kaikkea yksilön valinta ja henkilökohtainen ratkaisu kääntyä Jumalan puoleen. Kyse ei siis ole kuulumisesta johonkin etniseen, sosiaaliseen tai muuhun ryhmään (kuten esim. perhekunta, suku, kansa tms.), jonka perusteella kuuluttaisiin johonkin leiriin. Kyse on Jumalan pelastusteosta ihmisen ottaessa tämän armon vastaan omaan elämäänsä.

Niinkuin monet minua teologisesti viisaammat ovat todenneet, Johanneksen kaste on eräs kristillisen vesikasteen esivaihe. Johanneksen parannussaarnassa tulee jo esille tuo kutsu henkilökohtaiseen kääntymykseen, joka murtaa perinteisen Herralle kuulumisen etnisen taustan perusteella.

"Tehkää sentähden parannuksen soveliaita hedelmiä, älkääkä luulko saattavanne sanoa mielessänne: 'Onhan meillä isänä Aabraham'; sillä minä sanon teille, että Jumala voi näistä kivistä herättää lapsia Aabrahamille." (Matt. 3:7-8)

"Ja hän kastoi heidät Jordanin virrassa, kun he tunnustivat syntinsä." (Matt. 3:6)

Tietenkään Jeesus itse ei tarvinnut kastetta tässä samassa merkityksessä, Hänhän ei ollut syntiä tehnyt. Hänen kohdallaan kyse oli ennen kaikkea suostumista siihen rooliin Jumalan Karitsana, joka Hänelle jo ennen aikojen alkua oli varattu. Hän alistui Isän tahtoon ja astui Hänen suunnitelmaansa ihmiskunnan ja koko maailman lunastamiseksi pahan vallasta. Kyseessä oli valmistautuminen kuolemiseen ristillä.

Kuitenkin Jeesus jo tässä kohtaa on esikuva meille. Niin kaste meillekin merkitsee samaistumista ja yhteenkasvamista Jeesuksen kuolemaan, hautaamiseen ja ylösnousemukseen. (Ks. Room. 6:3-6, Kol. 2:11-12.) Tämä tapahtuu uskon kautta ja kaste on ulospäin vertauskuvallinen tässä kohtaa. Kuitenkin minusta löytyy sen verran mystikkoa, että ajattelen kasteessa (kuten myös ehtoollisessa), kun se uskossa otetaan vastaan, tapahtuvan jotain ihmiselle myös hengellisesti. Ehkä sitä ei tarvitse edes kovin paljon selittää uskolle, vaan ehkä riittää vain viittaus Paavalin sanoihin Kolossalaiskirjeessä "todellisuudesta ja sen varjosta" (2:17). Jossain vaiheessa kun ihminen tulee osalliseksi Kristuksesta, tämä uskonkuvan ja sen takana olevan hengellisen todellisuuden välinen raja ikäänkuin hämärtyy ja asiat "uskossa sulautuvat meihin" (Hepr. 4:2).

Jossain vaiheessa huomasin ajattelevani olevan itse asiassa kaksi väärää kastenäkemystä: lapsikaste ja aikuiskaste. Uusitestamentillinen kaste ei ole mikään ikäkausiriitti. Kaste ei myöskään ole vain pelkkä "armonväline" (jos näin välttämättä halutaan sanoa), vaan asiassa on myös toinen puoli, ihmisen osuus, niin kuin uskoontulossa on. Mutta kaste ei ole pelkästään vain ulkonainen kuuliaisuudenteko, vaan sillä on myös syvempi hengellinen merkityksensä.

Ymmärsin tutkimani pohjalta, että kyse on uskoontulemiseen liittyvä asia, eikä niinkään ikään varsinaisesti kuuluva. Jo Johanneksen kasteen perusteella (ja myöhemmin esim. Apt. 2:37:n pohjalta) kyllä ymmärsin kyseessä olevan asian, joka kuuluu ihmisen tulemiseen synnintuntoon. Senpä tähden kaste onkin "hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta - Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta" (1. Piet. 3:21).

Ajattelen kehityslinjan siis olevan tämä: Johanneksen kaste - Jeesuksen opetuslasten ennen helluntaita toimittama kaste - varsinainen kristillinen vesikaste Apt. 2. luvusta eteenpäin. Itse asiassa UT siis kuvaa tiettyä hengellistä murroskautta, jossa lähtökohta on vielä vanhan liiton puolella, mutta jossa koko ajan pelastushistoriassa siirrytään kohti varsinaista uuden liiton todellisuutta. Alussa kristityt ovat vain yksi monista juutalaisuuden lahkoista, josta pian kasvetaan ulos - onhan tavoitteena viedä evankeliumi kaikkialle.

Kristillinen vesikaste siis syrjäyttää ympärileikkauksen vanhentuneena liiton merkkinä, sisällyttäen kuitenkin sen esikuvallisuuden ja hengellisen merkityksen itseensä, kuten kävi kaikessa muussakin vanhatestamentillisessä uskonnollisessa perinnössä (ks. Room. 15:4, 1.Kor. 10:11 sekä koko Hepr.kirje).

Tältä pohjalta olen toiminut perheessäni ja kasvattanut omat lapseni. Heitä ei kastettu sylilapsina, vaan siunattiin. (Ehkä me siis todellakin jonkinlaisia riittejä tarvitsemme?) Olemme vaimoni kanssa parhaamme mukaan antaneet heille kristillisen kotikasvatuksen ja kun he ovat tulleet ikään, jossa he selvästi ovat tiedostaneet oikean ja väärän ja myös oman syntisyytensä Jumalan lain edessä, he ovat saaneet itse ratkaista oman suhteensa Jumalaan ja Hänen evankeliumiinsa. He ovat sitten oman uskoontulonsa jälkeen itse tehneet ratkaisut kasteasiassakin oman näkemyksensä pohjalta. Kaikki heidät on kastettu, tosin hyvin eri-ikäisinä.

Olen pyrkinyt myös opastamaan muita kyselijöitä itse saamani hyvän neuvon mukaisesti: tutki asiaa itse rehellisesti Raamatusta rukoillen ja tee oma ratkaisusi sen pohjalta. Itse en ole ketään koskaan painostanut kasteasiassa, mutta en myöskään koskaan ole kieltäytynyt kastamasta ketään uskoontullutta, jota ei ole uskovien kasteella kastettu. Ainoa asia, mistä olen halunnut varmistua, on uskovan oma halu mennä vapaaehtoisesti kasteelle.

Minua rasittavat kasteväittelyt. En ole oikein koskaan ymmärtänyt niitä riidanhaastajia, jotka kiertelevät netissäkin väittelemässä kasteesta haluamatta edes ymmärtää vastapuolta. (Senpä tähden voi olla, etten tämänkään postauksen yhteydessä julkaise jokaista kommenttia.) Asiallinen ja toista kunnioittava keskustelu kasteesta ja asian tutkiminen yhdessä Raamatun pohjalta on ihan eri asia, mutta valitettavan harvinaista. Kuitenkin itse olen valmis tällaiseen aina.

Omassa seurakuntayhteisössämme on uskovia, joilla on erilaisia perinteitä, taustoja ja käsityksiä, näin myös kasteasiassa. Minulle ei tuota minkäänlaisia ongelmia jakaa elämääni eri tavoin kasteesta ajattelevien kanssa. Kokemukseni mukaan kastekäsitys ei korreloi mitenkään ihmisen henkilökohtaisen pyhittymisen kanssa, koska Jumala ei anna lahjojaan ansioidemme mukaan, vaan armosta. Jumala katsoo aina sydämeemme, ei Raamatun tuntemukseemme, teologiseen tietoomme tai oppimme puhtauteen.

Haluaisin nähdä tulevaisuudessa entistä enemmän sellaisia kristillisiä yhteisöjä, joissa voimme elää yhdessä ja rakentua yhteisestä uskostamme, tekemättä toisillemme väkivaltaa riippumatta siitä, millainen kastenäkemys meillä itsekullakin on. Minulla itselläni on hyviä kokemuksia tästä, samoin kirkkohistoriasta löydämme esimerkkejä tästä. Käytännössä voimme oppia kunnioittamaan toisiamme ja toistemme näkemyksiä tässäkin asiassa, vaikka emme samoin tässä kohtaan ajattelisikaan. Ennen kaikkea ajattelen seurakunnan Herran näin haluavan tapahtuvan.

Muistolauseeksi tästä siis sopii: "Olkoon siis meillä, niin monta kuin meitä on täydellistä, tämä mieli; ja jos teillä jossakin kohden on toinen mieli, niin Jumala on siinäkin teille ilmoittava, kuinka asia on. Kunhan vain, mihin saakka olemme ehtineetkin, vaellamme samaa tietä!" (Fil. 3:15-16)

Näin tehdessämme alamme luoda pohjaa aivan uudentyyppiselle kristilliselle kulttuurille, jossa ei syyllistytä opilliseen leväperäisyyteen, mutta jossa kaikkea opillista keskustelua ja teologista tutkimustyötä ohjaa rakkaus.

"Olkaa minun seuraajiani, veljet, ja katselkaa niitä, jotka näin vaeltavat, niinkuin me olemme teille esikuvana." (Fil. 3:17)

Monday, January 24, 2011

Virtanen ja kasteen mysteerio

Kun Virtanen oli jättänyt lapsensa kastamatta, eniten sitä olivat paheksuneet sellaiset uskosta osattomat naapurit, sukulaiset ja tutut, jotka muuten antoivat piut paut pyhille asioille ja kristillisille arvoille. Heille juuri tämä Virtasen pariskunnan yhteistuumin tekemä päätös oli mitä suurin loukkaus ja julkeus.

Virtanen oli juuri tavannut kaupungilla erään vanhan tuttunsa, uskonveljen jostain yli kolmenkymmenen vuoden takaa. He olivat olleet silloin parikymppisiä nuoria miehiä, jotka olivat käyneet yhdessä kasteella. Tämä hänen ystävänsä oli nuoruudessaan ollut uskovan kodin tuhlaajapoika, joka oli viettänyt näennäisen iloisia rillumareivuosia maailmassa, kunnes oli tullut pysäytetyksi kunnolla. Hän oli kääntynyt, tehnyt kunnollisen vanhanaikaisen parannuksen eli tullut siis uskoon. Välittömästi tämän jälkeen hän oli käynyt kasteella.

Virtanen muisti, miten monet kotikylän hurskaista sieluista olivat paheksuneet tätä ja jopa julkisesti nuhdelleetkin kaveria moisesta "jumalanpilkasta". "Jumalan tekoon kun ei saanut lisätä mitään" ja tuollainen käytöshän osoitti ilmiselvästi, että "se kuvittelee olevansa pyhempi kuin muut". Virtasta oli oikein säälittänyt kaverinsa puolesta, sillä hän näki selvästi, että moinen ymmärtämättömyys koski nuoreen mieheen. Mutta vielä enemmän Virtasta ihmetytti se, että kaverinsa risaisina rellestysvuosina ei kukaan noista kylän hurskaista sieluista ollut mitenkään osoittanut huolta nuoren miehen mieron tiestä.

Nyt heidän tavatessaan kaveri oli esitellyt hänelle lompakostaan lastenlastensa kuvia ja heidän erotessaan jättänyt hänelle käyntikorttinsa, jossa oli hänen pyörittämänsä pienen puutavaraliikkeen logo. Virtaselle itselleen oli jäänyt hyvä mieli tuosta tapaamisesta.

Autolleen kävellessään Virtanen ei voinut olla ihmettelemättä, miten kasteesta oli kirkollisessa uskonnollisuudessa tehty niin Raamatun sanasta irroitettu asia. Jotkut viisaammat ja teologian opinnoissaan pitemmälle edistyneet puhuivat otsa rypyssä ja värisevin äänenpainoin "kasteen mysteeriosta". Virtanen ei ollut koskaan ymmärtänyt, mitä ihmeen mysteeriota siinä oikein voisi olla, että Jeesus käskee saarnata evankeliumia ja kastaa opetuslapsia. Tai että kun apostolit menettelivät juuri tällä tavoin.

- Onkohan se todellakin niin, että Jumalan tiet ovat kyllä suoria, mutta ihmiset tekevät siihen niin paljon mutkia.? hän mietiskeli mielessään.

Virtanen oli kyllä lukenut Uuden testamenttinsa, eikä voinut olla ihmettelemättä sitä, miten monet kirkkolaitokset muistuttivat enemmänkin Vanhan testamentin temppeliä papistoineen ja uhreineen kuin sitä uskovien yhteisöä eli seurakuntaa, josta Apostolien teoissa kerrotaan. Joku viisas oli joskus yrittänyt ojentaa häntä ja selittänyt, että "Jumala on järjestyksen Jumala, eikä Hänen säätämystään vastaan sovi nousta ja sen me näemme nyt kirkkojen järjestyksessä toteutuvan". Virtanen ei voinut olla ajattelematta, että tuolla perusteellahan voitiin hyväksyä ihan mitä vain. Siitä, mitä nyt oli, ei voitu vetää johtopäätöstä, miten asioiden olisi pitänyt olla.

Niinpä Virtanen näki ympärillään, miten kaste ei enää ollutkaan sekä ajankohtansa että sisältönsä puolesta ihmisen uskoontuloon liittyvä asia. Päinvastoin, kasteesta oli tullut seremoniallinen ikäkausiriitti, eikä mikään ""uudestisyntymisen pesu". Aivan niinkuin juutalaisuudessa oli ympärileikkaus, niin kirkolla piti olla lapsikaste. Samalla tavoin kuin juutalaisuudessa oli bar mitzva, samalla tavoin kirkollisessa uskonnollisuudessa oli konfirmaatio. Virtanen ei kieltänyt sitä, etteikö hänelle aina ollut ollut tietynlainen ongelma se, ettei hän löytänyt pyhistä kirjoituksista näitä ikäkausiriittejä uuden liiton seurakunnalle annetuiksi.

Joku vähän kärsivällisempi maallikkoveli oli joskus yrittänyt selittää Virtaselle, että ihminen tarvitsee tällaisia merkkipaaluja elämässään ja oli ollut hyvin vihainen kun Virtanen mokoma oli kehdannut verrata näitä niihin vanhinten perinnäissääntöihin, joita vastaan Jeesuskin oli noussut. Kun sitten Virtasen häirikkömaine oli kiirinyt laajemmallekin, hänen luokseen oli lähetetty oppineita teologeja ja maallikkosaarnaajia palauttamaan hänet takaisin oikealle tielle ja "isien uskoon". Tai oikeammin Virtasta oli kehotettu saapumaan kirkkoherranvirastoon kuultavaksi, mutta kun Virtasella oli ollut halkosavotta kesken takapihallaan, niin Virtanen oli todennut puhelimessa vain, että "kyllähän te tiedätte, missä mä asun".

Niinpä delegaatio oli sitten saapunut Virtasen takapihalle ja halkosavotta keskeytyi pahan kerran. Tämä tietysti harmitti Virtasta (etenkin kun illaksi oli luvattu sateita), eikä hän juuri sen tähden ollut kauhean hyvällä juttutuulella. Virtasta oli kuitenkin yritetty puhuttaa useankin miehen voimalla, mutta huonolla menestyksellä.

Ensin oli yritetty kaivaa sylilasten valelukastetta esiin joistain Uuden testamentin kohdista, mutta jopa korkeasti oppineet teologitkin olivat aika nopeasti oivaltaneet, ettei tällä tiellä hyvä seuraisi. Seuraavaksi oli selitetty, että "alkukirkon lähetystilanteessa aikuiskaste oli ollut paikallaan, mutta nyt kun eletään kristityssä maassa, niin lapsikaste ilmentää parhaiten Jumalan armotekoa". Virtanen oli tähän vastannut, että "mihin ihmeeseen se lähetystilanne täältä on hävinnyt kun edelleen suurin osa kansasta on edelleen julkijumalatonta?"

- Sitäpaitsi, ei raamatullinen kaste ole mikään aikuis- tai lapsikaste, vaan uskovien vesikaste, joka tehdään upottamalla. Virtanen oli vielä todennut.

Senjälkeen oli vaihdettu lennosta miestä ja nuori kesäteologi oli heittänyt kehiin "Origenes-argumentin": - Mutta sanoohan jo kirkkoisä Origeneskin, että kirkko on apostoleilta perinyt tavan kastaa lapsia.

Virtasta oli hieman jo huvittanut kirkonmiesten öykkäröinti hänen takapihallaan. Niinpä hän ei juurikaan säälinyt tuota uraansa aloittelevaa kesäteologia kun totesi napakasti: - Tiedät itsekin vallan hyvin, että tuo Origeneen lausunto on kiistanalainen ja että mies itse oli varsinainen pesusieni, joka imi kirjoituksiinsa tehokkaasti miltei jokaisen tuolloin liikkeellä olevan harhaopin.

Virtanen hymähti muistellessaan, miten kesäteologisisaren hartiat olivat lysähtäneet kokoon kirkkoherran mulkaistessa tätä vihaisesti. Tuossa tilanteessa Virtanen oli ensimmäistä kertaa älynnyt, että hänen vastaväittäjänsä kyllä tiesivät tuon Origeneen väitteen vakavan kiistanalaisuuden, mutta käyttivät sitä siitä huolimatta häikäilemättä hyväkseen. Tarkoitus siis pyhittää keinot, Virtanen mietiskeli. Jos näiden rikkiviisaiden keskustelukumppani ei tiennyt oikeaa asianlaitaa, niin tuolla argumentilla saatettiin saada joku erävoitto. Virtasen kohdalla se ei tepsinyt.

Virtanen kyllä tunsi tämän harrastetun taktiikan. Hän kutsui sitä "vaihtoasema"-taktiikaksi, koska siinä siirryttiin kätevästi asemasta toiseen, kun jollain tietyllä argumentilla ei päästy eteenpäin. Itse heidän oppinsa kannalta tämä oli vain sikäli tuhoisaa, että tällöin siihen pääsi syntymään useita eri teologisia kerrostumia ja loppujen lopuksi kukaan ei sitten oikein tiennyt mitä mieltä oltiin. Virtanen oli kyllä jo aiemminkin huomannut sen, että kirkollisen kasteopin sisältö ja painotukset riippuivat aina vähän siitä, keneltä kysyi.

Tämä sama ongelma vaivasi myös näiden kirkkollisten oppi-isää, Lutheria, josta muuan Virtasta huomattavasti viisaampi (teologian tohtori itsekin) oli osuvasti todennut, että "Lutherin kanssa olen havainnut vähän samaa ongelmaa, eli jostain tekstistä saattaa tulla yhdenlainen kuva asiaan ja toisesta toinen (eikä kaikkea riitä selittämään Lutherin näkemysten "kehitys" vuosien varrella). Tämä lienee syynä siihen, että monet eri tahot löytävät yhtä lailla henkistä selkänojaa hänen tuotannostaan. Vastaavasti häntä kohtaan suunnattu kritiikki voidaan aina vaimentaa kaivamalla esiin joku toinen teksti, jossa tuodaan esille joku toinen näkökulma. Lutherin näkemystä on siis usein hyvin vaikea "naulata"."

Ainoa yhteinen korostus olikin siis lopulta se, että sylilapsi piti kastaa kirkollisin menoin ja liittää kirkon jäseneksi. Tämän toimituksen sitten sanottiin pelastavan lapsen. Virtanen ymmärsi tämän olevan iso kysymys kirkolle ennen kaikkea taloudellisesti. Tällä tavoin ihmiset näet sidottiin kirkon jäsenyyteen jo lapsina ja heistä koulutettiin kuuliaisia kirkollisveron maksajia. Suurena painostuskeinona tässä toimi usein suvun ja perinnäisten tapojen paine, mikä nyt vanhan kirkollisen yhtenäiskulttuurin murruttua alkoi jo menettää ihmisissä otettaan.

Oli miten oli, kunnollisia raamatullisia argumentteja Virtanen ei ollut enää vuosikausiin nähnyt. Kirkon tunnustuskirjojen argumentteja Virtanen ei edes suostunut enää ottamaan vakavasti, ellei niitä ensin perusteltu Raamatulla. Tämän tähden keskustelut yleensä loppuivat hyvin lyhyeen. Se vain esitettiin ulospäin siten, että Virtasen kanssa "ei voinut keskustella" ja että hän oli "sanakiistojen kipeä". Ihan toisenlaisen todistuksen Virtasesta antoivat kuitenkin monet uskovat, jotka tulivat omasta aloitteestaan Virtasen talolle tutkimaan kasteasiaa Raamatun valossa.

No, eihän siitä tämän päivän fariseusten ja kirjanoppineiden kurinpidollisesta toimenpiteestä mitään tullut, kun Virtanen oli rauhallisesti ja asiallisesti vastannut näiden väitteisiin ja ne sitten olivat tulla kolisseet alas. Tosin eiväthän kirkonmiehet tätä itse huomanneet, mutta yhtä kaikki tyhjin käsin oli lähdetty takaisin vanhan kirkon sakastin hämyyn.

Viimeinen yritys oli ollut kappalainen Punakosken, jonka Virtanen tiesi sydämeltään aidosti uskovaksi mieheksi, joka sanoi vielä, ikäänkuin kokeeksi: - No mutta emmekö me kuitenkin voisi ajatella, että olisi kaksi oikeaa kastetta...?

Virtanen ymmärsi tässä olevan vielä ensimmäistä pahempi harhaoppi, joka suhteellistaisi totuuden ja vesittäisi evankeliumin. Tosin Virtanen oli ollut surukseen huomavinaan, että nykyään vapaiden suuntien maallistuessa ja kirkollistuessa, sieltäkin taholta oli alkanut kuulua samanlaisia äänenpainoja. Opillinen leväperäisyys siis oli valtaamassa alaa, koska kirkollinen konsensus oli tärkeämpää.

Eihän kukaan nyt enää tuossa vaiheessa jaksanut innostua pastori Punakosken humanismistista, vaan vieraat olivat luikkineet häntä koipien välissä pois. Myöhemmin yhteiselle kirkkovaltuustolle muistettiin kuitenkin raportoida "seurakunnan hengellisen johdon suorittamasta seurakuntakurinpidollisesta toimenpiteestä paikkakunnallamme riehuvaa anabaptistista liikehdintää vastaan". Sen seurauksena Virtanen muisti muutaman seuraavan viikon ajan aina peilin eteen sattuessaan tervehtiä peilikuvaansa liioitellun juhlallisesti: "Ollos tervehditty, oi sinä anabaptistinen liikehdintä!"

Kiistakumppaniensa poistuessa Virtanen alkoi jo repiä pressua halkojen päälle, kun alkoi sataa. Kaikkia ei vielä oltu saatu sisään halkoliiteriin, mutta hyvä näinkin, jäipähän jotain huomiseksikin. Kun sade yltyi oikein kunnolla, Virtanen seisoi yksin takapihalla antaen virkistävän sateen huuhtoa itseään. Tuntui siltä kuin tarvitsisi oikein kunnolla puhdistusta, niin sisältä kuin ulkoakin. Ei siksi, ettäkö Virtanen olisi kokenut tehneensä jotain väärää, vaan sen ikävän ilmapiirin ja hengen takia, joka väittelijöiden mukana oli tullut.