Missä on paikkasi?

Olin elämästäni liki seitsemäntoista vuotta erityisnuorisotyöntekijänä oman kotikaupunkini palkkalistoilla. Tuon työn eräs sellainen perusdna oli olla vaihtoehto - ja vastakohta - byrokraattiselle palvelunäkemykselle. Tällä tarkoitan sellaista yhteiskunnallista auttamis- ja palvelujärjestelmää, joka oli linnoittautunut toimistojen, vastaanottojen, liikennevalo-ovien (tiedättehän, ovessa on kolme väriä/vaihtoehtoa: punainen - ei saa tulla, keltainen - odota ja vihreä - käy sisään) ja aukioloaikojen taakse. Sillä on oikeus valikoida asiakkaansa ja odottaa näiltä tiettyä pukeutumiskoodia, käytöstä ja kielenkäyttöä, jopa virkamiesten munkkilatinan hallintaa. Muuten ei palvelu pelaa.

No, näin oli tuolloin (joskus 80- ja 90-luvulla). Nyt ovat ajat muuttuneet ja yhteiskunnallisen systeemin kyky reagoida ihmisten tarpeisiin varmaan parantunut huimasti. Näin haluan uskoa...

Työ, jota tein tapahtui pääasiassa tämän yhteiskunnallisen auttamisjärjestelmän ulkopuolella. Se oli ns. kenttätyötä, jota tehtiin ostoskeskuksissa, lähiöissä, kaduilla, metsissä ja puistoissa. Ideana oli mennä sinne, missä oli tuon "asiakkaan" reviiri, hänen oma maaperänsä - vastakohtana virkamiesreviirille siihen kuuluvine habituksineen, koodeineen ja käytäntöineen. Työtä siis tehtiin juuri silloin, kun ihmiset olivat tavoitettavissa; iltaisin, öisin, viikonloppuisin. Tämä kenttätyön luonne itse asiassa oli tuon työn olemassaolon oikeutus. Tiedän kyllä useita esimerkkejä toiminnoista, jotka aloittivat näin, mutta byrokratisoituivat yllättävän nopeasti ja helposti.

Kukapa sitä ei turvallisuutta arvostaisi. Niin, ja ennustettavuutta ja vakautta. Käytännössä nämä tarkoittavat muistioita, palavereita, ajankäytön seurantaa ja viikko- ja kuukausisuunnitelmia jne. Paljon keskusteltiin siitä, oliko tällainen kenttätyö osoitus byrokraattisen palvelujärjestelmän halusta muuttua ja uudelleen orientoitua "asiakkaiden elämäntilannekohtaisten tarpeiden" mukaan vaiko vain yritys torjua tämä muutos. Itse kallistuin aika paljon viime mainitun kannalle, mutta, kuten sanottu, uskoakseni ajat muuttuvat...

Noilta ajoilta on itselleni kuitenkin jäänyt sellainen sisäinen kutina hengailuun siellä, missä ihmiset ovat. Kun sitten myöhemmin toimin nelisen vuotta pastorina eräässä eteläsuomalaisessa vapaassa seurakunnassa, jatkoin tuota käytäntöä. (Joku missiologisen koulutuksen saanut teologi tietysti sanoisi, että toteutin vain omaa, sisäistä dna:tani.) Pyrin joka viikko suhteellisen säännöllisesti pitämään "toimistopäivää" ison kauppakeskuksen jossain kuppilassa. Olin siellä tavattavissa ja tapasin itsekin ihmisiä, olivat he sitten keitä hyvänsä. Joidenkin kanssa jutustelu jäi siihen, toisten kanssa tavattiin useammin, joidenkin kanssa edelleen.

Viime viikolla koin Jumalan (edelleen) puhuvan minulle pysymisestä omalla asemapaikallani. Hengailen siis kaupungilla, notkun sataman kahviloissa, käyn futispeleissä (ja uskokaa pois, myös pesäpallomatseissa), lueskelen puiston penkillä, rukoilen ja olen johdatuksessa. Tapaan ihmisiä, vaihdan kuulumisia ja pyrin kuuntelemaan ihmisiä. Itse asiassa korvat ovatkin paljon tärkeämmät työvälineet tällaisessa "työssä" kuin suuvärkki konsanaan. (Ne, jotka minut paremmin tuntevat, tietävät minun "haasteeni" tässä suhteessa, niinkuin nykyisin on niin trendikästä sanoa.)

Älkää ymmärtäkö minua väärin: en väitä, enkä edes kuvittele tekeväni mitään ihmeelistä. Kaikkein vähiten suunnittelen minkään ministryn perustamista näille sijoille. Kyse on vain elämän elämisestä, mutta kun joka ilta rukouksin kantaa tänään tapaamiaan ihmisiä Jumalan eteen, saa kokea kyllä onenlaisia mielenkiintoisia johdatuksia. Kun näin teen, olen omalla asemapaikallani, jonne kuulun.