Thursday, March 16, 2017

Harjaantumisesta vielä...

Aineelliselta näyttävä maailmamme on itse asiassa läpikotaisin hengellinen. Ei ole olemassa mitään sellaista käsitettä, kuin hengellinen tyhjiö. Kun joku ihminen vapautuu jostain hengellisestä painostuksesta vihollisen taholta, voi syntyä ikään kuin "vakuumilta" näyttävä tilanne hetkellisesti. Kuitenkin joku täyttää aina sen ennemmin tai myöhemin - tai itse asiassa hyvinkin nopeasti. Ihmisen itsensä kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että sen tyhjiön täyttäjä on Pyhä Henki.

Edellisessä postauksessa käsittelemäni uskonelämän lainalaisuus nimeltä harjaantuminen tapahtuu tätä kautta. Harjaantumista voi nimittäin olla monenlaista. Harjaantuminen voi käytännössä suuntautua kahtaalle. Pietari puhuu seurakunnan häiriköistä, joilla on "ahneuteen harjaantunut sydän" (2.Piet.  2:14). Ihminen voi omien valintojensa seurauksena ja pitkällisen kehityksen tuloksena harjaantua monenlaisiin asioihin, niin hyviin kuin pahoihin, turhiin tai tarpeellisiin, turmiollisiin kuin hyödyllisiin tai ihmiskunniaa tuottaviin tai Jeesusta kirkastaviin. Joskus ihminen voi tarvita aivan erityistä apua vapautuakseen sielunvihollisen painostuksesta ja vaikutuksesta jollain tietyllä elämänalueella.

Se, minkä aloitat yksittäisinä tekoina, muuttuu aluksi tottumukseksi ja sitten harjaantumisen kautta ikään kuin toiseksi luonnokseksi ja lopulta elämäntavaksi, joka hallitsee sinua. Ihmisen elämässä toimii vääjäämätön kylvämisen ja niittämisen laki. Ihmisten välisten suhteiden ja vuorovaikutuksen kautta se voi laajentua ja kasvaa kokonaiseksi kulttuuriksi, erityisesti silloin kun ihminen on riittävän vaikutusvaltaisessa asemassa. Jaakob ei turhaan varoita meitä esimerkiksi kielten synneistä, koska ne levitessään voivat aiheuttaa uskomattoman pahoja seurauksia.

"Harjaantua" tulee kreikan verbistä gymnadzoo, mikä merkitsee kirjaimellisesti urheilun harjoittelemista alasti (gymnos tarkoittaa alastomuutta), mutta yleisesti käytettynä ihmisen mielen tai ruumiin treenaamista ja harjoittamista jotain tiettyä tarkoitusta varten. Kyseessä voi olla vaikkapa antiikin filosofien arvostama väittelytaito tai itsehillintä tai sitten fyysiset taidot urheilussa tai sodankäynnissä. Monet Uuden terstamentin kirjoittajat käyttävät samaa verbiä ihmisen oman hengellisen elämän hoitamisesta ja kurinalaisesta uskovan vaelluksesta.

Heprealaiskirje puhuu harjaantumisesta nimenomaan siinä merkityksessä, että sen kautta uskova kykenee arvioimaan ja erottelemaan asioita ja ilmiöitä elämässä yleensä - mikä on minulle hyödyksi, mikä taas ei tai mikä on erityisen haitallista - ja hengellisessä mielessä erityisesti. Tämä ominaisuus kuuluu Hepr. 5:14:n mukaan nimenomaan aikuisen kristityn tuntomerkkeihin. Saman kirjeen lopulla (12:11) kirjoittaja puhuu myös sellaisesta harjaantumisesta, joka liittyy Jumalan kasvatukseen ja kuritukseen, joka ei aina tunnu meistä miellyttävältä, mutta joka tuottaa hyvän hedelmän, vanhurskauden ja rauhan, niille, jotka tällaisen kokemuksen kautta on harjoitettu.

Vastuu omasta harjaantumisestamme on meillä itsellämme, ei pastorilla, vanhemmillamme tai kenelläkään muullakaan.



Sunday, March 12, 2017

Harjaantumisesta

"Harjaantunut siivooja saa paikan." Muistan jostain kaukaa nuoruudestani, esifingerporilaiselta ajalta tällaisen tsoukin, jossa semanttisella kikkailulla luodaan absurdi vaikutelma. Siivooja on niin työnsä läpitunkema ja siihen henkilöitynyt, että on muuttunut (ilmeisesti pikkuhiljaa, pitkällisen prosessin tuloksena) instrumenttinsa kaltaiseksi.
-------

"Hengelliset on tutkittava hengellisesti", toteaa Paavali korinttilaisille (1.Kor. 2:13) ja jatkaa heti perään, että tämä ei koskenut heitä, koska he olivat edelleen hengellisesti puhuen lapsen tasolla. Tällaiselle "aikuiselle lapselle" - kuvittele henkilöä, jolla on akateeminen loppututkinto huippuarvosanoin tunnetusta yliopistosta, mutta hän on emotionaalisesti murrosikäisen tasolla - ei sopinut puhua hengellisesti, vaan syöttää edelleen maitoa. He ovat edelleen lihallisia, niin pelastettuja kristittyjä kuin ovatkin. Tämä ei ollut sinänsä mikään synti, mutta useimmiten, jos tämä tila pitkittyy, siihen liittyy synnillisiä tapoja ja tottumuksia omassa elämässä. Lapsena oleminen kuuluu tiettyyn kehitysvaiheeseen, mutta jokaisen isän tahto on nähdä lapsensa kasvavan ja kehittyvän.

Paavali antaa omalle hengelliselle pojalleen Timoteukselle ohjeen: "harjoita itseäsi jumalisuuteen" (1.Tim. 4:7). Hän toteaa ruumiillisesta harjoituksesta olevan kyllä hyötyä jollain tapaa. Mitä voimme oppia tästä? Moniakin asioita, kuten kurinalaisuutta, itsensä kieltämistä, pois mukavuusvyöhykkeeltä uimista. Todellinen hyöty siitä tulee esille kuitenkin vasta silloin, kun kaikkea tätä sovelletaan jumalisuuteen. Aikamme ja energiamme tulee vahvistaa ja ruokkia mieltäni, tunteitani ja tahtoani siinä missä henkeänikin. Paavalin ohjeet 1.Tim. 4. luvun lopulla lähtevät juuri tältä pohjalta. Harjaantuminen edellyttää kurinalaisuutta.

Toisaalla Paavali toteaa meille annetun "voiman, rakkauden ja raittiuden hengen" (2.Tim. 1:7). Huomaan, että tämä viime mainittu Pyhän Hengen ominaisuus korostuu ajassamme. Monenlaisten ilmiöiden keskellä olemme pakotettuja kysymään, mitä on raitis usko?

Sananlaskujen kirjassa on vakava kehotus: "yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee" (4:23). Minulle se puhuu siitä, että en saa antaa minkään asian sitoa itseäni niin, että tämä elämän lähde sameutuu, tukkeutuu tai saastuu. Joskus se merkitsee selvää asioiden priorisointia ja karsimista tarvittaessa. Paavali antaa eskatologisen hypetyksen vallassa eläneille raitistuttavan neuvon elää hiljaisuudessa, toimittaa omat tehtävänsä ja tehdä työtä omilla käsillään apostolin oman esimerkin ja neuvon mukaisesti (1.Tess. 4:11). Monessa muussakin kohdassa Uudessa testamentissa tulee esille kohtuullisen elämän ihanne. Erityisesti tämä näkyy 1. Tim. 6. luvussa, jossa Paavali ohjeistaa raittiuteen suhteessa maalliseen omaisuuteen ja aineellisiin resursseihin.

Herran tavoite meidän kohdallamme tässä harjaantumisessa jumalisuuteen on ilmaistu Hepr. 5:11-14:ssa. Meidän hengellisten aistiemme tulee olla niin harjaantuneita, että kykenemme erottamaan oikean väärästä, epäraittiin raittiista uskosta, vääränlaisen hypetyksen oikeasta innosta Herran työssä sekä terveen tasapainoisen kristillisyyden kaikesta muusta uskonnollisuudesta. Se on merkki täysi-ikäisestä, aikuisesta uskosta.
-------

Kristittykin voi siis olla - ja hänen tulee olla - tällä tavoin "harjaantunut". Jumalan valtakunnan työssä ja seurakunnan rakentamisessa tällaiselle on paljon käyttöä.



Saturday, March 11, 2017

Muutama ajatus kirkollisen opposition tilanteesta

"Kirkko hämmennyksen tilassa", otsikoi Timo Eskola pääkirjoituksensa viimeisimmässä Perusta-lehden numerossa (2/2017). Jos joku ei heti ymmärrä, mihin tällä viitataan, on hän täysin ulkona, ei vain evankelisluterilaisen kirkon, vaan koko suomalaisen yhteiskunnan viimeisimmästä, suuresta keskustelunaiheesta. Eskola käy kirkollisen vastarintamiehen silmin sekä pääkirjoituksessaan että myös parissa muussa viimeaikaisessa kirjoituksessaan ansiokkaasti läpi kirkollisen tilanteen kehittymistä ja nykytilanteen problemaattisuutta. Erityisesti hän kiinnittää huomiota arkkipiispa Kari Mäkisen toiminnan kaksijakoisuuteen. Toisaalta Mäkinen, ikään kuin lempeän paimenen äänellä, kehottaa riiteleviä lampaitaan (tai itse asiassa vain osaa heistä) pidättäytymään "sanktioiden, kurinpidon, kontrollin ja oikeusprosessien" käytöstä kirkon nykyistä näkemystä vastaan toimivien pappien kohdalla. Toisaalta kaikki vähääkään kirkon lähihistoriaa tuntevat muistavat, miten Mäkinen itse, Turun piispana toimiessaan, käytti juuri näitä samoja voimakeinoja kirkon konservatiiveja vastaan. Pääkirjoituksensa lopussa Eskola toteaa arkkipiispa Mäkisen puheen osoittavan pelin kovuuden kirkossa, jos se kenellekään enää tulee minään yllätyksenä.

Eniten minua itseäni mietityttää - ja on jo useiden vuosien ajan mietityttänyt - se, miten hajanainen, jahkaileva ja päättämätön kirkollinen oppositio on. Tarkoitan tässä nyt nimenomaan sitä osaa kirkollisesta herätysliikeväestä, jota on perinteisesti kutsuttu "uuspietisteiksi" tai kansanomaisemmin "viidesläiseksi". Minulle on sekä aikoinani siinä mukana olleena että sitä pitkään sivusta seuranneena muodostunut sellainen käsitys, että merkittävin yksittäinen tekijä, joka selittää sen pelkästään maltillisen protestoinnin on puhdas mukavuudenhalu. Kirkossa on hyvä olla. Mieleeni tulevat nuoruudestani erään seurakunta-aktiivin nuoren miehen kiteytys kirkon maallikkotyöstä: "saatte tulla, saatte olla ja saatte pullaa". Kirkossa on kuitenkin, kaikesta ulkonaisesta paineesta, vastustuksesta ja pahan puhumisesta huolimatta, sen verran turvallista ja helppoa olla, että miksi turhaan liikaa keinuttaa venettä. Tarkoitan turvallisuudella tässä yhteydessä ennen kaikkea taloudellista turvallisuutta, joka on ollut todellisuutta ainakin näihin päiviin asti.

Mielessäni herää väistämättä kysymys, miten toimitaan sitten, kun kirkolliset privilegiot oikeasti poistuvat ja taloudelliset tukirakenteet sortuvat? Onko viidesläisiä kirkollisverojen maksajia vielä kunnolla totutettu säännölliseen antamiseen? Nyt voisi olla hyvä aika alkaa varautua kansankirkon jälkeiseen aikaan.

Suomen teologisen instituutin pääsihteeri Ville Auvinen kirjoittaa tuoreimmassa Kulmakivi-lehdessä "toistaiseksi viimeisen" pääkirjoituksensa. Auvinen siirtyy Sleyn lähetysjohtajan sijaiseksi. En tiedä, enkä osaa sanoa, liittyykö tähän lähtöön mitään sen kummempaa dramatiikkaa, mutta ajattelen sen kuitenkin jollain tavalla ilmentävän sitä tilannetta, mikä kirkollisen opposition piirissä vallitsee. Ei oikein tiedetä, mitä pitäisi tai haluttaisiin tehdä. Kirkolliselta herätysliikeväeltä puuttuu vahva ja inspiroiva muutosjohtaja, jolla olisi selvä näky ja tietoisuus siitä, mihin suuntaan nyt pitäisi kulkea.

Mielestäni tämä tilanne näkyy myös STI:n toiminnassa. Sen ohjelma, materiaali ja ylipäätään koko habitus korostaa akateemista oppineisuutta kaiken autuuttavana ratkaisuna niin kirkollisiin kuin yksittäisen teologinkin elämän kysymyksiin ja ongelmiin. Mutta milloin olet kuullut sen piirissä puhuttavan jotain mentoroinnista, opetuslapseuttamisesta tai hengellisestä vanhemmuudesta? Entä ohjaus oman hengellisen elämän hoitoon, kurinalaiseen raamatun lukemiseen, rukouselämään ja todistamiseen? Noup. Näitä ei kirkollisessa genressä tarvita, koska kaikki tulee muuten niin valmiina. Edusta siinä nyt sitten hengellistä muutosvoimaa kirkossa.

STI:n eksistenssiongelmiin on kiinnittänyt huomiota myös Elämä-lehden pakinoitsija Esko Murto. STI:n pitäisi "osata olla kaikille kaikkea - opiskelijoille hauska kahvihuone, herätysliikkeille yhteydenpitofoorumi ja kutsumustietoisten työntekijöiden lähde, kirkolle ja yliopistolle korkeatasoisen konservatiiviteologian huutavan ääni Kaisaniemen korvessa" (3/2017). Mutta huomatkaa, tässäkään ei sanaakaan aiemmin mainitsemistani aiheista. Luterilaisen herätyskristillisyyden päättämättömyys näyttäytyy myös siinä kaiken hengellisen kasvun vierastamisessa, jonka pelätään johtavan pois armon perustalta. Mielestäni tässä kohtaa voitaisiin jo ottaa joitakin päättäväisiä askelia eteenpäin hengellisen aikuistumisen tiellä.

Murto toteaa osuvasti, että on sääli, että suomalaiset herätysliikkeet eivät ole saaneet aikaan yhteistä, kattavaa teologikoulutusta. Suuressa maailmassa tällainen olisi tapahtunut jo aika päivää sitten. Murto esittää yhdeksi varteenotettavaksi syyksi suomalaisen järjestelmän jäykkyyden: "keisarillinen akatemia ei jaa kunniaansa kenen tahansa kanssa". Itse lisäisin tähän myös aidon muutosvastarinnan: pelätään, että mitä seuraa siitä, kun jotain todella muuttuu.

Jos alussa viitattiin "kirkkoon hämmennyksen tilassa", niin samanlaisessa hämmennyksen tilassa näyttää olevan myös kirkollinen oppositio.



Saturday, March 04, 2017

Kappaleesta "Elämää Babylonissa":

"Rooma oli suvaitsevainen kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat sen kanssa samaa mieltä, mutta armoton niitä kohtaan, jotka vastustivat sen pyrkimyksiä. Myös nykyään joutuu vastakkain samanlaisen suvaitsevaisuuden kanssa. Se asettaa omat haasteensa niille kristityille, jotka pyrkivät olemaan mahdollisimman salonkikelpoisia tai joilla on tarve olla relevantti ja ajanmukainen hinnalla millä hyvänsä. Varsinkin erityisen julkisoikeudellisen aseman omaaville (ja sen säilyttämiseen pyrkiville) kristillisille yhteisöille voi olla vaikea vastustaa tällaisen rajatusti suvaitsevaisen ympäristön painetta."

Marko Jauhiainen, Aika on nyt: Opas Ilmestyskirjan lukemiseen (Itätuuli-Kustannus, 2016), s. 179.
 

Friday, February 17, 2017

Loppuunpalamisesta ja voimaantumisesta

Olen viime päivien aikana miettinyt paljon näitä kahta asiaa, loppuunpalamista ja voimaantumista. Ne voidaan nähdä toistensa vastakohtina, toisena poissulkevina asioina. Loppuunpalaminen voidaan myös nähdä voimaantumista edeltävä tilana, joka itse asiassa voi jopa mahdollistaa voimaantumisen. Luonnollisesti ajatukseni ovat liittyneet näiltä osin hengelliseen työhön. Olen huomannut, että en voi ottaa Pyhää Henkeä ikään kuin "tasavertaiseksi yhtiökumppaniksi" omaan elämääni ja kutsumukseeni. Tämä nimittäin johtaa väistämättä minut palamaan loppuun palvelutyössäni. Yhtälö on täysin mahdoton jo senkin takia, että minä olen ihminen, langennut ja vajavainen etc. ja Hän on Jumala, joka herätti Jeesuksen kuolleista. Sen tähden ainoa, mitä voin tehdä (tai mitä ylipäätään mitä minä saan tehdä) on alistua Hänen herruutensa alle.

Tiedän, että nykyisessä tilanteessamme länsimaisessa ajattelussa (jopa kristittyjenkin kesken) puhe "alistumisesta" ei ole kovin suositeltavaa. Alistumisessahan on kyse luopumisesta oikeuksistani, joskus jopa niiden polkemisesta. Pitäisikö minun moiseen alistua - naisena, nuorena, keski-ikäisenä, vanhuksena, eri tavoin rajoittuneena jne.? Samaan aikaan, ikään kuin meistä vähääkään piittaamatta, Uusi testamentti kehottaa meitä alistumaan ja olemaan alamaisia: miehiä Kristukselle, naisia miehille, nuoria vanhemmille, orjia isännilleen, seurakuntalaisia hengellisille johtajilleen ja lopulta kaikkia toinen toisillensa. (Puhun nyt sellaisille meistä, jotka ovat asettaneet itsensä alamaisuussuhteeseen Jumalan Sanalle.)

Ainoa tie välttää loppuunpalaminen ja voimaantua, on asettaa itsensä Pyhän Hengen herruuden alle sataprosenttisesti. Hänellä tulee olla täydellinen omistajuus suhteessa meihin. Tämä tekee kipeää aika ajoin, mutta kuoleminen kuuluu kristityn elämään yhtä olennaisesti kuin ylösnouseminenkin. Kristuksen esimerkki velvoittaa meitä tässä kohtaa - lue vaikkapa Filippiläiskirjeen 2. luvusta lisää.



Tuesday, January 31, 2017

Sadon paljous

Eräs arvostamani kristitty vaikuttaja totesi eräässä keskustelussa hiljattain, että itse asiassa Jeesus ei kehottanut meitä rukoilemaan herätystä, vaan uusia sadonkorjaajia, koska sato on jo valmiina. Jeesus puhuu tästä Luukkaan 10. luvun alussa, jakeessa 2: "Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä sadonkorjuuseensa". Tiedän kristittyjä, joilla on kännykässään piippaus muistuttamassa tästä rukouksesta joka päivä klo 10.02. Tätä Jeesus kehotti meitä rukoilemaan. Tämän lisäksi meidän on arkipäivän elämässämme oltava Jeesuksen todistajia. Arvostamaani kristittyä vaikuttajaa lainaten, voimme rukoilla polvemme verille herätystä, mutta jos emme arkielämässämme kerro kenellekkään Jeesuksesta, niin kaikki tuo on turhaa.

Wolfgang Simson lainaa kirjassaan Houses That Change the World (s. 253) ystäväänsä, joka erään kansainvälisen johtajuuskonferenssiin aikana totesi hänelle: "Minulla on vain yksi ongelma nykyisen kristillisen johtajuuskoulutuksen kanssa. Se ei kouluta johtajia." Neil Cole kannattaa ennemmin johtajien "viljelyä" kuin heidän rekrytointiaan ulkopuolelta. Hän toteaa parhaan tavan kouluttaa uusia johtajia olevan kasvattaa "johtajia sadosta". Hänen mukaansa ratkaisu uusien johtajien puutteeseen on kouluttaa johtajia "pellolta", jossa yllä mainittu "elo" tai "sato" on. Uusien uskovien muuttunut elämä, jolla on muihin tarttuva vaikutus, on Colen mukaan uuden herätyksen "momentum". (Organic Leadership, 138)

Sen tähden, todista Jeesuksesta, mentoroi omalla elämälläsi ja kulje ihmisten mukana heidän kasvussaan niin olemisessa, tekemisessä ja tietämisessä.



Sunday, January 29, 2017

Kulttuurihistoriaa, Bob Dylan ja pakollinen prosessi

Jos minun pitää nimetä sekulaarin kulttuurin piiristä joku henkilö, johon erityisellä tavalla olen samaistunut, se on muuan Robert Zimmerman. Hän sai viime vuonna Nobelin kirjallisuuden palkinnon ja on ehkä eräs kaikkein vaikutusvaltaisimpia runoilijoita ja säveltäjiä sen genren piirissä, jota kutsutaan "rockiksi". Minuun on erityisesti tehnyt vaikutuksen hänen kuvia kumartelemattomuutensa, itsepintainen pyrkimyksensä itsenäisyyteen, jopa piittaamattomuutensa siitä, mitä muut ajattelivat. Hän on suvereeni oman tiensä kulkija. Tämä puoli hänessä tulee esille vaikkapa kohtauksissa, jotka on kuvattu hänen akustisesta folkista sähköiseen rockiin siirtymisensä jälkeen: yleisö buuaa hänelle, syyttää häntä petturiksi ja uhkaa ampua hänet, mutta hän tekee vain siten, kuin hänen oma sisimpänsä kehottaa.

Lisäksi hänen lyriikoissaan on aina ollut jotain sellaista osuvuutta, joka tavoittaa oman sukupolveni syvimmät tuntemukset. Olen useassa yhteydessä tämänkin blogin postauksissa tuonut esille oman nöyrän kokemukseni siitä, miten hänen runoudessaan ilmenee jotain sellaista, mitä voisi kutsua "sekulaariksi profeetallisuudeksi". Jos tunnet yhtään hänen tuotantoaan, voit varmasti yhtyä tähän toteamukseeni, kun kuuntelet vaikkapa sellaisia hänen folk-kautensa mestariteoksia, kuin "Masters of War", "Hard Rains Gonna Fall" tai "Blowin´ in the Wind". Toisaalta hän on aivan uransa alkuajoista asti kantanut mukanaan vanhaa amerikkalaisen juurimusiikin perintöä, joka on syntynyt kahden kulttuurisen virtauksen synteesinä, nimittäin kelttiläispohjaisen irlantilais-skottilaisen tradition, (joka Appalakkien vuoristossa jalostui siksi, mitä nyt kutsumme bluegrassiksi, kantriksi ja ties miksi) sekä afrikkalaisten orjien jälkeläisten oman musiikin välisestä yhteentörmäyksestä ja vuorovaikutuksesta. Sen tähden, kun kuulet hänen laulavan kaksikymppisenä kaverina sellaista laulua, kuten "Man of Constant Sorrow", kuulet hänen äänessään, tyylissään ja habituksessaan paljon vanhemman miehen laulavan.

Katselin lauantai-iltana Yle Teemalta tullutta Martin Scorsesen Bob Dylan-filmatisointia "No Direction Home". Se on kulttuurihistoriallisesti arvokas katsaus jo 50-luvulla alkaneeseen liikehdintään, joka 60-luvun alussa tuotti lukemattoman määrään folk-musiikkia, jonka lyriikoille oli ominaista eräänlainen modernin projektin optimistisuus, jopa sinisilmäinen sellainen: "me tulemme muuttamaan maailman, poistamaan sen ongelmat, kuten köyhyyden, aliravitsemuksen ja ydinsodan uhan". Koko modernille skeemalle on ollut ominaista tällainen uudisraivaajan identiteetti ja ajatus sivistyksen ja kehityksen rajoille menemisestä. Amerikkalainen kansalaisoikeusliike syntyi osittain tältä pohjalta, nimenomaan valkoisten puolelta. Tämä eetos on ollut leimallista Amerikalle ja amerikkalaisuudelle 60-luvun alusta alkaen - ainakin silloin, kun presidenttinä on ollut demokraatti. Vain tätä taustaa vasten voimme myös ymmärtää jotain siitä traumaattisuudesta, jonka JFK:n salamurha löi koko liberaalin ja "edistyksellisen" valkoisen amerikkalaisen mielenmaisemaan.

-------

No, tämän pitkäksi venähtäneen johdannon jälkeen voinkin sitten siirtyä itse asiaan (ja rehellinen ollakseni, tästä piti tulla lyhyt ja ytimekäs sunnuntaiaamun postaus). Minua nimittäin puhutteli kovasti beatnik-runoilija Allen Ginsbergin kertomus siitä, miten hän ensimmäisen kerran kuuli Dylanin laulavan ("...kuulin kai Hard Rainin...") ja miten hän oli purskahtanut itkuun.

"Itkin siksi, että minusta tuntui siltä, että soihtu oli siirtynyt seuraavalle sukupolvelle."

Vaikka en mitenkään jaakaan Ginsbergin filosofiaa ja arvoja (tämä sanottuna fundamentalistiystävilleni), niin hänen kokemuksessaan on jotain sellaista, mitä jokaisen mentorin on hyvä oppia. Ginsberg siteeraa tiibetläisiä munkkeja: 

"Jos oppilas ei päihitä opettajaa, opettaja on epäonnistunut."

Ajattelen tämän olevan kokemus, joka on pakollinen jokaiselle valmentajalle, ohjaajalle ja mentorille. Se on sitä ensinnäkin siitä syystä, että vain tämän kautta kykenemme oikein toteamaan opin menneen perille. Se on pakollinen ennen kaikkea uuden sukupolven itsensä takia; heidän on se tehtävä. Mutta se on myös mentorille itselleen terveellinen muistutus kuolevaisuudesta, mihin sisältyy toisaalta katoavaisuuden lahjomaton ajatus - "kaikki liha on kuin ruoho" - ja toisaalta siunaava iankaikkisen levon ajatus - "olen kilpaillut hyvän kilpailun, juoksun päättänyt ja uskon säilyttänyt". Myönnän kyllä auliisti, että tässä jännitteessä eläminen ei aina ole helppoa.

-------

Rikoinpa nyt kaikkia taiteen sääntöjä; johdanto on ylipitkä muuhun sisältöön nähden (vahvasti "etupainotteinen" siis) ja loppuosan käytännön sovellutus on ihan toisesta maailmasta. Mutta mitäpä jos nyt seuraisinkin Robert Zimmermanin jalanjälkiä ja tekisin ihan niin kuin itseäni huvittaa?