Sunday, May 21, 2017

Uskosta

Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin, usko ja epätoivo ovat usein saman asian kääntöpuolia. Kun kaikki muut vaihtoehdot on katsottu, keinot käytetty ja omat voimat kulutettu, on jäljellä vain usko. Inhimillisesti katsottuna uskominen on pohjimmiltaan hyvin epätoivoinen teko. On olemassa kuilu, jonka vain usko ylittää. Jumalan armo kyllä pelastaa meidät, mutta vain usko ottaa sen vastaan. Usko edellyttää aina proaktiivisuutta. Ajattelepa vaikka Jeesuksen vertausta tuomarista ja leskestä Luukkaan 18. luvun alussa.

Itse asiassa Jumala etsii aina uskoa. Jeesus sanoo, että kun Ihmisen Poika tulee takaisin, niin Hän etsii uskoa maan päältä. Usko on myös asia, joka mitä suurimmassa määrin ilahduttaa Jumalan Isän sydäntä. Kun ajattelet itseäsi jossain tietyssä tilanteessa, niin usko on se tekijä, joka vetää tilanteeseen mukaan Pyhän Hengen voiman. Usko vetää aina Henkeä puoleensa, ikään kuin mukaansa. Kyse ei ole meidän omasta kyvykkyydestämme tai voimastamme, vaan Pyhästä Hengestä.

Markus kertoo verenvuototautia sairastavasta naisesta, joka vain kosketti Jeesuksen vaipan tupsua ja parani. Nainen oli hyvin epätoivoinen, kun mistään ei ollut löytynyt apua. Jeesuksen paikallaolo tuntui siinä tilanteessa lähes tulkoon viimeiseltä ja ainoalta vaihtoehdolta. (Miltähän Jeesuksesta itsestään tuntuu ajatus siitä, että Hän on meille se kuuluisa "viimeinen vaihtoehto"?) Nainen kosketti ja parani. Jeesus toteaa hänelle asian todellisen luonteen, kun sanoo: "Tyttäreni, sinun uskosi on tehnyt sinut terveeksi. Mene rauhaan ja ole terve vaivastasi." (Mark. 5:34)

Aidossa raamatullisessa uskossa opetus ja ihmeet kulkevat aina yhdessä. On siis olemassa puolinaista evankeliumia ja täyttä evankeliumia - ja tämä pätee molempiin suuntiin. Kun ajattelen omaa tilannettamme länsimaisina kristittyinä, niin mieleeni nousee kysymys, mitä Kristuksen seurakunta todella tarvitsee? Entä mitä se itse todella haluaa? Viihtyykö aito usko samassa yhteydessä rahan, rakennusten ja resurssien kanssa?

Käytännön kysymys minulle itselleni (ja itse asiassa sinullekin, joka luet tämän) on, miten voin harjoittaa uskoani?





Saturday, May 13, 2017

Peilailua

Olen miettinyt millaista on ollut oma kasvuni miehuuteen ja isän mallin löytämiseen. Juureni ovat toisaalta karussa saaristolaisuudessa, toisaalta köyhässä maalaisuudessa. Molemmille näille on ollut ominaista tietynlainen ulkoapäin annettu lupa itsensä väheksymiseen ja köyhäilyyn. Elämältä ei ole ollut lupa odottaa liikoja. Olen kasvanut työväenluokkaisessa kodissa (silloin kun työväenluokka vielä oli olemassa) ja nuoruuteni mielenmaisemalle on ollut ominaista 60- ja 70-lukujen nuorisokulttuuriset tyylisuunnat, "koviskulttuurit". Kovan miehen maine on ollut arvostettua ja se piti itse hankkia. Mietin kuinka paljon ja millä tavalla kaikki tämä on vaikuttanut omaan tapaani toimia isänä ja kasvattajana, miehenä ja aviopuolisona, niin kristitty kuin olenkin.
Mietin myös kuinka paljon länsimaiselle kulttuurillemme nykyisin niin tyypillinen sukupuoliproblematiikka, kuten homoseksuaalisuus, onkaan seurausta sinänsä hyvin yksinkertaisista asioista, kuten hyväksynnän ja johonkin kuulumisen puutteesta. Orpouden henki kiinnittää katseen aina ihmiseen itseensä. Toimiessani erityisnuorisotyöntekijänä 80- ja 90-luvulla huomasin, miten monet ns. "nuoriso-ongelmat" olivatkin itse asiassa seurausta aikuisten ongelmista, kuten terveen vanhemmuuden ja oikean perhemallin (isyyden ja äitiyden) puuttumisesta. Huomaan siis, että on olemassa asioita, jotka ovat puhtaasti kulttuurisia ja sidottuja jonkin tietyn ajan ja paikan kontekstiin. Sitten on olemassa asioita, jotka ovat olemassa ikuisesti ja universaalisti päteviä lainalaisuuksia ja periaatteita, jotka nousevat Jumalan ilmoituksen pohjalta. Siitä kannattaa pitää kiinni ja peilata kulttuuriamme siihen.

On olemassa huutava, suorastaan hyytävä, puute hengelliselle vanhemmuudelle. Vain tätä kautta voimme tehdä yhteiskunnassamme tietä uudelleen terveelle vanhemmuudelle, joka ilmenee kaikilla elämänalueilla. Sen tähden kannattaa kiinnittää huomiota siihen, mitä sanotaan vanhemmuudesta, isyydestä ja äitiydestä. Ehkä Jumalan ratkaisu oman kulttuurimme tilanteessa on Johanneksen tapa toimia. Viimeisellä aterialla ollessaan Johannes painoi päänsä Jeesuksen, Mestarinsa rintaa vasten.


Sunday, April 30, 2017

Futiksesta

Toimittaja Pekka Pohjolainen kirjoitti Suomenmaassa osuvasti: 


"Hienointa lätkätunnelmaa kun ei löydy kuohuviinilasien kilinästä 
mahtipontisten areenoiden vip-aitioissa. Sen aistii parhaiten provinssien karuissa jääladoissa 
paksussa lihapiirakoiden tuoksussa ja toppatakkien kahinassa."


Näin olen itsekin aina ajatellut ja näin ajattelen sen olevan erityisesti futiksen kohdalla. Tunnelmaltaan ja intensiteetiltään parhaat pelit kun löytyvät usein jostain alasarjojen paikallisderbyistä. Siellä laji elää jaloimmillaan ja puhtaimmillaan, vapaana Robby Keanen halveksimasta "simpukka ja samppanja"-osastosta. Tunnustaudun siis tällaiseksi jalkapalloromantikoksi ja puristiksi suhteessa itse ilmiöön. Tosin ei minulla ole mitään vastaan todellista huippufutistakaan, silloin kun sen näkemiseen vain tarjoutuu mahdollisuus. Mutta tuossa toimittaja Pohjolaisen toteamuksessa on vinha perä. Perustelen tätä näkemystäni eräällä omakohtaisella kokemuksellani. 

Pahimman ja ala-arvoisimman futiksen halveksunnan koin vuosia sitten eräässä FC Lahden ja silloisen MyPan välisessä ottelussa, kun Lahessa silloin pelannut Tommi Kari loukkaantui vakavasti yhteentörmäyksessä maalivahdin kanssa. Samaan aikaan kun Karia yritettiin saada koottua yhteen ja kuljetettua paareilla kentältä vieressäni istunut kutsuvierasjoukko keskusteli äänekkäästi puutarhanhoidosta. Minun ei liene tarpeellista yrittää kuvata omia tunteitani noita puoliväksin katsomoon raahattuja sidosryhmäläisiä kohtaan. 

Nämä tapahtumat tulivat mieleeni, kun eilen iltapäivällä värjöttelin ystäväni Ericin kanssa räntäsateessa katsomassa FC Lahden ensimmäistä kotipeliä. Siellä se Tommi Karikin taas viiletti kentällä - ja talutettiin loukkaantuneena vaihtoon toisella puoliajalla. 





Mitä me tästä kaikesta opimme? Jos olet jossain mukana, ole koko sydämestäsi, älä puolivillaisella asenteella.


Monday, April 17, 2017

Provosoiva ajatus ja sen seuraukset


"Kasvava joukko ihmisiä lähtee pois institutionaalisesta kirkosta uudesta syystä. He eivät lähde siksi, että olisivat menettäneet uskon. He lähtevät, jotta säilyttäisivät uskonsa."

Reggie McNeal, The Present Future: Six Tough Questions for the Church


Olen viime aikoina parissa yhteydessä käyttänyt tätä lainausta, joka itse asiassa on sitaattina Neil Colen kirjasta Orgaaninen seurakunta (Itätuuli-Kustannus, 2007). Olen huomannut (eikä tämän pitäisi yllättää minua), että suomalaisessa tilanteessa tämä herättää kuulijoissa kysymyksiä, epäluuloa ja turvattomuutta, otsan rypistyksiä, kulmakarvojen kohottelua, jopa hengen haukkomista. Se on kieltämättä provosoiva ajatus, ja sillä on seurauksensa. Myönnän auliisti, että siihen liittyy myös paljon ongelmia. (Minun, jos kenen, tulisi tietää se.)

Mielenkiintoinen ilmiö täällä Suomessa on se, että ihmiset eivät välttämättä eroa kirkosta tällaisessa tilanteessa. He vain perustavat uuden yhteisön sen suojiin, (mihin käytäntöön on monia eri syitä, mutta emme mene niihin tässä sen tarkemmin). Kirkon piirissä toimivia vaihtoehtoisia jumalanpalvelusyhteisöjä voitaisiinkin kutsua "hybridiyhteisöiksi". Perimmältään siinä näyttää kuitenkin olevan kysymys samasta asiasta. Uusi yhteisöä perustetaan, jotta ihmiset säilyttäisivät uskonsa.

Pari ajatusta siitä poislähtemisestä. Ensimmäinen ongelma tulee eteen sanan "lähteä" kohdalla. Jos olet aikeissa lähteä ulos jostakin, varaudu sen seurauksiin. Se ei tule olemaan helppoa. Sinulla tulee olla mielessäsi ainakin jonkinlainen suunnitelma siitä, miten elämä tulee jatkumaan tästä eteenpäin. En suosittele lähtemistä pelkän epämääräisen flow´n varassa, vaan jokin kiintopiste Sinulla tulee olla. Liian moni on jäänyt vuosiksi soukkailemaan sellaiseen kohtaan, minkä alun perin piti olla vain väliaikainen suvantopaikka. Kuitenkin Jumala tekee koko ajan uusia asioita. Hänen tahtonsa on, että mekin menemme koko ajan eteenpäin.

Toinen ongelma tulee vastaan kohdassa "säilyttää usko". Voit säilyttää uskosi vain pysymällä itse puhtaana. Jos lähdet pois jostakin, pidä huolta siitä, että et syytä, etkä syyllistä entistä yhteisöäsi ja sen ihmisiä siitä. Jos Sinulla on kutsu Jumalalta lähteä, ota Aabrahamin asenne, joka lähti liikkeelle uskossa, tietämättä, minne olisi saapuva. Älä ota katkeruutta matkakaveriksesi. Tunnen joitakin, jotka edelleen operoivat kokemistaan väärinymmärryksistä ja kärsimistään loukkauksista käsin. Kun alat painia nokikolarin kanssa, muutut aikaa myöten yhtä mustaksi itsekin. Vain anteeksipyytäminen ja -antaminen takaavat sellaisen mielen puhtauden, johon Pyhä Henki mielistyy ja sitoutuu. Kristuksen nöyrä mielenlaatu ei ole vain kaukainen esikuvamme, vaan Pyhä Henki haluaa vuodattaa sen myös meihin niin, että Hänen mielenlaadustaan tulee myös meidän mielenlaatumme. Käytännössä tämä tarkoittaa myös sitä, että me tarvitsemme matkakumppaneita. Paavali neuvookin Timoteusta harrastamaan kristillisiä hyveitä nimenomaan niiden kanssa, jotka huutavat Herraa avuksensa puhtaasta sydämestä.

Jos vielä tämän jälkeen olet loukkaukseksi ja provokaatioksi muille, niin silloin he mitä todennäköisemmin loukkaantuvat Johonkin Muuhun kuin Sinuun.





Sunday, April 09, 2017

Kuka Jeesus on Sinulle?

Neil Cole toteaa seurakunnan alkavan aina kysymyksestä, kuka Jeesus on Sinulle. Seurakunta ei siis ala rakennuksista, hyvistä tiloista, kunnollisesta äänentoistosta, rahasta tai muista sen kaltaisista resursseista. Se ei myöskään ala hyvin toimivasta tiimistä, ammattitaitoisesta staffista tai hyvästä ylistysbändistä. Colen seurakuntanäkemystä voidaan pitää Kristus-keskeisenä.

Seurakunta alkaa kysymyksestä, kuka Jeesus on Sinulle. Antamasi vastaus nimittäin määrittelee kaiken sen, mitä tämän jälkeen tapahtuu. Se ratkaisee kaiken. Me emme voi olettaa itsestäänselvyytenä, että aina kun toimimme jonkin kristillisen tunnuksen nimissä, niin Pyhän Hengen läsnäolo kulkee mukana automaattisesti. Ei, Hän on hyvin tarkka omasta kunniastaan.

Onko Jeesus Sinun elämässäsi Herra, relevantti työmetodi vai äänetön yhtiökumppani? Jos tunnustat Jeesuksen herruuden kaikilla elämänalueillasi (seksuaalisella, taloudellisella, ihmissuhteissasi, työelämässä, ajankäytössäsi - you name it), niin sen jälkeen voit odottaa Herran valmistavan asioita ja vaikuttavan elämässäsi. Pelkäksi relevantiksi työmetodiksi Hän ei suostu, vielä vähemmän äänettömäksi yhtiökumppaniksi. Hän on Herra.



Saturday, April 01, 2017

Momentum

Näyttää siltä, että olen jonkinlaisessa tienristeyksessä tai prosessissa omassa elämässäni. Joka tapauksessa olen uuden vaiheen edessä, kun reilun kuukauden kuluttua olen lähdössä Englantiin yhdeksäksi viikoksi Ellel Grangeen Flagship-koulutukseen. Odotan innolla, mitä Jumalalla on varattuna tuona aikana ja sen jälkeen tulevaisuudessa. No, tämä henkilökohtaistaminen ei nyt ole kuitenkaan tämän jutun pointti. (Jos joku haluaa kuulla lisää tästä, voin laittaa tarkempaa postia yksityisviestinä.)

Jutun juoni on tämä. Viimeisen viikon aikana koen Herran kahteen kertaan puhuneen minulle (omassa yksityisessä rukouselämässäni) siitä, miten Hän pitää huolen asioista, johdattaa ja jopa valmistaa tiensä minun eteeni. Tämä on ollut sikäli yllättävää, että näissä rukoustilanteissa omat rukousaiheeni ja pyyntöni ovat suuntautuneet toisaalle. On siis syytä olla tarkkana Jumalan puheen kanssa, ettei eksy liikaa kuuntelemaan muita.

Muistan joskus pastorin aikoinani, miten Herra puhui minulle Tienaukaisijasta, joka kulkee minun edelläni. Miikan kirjan 2. luvun lopussa on profetia siitä, miten Herra haluaa koota tarkasti talteen Israelin kansan jäännöksen. Tämä liittyy tietenkin tuon aikaiseen tilanteeseen Isaraelin kansan historiassa, pakkosiirtolaisuuteen ja sieltä paluuseen. Profeetan sana tuo kuitenkin hyvin esille Jumalan todellisen luonteenlaadun: Hän haluaa kerätä ja palauttaa takaisin, koota ja saattaa yhteen niin yksilöllisellä kuin yhteisölliselläkin tasolla kaikki lampaansa. Jumala on Eheyttäjä ja Parantaja.

Profeetan saama näky ei kuitenkaan pääty tähän. Jumala on uusien alkujen Jumala, eikä meidän koskaan pidä vähätellä pienten alkujen päivää. Niinpä meidän on valvottava ja oltava hereillä, kun Tienaukaisija tulee. Profeetta Miikan lupauksen mukaan Tienaukaisija, mikä rabbien mukaan on eräs Messiaan salanimistä, käy meidän edellämme. Hän valmistaa sen tien meille, jota meidän on kuljettava. Kyseessä ovat alussa ikään kuin askelmerkit lumessa, joihin astumme, mutta kasvaessamme se pikku hiljaa muuttuu kahdeksi merimerkiksi, joiden välissä on turvallinen reitti purjehtia, ollen lopulta ikään kuin kartta ja kompassi ja yleinen luonnon merkkien tuntemus, joiden avulla voimme löytää Jumalan tahdon omassa elämässämme.

Jumalan kasvatuksen (ja kurituksen) tarkoitus on nimittäin se, että, profeetan sanoin, me raivaamme tiemme, löydämme ulospääsyn ja lähdemme liikkeelle - luottaen koko ajan siihen, että nyt Kuninkaaksemme muuttunut Tienaukaisija kulkee edellämme. Uskonelämän momentum on se tilanne, kun Herra puhuu ja kun on lähdettävä liikkeelle. Se ei vaikuta ainoastaan minun elämääni, vaan myös muiden elämään, sillä me mentoroimme aina myös omalla elämällämme. Momentum on sekä tämä "carpe diem"-hetki, mutta myös pidempi elämänvaihe ja prosessi, josta sitä jälkeenpäin tarkastellessamme voimme todeta, että "kyllä, silloin oli käännekohta elämässäni ja nuo vaiheet ovat johtaneet siihen, missä ja mikä nyt olen".

Ehkäpä se momentum onkin koko elämämme, sillä aikamme on Jumalan kädessä ja Hän tekee koko ajan uutta. Oleellista meidän ihmisten kannalta on se, että kuljemme Tienaukaisijan askelissa.



Thursday, March 16, 2017

Harjaantumisesta vielä...

Aineelliselta näyttävä maailmamme on itse asiassa läpikotaisin hengellinen. Ei ole olemassa mitään sellaista käsitettä, kuin hengellinen tyhjiö. Kun joku ihminen vapautuu jostain hengellisestä painostuksesta vihollisen taholta, voi syntyä ikään kuin "vakuumilta" näyttävä tilanne hetkellisesti. Kuitenkin joku täyttää aina sen ennemmin tai myöhemin - tai itse asiassa hyvinkin nopeasti. Ihmisen itsensä kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että sen tyhjiön täyttäjä on Pyhä Henki.

Edellisessä postauksessa käsittelemäni uskonelämän lainalaisuus nimeltä harjaantuminen tapahtuu tätä kautta. Harjaantumista voi nimittäin olla monenlaista. Harjaantuminen voi käytännössä suuntautua kahtaalle. Pietari puhuu seurakunnan häiriköistä, joilla on "ahneuteen harjaantunut sydän" (2.Piet.  2:14). Ihminen voi omien valintojensa seurauksena ja pitkällisen kehityksen tuloksena harjaantua monenlaisiin asioihin, niin hyviin kuin pahoihin, turhiin tai tarpeellisiin, turmiollisiin kuin hyödyllisiin tai ihmiskunniaa tuottaviin tai Jeesusta kirkastaviin. Joskus ihminen voi tarvita aivan erityistä apua vapautuakseen sielunvihollisen painostuksesta ja vaikutuksesta jollain tietyllä elämänalueella.

Se, minkä aloitat yksittäisinä tekoina, muuttuu aluksi tottumukseksi ja sitten harjaantumisen kautta ikään kuin toiseksi luonnokseksi ja lopulta elämäntavaksi, joka hallitsee sinua. Ihmisen elämässä toimii vääjäämätön kylvämisen ja niittämisen laki. Ihmisten välisten suhteiden ja vuorovaikutuksen kautta se voi laajentua ja kasvaa kokonaiseksi kulttuuriksi, erityisesti silloin kun ihminen on riittävän vaikutusvaltaisessa asemassa. Jaakob ei turhaan varoita meitä esimerkiksi kielten synneistä, koska ne levitessään voivat aiheuttaa uskomattoman pahoja seurauksia.

"Harjaantua" tulee kreikan verbistä gymnadzoo, mikä merkitsee kirjaimellisesti urheilun harjoittelemista alasti (gymnos tarkoittaa alastomuutta), mutta yleisesti käytettynä ihmisen mielen tai ruumiin treenaamista ja harjoittamista jotain tiettyä tarkoitusta varten. Kyseessä voi olla vaikkapa antiikin filosofien arvostama väittelytaito tai itsehillintä tai sitten fyysiset taidot urheilussa tai sodankäynnissä. Monet Uuden terstamentin kirjoittajat käyttävät samaa verbiä ihmisen oman hengellisen elämän hoitamisesta ja kurinalaisesta uskovan vaelluksesta.

Heprealaiskirje puhuu harjaantumisesta nimenomaan siinä merkityksessä, että sen kautta uskova kykenee arvioimaan ja erottelemaan asioita ja ilmiöitä elämässä yleensä - mikä on minulle hyödyksi, mikä taas ei tai mikä on erityisen haitallista - ja hengellisessä mielessä erityisesti. Tämä ominaisuus kuuluu Hepr. 5:14:n mukaan nimenomaan aikuisen kristityn tuntomerkkeihin. Saman kirjeen lopulla (12:11) kirjoittaja puhuu myös sellaisesta harjaantumisesta, joka liittyy Jumalan kasvatukseen ja kuritukseen, joka ei aina tunnu meistä miellyttävältä, mutta joka tuottaa hyvän hedelmän, vanhurskauden ja rauhan, niille, jotka tällaisen kokemuksen kautta on harjoitettu.

Vastuu omasta harjaantumisestamme on meillä itsellämme, ei pastorilla, vanhemmillamme tai kenelläkään muullakaan.