Wednesday, November 04, 2020

Kaappiluterilainen kansa

 

Odotan edelleen Niko Huttusen, Anneli Portmanin ja Kaius Sinnemäen toimittamaa kirjaa Kaappiluterilainen kansa. Puheenvuoroja suomalaisesta yhteiskunnasta (Käsite-kirjat, 2020) myymälöihin saapuvaksi. Se, mitä olen tähän asti kirjasta kuullut ja lukenut, kuulostaa mielenkiintoiselta. Kirja tuo monin esimerkein esille luterilaisen kristinuskon tulkinnan syvän vaikutuksen yhteiskunnassamme. Kirjan sanoman voisi pelkistää ajatukseen siitä, miten luterilaisuus vaikuttaa edelleen sekularisoituneessa kulttuurissa, jossa ei ole tapana puhua Jumalasta samaan tapaan kuin jossain muualla se on normaalia ja jopa ns. "maan tapa", puhumattakaan siitä, että rohjettaisiin tunnustaa kristinuskon Jumalalla ja Jeesuksella olevan jotain oleellisen tärkeää sanottavaa omassa tilanteessamme korona-ajan suomalaisina. 

Nykyisessä hiljalleen mailleen laske(utu)vassa läntisessä sivilisaatiossa tämä tuntuu hyvin ajankohtaiselta. Pyrin siis saamaan käsiini tämän kirjan, ennen kuin valot lopullisesti sammuvat.

Erinomaisen ajankohtaiselta tämä kirja tuntuu nyt, viimeisimmän kirkon nelivuotiskertomuksen julkistamisen aikoihin. Tuo katsaus kirkon toimintaan vuosina 2016-2019 oli varmaankin aika lailla odotetun kaltainen - vai odottiko joku oikeasti jotain muuta? Samalla se on myös herättänyt entistä huolestuneempia parahduksia kirkon piirissä. Erään eteläsuomalaisen seurakunnan kirkkoherran mukaan "osa työntekijöistä on jo henkisesti luovuttanut". Toisen kirkkoherran mukaan "kristinuskon kieli ei ole aina niin helppoa ammattilaisellekaan". No, kannattaisiko siis ennemmin pyrkiä etsimään ongelmien juurisyitä, eikä vain puuhastella seurausten kanssa? 

Timo Pöyhönen totesi twitterissä osuvasti: "4-vuotisraportti oli kirkolle herätys todellisuuteen: alle 50v sukupolvet on menetetty. Samalla voi miettiä, mitä kirkko on yrittänyt tehdä. Riparin ja toimitusten lisäksi ei ole juuri evankelioitu ja kokoava toiminta on päästetty rapakuntoon. Mihin 20t työntekijän aika meni?"

Tutkimuksen julkaisijan, Kirkon tutkimuskeskuksen johtajan Kimmo Ketolan mukaan elämme nyt Suomessa merkittävää murroskautta, jossa kristinuskon asema tulee muuttumaan rajusti. Sen merkitys yhteiskunnassa tullee vähenemään huomattavasti Ketolan johtaman tutkimuksen mukaan. Erityisesti nuoremman sukupolven piirissä tapahtuva kehitys huolestuttaa Ketola; näyttää nimittäin siltä, että uskon tunnustaminen ja sen seuraaminen käytännössä tulee maksamaan jotain, jossain tapauksissa paljonkin.

Haluamatta ottaa mitään pois tästä varmasti ansiokkaasta tutkimuksesta, totean kuitenkin tässä tutkitun nimenomaan evl. kirkon sisäistä kehitystä neljän viimeksi kuluneen kalenterivuoden aikana. Olisi kuitenkin hyvä tutkia Jeesus-uskon tilannetta Suomessa yleisesti esim. tutkimalla syitä joidenkin uusien kristillisten yhteisöjen kasvuun. En välttämättä väitä, että lopputulos olisi ratkaisevasti erilainen suurten trendien suhteen, mutta tällainen tutkimusorientaatio antaisi varmasti paremman kokonaiskuvan kristinuskosta Suomessa v. 2020.  

Joku voisi jopa sanoa, että ehkä tilanteessa, jossa uskon tunnustaminen maksaa jotain, on omat hyvätkin puolensa. Ainakin se voisi koetella ihmisten motiiveja lähteä uskon tielle.

Mielenkiintoinen tilanne siis: toisaalta olemme "kaappiluterilainen kansa" ja toisaalta usko Jumalaan on romahtanut ja kristinusko näyttää vieraalta nuorten silmissä. Miten tästä mennään eteenpäin?

Yksi vaihtoehto on tietysti se, että hyväksytään ajatus kristinuskosta "katoavana kansanperinteenä" Suomessa, jota se jo nyt on, erityisesti eteläisessä ruuhka-Suomessa. Tässä on kuitenkin juuri se ongelma, mihin kirja kaappiluterilaisesta kansasta ymmärtääkseni viittaa, ettei ymmärretä ilmiöiden ja asioiden alkuperää ja niiden välisiä yhteyksiä. Evankelioinnin kannalta voidaan tietysti käyttää tätä suomalaista luterilaista muinaisuskoa sanoman kontekstualisoinnin välineenä ja ikään kuin kontaktipintana jatkokeskusteluille.

Toinen vaihtoehto on olla radikaali ja perustaa "paluu juurille"-liike, jossa pyritään uudelleen ottamaan käyttöön jo unohtumaisillaan olevat käsitteet, avata ja opettaa niitä maallikkokansalle ja alkaa sitä kautta kasvattaa uutta luterilaista yhtenäiskulttuuria.

Kolmas, ja mielestäni huonoin vaihtoehto on antaa härskisti uusi sisältö perinteisille termeille. Tällöin vaikkapa käsite "seksuaalisuus Jumalan lahjana" irrotettaisiin sen alkuperäisestä, raamatullisesta asiayhteydestään. Itse ajattelen tämän olevan juuri sitä anti/sijaiskristillisyyttä, josta Raamattu meitä varoittaa puhuttaessa "laittomuudesta".

Vaihtoehto 4 on luonnollisesti kaikkein vaativin ja rohkein: onko mahdollista sivuuttaa em. ajattelu ja julistaa evankeliumia ikään kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Mahtaneeko tuo onnistua? Melkoista sanoman uudelleen kontekstualisointia se joka tapauksessa kuitenkin olisi.



Thursday, October 29, 2020

Muromalainen

Kristillinen uutissivusto Seurakuntalainen uutisoi Heikki Haatajan systemaattisen teologian väitöskirjasta, joka käsittelee 1900-luvun merkittävimmän suomalaisen julistajan Urho Muroman pelastusnäkemystä. Olen nuorena miehenä (eli siis joskus 1970-luvulla) lukenut lähes tulkoon koko Muroman kirjallisen tuotannon, opiskellut reilut kolme vuotta hänen perustamassaan opinahjossa Kauniaisissa ja ollut nuoruudessani muutenkin hänen perustamansa uuspietistisen herätysliikkeen vaikutuspiirissä. Siispä luin artikkelin suurella mielenkiinnolla. 

Haatajan mukaan Muroman pelastus- ja pyhitysnäkemys ei ole kovin luterilainen. Muroman mukaan kukaan ei esimerkiksi joudu kadotukseen perisynnin takia. Muistan jo tuolloin kultaisella 70-luvulla kuulleeni kauniaislaisen Muroma-tradition narratiiveja siitä, miten jo niinkin aikaisin kuin 50- ja 60-lukujen vaihteessa jotkut nuorehkot luterilaiset teologit kritisoivat Muromaa siitä, että hän ujuttaa sisään evl. kirkkoon anglosaksisen pyhitys- ja ratkaisukristillisyyden vaikutteita, jotka ovat luterilaiselle tunnustukselle vieraita. Yllättävää kyllä, nykyisin myös Muroman perustamassa viidesläisyydessä on paljon samanlaista ajattelua. Erityisesti puhdasoppiseen luterilaisuuteen päin kallellaan oleville Muroma on punainen vaate.

Haatajan väitöksen mukaan Muroma sanoutuu selvästi irti Lutherin sidotun ratkaisuvallan opista, jonka mukaan usko ja taivaaseen pääsy ovat kokonaan Jumalan tekoja. Muroman mukaan ihmisen omasta tahdonratkaisusta riippuu lopulta kaikki. Pelastuksen kannalta tärkeää ihmisen elämässä on Muroman mukaan etsikkoaika, jolloin ihminen itse valitsee joko lähteä seuraamaan Jeesusta tai sitten ei. Teologian kielellä sanottuna, "ihmisen tahto on Pyhän Hengen ohella kääntymyksen subjekti". Haatajan näkemyksen mukaan Muroman teologiassa on "tällainen synergistinen piirre". 

Muroman mukaan ihmisen tahdonratkaisu ei tietenkään ole sama asia kuin uudestisyntyminen, mutta se on ehdoton edellytys sille. Muroma näyttää siis opettaneen ihmisen vapaata tahtoa suhteessa pelastuksesta osalliseksi pääsemiseen. Tältä pohjalta Muroma myös sivaltaa luterilaista kansankirkollisuutta siitä, että "siinä pelätään panna ihminen ratkaisun eteen". Tässä on varmaan myös yksi merkittävin syy siihen, ettei viidesläisyydenkään piirissä enää ole runsaasti kääntymystarinoita.

Artikkelin luettuani (ja vanhojen viidesläisten muistijälkien samaan aikaan aktivoiduttua mielessäni) huomasin edelleen olevani hyvin muromalainen. Hänen kastenäkemystään lukuunottamatta jaan monet hänen käsityksistään pelastukseen ja uskossa kasvamiseen sekä pyhitykseen liittyen. Ehkä suurin syy siihen on ollut se, että minulla on 80-luvulta alkaen ollut riittävän suuri etäisyys siihen uskonnolliseen liikehdintään nähden, jota joskus kutsuttiin viidesläisyydeksi ja muromalaisuudeksi. 

Joitain vuosia sitten Perussanoma julkaisi rovasti Olavi Peltolan toimittaman kirjan Pelastuksen perustus, joka sisältää kokoelman Muroman hartaus- ja opetuskirjoituksia vuosikymmenien varrelta. Kritisoin jo tuolloin  sitä, että tuo kokoelma ei itse asiassa edusta Muroman todellista perintöä, ajattelua ja teologiaa, vaan lähinnä sitä, millaisena se halutaan nähdä ja säilöä jälkipolville. Ajattelen edelleen näin, ja juuri tämän tähden Haatajan (entisen Suomen Raamattuopiston työntekijän) kaltaisten teologien tutkimukset tuntuvat tänä päivänä tuovan kaikuja menneisyydestä. Kuten jo edellä sanoin, niin ehkä tämä alkuperäisestä näystä etääntyminen myös selittää nykyisten kääntymysten vähyyden?  



Sunday, October 18, 2020

Maantiekartta lopun aikoihin

Koronaviruksen kaltaisten ihmisten elämään voimakkaasti vaikuttavien mullistusten yhteydessä on todettu ihmisten kiinnostuksen lopun aikoja ja Jeesuksen toista tulemusta kohtaan lisääntyneen huimasti. Niinpä on hyvä noudattaa profeetta Habakukille annettua neuvoa ja piirtää näky selvästi tauluihin, niin että sen voi juostessakin lukea.

David Pawson puhuu jossain kirjassaan "panmillenialistisesta" näkemyksestä, mitä tulee lopun aikojen aikajanoihin ja kaavailuihin. (Engl. pan out, sujua, lutviutua.) Eli mikä tahansa onkaan näkemyksemme Kristuksen takaisin paluun ajankohdasta ja muista eskatologisista seikoista, niin Jumala tulee viemään oman pelastussuunnitelmansa läpi ja loppuun asti täydellisesti, oli meidän oma näkemyksemme mikä tahansa (tai kiivailimme me niistä kuinka paljon hyvänsä). 

Tällä kaikella ei ole suurtakaan merkitystä sen rinnalla, että meillä on oikea näkemys Kristuksesta ja Hänen sovitustyöstään. Jos Herra tulee takaisin  ja noutaa minut taivaaseen ennen kuin koen luonnollisen kuoleman, niin henkeni sanoo: "Amen. Tule Herra Jeesus!" Jos taas näin ei käy, niin tunnustan Jeesuksen herruuden oman maanpäällisen elämäni päättymisen ja kuolemani ajan ja paikan suhteen.

Siinäpä oiva eskatologinen maantiekartta itselleni.


Monday, September 28, 2020

Hajamietteitä

Eräs selvimpiä merkkejä maailman ja aikojen muuttumisesta on minulle itselleni se, mitä on tapahtunut viimeisten kahdenkymmenvuoden aikana ihmisten ajattelussa. Kukaan ei olisi tämän vuosituhannen alussa osannut ennakoida sitä valtavaa muutosta seksuaalimoraalin alueella, mitä suomalaisessa mielenmaisemassa ja ajattelutavassa, mutta ennen kaikkea arvoissa, on tapahtunut. Moni ei sitä uskoisi todeksi vieläkään. Toiset taas joko ovat hiljaa, kuvainnollisesti puhuen hartiat kyyryssä, mikä ehkä kuvaa hyvin myös sitä hengellisyyttä, joka tuolloin ottaa sijansa ihmisessä. Toiset taas mukautuvat siihen ajatteluun ja niihin arvoihin, joita meille markkinoidaan valtavirtana, jopa Jumalan tahtona. Kovin harva näyttää arkikiireidensä keskellä huomaavan sitä, että keisarilla ei itse asiassa ole alastomuutensa suojana rihmankiertämääkään.

Vielä kaksikymmentä vuotta sitten, kun joku tunnustautui karismaattiseksi kristityksi, saatoit olla varma, että tämä henkilö myös omasi tietyn kristillisyydennäkemyksen, johon kuului näkemys ihmisen syntisyydestä, uudestisyntymisen välttämättömyydestä ja raamatullisen etiikan velvoittavuudesta ja kristillisen moraalin arvoista, jotka nykyään sivuutetaan toisarvoisina.

Nykyään et enää voi olla niin varma.

-------

Tältä pohjalta on luterilaisessa valtakirkossa syntynyt tilanne - tai itse asiassa jo pidempään vallinnut tilanne on vain tullut entistä näkyvämmäksi - jossa osa kirkkoon kuuluvista, uskoaan tunnustavista kristityistä onkin joutunut uskonnollisen vähemmistön asemaan omassa kirkossaan. 

Jokainen ymmärtää, että on eri asia olla uskonnollinen (tai jokin muu) vähemmistö sekulaarissa yhteiskunnassa, kuin olla uskonnollinen vähemmistö omassa kirkossaan tai seurakunnassaan.

-------

Tämä on saanut minut pohtimaan, miksi edelleen on tärkeää seisoa Raamatun sanan perustalla?

Vielä enemmän nykyinen tilanteemme on pannut minut miettimään, miten se nyt olisi tehtävä ja miten se ilmenee käytännössä?

-------

En kiellä sitä, etteikö tämä kaikki saa minut myös miettimään tuomiota sillä perusteella, kuin mitä Paavali (evl. kirkossa niin hyvin tunnetussa) Roomalaiskirjeen 1. luvussa sen kuvaa. (Ks. jakeesta 18 luvun loppuun.) Siinä nimittäin Paavali kolme kertaa toistaa johtopäätöksensä siitä, mitä seuraa kun ihminen pitää totuutta vääryyden vallassa. Jumala jättää tällaisen, niin yksilön kuin yhteisönkin, oman onnensa nojaan, nauttimaan itse hankkimastaan hedelmästä.

Jumalan puhumattomuus on karmaiseva asia.

-------

Jumala on siis, paitsi hyvä, niin myös pyhä. Kunnioita Häntä sellaisena ja anna sen näkyä suhteissasi muihin ihmisiin nöyryytenä. 

-------

Hurskaalla kristityllä on helposti kaksi väärää tapaa suhtautua Jumalan parantavaan ja vapauttavaan työhön omassa elämässään.

Ensimmäinen on ongelmien ja kipukohtien ulkoistaminen periaatteela "kaverin puolesta kyselen".

Toinen on samojen seikkojen ammatillistaminen (liittyen armolhjojen käyttöön, palvelutyöhön ja kutsumukseen): "Tästäpä saankin oivaa erikoisosaamista hengellisen palvelutyön työkalupakkiini".

Kokemuksesta voin sanoa, että kannattaa aina lähestyä asiaa oma parantuminen edellä.  


 

Thursday, August 06, 2020

Millaisen muodon Hän meissä saa?

Muistan 1990-luvulla olleeni hyvin innostunut postmodernismista ilmiönä. Erityisesti sen vaikutus länsimaiseen ajatteluun, arvoihin ja sitä kautta myös uskontoon suorastaan polttelivat minua. Ilmassa oli suurten muutosten tuntua. Historiallisesti olimme juuri eläneet vaiheen, jossa kylmä sota oli päättynyt, toisen maailmansodan jälkeinen blokkiajattelu menettänyt merkityksensä ja siirtyminen uudenlaiseen maailmanjärjestykseen oli aistittavissa.

Puhuttiin kulttuuristen mannerlaattojen liikkumisesta. Yhteiskunnallista elämää ajatellen monien olemassaolevien rakenteiden ja itsestäänselvinä pidettyjen instituutioiden nähtiin olevan murtumassa. Uskonnollista elämää ajatellen – puhuttaessa kirkoista, seurakunnallisesta elämästä ja teologiasta – muutos oli käsinkosketeltevaa.

Ehkä eniten minua kuitenkin kiinnosti kysymys: mitä tulee tilalle? Millaista on se uusi, jonka nimeen vannottiin ja jonka jopa oikeutetusti nähtiin syrjäyttävän vanha? Jos vanha aikakausi, paradigma olikin vaihtumassa, niin mitä seuraisi tämän jälkeen? Muistan – monien kaltaisteni tavoin – hymyilleeni silloin surumielisen huvittuneesti seuratessani monien traditionalistien vastaan pyristelemistä ja takertumista vanhaan.

Moni kristitty ajatteli jo tuolloin edessä olevan kristinuskon totaalinen loppu länsimaissa. Tämän kristinuskon (Christendom) valtakauden päättymisen nähtiin merkitsevän ennustetun ”laittomuuden” ajan alkua. Näyttihän edessä olevan kristinuskon (sellaisena kuin se länsimaissa konstantinolaisen paradigman mukaisesti oltiin totuttu näkemään) ammoisen valta-aseman murtuminen, historiallisten tunnustuskuntien rapistuminen ja niille lakisääteisesti kuuluneiden privilegioiden kyseenalaistaminen.

Itse ajattelin jo tuolloin kyseessä olevan enemmänkin siitä, että kristinuskon yksi historiallinen muoto oli tulossa tiensä päähän sellaisena kuin sitä oli historiallisten tunnustuskuntien piirissä vuosisatojen ajan harjoitettu. Kyse olisi siis vain uskonnon harjoittamisen ulkonaisen muodon muuttumisesta. Raamatullinen Jeesus-usko elää ja voi edelleenkin hyvin siellä, missä ikinä ihmisten sydämet olisivat avoimet sen sanomalle, evankeliumille.

Niinpä kysymys siitä, mitä tämän murroksen jälkeen seuraa, on edelleen mitä ajankohtaisin: millaisen kulttuurisen muodon Jeesus-usko ottaisi modernin jälkeisessä tilanteessa? Omien havaintojeni perusteella monia muutoksia on tapahtunut, eikä niitä voi kylmästi jakaa vain hyviin ja pahoihin. Muutosten edessä kristillinen teologia on osoittanut muutoshakuisuutensa, historialliset tunnustuskunnat järkkymättömyytensä ja niiden ulkopuolella lisääntyvässä määrin esiintyvä kristillisyys opportunistisuutensa ja ennakkoluulottomuutensa.

Omassa elämässäni olen tuon alussa mainitsemani 90-luvun jälkeen käynyt läpi monenlaisia prosesseja tähän liittyen; seurannut kutsumustani irtisanoutumalla turvallisesta kunnallisesta virasta, luopunut (yhtä lailla kutsumustani seuraten) hyvin alkaneesta pastorin uraputkesta, pyrkinyt tekemään pioneerityötä uudentyyppisen seurakunnallisen elämän synnyttämiseksi päätyen leppoisaksi eläkeläiseksi, jolla on monipuolinen teologinen ym. koulutus ja joka haluaa olla saatavilla oleva resurssi nuoremmille. (Tämä oli blogihistoriani kenties pisin lause, jolla pyrin tuomaan esille sitä, että en puhu näistä asioista ulkokohtaisesti, vaan minulla on ns. ”multaa kynsien alla”.)

Ehkä suurin yllätys kuitenkin on ollut se, että postmoderni jälkikristillisyys ei täyttänytkään sille asetettuja toiveita. Missionaalisesti puhuen, konstantinolaisen paradigman murtumista ei seurannutkaan puhtoinen ja neitseellinen esikristillinen maaperä, jonka piirissä evankeliumi otettaisiin uteliaasti, jopa ennakkoluulottomasti vastaan. Pahimmat kyynikot voisivat tässä kohtaa sanoa, että ”voi, miten sinisilmäisiä sitä ollaan oltu!” tai ”hassua, miten helposti ihmistä voidaankaan jymäyttää!”. No, kieltämättä olen joskus itsekin tuntenut samalla tavoin.

Nyt, erityisesti viime aikaisten havaintojeni perusteella, näyttää kuitenkin siltä, että jälkikristillisyyttä ei seurannutkaan ”tabula rasa”-esikristillisyys, vaan laskelmoivan kylmä ja kova antikristillisyys. Kyse ei olekaan ollut kristinuskon kirjojen hylkäämisestä tai polttamisesta (vaikka sitäkin on ollut), vaan enemmänkin niiden tietoisesta uudelleen, alkuperäistä sanomaa ajatellen harhaanjohtavasti kirjoittamisesta. Kuka haluaisi heittää romukoppaan hyvin palvelleen kristinuskonnon, kun se voidaan kätevästi sorvata oman mielensä mukaiseksi yleiseksi hyväksi kansalaisuskonnollisuudeksi. Antikristushan onkin anti-sijais-kristus ja siitähän länsimaisessa valistuksen jälkeisessä humanismissa perimmältään on kysymys, ihmisen määrittämisestä kaiken mitaksi ja jopa korottamisesta jumalaksi.

Tässä uudenlaisessa lähetystilanteessa kysymys siitä, millaisen kulttuurisen muodon raamatullinen usko Jeesukseen ottaa, osoittautuu ennakoitua paljon vaikeammaksi. Esimerkiksi valtiovalta ei näyttäydykään uskonnollisesti puhuen neutraalina tai (edesmenneen Neuvostoliiton tavoin) ateistisena, putkiaivoisena uskonnonvastaisena toimijana, vaan sillä yllättäen onkin oma, tietoinen uskonnollinen agendansa. Uudessa lähetystilanteessa vallitseekin uskonnollinen sekamelska, jossa aiemmin kristillisinä pidetyt (ja edelleenkin sellaisina esiintyvät) instituutiot suhtautuvat sinuun varauksella, jopa vihamielisesti.

Aiemmin jotkut kristinuskon muuttunutta tilannetta länsimaissa peilanneet teologit puhuivat kristillisen kirkon tarpeesta muuttua lännessä aidosti Kristuksen ristiä kantavaksi yhteisöksi. Kun samaan aikaan toiset, samaan nimeen vannovat yhteisöt eivät haluakaan ottaa ristiään kannettavaksi, niin kysymys siitä, millaisen muodon Kristus kaiken muotoisessa ”post”-tilanteessa ottaa omiensa joukossa osoittautuu paljon oletettua haasteellisemmaksi.

 

 

 

Tuesday, August 04, 2020

Mietteitä Danielista

Viime keväänä aloimme tutkimaan omassa raamiksessamme Danielin kirjaa. Olimme juuri lopettaneet vuoden kestävän tutkimusmatkan Ilmestyskirjaan ja tuntui enemmän kuin luontevalta siirtyä Danielin kirjan pariin. Raamiksemme idea on käydä läpi Raamatun kirjoja systemaattisesti ja isompaa kuvaa hahmottaen. Useammin kuin kerran olemme todenneet seurakunnissa olevan nykypäivänä tarjolla monenlaista muuta opetusta, mutta ei raamattuopetusta. Tämä "muu" opetus voi olla sinänsä ihan hyvää liittyen monenlaisiin ihmiselämän ja -mielen koukeroihin, mutta on myös tärkeää löytää Jumalan sanan ilmoituksesta rouheita omaan ajatteluun, valoa omaan aikaamme ja suuntaviivoja siitä eteenpäin.

Danielin kirja on monella tapaa hyvin mielenkiintoinen, sijoittuen äärimmäisen traumaattiseen kohtaan Israelin historiassa. Yhteinen, maata järisyttävä sukupolvikokemus koko Danielin ikäluokalle oli Jerusalemin tuho. Seuraavan sukupolven haasteena oli selviytyä aivan uudenlaisessa elämäntilanteessa pakkosiirtolaisuudessa. Profeetallisesti kirja on eräs vavahduttavimpia koko Raamatussa. Se luo pohjaa koko sille ilmestystietoisuudelle, joka tulee vastaamme Uudessa testamentissa, alkaen Jeesuksen apokalypsiksestä, siirtyen Paavalin eskatologiaan ja huipentuen Ilmestyskirjaan.


Danielin oma henkilökuva on myös mielenkiintoinen ja antaa syvällistä ymmärrystä profeetallisen näkijän ja vaikuttajan elämään.

Daniel oli ylhäistä sukua, joka tuotiin nuorena poikana Nebukadnessarin hoviin koulutettavaksi. Hän palveli korkeana virkamiehenä sekä Babylonian että Meedo-Persian hovissa 70 vuoden ajan. Nykykielellä sanottuna Daniel siis palveli oman aikansa suurvaltaa, joka omasi aggressiivisen militaristisia, petomaisen totalitaristisia, jopa antikristillisiä piirteitä. Danielin tilannetta voidaan hyvin verrata Egyptin faaraon hovissa palvelleeseen Joosefiin, kuningatar Esteriin Persian hovissa ja Nehemiaan, Persian kuninkaan juomalaskija. Yhteinen tekijä näille jokaiselle oli heidän korkea asemansa oman aikansa suurvallan hallinnossa. Yhteenvetona voimme sanoa, että tällaista on Jumalan toiminta historiassa.


Sanomattakin oli selvää, että Daniel joutui monenlaisiin koetuksiin uskonsa tähden. Heti uransa alkuvaiheessa, tarkemmin sanottuna koulutusvaiheessa eteen tuli moraalinen testi, joka liittyi mukautumiseen yleiseen valtavirtaan. (1:5-6) Tätä seurasi selkeä sydämen päätös menetellä sen mukaan, minkä hän koki oikeaksi. (1:8-9)

Tätä seurasi hänen identiteettiinsä liittyvä testi. (1:7) Danielin vahvuutena oli hänen uskonsa ja sen mukaiset teot läpi elämän (vrt. esim. Dan. 6.). Tämä perustui hänen ehdottomaan luottamukseensa Jumalan yliluonnolliseen apuun. (2:13 alk.)

Daniel oli hyvin kutsumustietoinen ihminen. Hänellä oli vahva profeetallinen kutsu, mikä käy ilmi jo hänen elämänsä alkuvaiheissa. Se myös näkyy hänen elämänsä loppuun asti eräänlaisena pyhänä läpäisyperiaatteena, joka leimaa kaikkea hänen toimintaansa. (Ks. 1:17-21 sekä 2:20-23 ja 27-30.)

Tähän liittyy Danielin jo varhain oppima läksy, joka näkyy siinä, miten Daniel reagoi eri asioihin ja miten hän turvautui Jumalaan. (Ks. 1:17, 20 ja 2:18-23.) Tämän kaiken kokemansa ja uskomansa Daniel myös avoimesti puhui julki Nebukadnessarille. (2:27-28, 45) Kyse on siitä, että Jumala paljastaa myös tulevaisuuteen liittyvät salaiset asiat tahtomallaan tavalla. Danielia ajatellen kyse on hänen profeetan tehtävästään. (Aam. 3:6-7, 1.Moos. 18:17)



”Valtiomiehen tehtävä on kuunnella Jumalan askelia Hänen marssiessaan läpi historian ja yrittää saada ote Hänen takinliepeestään, kun Hän kulkee ohi.”

Otto von Bismarck


Danielin näkemän ilmestyksen ydin ei kuitenkaan ole ihmisten synnyttämien supervaltojen ketjussa. Tärkeintä on nähdä viimeisenä voittava Jumalan valtakunta. (2:34-35, 44-45) Muuten näköalamme ovat toivottomia.


”Maininta, että kivi liikkui käsin koskematta, korostaa sen ehdotonta riippumattomuutta inhimillisestä vallankäytöstä. Kivi ei ole patsaan kivijalusta, vaan sen murskaaja. Maailma ei siis kehity Jumalan valtakunnaksi, vaan Jumalan valtakunta on törmäyskurssilla kaikkeen sellaiseen inhimilliseen vallankäyttöön nähden, missä ihminen on nostettu Jumalan asemaan.”

Väisänen & Ollilainen, Kristus Vanhassa testamentissa, 153


Danielin varhaisten vaiheiden ja näkyjen äärellä eteemme nousee väistämättä totalitarismin haaste ja siihen liittyvä sosiaalinen paine. (3:1-7) On mielenkiintoista nähdä, miten jo ammoisina aikoina musiikkia on käytetty manipulointivälineenä. (3:5,7,10). Tällaisessa tilanteessa meidänkin aikanamme vastakkain ovat uskollisuus Jumalalle ja urakehityksen tyssääminen, joskus jopa hengen menetys. (3:8-15) Tämän kutsumuksellisen vahvuuden juuret juontavat siihen identiteettiin liittyvään testiin, jonka Daniel kohtasi jo nuoruudessaan ja joka kuvio toistuu läpi koko kirjan. (5:17-28, 6:1-5)

Oikea identiteetti luo pohjan oikeille arvoille, joka näkyy sitten oikeina tekoina. Kun nämä merimerkit on lyöty syvään jo nuoruudessa, niillä on taipumus kestää läpi koko elämän. (3:16-18) Erilaisten Danielin ajan, alkukristillisen ajan ja myös oman aikamme pedon merkkien edessä arvoon arvaamattomaan nousee, Ilmestyskirjan sanoin, ”pyhien kärsivällisyys ja usko.” (13:9-10)


Yhteenvetona voimme kuvata piirteitä Danielista:


• Moitteettomuus työssä ja elämässä.


• Hengellinen orientaatio kaikessa mitä hän teki.


• Rukous ja kiitos henkilökohtaisen elämän peruspilareina.


• Rauhallinen luottamus Jumalaan kaikissa vaiheissa.


• Läpinäkyvyys alusta asti suhteessa ystäviin, työtovereihin, vastustajiin ja koko ulkopuoliseen maailmaan.


• Hedelmän kantaminen, mikä näkyy hänen vaikutuksessaan ystäviinsä, mutta myös niihin johtomiehiin, joita hän palveli.


Profeetan kutsumusta ajatellen Danielin henkilöhistoria opettaa meille myös sen, että profeetan tulee olla vapaa taloudellisesta painostuksesta. Niin kutsumusta kuin sananvapauttakin on varjeltava mustasukkaisesti.



Wednesday, June 17, 2020

Mikä loppujen lopuksi on tärkeintä...?

Nykyisin puhutaan paljon näyistä ja ilmestyksistä. Ilma on sakeana salaista tietoa salaisista hankkeista ja teorioita maailman valloituksesta. Ja niin edelleen. Näyttää siltä, että tällainen aktivoituu enemmän tällaisina aikoina, joita nyt elämme. Koronavirus on aktivoinut myös apokalyptiikan. 

Muistan kiinnittäneeni huomiota J.R.R. Tolkienin kuuluisassa trilogiassa Taru Sormusten Herrasta sen esittämiin sankarihahmoihin, hobbitteihin. Nämä "puolituiset" olivat kaikkien sotasankarien ja samoojien ohella Tolkienin sankarihahmoja. Itse asiassa juuri heidän osoittamansa sankaruus, sinnikkyys ja urheus, jopa epätoivon hetkellä esiin puskeva itsepintainen rohkeus oli ratkaiseva tekijä voiton saamisessa pimeyden voimista. 

No millaisia hahmoja nuo hobbitit sitten muutoin olivat? Tavallisia laiskanpulskeita maajusseja, jotka rakastivat hauskanpitoa, hyvää ruokaa ja leppoisaa elämää luonnon rauhassa. Millaisen elämäntavan ja millaiset arvot Tolkien siis asettaakaan korkeaan asemaan, ihannoitaviksi? Tolkien itse asiassa kuvaa noilla (kaikkea muuta kuin hovi- tai edes salonkikelpoisilla) tyypeillä perienglantilaista keskiluokkaista maaseutuasujaa. 

Mitä jos mekin - kaiken kiireen, paineiden ja kiivaan elämänrytmin sijaan - asettaisimmekin tavallisen elämän kaikkine arkipäiväisine tarpeine ja tehtävineen korkeammalle jalustalle kuin missä se tähän asti on ollut? Eikö se hieman tasaannuttaisi höyryjä ja jopa tervehdyttäisi meitä nykypäivän koronaeskatologian keskellä?

Profeetta Miika vastaa osuvasti Jumalan eteen tuloa miettivälle ihmiselle: "Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä on hyvää. Mitä muuta Herra sinulta vaatii, kuin että teet sitä, mikä on oikein, rakastat laupeutta ja vaellat nöyrästi Jumalan edessä?" (6:8) Ihmiselämän normaalit tehtävät ja luonnolliset vastuut ovat niitä asioita, joissa Herra ensimmäisenä kysyy meidän uskollisuuttamme.

Paavalin ensimmäinen meille säilynyt kirje osoitettiin alun perin Tessalonikan seurakunnalle, jossa vallitsi tihentynyt eskatologisen odotuksen ilmapiiri. Näin jopa siinä määrin, että jotkut alkoivat laiminlyödä omia arkipäiväisiä velvollisuuksiaan Herran tulemuksen odottamisen takia. Näille höyrypäille Paavali kirjoittaa: "Pitäkää kunnia-asiananne, että elätte hiljaisuudessa, toimitatte omia tehtäviänne ja teette työtä omilla käsillänne, niin kuin olemme teitä käskeneet." (4:11)

Muistan huvittuneena kiinnittäneeni joskus huomiota erään englanninkielisen raamatunkäännöksen ilmaisuun "...mind your own business..." tuossa jakeessa. 

Jeesus opetti opetuslapsilleen "Isä meidän"-rukouksen, johon sisältyvät kaikki ihmiselämän tärkeät asiat. (Matt. 6:9-13) Hän kehotti meitä rukoilemaan ensinnäkin "jokapäiväisen leipämme" puolesta. Tähän liittyen Hän myöhemmin varoittaa kuulijoitaan syyllistymästä mammonan palvelemiseen eli rahan perässä juoksemiseen. (6:19-21) 

Sitten Hän kehottaa meitä pyytämään Taivaalliselta Isältä syntejämme anteeksi "niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet". Välittömästi rukouksen opettamisen jälkeen Jeesus vetää yhteen oleellisen: "Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin myös teidän Taivaallinen Isänne antaa teille anteeksi." Ja sama asia toisin päin, niin kovalta kuin se kuulostaakin; mikäli me emme anna anteeksi meitä vastaan rikkoneille, ei meidän Taivaallinen Isämmekään anna meille anteeksi. (6:14-15)

Tämä on kaukana kaikesta uskonnollisesta fraseologiasta. Tämä on jääkylmää ja teräksen kovaa hengellistä realismia. Anteeksiantamattomuus tuhoaa ihmisen sisältä päin. Se on kuin myrkkyä, jota ihminen ottaa, toiveena, että se vahingoittaisi muita. Niin ei kuitenkaan käy, vaan katkeruus, kaunaisuus ja anteeksiantamattomuus myrkyttävät minun mieleni. Sama asia toisin päin: anteeksiantaminen on se Jumalan yleisavain, jolla Hän kykenee avaamaan kovimmatkin lukot ihmisen elämässä. Se on tie vapautumiseen, parantumiseen ja muiden rakastamiseen.

Mieti siis Jumalan edessä, kenelle Sinun pitäisi antaa anteeksi tai keneltä Sinun olisi syytä pyytää anteeksi. Sovinto on aina Jumalan mieleen. Tiedän omasta kokemuksestani anteeksiantamisen olevan joskus hyvin vaikeata, jopa tuskallista, mutta voimme aina pyytää siihen voimaa Herralta. Hän osaa käsitellä omaa kipuamme ja ymmärtää vaikeuttamme tässä asiassa. Mutta on tärkeää tunnustaa ja ikään kuin puhua auki nämä tunteet ja kokemukset Jumalan edessä. Usein se on hyvä tehdä rukouksessa yhdessä jonkun toisen kanssa.