Monday, August 14, 2017

Kulttuuri vai uudistus?

Loppukesän ehdottomiin lukuelämyksiin on kuulunut Neil Colen v. 2011 ilmestynyt Journeys To Significance. Kirja on tutkimusmatka Paavalin elämään ja hänen kasvuunsa hengellisenä johtajana. Tiedän, ettei minun tulisi olla yllättynyt (eikä edes leikkiä sellaista), kun kehun Colen kirjoja. Ne ovat nimittäin lukemisen arvoisia. Suosittelen niitä vilpittömästi jokaiselle, joka haluaa tuulettaa pääkoppaansa ja saada haastavaa vastinetta rahoilleen.

Monet Colen esille tuomat asiat tuntuvat hyvin omakohtaisilta omasta perspektiivistäni tarkasteltuna. Yhtenä voin mainita hänen pohdiskelunsa Paavalin reilun 10 vuoden ajanjakson sujumisesta vanhoilla kotikonnuilla Tarsoksessa. Radikaalin kääntymyksen ja hyvin käyntiin lähteneen palvelutyön jälkeen seurasi pitkä ajanjakso melko lailla hiljaisuudessa. Tänä aikana Paavali todennäköisesti mietti useinkin sitä, oliko kutsumus ollut vain haihattelua vai miksi Jumala on niin hiljaa? Wolfgang Simsonia lainaten, "Tarsos on paikka, jossa näky kuolee". Jokaisella meillä on oma tarsoksemme, niin on ollut minullakin ja joskus se tekee vieläkin kipeää.


Eräs Colen kirjan helmi on sen lopussa oleva lisäkappale, joka käsittelee Jerusalemin seurakunnan tilannetta ja todellista luonnetta Jeesus-liikkeen alkuvuosina. Tässäkin kohtaa Colen ajattelu on terveellä tavalla haastavaa. Hyvin (ja jonkun mielestä liiankin) usein "takaisin alkuseurakuntaan"-ajattelun edustajat luvalla sanoen melko kritiikittömästi hehkuttavat Jerusalemin emoseurakunnan esimerkillisyyttä. Cole haastaa tämän näkemyksen ja osoittaa F.F. Bruceen tukeutuen, ettei asia ollut näin yksinkertainen.

Cole siteeraa Brucea, jonka mukaan Jerusalemin alkuseurakunnan ongelmat voidaan tiivistää neljään kohtaan, jotka ovat kulttuurinen yhdenmukaistuminen, "turvallisuus ensin"-mentaliteetti, lakihenkisyys ja muut ulkopuolelle sulkeva ajattelu. Cole lisää tähän keskitetyn ja hierarkkisen johtamisjärjestelmän, joka melko nopeasti kahlitsi koko yhteisön toimintaa. Lisäksi Jerusalemin alkuseurakunta toivotti uskoon tulleet papit muitta mutkitta tervetulleiksi yhteyteensä. Colen mukaan tässä ei ole sinänsä mitään pahaa. Käytännössä se kuitenkin johti tilanteeseen, jossa juutalainen lakiuskonnollisuus valtasi entistä enemmän alaa seurakunnan sisällä.

Brucenkin mainitsemaan eksklusivismiin kuului myös se, etteivät Jerusalemin uskovat olleet mitenkään hyväksyviä muista etnisistä ryhmistä yhteyteensä pyrkiviä ihmisiä kohtaan. Myöhemmin Antiokian seurakunnassa tämä problematiikka oli voitettu, mikä johti sekä seurakunnan räjähdysmäiseen kasvuun että sen ilmiön syntymiseen, mitä myöhemmin kutsuttiin maailmanlähetykseksi. Eräs tämän sisäänpäin kääntymisen seuraus oli myös se tilanne, että niiden juutalaisten joukossa, jotka  tavoittelivat Paavalia helluntaijuhlilla ottaakseen tämän hengiltä, oli hyvin todennäköisesti myös Jerusalemin kristillisen seurakunnan uskovia jäseniä.

Cole ottaa aiempien teostensa tavoin (esim. Church 3.0) esille myös Apostolien tekojen 8. luvun alussa esitetyn tilanteen, jossa Sauluksen (myöh. Paavali) käynnistämien vainojen seurauksena paljon uskovia pakeni ympäri tuon aikaista Juudeaa ja Samariaa. Tämä tilanne poiki kuitenkin sen, että evankeliumia julistettiin maantieteellisesti aiempaa laajemmalla alueella. Cole kiinnittää, aivan oikein, huomiota siihen mielenkiintoiseen seikkaan, että kaikki muut lähtivät, paitsi lähetetyt (eli apostolit). He nimittäin jäivät Luukkaan mukaan Jerusalemiin. Tämä oli eräs ilmentymä Jerusalemin muuten niin maineikkaan seurakunnan pysähtyneisyydestä. Aikaa myöten em. seikoista tuli myös syitä tähän vallitsevaan ja pahentuvaan olotilaan.

On pelottavaa ajatella samanlaisia ilmentymiä omassa ajassamme ja maassamme. Armas isänmaamme alkaa kohta olla pullollaan erilaisissa seminaareissa, yhteyspäivillä ja konferensseissa koulutettuja ja varustettuja hengellisen työn moniosaajia, jotka eivät kuitenkaan koskaan uskaltaudu johonkin sellaiseen uuteen, johon Herra heitä haluaisi johtaa. Tämän takia hengellinen tilanteemme maassamme seisoo paikallaan. Kuka kantaa huolta ulkopuolisten opetuslapseuttamisesta?

Kristillinen toiminta on vain perinteisen länsimaisen kulttuuriperinteen säilyttämistä. Kristillisten arvojen säilymisen ainoana vaihtoehtona nähdään kynsin hampain tästä kulttuurikristillisyydestä ja sen mukanaan tuomista tavoista kiinnipitämistä. Apologiakin uhkaa muuttua tällöin jonkinlaiseksi "joulupukki"-apologiaksi, jossa tärkeintä on vain hinnalla millä hyvänsä pyrkiä oikeuttamaan kaikki vanhat kristillisinä pidetyt traditiot.

Joku voi kysyä - ja tiedän monia, jotka kysyvätkin - että mitäs pahaa tässä nyt sitten on? Siinä on se paha - ja itse asiassa kaiken pahan alku ja juuri, kun puhutaan hengellisestä elämästä! - että kun tämä kristilliseksi puheeksi ja toiminnaksi naamioitu kulttuuritaistelu tehdään ilman pienintäkään toivoa, halua tai yritystä hengellisestä uudistumisesta, se on kaikki turhaa, jopa haitallista aina kuoleman vaaraan asti.

Hengellisellä uudistamisella tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että Pyhä Henki saa vallata meidät käyttöönsä uudessa kulttuurisessa tilanteessa kertomaan evankeliumi elävällä ja tuoreella tavalla. Sinun ja minun on itse ensin elettävä se todeksi ja antauduttava Pyhän Hengen herruuden alle, Hänen käyttöönsä ja tehtävä yhteistyötä Hänen kanssaan. Toivomme ei ole perinteissä eikä vanhan säilyttämisessä, vaan Pyhässä Hengessä, joka on annettu meille voimaksi ja puolustajaksi. Vain Hän kykenee toimimaan suvereenilla tavalla kulloisessakin tilanteessa.



Wednesday, June 28, 2017

Sipulin kuorimista



Olen viime aikoina miettinyt paljon Jumalan valtakunnan kulttuuria. Millaista se on luonteeltaan ja miten se ilmenee käytännössä? Kun puhun tästä, tarkoitanko sillä amerikkalaista kristillistä genreä, suomalaista uskonnollisuutta tai yleensä länsimaista evankelikaalia valtavirtaa? Voi olla, että ainakin niissä piireissä, joissa itse liikun, se näyttäytyy pääasiassa viime mainitun kaltaisena. Se voi näyttää mainstreamilta, mutta tosiasia kuitenkin on, että kristinusko menee eteenpäin voimalla jossain aivan muualla kuin perinteisesti kristityissä länsimaissa. Hyvä kysymys onkin, mitä opittavaa meillä voisi olla vaikkapa aasialaisten kristittyjen kulttuurista? Länsimaisen kristillisyyden kulttuuri-imperialismin aika taitaa olla auttamattomasti ohi. Vai onko?

Samaan aikaan on mielenkiintoista huomata, miten jokaisen etnisen ryhmän ja jokaisen olemassa olevan kulttuurin keskellä Pyhä Henki voi ottaa oman kaltaisena muodon ja kykenee kommunikoimaan evankeliumin ymmärrettävällä tavalla sen piirissä eläville ihmisille. Kyse voi olla kielestä ja kulttuurista etnisin perustein tai sitten jonkin alakulttuurisen tyylin sisällä elävistä ihmisistä. Meille ihmisille sekä oman postmodernin aikamme kulttuurinen pirstoutuneisuus että globalisaation kiihtyminen voi asettaa haasteita, mutta ei Jumalalle itselleen, joka on kaiken Luoja.

Mutta on niin helppoa miettiä asioita tällaisella laajemmalla ja jopa korkeammalla tasolla, kuin puhua siitä, mitä Jumala tekee juuri minun sydämessäni.

-------



Olen viimeiset viikot elänyt tiiviissä kristillisessä yhteydessä, jossa ajatus Kristuksen ruumiin jäsenyydestä on saanut uudenlaista syvyyttä. On mielenkiintoista huomata, miten Paavali ilmestys seurakunnasta Kristuksen ruumiina saa hänen teksteissään uusia sävyjä ajan kuluessa. 1.Kor. 12. luvussa hän puhuu meistä uskovina Kristuksen ruumiin jäseninä. Room. 12. luvussa hän sitten syventää tätä näkyään toteamalla, että olemme jokainen myös toinen toistemme jäseniä.

On hienoa ja tavallaan helppoa olla Kristuksen ruumiin jäsen, mutta entä jos pitääkin olla jäsenenä, jollekin sellaiselle ihmiselle, joka on joskus vähän vaikea? Ruumiin jäsenenä oleminen voi tarkoittaa jonkun kohdalla auttavan käden antamista, kuuntelemista tai rohkaisua. Tällaista on elämä seurakunnassa, joka on enemmän kuin vain käydä jossain tilaisuuksissa. Seurakunnassa on kysymys opettelemisesta elämään saman ruumiin jäseninä. Kyse on elävästä organismista, ei organisaation mekaanisena osana toimimisesta.

Kuitenkin tällainenkin teologinen pohdinta on niin helppoa verrattuna siihen, että jaamme elämme syviä asioita toistemme kanssa.

-------



Olen viime aikoina kuunnellut usein kanadalaisen Daniel Lanoisin laulua The Maker, jossa hän kuvaa ihmisen kokemusta Jumalan etsinnästä. Laulun alussa on kuvattu tilanne, jossa ihminen kokee olevansa muukalainen ja vieras Luojansa silmissä. Hän kertoo seisovansa kädet levällään, kieroutuneen mielensä ajamana, eikä kykene näkemään eteensä silmissään olevan sumun takia, eikä tuntemaan mitään elämässään olevan pelon takia. Hänen ruumiinsakin tuntuu hänestä itsestään koukistuneelta ja murtuneelta. Sitten hän näkee jostain kauempaa hän näkee lähestyvän valon ja Johannes Kastajan, joka kävelee häntä kohti Luojan kanssa. Laulun lopulla hän kokee, ettei hän enää olekaan muukalainen tai vieras Luojansa käsissä.

Laulu on tullut minulle, parin muun laulun ohella, hyvin rakkaaksi näinä viikkoina. Siinä on hyvin puettu sanoiksi ihmisen uskonnollinen etsintä. On kuitenkin helpompaa lainata toisten tekstejä, (vaikka ne tuntuisivat kuinka omakohtaisilta), kuin itse jakaa omaa elämäänsä muiden kanssa.

----



Ihmisen on hyvä ymmärtää oman käyttäytymisensä syitä. Syyt, miksi hän joissain sosiaalisissa tilanteissa käyttäytyy tavalla, jota hän ei itsekään ymmärrä tai tunnista omakseen, johtuvat usein hänen sisällään olevasta rikkinäisyydestä ja haavoittumisista. Nämä taas saattavat johtua lapsuuden ja nuoruuden hylätyksi tulemisen tai muista yhtä traumaattisista kokemuksista. Seurauksena on vaikeuksia tavoittaa omia tunteitaan ja kykenemättömyyttä ilmaista niitä muille aidosti.

Kuitenkaan Jumala ei ole luonut ketään tällaiseksi, vaan se Jumalan kuva, mikä meissä on, on tarkoitettu olemaan aivan toisenlainen; avoin, välittävä, lämmin ja rakastava. Ihmiselle on muodostunut kokemustensa perusteella vääristynyt kuva Jumalasta, minkä seurauksena hänellä on vääristynyt kuva myös itsestään ihmisenä. Tässä vaiheessa voi jo alkaa näyttämään siltä, että nyt ollaan lähdetty matkan toiselle taipaleelle, jossa opetellaan elämään vahvoina uskossa. Tällaiseen prosessiin tarvitaan oman elämänsä sipulin kuorimista.

----



"Aseta itsesi kaikessa hyvien tekojen esikuvaksi, olkoon opetuksesi puhdasta ja arvokasta ja puheesi tervettä ja moitteetonta, että vastustaja häpeäisi, kun hänellä ei ole meistä mitään pahaa sanottavana." (Tiit. 2:7-8, 15)

Tuntuu siltä, kuin viime aikoina olisi ollut sisäinen kehotus lukea pastoraalikirjeitä ikään kuin ne olisivat kirjoitetut henkilökohtaisesti juuri minulle. Niissä puhutaan Pyhän Hengen kurinalaisuudessa ja johdossa päivittäin ja hetkittäin elämisestä, jota luulen meidän itse kunkin olevan hyvä opetella elämään todeksi. Meidän tehtävämme on seurata Jumalan tahtoa ja Pyhän Hengen johdatusta. Jos tämän jälkeen on olemassa jotain toivomuksia, odotuksia, pyyntöjä ja tarpeita, ne on hyvä jättää Hänen toimitettavikseen, Hänen ajallaan ja tavallaan. Anteeksianto niin muille kuin itselle on eräs tärkeimmistä avaimista elämämme solmuihin.





Thursday, June 15, 2017

Random settiä Englannista

Ihmisten hyväksymisessä ei ole tilaa piilotetuille agendoille. Meidän ei tule koskaan luopua hyvien ihmissuhteiden vaalimisesta joidenkin tehtävien toimittamisen takia. Jumalan näkeminen sellaisena kuin Hän todellisuudessa on, vapauttaa meidät sekä hyväksymään Jumalan rakkauden omalle kohdallemme että välittämään sitä eteenpäin muille.

Mitä haluaisin, että Jumala vielä tekisi minulle, että ymmärtäisin Hänen todella rakastavan minua? Onko vaikea antaa Jumalan rakastaa minua? Ihmisten kohdalla kun siihen näyttää aina liittyvän ajatus "vain hyvästä tyypistä"...
-------

Miten voimme käsitellä hylätyksi tulemisen tunnetta? Älä ainakaan sulje sitä piiloon sydämesi sisimpään kammioon. Suomalainen kulttuurimme on niin täynnä puhumattomuutta. Kuitenkin vain jatkuva Jumalan rakkauden kokeminen on ainoa tapa, jolla ihmisen oma henki pidetään niin käynnissä, että tällainen käsitteleminen on mahdollista.

Mistä kertoo se, että on niin vaikeaa saada kosketuksia omiin tunteisiini? Seurauksena kun näyttää olevan vain irrationaalisia reaktioita. Minun on uskallettava kohdata Totuus ja laskettava puolustukseni alas. On kuljettava niin alas, että tunteet tavoitetaan ja sitten annettava Herran hoitaa niitä. On myös oltava valmis luopumaan vanhoista tavoista ja uskomuksista. Nämä ovat usein sellaisia mielen linnakkeita, jotka voivat todella estää Herran työtä kohdallamme. Niitä on siis oltava valmis muuttamaan.
-------

Ihmisen suurimmat taistelut käydään mielen alueella, tahdon, ymmärryksen, sielun ja inhimillisen minän alueella. Jumalan valtakuntakin on nykyisessä maailmanajassa ennen kaikkea mielen valtakunta. Ihmisen omalla ajattelulla ja hänen sanoillaan on siinä suuri voima, koska ihmiselle on annettu vapaa tahto.

Oleellinen kysymys minulle itselleni on se, kykenenkö vapautumaan ja ikään kuin kasvamaan ulos sellaisista vanhoista ajattelumalleista, joista on tullut minulle uskoani estäviä tekijöitä.


Sunday, June 04, 2017

Jeesus Jumalan Poikana

Hänellä on ulkonaisesti nöyrä ja vaatimaton ulkomuoto, josta kuitenkin huokuu ulospäin jokin vaikeasti määriteltävä luontainen auktoriteetti. Tämä seikka harhauttaa edelleen monet ihmiset, mutta ei oikeanlaista etsijää. Loppupelissä tämä näet osoittautuukin koko jutun juoneksi, päämääräksi ja tarkoitukseksi, jonka kautta avautuu tie merkitykselliseen elämään ja parantumiseen jo tässä ajassa. Samalla tämä nöyrä mies osoittautuu ehdottomaksi siinä suhteessa, että Hän sulkee pois kaikki muut oletetut tiet samaan päämäärään pääsemiseksi.

Ja vielä enemmän: lopulta eräänä päivänä paljastuu asioiden todellinen luonto - Kuningasten Kuningas.



Sunday, May 28, 2017

Uusi voima

Jesajan kirjan 40. luvun lopussa on mielenkiintoinen lupaus Herran uudesta voimasta. Jumalan sanotaan siinä antavan väsyneeksi ja voimattomaksi itsensä tuntevalle ihmiselle voimaa yltäkylläisesti. Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee se, että ne, joiden voisi olettaa olevan elämänsä parhaissa voimissa, osoittautuvatkin kaikkein eniten haavoittuviksi. Nuorukaiset ovat niitä, jotka väsyvät ja nääntyvät, jotka jopa kompastuvat erilaisten taakkojen alla ja lopulta kaatuvat. Jumalan valtakunnassa kaikki ei olekaan aina niin kuin ulkonaisesti näyttää olevan. Asiat eivät määräydy perinteisten ja ulkonaisten mittapuiden mukaan, vaan ihmisen sisäinen järjestys ja hengellinen maailma ratkaisevat. Kyse ei ole jostain epäselvästä ja hämärästä new age-mystiikasta, vaan ihmisen suhteesta Jumalaan, joka on kaiken elämän todellinen lähde ja perusta.

Vastakohtana tälle esitetään ne ihmiset, jotka odottavat Herraa. Heidän sanotaan saavan uuden voiman tai oikeammin vaihtavan entisen voimansa uuteen voimaan. He jopa kohottavat siipensä kuin kotkat, vaeltavat ja juoksevat ilman väsymystä. Tämä on jotain hämmentävää ja herättää kysymyksen, miten se on mahdollista?

Salaisuus näyttää olevan Herran odottamisessa, minkä ajattelen tarkoittavan asioiden tekemistä Jumalan ajalla ja Hänen tavallaan. Joissain tapauksissa se varmasti tarkoittaa jopa luopumisesta asioiden tekemisestä ennen kuin on täysin varma Jumalan tahdosta. Ymmärrän näiden olevan joskus vaikeita kysymyksiä, jopa tapauskohtaisia ja lopulta aina ihmisen itsensä ja Jumalan välisiä ratkottavia juttuja. Tärkeintä kuitenkin on Herran odottaminen, mikä ilmentää luottamusta Häneen.


Sunday, May 21, 2017

Uskosta

Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin, usko ja epätoivo ovat usein saman asian kääntöpuolia. Kun kaikki muut vaihtoehdot on katsottu, keinot käytetty ja omat voimat kulutettu, on jäljellä vain usko. Inhimillisesti katsottuna uskominen on pohjimmiltaan hyvin epätoivoinen teko. On olemassa kuilu, jonka vain usko ylittää. Jumalan armo kyllä pelastaa meidät, mutta vain usko ottaa sen vastaan. Usko edellyttää aina proaktiivisuutta. Ajattelepa vaikka Jeesuksen vertausta tuomarista ja leskestä Luukkaan 18. luvun alussa.

Itse asiassa Jumala etsii aina uskoa. Jeesus sanoo, että kun Ihmisen Poika tulee takaisin, niin Hän etsii uskoa maan päältä. Usko on myös asia, joka mitä suurimmassa määrin ilahduttaa Jumalan Isän sydäntä. Kun ajattelet itseäsi jossain tietyssä tilanteessa, niin usko on se tekijä, joka vetää tilanteeseen mukaan Pyhän Hengen voiman. Usko vetää aina Henkeä puoleensa, ikään kuin mukaansa. Kyse ei ole meidän omasta kyvykkyydestämme tai voimastamme, vaan Pyhästä Hengestä.

Markus kertoo verenvuototautia sairastavasta naisesta, joka vain kosketti Jeesuksen vaipan tupsua ja parani. Nainen oli hyvin epätoivoinen, kun mistään ei ollut löytynyt apua. Jeesuksen paikallaolo tuntui siinä tilanteessa lähes tulkoon viimeiseltä ja ainoalta vaihtoehdolta. (Miltähän Jeesuksesta itsestään tuntuu ajatus siitä, että Hän on meille se kuuluisa "viimeinen vaihtoehto"?) Nainen kosketti ja parani. Jeesus toteaa hänelle asian todellisen luonteen, kun sanoo: "Tyttäreni, sinun uskosi on tehnyt sinut terveeksi. Mene rauhaan ja ole terve vaivastasi." (Mark. 5:34)

Aidossa raamatullisessa uskossa opetus ja ihmeet kulkevat aina yhdessä. On siis olemassa puolinaista evankeliumia ja täyttä evankeliumia - ja tämä pätee molempiin suuntiin. Kun ajattelen omaa tilannettamme länsimaisina kristittyinä, niin mieleeni nousee kysymys, mitä Kristuksen seurakunta todella tarvitsee? Entä mitä se itse todella haluaa? Viihtyykö aito usko samassa yhteydessä rahan, rakennusten ja resurssien kanssa?

Käytännön kysymys minulle itselleni (ja itse asiassa sinullekin, joka luet tämän) on, miten voin harjoittaa uskoani?





Saturday, May 13, 2017

Peilailua

Olen miettinyt millaista on ollut oma kasvuni miehuuteen ja isän mallin löytämiseen. Juureni ovat toisaalta karussa saaristolaisuudessa, toisaalta köyhässä maalaisuudessa. Molemmille näille on ollut ominaista tietynlainen ulkoapäin annettu lupa itsensä väheksymiseen ja köyhäilyyn. Elämältä ei ole ollut lupa odottaa liikoja. Olen kasvanut työväenluokkaisessa kodissa (silloin kun työväenluokka vielä oli olemassa) ja nuoruuteni mielenmaisemalle on ollut ominaista 60- ja 70-lukujen nuorisokulttuuriset tyylisuunnat, "koviskulttuurit". Kovan miehen maine on ollut arvostettua ja se piti itse hankkia. Mietin kuinka paljon ja millä tavalla kaikki tämä on vaikuttanut omaan tapaani toimia isänä ja kasvattajana, miehenä ja aviopuolisona, niin kristitty kuin olenkin.
Mietin myös kuinka paljon länsimaiselle kulttuurillemme nykyisin niin tyypillinen sukupuoliproblematiikka, kuten homoseksuaalisuus, onkaan seurausta sinänsä hyvin yksinkertaisista asioista, kuten hyväksynnän ja johonkin kuulumisen puutteesta. Orpouden henki kiinnittää katseen aina ihmiseen itseensä. Toimiessani erityisnuorisotyöntekijänä 80- ja 90-luvulla huomasin, miten monet ns. "nuoriso-ongelmat" olivatkin itse asiassa seurausta aikuisten ongelmista, kuten terveen vanhemmuuden ja oikean perhemallin (isyyden ja äitiyden) puuttumisesta. Huomaan siis, että on olemassa asioita, jotka ovat puhtaasti kulttuurisia ja sidottuja jonkin tietyn ajan ja paikan kontekstiin. Sitten on olemassa asioita, jotka ovat olemassa ikuisesti ja universaalisti päteviä lainalaisuuksia ja periaatteita, jotka nousevat Jumalan ilmoituksen pohjalta. Siitä kannattaa pitää kiinni ja peilata kulttuuriamme siihen.

On olemassa huutava, suorastaan hyytävä, puute hengelliselle vanhemmuudelle. Vain tätä kautta voimme tehdä yhteiskunnassamme tietä uudelleen terveelle vanhemmuudelle, joka ilmenee kaikilla elämänalueilla. Sen tähden kannattaa kiinnittää huomiota siihen, mitä sanotaan vanhemmuudesta, isyydestä ja äitiydestä. Ehkä Jumalan ratkaisu oman kulttuurimme tilanteessa on Johanneksen tapa toimia. Viimeisellä aterialla ollessaan Johannes painoi päänsä Jeesuksen, Mestarinsa rintaa vasten.