Tuesday, October 10, 2017

Valtakunnan periaate

   "Forgiveness is the foundational principle in God´s Kingdom for keeping and restoring freedom in the relationships that we have with each other on this earth. It is the heart of God´s relationship with us. We would have no part in God´s family if Jesus had not declared the forgiveness of God to sinful humanity as He hung on the cross. A forgiving heart towards others is the key to God´s pardon, His wholeness and His freedom in our lives."

David Cross, Soul ties, s. 46 - 47 (Sovereign World, 2006, UK).



Monday, October 02, 2017

Ikitie

Kävimme eilen vaimon kanssa katsomassa syksyn ja ilmeisesti koko vuoden suomalaisen elokuvan. Ikitie kertoo kaverista nimeltä Jussi Ketola - pasifistista, jolla joku voisi sanoa olleen paljon huonoa onnea elämässään. Ensin Lapuan liikkeen miehet kyyditsevät kommunistiksi (ja maanpetturiksi) epäilemänsä miehen Suomen ja Neuvostoliiton rajalle, jonka yli hän onnistuu haavoittuneena pakenemaan.

Sitten Ketola herää sairaalassa Neuvostoliitossa, jossa hänestä tehdään sekä sankarillinen paluumuuttaja neuvostojen ihmemaahan että amerikkalaisperäisten sosialistisen paratiisin rakentajien vakooja (jota tehtävää Ketola ei juurikaan hoitanut). Paitsi että kirja tarjoaa todenmukaisen kuvan Stalinin terrorin järjettömyydestä ja hirvittävyydestä, se avaa myös mielenkiintoisen ja (luonnollisesti ja tietoisesti) unohdetun näkökulman Amerikasta ja Kanadasta sosialismin ihanteiden perässä Neuvosto-Karjalaan muuttaneiden (usein suomensukuisten) ihmisten kohtaloihin.

Suurin painoarvo elokuvalla on kuitenkin sen kuvatessa yksityisen ihmisen omista moraalisista periaatteista ja eettisistä ihanteista kiinnipitämisen merkityksiä ja seurauksia. Elokuva nostaa kylmäävällä tavalla esille sen jännitteisen rajapinnan, joka jokaisen omilla aivoillaan ajattelevan ihmisen on kohdattava aikana, jolloin erilaiset poliittiset, sosiaaliset ja uskonnolliset ääripäät kärjistyvät. Tässä(kin) mielessä elokuva on äärimmäisen ajankohtainen. Voimme vain kuvitella, millaisia olisivat seuraukset maassamme, mikäli jompi kumpi nykyisistä taistelevista ajattelun ja toiminnan hegemonioista saisi absoluuttisen valta-aseman yhteiskunnassamme. Lapuan liike yhtä hyvin kuin tavalliset kommunistit edustavat tässä suhteessa yhtä pahaa vaihtoehtoa - ja molemmille löytyy yllin kyllin vastaavuutta nykyisessä tilanteessamme.

Niin, se rajapinta... Elokuvan alussa ja lopussa on kohtaus, jossa Jussi Ketolan elämä on vaakalaudalla ja hän joutuu henkensä edestä pakenemaan rajavyöhykkeen yli takaa-ajajien luoteja. Ensin lapualaisten ja sitten kommunistien - molempien luodit ovat lyijyä, syövät lihaa ja vuodattavat verta. Ei-kenenkään maa kahden vihollisleirin välillä näyttäisi olevan Jussi Ketolan kaltaisille pasifistisille individualisteille, jotka eivät ole sen enempää sinisilmäisen naiiveja kuin massan mukana kulkeviakaan, ainut turvallinen paikka olla ja elää. Tässäkin mielessä elokuva on hyvin ajankohtainen. Pelkään, että monelta meistäkin tullaan tulevaisuudessa kysymään, haluatko olla meidän puolellamme vai oletko meitä vastaan?

No, Jussi Ketola ainakin oli sanojensa mittainen mies, joka eli omien ihanteidensa mukaan.




Sunday, September 10, 2017

Tärkeät (vaikeat) teemat

Johanneksen ensimmäistä kirjettä lukiessani olen (tähän mennessä) tunnistanut siitä kaksi merkittävää teemaa, joiden kanssa tasapainon löytäminen on tärkeää.

Johanneksen ensimmäinen kirje puhuu paljon Jumalan, Isän rakastamisesta. Jumalan rakastaminen merkitsee myös totuuden rakastamista. Tämä taas merkitsee käytännössä valkeudessa vaeltamista, jonka seurauksena on sekä puhtaus että yhteys. Tällä taas on suora yhteys muiden Jumalaan uskovien rakastamiseen, joita on siis rakastettava totuudessa.

On hyvä miettiä, mitä jonkun rakastaminen merkitsee käytännössä? Kaiken hyväksymistä niin kutsutun rakkauden kustannuksella? Vaikeista asioista vaikenemista "rakkauden" nimissä? Oletetun yhteyden itsepintaista säilyttämistä hinnalla millä hyvänsä? Vaiko sen tunnustamista ja ääneen lausumista, että tässä asiassa ajattelumme lähtevät eri suuntiin, ehkä myös mekin ihmisinä ja mitä se käytännössä tarkoittaa, aikaa näyttää? Totuus ja rakkaus tasapainossa - siinäpä haastetta...

Toinen teema liittyy Jeesuksen tuntemiseen. Jumalan tunteminen merkitsee aina Jeesuksen tuntemista ja päinvastoin. Jeesuksen tunteminen taas merkitsee totuuden tuntemista. Kaikessa korostuu siis Jeesuksen persoonan merkitys. Et voi tuntea totuutta ilman Jeesusta. Kyseessä ei siis ole informaation hankkiminen ja hallitseminen, vaan henkilökohtainen suhde Jeesukseen. Et voi myöskään olla yhteydessä Jumalaan ilman Jeesusta.

Johannes on Uuden testamentin kirjoittajista ainoa, joka käyttää termiä "antikristus", jonka hän määrittelee selvästi seurakunnasta lähtöisin olevaksi uskonnolliseksi harhaanjohtajaksi. Antikristuksen oleelliseksi tunnusmerkiksi hän asettaa Jeesuksen jumaluuden ja pelastusmerkityksen kieltämisen (minkä suhteen on hyvä olla realisti). Käytännössä tämä osoittaa sen, miten ensiarvoisen tärkeää on ymmärtää Jeesuksen Persoonan merkitys koko kristillistä elämää ja kaikkea hengellistä työtä ajatellen.



Monday, August 14, 2017

Kulttuuri vai uudistus?

Loppukesän ehdottomiin lukuelämyksiin on kuulunut Neil Colen v. 2011 ilmestynyt Journeys To Significance. Kirja on tutkimusmatka Paavalin elämään ja hänen kasvuunsa hengellisenä johtajana. Tiedän, ettei minun tulisi olla yllättynyt (eikä edes leikkiä sellaista), kun kehun Colen kirjoja. Ne ovat nimittäin lukemisen arvoisia. Suosittelen niitä vilpittömästi jokaiselle, joka haluaa tuulettaa pääkoppaansa ja saada haastavaa vastinetta rahoilleen.

Monet Colen esille tuomat asiat tuntuvat hyvin omakohtaisilta omasta perspektiivistäni tarkasteltuna. Yhtenä voin mainita hänen pohdiskelunsa Paavalin reilun 10 vuoden ajanjakson sujumisesta vanhoilla kotikonnuilla Tarsoksessa. Radikaalin kääntymyksen ja hyvin käyntiin lähteneen palvelutyön jälkeen seurasi pitkä ajanjakso melko lailla hiljaisuudessa. Tänä aikana Paavali todennäköisesti mietti useinkin sitä, oliko kutsumus ollut vain haihattelua vai miksi Jumala on niin hiljaa? Wolfgang Simsonia lainaten, "Tarsos on paikka, jossa näky kuolee". Jokaisella meillä on oma tarsoksemme, niin on ollut minullakin ja joskus se tekee vieläkin kipeää.


Eräs Colen kirjan helmi on sen lopussa oleva lisäkappale, joka käsittelee Jerusalemin seurakunnan tilannetta ja todellista luonnetta Jeesus-liikkeen alkuvuosina. Tässäkin kohtaa Colen ajattelu on terveellä tavalla haastavaa. Hyvin (ja jonkun mielestä liiankin) usein "takaisin alkuseurakuntaan"-ajattelun edustajat luvalla sanoen melko kritiikittömästi hehkuttavat Jerusalemin emoseurakunnan esimerkillisyyttä. Cole haastaa tämän näkemyksen ja osoittaa F.F. Bruceen tukeutuen, ettei asia ollut näin yksinkertainen.

Cole siteeraa Brucea, jonka mukaan Jerusalemin alkuseurakunnan ongelmat voidaan tiivistää neljään kohtaan, jotka ovat kulttuurinen yhdenmukaistuminen, "turvallisuus ensin"-mentaliteetti, lakihenkisyys ja muut ulkopuolelle sulkeva ajattelu. Cole lisää tähän keskitetyn ja hierarkkisen johtamisjärjestelmän, joka melko nopeasti kahlitsi koko yhteisön toimintaa. Lisäksi Jerusalemin alkuseurakunta toivotti uskoon tulleet papit muitta mutkitta tervetulleiksi yhteyteensä. Colen mukaan tässä ei ole sinänsä mitään pahaa. Käytännössä se kuitenkin johti tilanteeseen, jossa juutalainen lakiuskonnollisuus valtasi entistä enemmän alaa seurakunnan sisällä.

Brucenkin mainitsemaan eksklusivismiin kuului myös se, etteivät Jerusalemin uskovat olleet mitenkään hyväksyviä muista etnisistä ryhmistä yhteyteensä pyrkiviä ihmisiä kohtaan. Myöhemmin Antiokian seurakunnassa tämä problematiikka oli voitettu, mikä johti sekä seurakunnan räjähdysmäiseen kasvuun että sen ilmiön syntymiseen, mitä myöhemmin kutsuttiin maailmanlähetykseksi. Eräs tämän sisäänpäin kääntymisen seuraus oli myös se tilanne, että niiden juutalaisten joukossa, jotka  tavoittelivat Paavalia helluntaijuhlilla ottaakseen tämän hengiltä, oli hyvin todennäköisesti myös Jerusalemin kristillisen seurakunnan uskovia jäseniä.

Cole ottaa aiempien teostensa tavoin (esim. Church 3.0) esille myös Apostolien tekojen 8. luvun alussa esitetyn tilanteen, jossa Sauluksen (myöh. Paavali) käynnistämien vainojen seurauksena paljon uskovia pakeni ympäri tuon aikaista Juudeaa ja Samariaa. Tämä tilanne poiki kuitenkin sen, että evankeliumia julistettiin maantieteellisesti aiempaa laajemmalla alueella. Cole kiinnittää, aivan oikein, huomiota siihen mielenkiintoiseen seikkaan, että kaikki muut lähtivät, paitsi lähetetyt (eli apostolit). He nimittäin jäivät Luukkaan mukaan Jerusalemiin. Tämä oli eräs ilmentymä Jerusalemin muuten niin maineikkaan seurakunnan pysähtyneisyydestä. Aikaa myöten em. seikoista tuli myös syitä tähän vallitsevaan ja pahentuvaan olotilaan.

On pelottavaa ajatella samanlaisia ilmentymiä omassa ajassamme ja maassamme. Armas isänmaamme alkaa kohta olla pullollaan erilaisissa seminaareissa, yhteyspäivillä ja konferensseissa koulutettuja ja varustettuja hengellisen työn moniosaajia, jotka eivät kuitenkaan koskaan uskaltaudu johonkin sellaiseen uuteen, johon Herra heitä haluaisi johtaa. Tämän takia hengellinen tilanteemme maassamme seisoo paikallaan. Kuka kantaa huolta ulkopuolisten opetuslapseuttamisesta?

Kristillinen toiminta on vain perinteisen länsimaisen kulttuuriperinteen säilyttämistä. Kristillisten arvojen säilymisen ainoana vaihtoehtona nähdään kynsin hampain tästä kulttuurikristillisyydestä ja sen mukanaan tuomista tavoista kiinnipitämistä. Apologiakin uhkaa muuttua tällöin jonkinlaiseksi "joulupukki"-apologiaksi, jossa tärkeintä on vain hinnalla millä hyvänsä pyrkiä oikeuttamaan kaikki vanhat kristillisinä pidetyt traditiot.

Joku voi kysyä - ja tiedän monia, jotka kysyvätkin - että mitäs pahaa tässä nyt sitten on? Siinä on se paha - ja itse asiassa kaiken pahan alku ja juuri, kun puhutaan hengellisestä elämästä! - että kun tämä kristilliseksi puheeksi ja toiminnaksi naamioitu kulttuuritaistelu tehdään ilman pienintäkään toivoa, halua tai yritystä hengellisestä uudistumisesta, se on kaikki turhaa, jopa haitallista aina kuoleman vaaraan asti.

Hengellisellä uudistamisella tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että Pyhä Henki saa vallata meidät käyttöönsä uudessa kulttuurisessa tilanteessa kertomaan evankeliumi elävällä ja tuoreella tavalla. Sinun ja minun on itse ensin elettävä se todeksi ja antauduttava Pyhän Hengen herruuden alle, Hänen käyttöönsä ja tehtävä yhteistyötä Hänen kanssaan. Toivomme ei ole perinteissä eikä vanhan säilyttämisessä, vaan Pyhässä Hengessä, joka on annettu meille voimaksi ja puolustajaksi. Vain Hän kykenee toimimaan suvereenilla tavalla kulloisessakin tilanteessa.



Wednesday, June 28, 2017

Sipulin kuorimista



Olen viime aikoina miettinyt paljon Jumalan valtakunnan kulttuuria. Millaista se on luonteeltaan ja miten se ilmenee käytännössä? Kun puhun tästä, tarkoitanko sillä amerikkalaista kristillistä genreä, suomalaista uskonnollisuutta tai yleensä länsimaista evankelikaalia valtavirtaa? Voi olla, että ainakin niissä piireissä, joissa itse liikun, se näyttäytyy pääasiassa viime mainitun kaltaisena. Se voi näyttää mainstreamilta, mutta tosiasia kuitenkin on, että kristinusko menee eteenpäin voimalla jossain aivan muualla kuin perinteisesti kristityissä länsimaissa. Hyvä kysymys onkin, mitä opittavaa meillä voisi olla vaikkapa aasialaisten kristittyjen kulttuurista? Länsimaisen kristillisyyden kulttuuri-imperialismin aika taitaa olla auttamattomasti ohi. Vai onko?

Samaan aikaan on mielenkiintoista huomata, miten jokaisen etnisen ryhmän ja jokaisen olemassa olevan kulttuurin keskellä Pyhä Henki voi ottaa oman kaltaisena muodon ja kykenee kommunikoimaan evankeliumin ymmärrettävällä tavalla sen piirissä eläville ihmisille. Kyse voi olla kielestä ja kulttuurista etnisin perustein tai sitten jonkin alakulttuurisen tyylin sisällä elävistä ihmisistä. Meille ihmisille sekä oman postmodernin aikamme kulttuurinen pirstoutuneisuus että globalisaation kiihtyminen voi asettaa haasteita, mutta ei Jumalalle itselleen, joka on kaiken Luoja.

Mutta on niin helppoa miettiä asioita tällaisella laajemmalla ja jopa korkeammalla tasolla, kuin puhua siitä, mitä Jumala tekee juuri minun sydämessäni.

-------



Olen viimeiset viikot elänyt tiiviissä kristillisessä yhteydessä, jossa ajatus Kristuksen ruumiin jäsenyydestä on saanut uudenlaista syvyyttä. On mielenkiintoista huomata, miten Paavali ilmestys seurakunnasta Kristuksen ruumiina saa hänen teksteissään uusia sävyjä ajan kuluessa. 1.Kor. 12. luvussa hän puhuu meistä uskovina Kristuksen ruumiin jäseninä. Room. 12. luvussa hän sitten syventää tätä näkyään toteamalla, että olemme jokainen myös toinen toistemme jäseniä.

On hienoa ja tavallaan helppoa olla Kristuksen ruumiin jäsen, mutta entä jos pitääkin olla jäsenenä, jollekin sellaiselle ihmiselle, joka on joskus vähän vaikea? Ruumiin jäsenenä oleminen voi tarkoittaa jonkun kohdalla auttavan käden antamista, kuuntelemista tai rohkaisua. Tällaista on elämä seurakunnassa, joka on enemmän kuin vain käydä jossain tilaisuuksissa. Seurakunnassa on kysymys opettelemisesta elämään saman ruumiin jäseninä. Kyse on elävästä organismista, ei organisaation mekaanisena osana toimimisesta.

Kuitenkin tällainenkin teologinen pohdinta on niin helppoa verrattuna siihen, että jaamme elämme syviä asioita toistemme kanssa.

-------



Olen viime aikoina kuunnellut usein kanadalaisen Daniel Lanoisin laulua The Maker, jossa hän kuvaa ihmisen kokemusta Jumalan etsinnästä. Laulun alussa on kuvattu tilanne, jossa ihminen kokee olevansa muukalainen ja vieras Luojansa silmissä. Hän kertoo seisovansa kädet levällään, kieroutuneen mielensä ajamana, eikä kykene näkemään eteensä silmissään olevan sumun takia, eikä tuntemaan mitään elämässään olevan pelon takia. Hänen ruumiinsakin tuntuu hänestä itsestään koukistuneelta ja murtuneelta. Sitten hän näkee jostain kauempaa hän näkee lähestyvän valon ja Johannes Kastajan, joka kävelee häntä kohti Luojan kanssa. Laulun lopulla hän kokee, ettei hän enää olekaan muukalainen tai vieras Luojansa käsissä.

Laulu on tullut minulle, parin muun laulun ohella, hyvin rakkaaksi näinä viikkoina. Siinä on hyvin puettu sanoiksi ihmisen uskonnollinen etsintä. On kuitenkin helpompaa lainata toisten tekstejä, (vaikka ne tuntuisivat kuinka omakohtaisilta), kuin itse jakaa omaa elämäänsä muiden kanssa.

----



Ihmisen on hyvä ymmärtää oman käyttäytymisensä syitä. Syyt, miksi hän joissain sosiaalisissa tilanteissa käyttäytyy tavalla, jota hän ei itsekään ymmärrä tai tunnista omakseen, johtuvat usein hänen sisällään olevasta rikkinäisyydestä ja haavoittumisista. Nämä taas saattavat johtua lapsuuden ja nuoruuden hylätyksi tulemisen tai muista yhtä traumaattisista kokemuksista. Seurauksena on vaikeuksia tavoittaa omia tunteitaan ja kykenemättömyyttä ilmaista niitä muille aidosti.

Kuitenkaan Jumala ei ole luonut ketään tällaiseksi, vaan se Jumalan kuva, mikä meissä on, on tarkoitettu olemaan aivan toisenlainen; avoin, välittävä, lämmin ja rakastava. Ihmiselle on muodostunut kokemustensa perusteella vääristynyt kuva Jumalasta, minkä seurauksena hänellä on vääristynyt kuva myös itsestään ihmisenä. Tässä vaiheessa voi jo alkaa näyttämään siltä, että nyt ollaan lähdetty matkan toiselle taipaleelle, jossa opetellaan elämään vahvoina uskossa. Tällaiseen prosessiin tarvitaan oman elämänsä sipulin kuorimista.

----



"Aseta itsesi kaikessa hyvien tekojen esikuvaksi, olkoon opetuksesi puhdasta ja arvokasta ja puheesi tervettä ja moitteetonta, että vastustaja häpeäisi, kun hänellä ei ole meistä mitään pahaa sanottavana." (Tiit. 2:7-8, 15)

Tuntuu siltä, kuin viime aikoina olisi ollut sisäinen kehotus lukea pastoraalikirjeitä ikään kuin ne olisivat kirjoitetut henkilökohtaisesti juuri minulle. Niissä puhutaan Pyhän Hengen kurinalaisuudessa ja johdossa päivittäin ja hetkittäin elämisestä, jota luulen meidän itse kunkin olevan hyvä opetella elämään todeksi. Meidän tehtävämme on seurata Jumalan tahtoa ja Pyhän Hengen johdatusta. Jos tämän jälkeen on olemassa jotain toivomuksia, odotuksia, pyyntöjä ja tarpeita, ne on hyvä jättää Hänen toimitettavikseen, Hänen ajallaan ja tavallaan. Anteeksianto niin muille kuin itselle on eräs tärkeimmistä avaimista elämämme solmuihin.





Thursday, June 15, 2017

Random settiä Englannista

Ihmisten hyväksymisessä ei ole tilaa piilotetuille agendoille. Meidän ei tule koskaan luopua hyvien ihmissuhteiden vaalimisesta joidenkin tehtävien toimittamisen takia. Jumalan näkeminen sellaisena kuin Hän todellisuudessa on, vapauttaa meidät sekä hyväksymään Jumalan rakkauden omalle kohdallemme että välittämään sitä eteenpäin muille.

Mitä haluaisin, että Jumala vielä tekisi minulle, että ymmärtäisin Hänen todella rakastavan minua? Onko vaikea antaa Jumalan rakastaa minua? Ihmisten kohdalla kun siihen näyttää aina liittyvän ajatus "vain hyvästä tyypistä"...
-------

Miten voimme käsitellä hylätyksi tulemisen tunnetta? Älä ainakaan sulje sitä piiloon sydämesi sisimpään kammioon. Suomalainen kulttuurimme on niin täynnä puhumattomuutta. Kuitenkin vain jatkuva Jumalan rakkauden kokeminen on ainoa tapa, jolla ihmisen oma henki pidetään niin käynnissä, että tällainen käsitteleminen on mahdollista.

Mistä kertoo se, että on niin vaikeaa saada kosketuksia omiin tunteisiini? Seurauksena kun näyttää olevan vain irrationaalisia reaktioita. Minun on uskallettava kohdata Totuus ja laskettava puolustukseni alas. On kuljettava niin alas, että tunteet tavoitetaan ja sitten annettava Herran hoitaa niitä. On myös oltava valmis luopumaan vanhoista tavoista ja uskomuksista. Nämä ovat usein sellaisia mielen linnakkeita, jotka voivat todella estää Herran työtä kohdallamme. Niitä on siis oltava valmis muuttamaan.
-------

Ihmisen suurimmat taistelut käydään mielen alueella, tahdon, ymmärryksen, sielun ja inhimillisen minän alueella. Jumalan valtakuntakin on nykyisessä maailmanajassa ennen kaikkea mielen valtakunta. Ihmisen omalla ajattelulla ja hänen sanoillaan on siinä suuri voima, koska ihmiselle on annettu vapaa tahto.

Oleellinen kysymys minulle itselleni on se, kykenenkö vapautumaan ja ikään kuin kasvamaan ulos sellaisista vanhoista ajattelumalleista, joista on tullut minulle uskoani estäviä tekijöitä.


Sunday, June 04, 2017

Jeesus Jumalan Poikana

Hänellä on ulkonaisesti nöyrä ja vaatimaton ulkomuoto, josta kuitenkin huokuu ulospäin jokin vaikeasti määriteltävä luontainen auktoriteetti. Tämä seikka harhauttaa edelleen monet ihmiset, mutta ei oikeanlaista etsijää. Loppupelissä tämä näet osoittautuukin koko jutun juoneksi, päämääräksi ja tarkoitukseksi, jonka kautta avautuu tie merkitykselliseen elämään ja parantumiseen jo tässä ajassa. Samalla tämä nöyrä mies osoittautuu ehdottomaksi siinä suhteessa, että Hän sulkee pois kaikki muut oletetut tiet samaan päämäärään pääsemiseksi.

Ja vielä enemmän: lopulta eräänä päivänä paljastuu asioiden todellinen luonto - Kuningasten Kuningas.