Sunday, November 29, 2009

Apostoli ja apostolisesti suuntautunut - Jatkoa apostoliseen keskusteluun

Seuraava pohjautuu erään ystäväni joitain vuosia sitten lähettämään sähköpostiin, kun kävimme nettikeskustelua apostolisuudesta. Heitän tämän editoidun version tähän yhteisesti arvioitavaksi. (Eikö olekin muuten hyvä huomata, että jotain liikettä on ollut tällä rintamalla aiemminkin.,,)

Apostoli on lähettiläs. Se on kreikankielisen sanan merkitys tässä yhteydessä.

Apostolin esikuva apostolina on Jeesus itse: "Niinkuin Isä on
lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät."
(Joh 20:21) Jeesus on
apostolin lähettäjä - normaalisti seurakunnan kautta.

Apostolien tehtävä on ytimessään: "Menkää siis kaikkeen maailmaan ja
tehkää kaikki kansat/heimot (minun) opetuslapsikseni."
(Matt 28:19).

Apostolien tehtävä on karkeasti kaksijakoinen: synnyttää uskoa ja
kuuliaisuutta eli "uskon kuuliaisuutta" (Room 1:5). Sama tulee esille apostoleille annetun lähetystehtävän kahdessa osassa: "kastamalla heitä ... ja opettamalla heitä ..." (Matt 28:19-20).

Apostolien työnkuva sisältää sanoja (julistusta ja
opetusta), tekoja (esikuvaa ja toimintaa) sekä voimaa
(ilmestystä ja ihmeitä) (Room 15:17-21) tai toisesta näkökulmasta
rukousta ja sanan (=ilosanoman) palvelusta (Apt 6:4).

Apostoli on Jumalan palvelija. Apostoli ei etsi omaa kunniaansa, ei
rakenna omaa valtakuntaansa tai toisten ihmisten valtakuntia (kuten
tunnustuskuntia) (1Kor 3:1-10).

Apostoli toimii tietyn kansan tai kansojen alueella (juutalaisten,
pakanoiden, suomalaisten) (Gal 2:6-7). Kyseinen kansa tai kansat ovat
erityisellä tavalla hänen sydämellään.

Apostolien tehtävä on kokonaisvaltainen - se sisältää elementtejä
evankelistan, opettajan, paimenen ja profeetan työstä. Apostolien
tehtävään kuuluu kokonaisvastuu ja valtuutus, joka on vastaavasti
laajempi kuin muiden varustajien. (Ks. Ef. 4:11s.)

Apostolien sydämen asenne seurakuntaan ja toisiin varustajiin on
kuitenkin palvelijan tai orjan, ei isännän tai käskijän (Luuk 22:25-26).
Toisaalta asenne on myös isällinen tai äidillinen (Gal 4:19).

Apostolin auktoriteetti ei tule virallisesta asemasta tai nimikkeestä
organisaatiossa, vaan perustuu suhteeseen, luottamukseen ja kunnioitukseen.

Apostolisesti suuntautunut uskova on apostolin tehtävän kutsuttu (Apt
9:15) tai lähetetty (Apt 13:2). Yllä oleva lista kuvaa apostolisesti
suuntautuneen ihmisen tehtävää, asennetta yms., vaikka häntä ei (vielä)
olisi lähetettykään täysipainoisesti tehtäväänsä.

Luulisin, että apostolin kutsua ei aina seuraa kokoaikainen apostolin
tehtävä (toisin kuin Wolfgang Simson opettaa). Arvelen, että Jumala
kutsuu ja käyttää myös osa-aikaisia teltantekijä-apostoleja ja toisaalta
käyttää myös "koulutusvaiheessa" olevia "puuseppiä" (jollainen itsekin
ajattelen olevani).


Saturday, November 28, 2009

Apostolisesta kokoontumisesta

Sellainen nimittäin pidettiin Siikaniemen kurssikeskuksessa Hollolassa tänään. Meitä oli vajaat nelisenkymmentä ihmistä eri puolilta Suomea miettimässä tilannettamme Suomessa ja raamatullisen seurakuntamallin esille tulemista maassamme. Michael Howard oli eräs alustajista ja hänen teemansa "Ulos katkeruudesta" pohjalta muutama ajatus.

Michael puhui katkeruudesta vapautumisesta suhteessa aiempiin yhteisöihimme ja niiden ihmisiä manipuloiviin ja kontrolloiviin rakenteisiin. Katkeruuden juuresta vapautuminen liittyy nimittäin oleellisesti vanhasta poisoppimisen problematiikkaan, joka on monien kotiseurakuntien ajankohtainen kysymys - varsinkin niiden kotiseurakuntien, joissa valtaosa jäsenistä tulee vanhojjen kirkkokuntien perinteisistä seurakunnista.

Mikäli tätä oikeanlaista poisoppimista ei nimittäin tapahdu, niin ollaan tuomittuja toistamaan entisiä virheitä, nyt vain uudessa kontekstissa. Se ei riitä, että aletaan kokoontua jonkun olohuoneessa ja sitten puhua kotiseurakunnasta. Voi olla, että silloin edelleen pyöritetään vanhaa, perinteistä kokousrumbaa, mutta uudessa ympäristössä. Pahimmassa tapauksessa uskonnollisuus on vielä hirveämpää kuin aiemmassa yhteisössä.

Jos näin käy, niin mikä silloin on muuttunut? Mikä on ero entiseen? Todellisuudessa mikään ei olekaan muuttunut, mutta on syntynyt vain yksi uusi kuppikunta lisää. Ja tämä uusi kuppikunta suhtautuu yhtä epäraamatullisen diskriminoivalla tavalla muihin yhteisöihin, kuin muutkin ennen sitä. Pahinta laatua oleva lahko on sellainen, joka sanoo olevansa "Kristuksen puolta" erotukseksi muista ja tästä ylihengellisyydestään käsin tuomitsee muut. (Ks. 1.Kor. 1:12.)

Totuus on se, että koko kovalevy on uusittava. Ajattelutavan on muututtava. On ymmärrettävä oikein seurakunnan orgaaninen luonne: se, että kyse on Kristuksen ruumiista, jossa me elämme, liikumme ja olemme 24/7. Emme siis käy seurakunnassa, vaan olemme osa sitä. Kun Paavali kirjoittaa korinttilaisille, että kun me tulemme yhteen, niin jokaisella on jotakin annettavana. Tämän juuri täytyy tulla lihaksi. (Ks. 1.Kor. 14:26.)

Tässä kohtaa astuu kuvaan mukaan katkeruudesta vapautuminen. Meidän on annettava Jumalan käsitellä meitä tässä suhteessa. Itse ajattelen tämän anteeksiantamisen ja vapautumisen prosessin tuloksena syntyvän tilanteen, jossa vallitsee tasapaino kahden asian välillä. Toisaalta sanon ääneen sen, etten enää rukoile perinteisten kirkkokuntien puolesta. En näe siinä mitään mieltä, enkä tahdo haaskata aikaani enkä energiaani enää siihen. Siunaan ja rakastan kyllä kaikkia Jumalan omia noiden laitosten piirissä, mutta se on eri asia.

Asian toinen puoli on se, että en myöskään taistele mitenkään niitä vastaan, koska sekin on turhaa. Se ei johda mihinkään, vaan on taistelua tuulimyllyjä vastaan. Käytännössä tämä tasapaino näiden kahden asian välillä näkyy siinä, että voin sopia ja antaa anteeksi asiat jonkun pastorin tmv. henkilön kanssa näiden kirkkokuntien piiristä. Samalla minun on vain hyväksyttävä se tosiasia, että näkemyserot asiatasolla eivät ole muuttuneet mihinkään.

Tässä jännitteessä on sitten vain suostuttava elämään, antamaan anteeksi ja rakastamaan. On hyväksyttävä se, että me ollaan vaiheessa tässä kohtaa...

Wednesday, November 25, 2009

Apostoliudesta vielä...

Kysymys apostoliudesta on pohtimisen arvoinen sekä oikean käytännön tunnistamiseksi että väärien mallien torjumiseksi. Edellisen kirjoitukseni kommenteista poimin muutamia pääpointteja, jotka tiivistin kolmeen pääkohtaan. Ehkä niissä on evästä hedelmällisiin jatkokeskusteluihinkin.


Apostolien koettelu

Apostolien ensisijainen koetteleminen tapahtuu sen seurakunnan keskellä, josta hänet lähetetään työhön. Arviointi ja palaute on tärkeää ja siinä on hyvä käyttää eri näkemyksiä omaavia ihmisiä, eikä vain omaa samanmielisten ryhmäänsä.

Käytännön kysymyksiä:
- Miten sitten on suhtauduttava esim. Paavalin itsensä antamiin vinkkeihin apostolintoimensa oikeellisuudesta? Ks. Room. 15:18-19 ja 2.Kor. 12:12, mutta myös Hepr. 2:3-4.
- Mitä Paavali itse antaa merkiksi oman apostoliutensa aitoudesta?
- Entä ne "Jumalan valtakunnan työntekijän luontaisedut", joista Paavali puhuu 1.Kor. 4:9:ssä, 2.Kor. 6:3-10:ssä ja 11:24-29:ssä?


Apostolin status

He eivät markkinoi itseään Jumalan miehinä tai naisina, vaan ovat sitä käytännössä. Apostolin ei siis tarvitse itse sanoa olevansa apostoli, vaan se tulee ilmi hänen palvelustyönsä kautta, kun hän tekee sitä, mihin on kutsuttu. Kun tuon kutsun aitous on tunnistettavissa, rohkenee seurakunta lähettää hänet apostolina sinne, mihin Herran Henki häntä kuljettaa.

Apostolilla on Jumalan lähettiläänä samat huolenaiheet kuin Hänellä. Olennaista ei ole, mitä ihmiset hänestä ajattelevat tai miksi häntä nimitetään, vaan se, että tekee Lähettäjänsä tahdon.

Oma kommentti tähän: tärkeämpää onkin siis lähettää joku, eikä nimittää häntä joksikin!


Apostolin suhde seurakuntaan

Kutsumukseen kasvetaan seurakuntayhteyden sisällä: apostolisuus kasvaa seurakunnan keskellä kunnes on valmis lähtemään ja välittämään tuota kasvua edelleen. Apostolisuus on siis kiinteää yhteyttä ja riippuvaisuutta paikallisseurakunnista.

Samalla apostolin tunnusmerkki on myös tietynlainen irrallisuus. Apostolit ovat usein oman tiensä kulkijoita. Heidän valjaisiinsa ei turvallisuushakuinen "normaali" kristitty helpolla istahda. Jumalan lähettämät naiset ja miehet menevät sinne, minne organisoidut missiot ja kirkkokuntien viikkotoiminta eivät koskaan ulotu.

Apostoli irtautuu seurakunnasta joka hänet lähettää, niin ettei seurakunnalla ole enää yksityisoikeutta apostolin työhön, eikä apostoli työssään edusta yksin tuota seurakuntaa. Apostoli ei sen jälkeen enää pyri hallitsemaan synnyttämäänsä seurakuntaa, vaan jättää sen Jumalan armon haltuun, Hänen valitsemiensa ja paikkakunnalle asetettujen vanhimpien paimennettavaksi.

Väärä apostoli pyrkii hallitsemaan seurakuntia ja on myös itse jonkun seurakunnan hallittavissa


Lopuksi

Paavali piti aika monessa tilanteessa parempana tehdä työtä omin käsin, kuin antautua uskovien kannatuksen varaan. Ks. esim. Apt. 18:3, 20:34, 1.Kor. 4:12, 1.Tess. 2:9 ja 2.Tess. 3:8.

Oliko kyseessä
a) olosuhteiden pakosta tehty väliaikainen ratkaisu
b) jokin hetkellinen hairahdus pois uskon näkökulmasta
c) vai tietoinen ratkaisu pysyä riippumattomana esim. oman opetuksensa suhteen?

Entä pitäisikö tätä mallia jopa opettaa tuleville vastuunkantajille?

Tuesday, November 24, 2009

Ovatko kaikki apostolit aitoja?

Haastava kysymys, eikö vain? Kun myönnän, että apostoleja edelleen on ja he toimivat Kristuksen ruumiin hyväksi, niin seuraava kysymys on tämä. Ovatko kaikki todella sitä, mitä sanovat olevansa? Millä perusteella he sanovat olevansa apostoleja - tai profeettoja tms. - ja millä perusteella voimme arvioida heidän palvelustehtäväänsä? Yhteisöllinen Jumalan äänen kuuleminen tarkoittaa käytännössä sitä, että meidän on määriteltävä raamatulliset arviointiperusteet esim. apostoliudelle. Emme voi, emmekä saa olla tässä kohtaa vain yhden ihmisen näkemysten varassa, vaan meidän on toimittava kuten ruumis, toinen toistemme jäseninä.

Veljeni Pekka Sahimaa viittasi hiljattain kommentissaan niihin epäkohtiin, jotka hyvin kuvastavat tätä seurakuntaa vaivaavaa "poltetun maan syndroomaa": "Pelottavia ovat kertomukset niistä Suomessakin kehitteillä olevista apostolisen järjestyksen palauttamisyrityksistä, jotka perustuvat hierarkiseen nimittämisprosessiin, jonka jäljet johtavat amerikkalaiseen piispaan, joka on ylin. Apostolit ja profeetat nimittävät alapuolelleen hierarkiaan uutta jäsenistöä. Samalla kun hylätään olemassa oleva kirkkokuntapohjainen hierarkia, otetaan sama järjestelmä käyttöön uusilla Raamatusta poimituilla nimityksillä, mutta vanhalla sisällöllä."

Meille voi tulla ongelmaksi se, että vääriä malleja ja lieveilmiöitä on enemmän kuin aitoa tavaraa, jolloin helposti tulee kiusaus heittää "lapsi pesuveden mukana". 1970-luvun alussa arvioidessaan silloista karismaattista liikettä viidesläisen herätysliikkeen pääteologi Uuras Saarnivaara totesi, ettei se, että väärää rahaa on liikkeellä, tee tyhjäksi oikean rahan olemassaoloa. Sama periaate pätee edelleen.

Muistan joskus vuosituhannen vaihteessa Suomen Viikkolehdessä olleen Simo Lintisen artikkelisarjan, joka käsitteli uusapostolisuutta. (Suomen Viikkolehti, nrot 45, 46, 47 ja 50 v. 2000.) Vaikka Lintinen siinä hylkää apostolisuuden ilmentymisen nykyaikana kokonaan viittaamalla erilaisiin lieveilmiöihin, hän tuo esille samoja pointteja kuin Pekekin edellä.

Hän mainitsee yhtenä esimerkkinä uuden auktoriteettirakenteen, jossa valta yhteisössä keskittyy loppupelissä aina yhdelle henkilölle, joka on erityisellä tavalla Jumalan valitsema. (Tämä Lintisen esittämä kritiikki kuulostaa sinänsä yllättävältä, kun ajattelee sitä, että monissa hänen edustamansa Vapaakirkon seurakunnissa opetetaan ja toimitaan juuri näin.) Itse edustan näkemykseltäni sekä apostolisuutta että sitä, että tällainen yksijohtajuusmalli seurakunnassa on paitsi turmiollinen seurauksiltaan, myös ennen kaikkea epäraamatullinen. Johtajuus seurakunnassa on UT:ssa aina kollektiivista: vanhimmista, kaitsijoista ja paimenista puhutaan aina monikossa. Apostolisuudessa taas ei ole kysymys mistään "piispallisesta" auktoriteetista - niin kuin monet itseään "apostoleiksi" tituleeraavat väittävät olevan - vaan kiertävästä palvelutehtävästä seurakuntien rakentamiseksi ja uskovien varustamiseksi sekä uusille alueille menemisestä.

Toisena uusapostolisuuden piirteenä Lintinen näkee johtajien uuden koulutuksen. Perinteinen malli raamattukoulu/teologinen seminaari + jatko-opinnot "oikeesti" teologisessa tiedekunnassa (tai ulkomailla) kyseenalaistetaan. "Nyt johtajat nousevat omasta piiristä. Heitä koulutetaan seurakunnan yhteydessä suoraan "apostolien jalkojen juuressa" paikallisessa yhteydessä." Lintinen myöntääkin tämän toimivan joskus. Pääpointtina tässä kohtaa on tietysti se, että tämä nyt vain on UT:n malli. Tämän tähden meidän pitäisi paneutua juuri siihen, eikä noin vain ohittaa sitä jonain "varhaisena kirkkohistoriallisena vaiheena kirkon virkarakenteen kehityksessä". (Tästä puolesta on puhuttu blogissani aiemmin.) Oikeutettu kritiikki tulee esille kuitenkin siinä, että kyse näyttää usein olevan enemmänkin vallankaappauksesta kuin sisällön todellisesta muutoksesta: koulujen ohjelmat, oppilasrekrytointi ja jopa akateeminen vastaavuus ovat kuten ennen, vain paikat ja kouluttajat ovat vaihtuneet.

Eräs nykyapostolisuuden kipupiste, jota Lintinen ei mainitse ja johon (vieläkin) törmää, on johtajien opetusten, ratkaisujen ja linjausten arviointi- ja arvostelukielto. Tämä on joissakin "apostolisissa ministryissä" todellinen ongelma. Samaan hengenvetoon täytyy todeta, että monissa yksi johtaja-mallin nimiin vannovissa uusissa, kirkkokuntiin sitoutumattomissa seurakunnissa kuin myös helluntai- tai vapaaseurakunnissa ilmenee ihan sama korostus ja inkvisitiota lähentelevä suhtautuminen kriitikkoihin - ja jopa rehellisiin kyseenalaistajiin yleensä. Tällä ei siis sinänsä ole välttämättä mitään tekemistä apostolisuuden kanssa.

Mutta oikeesti: voiko tai saako apostoliksi itseään kutsuvaa arvioida tai arvostella? Joskus tuntuu siltä, että juuri sitä pitäisikin tehdä - ihan "apostolin" itsensä tähden. Eräs ongelma on tietysti meissä kuuliaisissa ja direktiiviuskollisissa suomalaisissa, jotka joskus naurettavan helposti imaisemme itseemme jokaisen tänne ilmaantuvan amerikkalaisen "apostolin" tai "profeetan" jutut. Tällä kritiikittömyydellämme teemme itse asiassa karhunpalveluksen Jumalan ehkä todellisesti kutsumalle palvelijalle. Tilivelvollisuus ja läpinäkyvyys, antautuminen uskonyhteyteen muiden kanssa ja alamaisuus Kristuksen ruumiissa voisivat pelastaa monen uraansa aloittelevan apostolinalun, kuin myös valtaansa harkitsemattomasti käyttävän virkapastorinkin.

Tässä kohtaa tietysti nousee esille sama juttu, mikä on todettu tämän blogin palstoilla joskus ennenkin: ei se, että joku henkiklö toteuttaa "ministryään" perinteisten kirkkokuntien ulkopuolella tee heistä mitenkään raamatullisempia. Tästä on ihan tarpeeksi käytännön esimerkkejä. Jos kirkollisten rakenteiden sisältä löydämme toisen ääripään, kuolleen kirjanoppineisuuden ja ulkokohtaisen uskonnollisuuden, niin niiden ulkopuolelta löydämme taas toisen ääripään eli tuulella käyvän hörhöilyn, jossa saarnamiehen oman pään tuotokset kävelevät mennen tullen yli Raamatun kirjoitetun sanan.

Ilmestyskirjassa Herra kehuu Efeson seurakuntaa siitä, ettei se ole sietänyt "pahoja ihmisiä", vaan se on yhteisöllisesti "koetellut niitä, jotka sanovat itseään apostoleiksi vaikka eivät ole, ja havainnut heidät valehtelijoiksi" (Ilm. 2:2). Tuona aikana oli siis liikkeellä erilaisia itseään apostoleiksi kutsuvia yrittäjiä ja heitä koettelemalla saatiin selville, etteivät he olleet sitä mitä sanoivat olevansa. Huomaa, että Herra kutsuu heitä "pahoiksi ihmisiksi". Tämän tekstikohdan valossa kyse ei siis ole mistään puolihuolimattomasta lipsautuksesta tai epäselvyydestä termeissä, vaan kyse on tietoisesta esiintymisestä jonain, jota ei ole. Kyse on siis vakavasta asiasta.


Kysymykseni siis kuuluu:
  • Miten meidän tulisi koetella apostoleja?
  • Mitä tällä koettelemisella tarkoitetaan?
  • Mitä se olisi käytännössä?
  • Mistä tunnistamme aidon tai epäaidon apostolin?
  • Voimmeko löytää joitain yhteisiä arviointiperusteita?

Jos saamme näihin jotain toimivia ja relevantteja, raamatullisia perusteita, niin se helpottaa meitä myös aidon johtajuuden määrittelemisessä.

Sunday, November 22, 2009

Virtanen, profeetta ja tv-jumalanpalvelus

Oloiselan vanhassa kivikirkossa oli tv-jumalanpalvelus sinä sunnuntaina ja Virtanen oli päättänyt vaimonsa kanssa mennä katsomaan tilannetta. Kun he saapuivat paikalle noin varttia ennen kirkonmenojen alkua, paikalla oli jo vilisemällä ihmisiä. Tämä ei ollut mitenkään normaalia. Yllätyksekseen Virtanen huomasi kirkkokansan keskuudessa monia paikkakunnan silmäätekeviä, julkkiksia ja kunnallispoliitikkoja, jotka hartaan näköisinä odottivat suoran lähetyksen alkamista.

- On se hienoa nähdä, kun uusia ihmisiä tulee kirkkoon... jos ei muuten niin teeveejumalanpalvelukseen. Virtanen mutisi vaimolleen kun he istuutuivat kirkonpenkiin.

- Mistäs sinä tiedät kun et ole täällä aikoihin käynyt? hänen vaimonsa tokaisi hymyillen.

- Niinpä... Virtanen mutisi vastaukseksi ja mietti, mikä nyt oli saanut hänet tänne tulemaan. Jokin sisäinen kaiherrus se oli ollut, mutta se ei ollut mitään kaipuuta vanhoihin, tuttuihin uskonnollisiin menoihin, vaan jotain ihan muuta.

Kirkonpenkit oli uusittu joitain vuosia sitten ruotsalaisella puuseppämestarilla, joka oli erikoistunut keskiaikaiseen tyyliin. Penkkejä katsellessaan Virtanen muisti paikallisten yrittäjien ja ammattiyhdistysväen kritisoineen paikallista kirkon johtoa siitä, ettei oltu hyödynnetty oman paikkakunnan ammattimiesten osaamista. Sitä Virtanen itsekin oli ihmetellyt. Kirkon johto oli perustellut ratkaisuaan "missiologisilla näkökohdilla, koska Ruotsi oli niin voimakkaan nopeasti sekularisoituva osa eurooppalaista kansojen yhteisöä".

Sitten kirkonmenot alkoivat saatuaan medialta luvan alkaa toteuttaa ikiaikaista tehtäväänsä. Virtanen tunnisti jumalanpalveluksen liturgiksi nuoren papin, jonka tiesi olevan uskossa ja kipuilevan oman kutsumuksensa kanssa hyvää vauhtia maallistuvassa kirkossa. Virtanen oli tavannut tämän nuoren papin jossain seurakunnallisessa saunaillassa, jossa oli paistetun makkaran ja saunakaljojen jälkeen pidetty kirkkovuoden teksteihin perustuva saunahartaus. Pappi oli jälkeen päin purkanut sydäntään Virtaselle kahdenkesken omaan tilanteeseensa liittyen ja valitellut huonoa työilmapiiriä kirkollisessa seurakunnassa. Oli työpaikkakiusaamista ja avioliittoja hajottaneita suhteita, "vanhakantaisesti" ajattelevien sortamista työvuoroissa ja muissa järjestelyissä jne.

- No, mitäs oot siellä, jos se tuntuu niin mahdottomalta. oli Virtanen vähän töksäyttäen todennut nuorelle papille. Hän vähän katui jälkikäteen kömpelyyttään, mutta oli toisaalta sitä mieltä, että jossain vaiheessa asioista täytyi uskaltaa puhua suoraan. Virtasen näkemyksen mukaan nyt oli jo menossa se "jokin vaihe". Sitäpaitsi Virtanen oli totaalisen kyllästynyt kirkon työntekijöiden ja maallikkoaktiivien jatkuvaan narinaan kirkon yhä synkkenevästä tilanteesta ja toisaalta ilmeisestä haluttomuudesta liikahtaa ulos mukavusvyöhykkeeltä.

Nuori papinalku oli tästä innostuneena pitänyt Virtaselle pitkähkön esitelmän kansankirkkolaitosjärjestelmän hyvistä puolista ja siunauksista kansaamme ajatellen. Sitten hän yllättäen aivan kuin kääntänytkin kelkkansa kokonaan ja alkanut paasata "postmodernisaation vaikutuksesta jälkiteollisen yhteiskunnan arvomaailmaan" ja "konstantinolaisen paradigman epärelevanttiudesta nykyisessä kulttuurisessa kontekstissa länsimaissa". Hän oli päättänyt paatoksellisen esitelmänsä viittaukseen progradutyöhönsä valtiokirkon pappienkoulutuslaitoksessa, joka oli käsitellyt "Lesslie Newbiginin näkemystä kristillisen keerygman vaikutusmahdollisuuksista jälkikristillisessä Euroopassa".

Loppujen lopuksi nuori teologi ei sitten itsekään enää tiennyt, mihin päin oltiin menossa ja missä hän itse oli. Virtanen tuumi itsekseen, että tämä oli varmaan sellainen tilanne, josta sanottiin, että "nyt ei kaikki inkkarit ole menossa samaan suuntaan". Mutta ei Virtanen ollut hennonut myöskään keskeyttää nuorempaa veljeään, koska niin paljon omaa itseään nuorempana hän näki tuossa nuoressa veljessä. Veljenään hän nimittäin piti tätä nuorta miestä. Hän tunnisti aidon Jumalan kutsun hänessä kaiken tuon teologisen pintasilauksen alla ja hän toivoi myöhemmin saavansa tilaisuuden viedä keskustelua syvemmälle nuoren papin kanssa.

Saarnavuorossa oli kirkkoherra Taivalsuo ja Virtanen muisti juuri samaisen korkeaotsaisen, hieman hajamielisen näköisen teologian tohtorin jossain radiohaastattelussa todeneen, että "ei sillä niin väliä ole, vaikka ei ketään kävisikään sunnuntaiaamun messussa, kunhan messu vain oikein toimitetaan ja kirkonkellot soivat luoden rauhaa ja turvallisuuden tunnetta lähiympäristöönsä, niin se riittää". Nuoreen pappiin verrattuna Virtanen piti kirkkoherraa jotakuinkin menetettynä tapauksena, mutta eihän sitä koskaan tiennyt.

No, sitten kirkonmenojen myötä Virtasen kiusaantuneisuus lisääntyi ja hän rupesi jo miettimään, oliko ollut ihan harha-askel lähteä koko tv-jumalanpalvelukseen. Ei tämä tällainen hengellinen intuitio kuitenkaan niin kovin usein ollut häntä pettänyt. Kirkkoherran saarna oli ollut kolmannen vuosikerran tekstien edestakaisin kääntelyä tavoitteena löytää siitä tukea vähän itse kullekin hänen ajatteluunsa ja uskoonsa. Kirkkoherra oli päättänyt korkealla nuotilla pitämänsä saarnan sanoihin:

- Näin kirkon tehtävänä on tuoda toivoa jokaiselle ihmiselle, juuri hänen uskoonsa ja epäuskoonsa. Amen.

Virtasen oli tehnyt mieli huutaa aamenensa perään ihan siitä ilosta, että moinen monologi oli onnellisesti ohi, mutta muisti sitten vaimonsa vieressään kirkonpenkissä ja ajatteli ihan vain tätä ajatellen olla kunnolla. Sitten hän oli äkkiä tuntenut hengessään kummallista, selittämätöntä kutinaa ja yhtäkkiä hän oli ollut täysin valveilla ja mieli herkkänä skannaamaan hengen maailmoita. Musiikiesityksen aikana hän oli näet huomannut jonkun naisen siirtyneen varovasti kirkon keskilaivan pylvään taakse lähemmäs alttaria.

Hän tunnisti naisen Liisa Eriksoniksi, jonka hän tiesi Raamatun hyvin tuntevaksi, hartaaksi uskovaksi ja Herraa lähellä eläväksi profeetalliseksi esirukoilijaksi. He eivät tunteneet kovin hyvin toisiaan, mutta molemmat tiesivät toisensa ja tunnistivat toisissaan Jumalan Hengen kutsun. Siihen ei ollut tarvittu mitään sanoja, vaan yhteisymmärrys oli ollut luonteeltaan hengellistä ja näkymätöntä.

Virtanen tönäisi vaimoaan kevyesti kylkeen ja kuiskasi:

- Katos mitä nyt tapahtuu.

Samassa he molemmat huomasivat olevansa rukouksen hengessä seuraten mitä nyt tapahtuisi. Tv-jumalanpalvelus Oloiselan vanhassa, arvokkaassa kivikirkossa oli saamassa uuden, odottamattoman käänteen. Liisa Erikson nimittäin käveli täysin rauhallisesti kirkon alttarin edessä seisovan ständimikrofonin taakse ja avasi Raamattunsa. Kaikki tämä oli käynyt niin nopeasti ja luonnollisesti, ettei kukaan ollut ehtinyt reagoida mitenkään. Aivan kuin tuon alta nelikymppisen, vaatimattoman oloisen perheenäidin esiinastuminen olisi kuulunut jumalanpalveluksen liturgiseen kaavaan. Virtanen tosin huomasi syrjäsilmällä tv-ohjaajan selailevan papereitaan hämmentyneen näköisenä aivan kuin olemuksellaan esittäen äänettömän kysymyksen, tietääkö kukaan, missä nyt oltiin menossa? Samoin etupenkissä istuvan kullalla kirjailtuun papinkaapuun verhoutuneen kirkkoherran vasemman polven yli heitetty oikea nilkka alkoi vääntelehtiä kiusaantuneen oloisesti.

Kaikki kirkossa odottivat henkeään pidättäen, mitä nyt seuraisi. Liisa Erikson katsahti nopeasti kirkkokansaa ja luki sitten Raamatustaan:

- "Katso, minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen luokseen sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan ja hän minun kanssani". Jeesus seisoo sellaisen oven ulkopuolella, jonka tulisi olla apposen avoimena hänelle. Kuitenkin se ovi on suljettu.

- Siinä mikissä ei pitänyt olla virtaa! Virtanen kuuli kameramiehen kuiskaavan mikserille, joka istui hölmistyneen näköisenä nappuloittensa takana tietämättä mitä tehdä.

- En tiedä, mikä nyt on vikana... Jotenkin tämä ei vain toimi. mikseri yritti säädellä miksauspöytänsä namiskoita, mutta mitään ei tapahtunut.

Samaan aikaan Liisa Erikson jatkoi puhettaan:

- Olisiko mahdollista, että on joitain alueita, mihin Herra ei olisikaan tervetullut? Hänen täytyisi olla sisäpuolella. Hänen olisi pitänyt saada vallata ihmisen sydän siinä määrin, ettei sydämessä enää olisi tilaa millekään muulle. Mutta nyt hän on ulkopuolella, kiellettynä, ulos heitettynä. Mutta miksi hän seisoo ulkopuolella? Miten se on mahdollista?

Liisa Erikson ei oikeastaan kysynyt mitään. Hän vain totesi vallitsevan asiantilan niinkuin se on. Hänen puheessaan ei ollut mitään tunteellisuutta, eikä paatosta, mutta jokainen kirkossa olija tunsi, että puhuja puhuu hänelle henkilökohtaisesti.

Virtanen seurasi tilannetta lähes tulkoon haltioituneena. Profeetan esiinastuminen - viimeinkin! hän tuumasi mielessään. Hän enemmänkin vaistosi kuin näki vaimonsa olevan syvässä rukouksessa, samoin joidenkin muiden ihmisten kirkossa. Ilmapiirissä oli jotain selittämätöntä rauhaa. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt Oloiselan vanhassa kivikirkossa.

Kuitenkaan Virtanen ei voinut olla huomaamatta, miten kirkkoherra Taivalsuo parilla kevyellä päännyökkäyksellä antoi suntiolle merkin tulla hakemaan asiaan kuulumaton kirkkovieras pois alttarikorokkeelta. Kuitenkin ennen kuin mitään ehti tapahtua, Liisa Erikson sai sanottuna sanottavansa ja käveli rauhallisesti pois alttarilta. Hän ohitti vajaan puolen metrin päästä suntio Hirvekselän, joka hengitti kiivaasti puhisten, puristellen käsiään nyrkissä, rystyset valkeina. Mitään sen kummempaa ei tapahtunut, vaan Liisa Erikson istui takaisin paikalleen miehensä viereen painaen päänsä rukoukseen.

Ennen kuin mitään muuta ehti tapahtua, niin liturgina toimiva nuori pappi jatkoi laulaen jumalanpalveluksen liturgiaa kirkkokäsikirjan mukaan.

- Aamen, aamen, aa-aa-aamen!

Ensimmäinen "aamen" meni yksin, mutta toiseen ehti jo hölmistynyt kanttori ja ilmeisen hämmentynyt kirkkokuorokin mukaan.

- Amen! Virtanen sanoi puoliääneen penkissään ja hän ja vaimonsa katsahtivat toisiinsa. Jumalan Henki oli selvästi puuttunut kirkkokäsikirjan mukaiseen jumalanpalveluskaavaan ja halunnut sanoa Hänkin sanottavansa, ei vain Oloiselan parhaimpiinsa pukeutuneelle kirkkokansalle, vaan myös kaikille tv-katsojille. (Tätä suorana lähetettyä tv-jumalanpalvelusta ei sitten koskaan lähetetty uusintana seuraavalla viikolla, vaan tilalla näytettiin dokumentti ranskalaisesta hautausmaa-arkkitehtuurista.)

Kirkonmenojen jälkeen kirkkoherra ja jotkut seurakuntaneuvoston jäsenet etsivät kiivaasti Liisa Eriksonia kirkkoväen keskuudesta esittääkseen tälle närkästyksensä "tunkeutumisesta tällä tavalla esille kesken seurakuntamme ainutkertaisen tv-jumalanpalveluksen". Tämä oli kuitenkin ehtinyt jo lähteä. Toimenpide tuntui Virtasesta vähintäänkin yliampuvalta, koska kaikki tiesivät Liisa Eriksonin enemmänkin syrjäänvetäytyväksi, nöyräksi ja hiljaiseksi ihmiseksi, vailla mitään halua tuoda itseään esille. Erityisen sopimattomalta tämä tuntui sen tähden, että osa kirkkokansasta oli selvästi kosketettuja Liisa Eriksonin profeetallisesta sanomasta.

- Niin, tänään on ollut Herran profeetallinen sana liikkeellä. Virtanen totesi enemmänkin itsekseen kuin vaimolleen heidän kävellessään autolleen. Parkkipaikalla Virtanen vielä kääntyi katsomaan taakseen ja näki Oloiselan vanhan kivikirkon päällä ikäänkuin leijailevan tulenpoltteen värisen loisteen.

- Merkillistä... mitähän Jumala on nyt tekemässä. Virtanen tuumi kömpiessään autoonsa. Kotiin päästyään hän ajatteli ensi töikseen soittaa Liisa Eriksonille.

Saturday, November 21, 2009

Valmistaudu muutokseen


Muistiinpanoja kotiseurakuntien kohtaamisesta Lohjalla tänään.
  • Matkaa keveämmin. Monilla uskovilla on kannettavanaan sellaisia taakkoja, joita Herra ei ole koskaan sälyttänyt heille kannettavaksi. Hyvin usein ne nousevat oman aikamme uskonnollisesta ajattelusta ja systeemistä, joka orjuuttaa ihmisiä. Luovu näistä, koska nyt on lähdettävä liikkeelle. Jumala nimittäin on jo liikkeellä.
  • Opettele kuuntelemaan, ennen kuit toimit. Ennen kaikkea meidän tulee opetella kuuntelemaan yhteisöllisesti, ei vain yksilötasolla. Jumala kysyy meiltä meidän hiljaisimpina hetkinämme, olemmeko valmiita luopumaan kalleimmista unelmistamme.
  • On julistettava Jumalan valtakunnan evankeliumia, ei puutteellista evankeliumia, josta joko puuttuu jotain tai sitten siitä puuttuu Jumalan voima, vaikka se olisikin opillisesti täydellinen.
  • Kaiken muun täytyy väistyä, jotta Jumalan valtakunta voi tulla. Ensinnäkin "minän" täytyy väistyä, sitten "minun ryhmäni" ja "minun valtakuntani". Ratkaisevaa on vain se, olenko Jumalan valtakunnan jäsen?
  • "Poltetun maan syndrooma" vaivaa monia uskovia. Meillä on paljon huonoja esimerkkejä siitä, miten opetuslapseuttamisen nimissä on manipuloitu ihmisiä, karismaattisuudessa on ollut pääpaino sielullisessa profeetallisuudessa, apostolisuus on johtanut häikäilemättömään diktatuuriin jne. Näiden huonojen esimerkkien takia monet uskovat eivät uskalla liikahtaakaan näillä uskonelämän alueilla. Mikään väärä malli ei tee kuitenkaan tyhjäksi oikeaa. Meidän on nähtävä saatanan juonien läpi. Meidän on myös annettava Herran käsitellä sydämemme haavat.
  • Oletko valmis Tarsoon? Se oli se paikka, jossa Paavali kuoli omalle apostolin kutsulleen. Yksitoista vuotta siellä riitti tekemään selvän miehestä. Tämä myös meidän itsemme tulee käydä läpi, jotta olisimme hyödyllisiä Herralle. Lihamme ei koskaan tule sulattamaan tätä, mutta meillä ei ole muuta tietä.

Friday, November 20, 2009

Viisi asiaa, jotka tienraivaajan on syytä muistaa

Tähän viime aikoina minua askarruttaneeseen kouluttamis/varustamiskysymykseen liittyen mielessäni on ollut joitakin sellaisia veljiä ja sisaria, jotka ovat omilla paikkakunnillaan tienraivaajan roolissa ja kokevat yksinäisyyttä tässä duunissaan. Bongasin eräiltä Jumalan valtakunnan leviämistä ajatellen hyvin hyödyllisiltä jenkkiläisiltä sivuilta jutun, joka sisältää hyviä pointteja tällaiseen tilanteeseen liittyen.

Eli viisi asiaa, jotka tienraivaajan on syytä pitää mielessä, (hyvin) vapaasti em. lähdettä lainaten ja omaan tilanteeseemme soveltaen:

  • Rukoile oman paikkakuntasi puolesta säännöllisesti. Älä rukoile perinteisten kirkkokuntien ja eri kylttien alla olevien seurakuntien puolesta, vaan siunaa Kristuksen ruumista (so. jokaista uudestisyntynyttä Jumalan lasta ja heidän yhteyttään) omalla kotipaikkakunnallasi. Jumala on sitoutunut uskovien rukouksiin tehdessään jotain. Etsi saman henkisiä esirukoilijoita heidän hengellisestä taustastaan riippumatta. Kuuntele sitten, mitä Jumala alkaa puhua Sinulle/teille ja tarkkaile, miten Hän alkaa toimia. Suurimmat muutokset alkavat usein meistä itsestämme.
  • Hyödynnä olemassaolevia resursseja valmistautuessasi Herran työhön. Eri nettisivut ja blogit, hyvä alan kirjallisuus, seminaarit ja koulutustilaisuudet jne. Kaiken teorian ja informaatiotulvan keskellä, älä unohda mentorointia: esim. säännöllisiä tapaamisia jonkun itseäsi kokeneemman veljen/sisaren kanssa, jolloin asioita ja elämää voidaan jakaa, rukoilla yhdessä jne. Ole kyllin nöyrä ollaksesi opetettavissa. Tällaiseen suhteeseen on hyvä liittää tilivelvollisuus toinen toisellemme: annan tälle toiselle luvan puuttua elämääni. Kirjat ja blogit eivät rakenna seurakuntaa niin kuin tekevät ihmiset käytännön elämässä.
  • Verkostoidu. En tiedä, onko tuo kieliopillisesti oikein kirjoitettu, mutta viesti on ymmärrettävä: älä jää yksin. Tämä on suuri ongelma sellaisilla tienraivaajilla, jotka Herra on asettanut jollekin paikkakunnalle aloittamaan jotain uutta. Kun tähän liitetään vielä väärinymmärrykset ja hylkäämiset perinteisten seurakuntien taholta sekä alati vaaniva hengellinen ylpeys, niin soppa on valmis. Saatanan taktiikka on aina ensin eristää meidät toisistamme ja sitten tuhota yksi kerrallaan. Näe se vaiva, että hinaat itsesi silloin tällöin tapaamaan saman kutsun omaavia uskovia vaikka vähän kauemmaksikin tai kutsu heidät omalle paikkakunnallesi.
  • Keskity elämään. Kaikkien yhteisten kokoontumisten, rukousten ja raamatunlukemisten, opetusten ja ylistysten yms. hyvän ja siunatun lisäksi - eläkää yhdessä. Harrastakaa yhdessä, viettäkää aikaa yhdessä ja ennen kaikkea syökää yhdessä. Raamattu asettaa ateriayhteyden yhdeksi merkittävimmäksi uskovien yhteyden muodoksi. Vai mitä varten luulet Herran opettaneen opetuslapsia murtamaan leipää yhdessä illallisaterialla? Tai mieti, mitä Herra sanoo tulevansa tekemään, jos joku avaa sydämensä oven Hänelle? (Oikea vastaus löytyy Ilm. 3:20:sta.) Seurakunta on jotain mikä on olemassa 24/7. Jumalan valtakunta kattaa alleen kaikki elämänalueet.
  • Nauti matkasta! Elämä on liian lyhyt a) elettäväksi "sitku"-tyytyväisyydessä ja b) käytettäväksi erilaiseen puuhasteluun. Tee asioita, joita Jumala jo valmiiksi siunaa. Seurakunta ja elämä on tässä ja nyt. Ala elää sitä. Mieti, miksi Jumala on kutsunut Sinut ulos perinteisistä seurakunnista? Toistaaksesi samoja juttuja edelleen, nyt vain uudessa ympäristössä? En usko, sillä tietynlaista hedelmää syntyy vain tietynlaisessa ympäristössä (esim. kodeissa, kahviloissa, työpaikoilla jne.). Itse haluan nauttia spontaanista, elämänmakuisesta pyhien yhteydestä, jossa ovat tasapainossa Jumalan Sanan opetus, Pyhän Hengen läsnäolo ja läheiset ihmissuhteet sekä ei-uskovien voittaminen Jeesukselle. Mutta on hyvä muistaa, että me ollaan vaiheessa: Jumala on vasta viemässä meitä johonkin. Mutta joka tapauksessa, matka on alkanut...