Monday, March 25, 2019

Karismoista, viroista ja Hengestä

Muutama ajatus näistä.

Sekä heprean että kreikan "henkeä" merkitsevät sanat tarkoittavat kirjaimellisesti "liikkuvaa ilmaa", kuten tuulta ja henkäystä. Raamatussa Pyhä Henki kuvataan karismaattisena toiminnallisessa ja dynaamisessa mielessä. Kyseessä on Jumalan palvelijoilleen antama Hengen lahja, joka antaa voitelun, valtuuttaa ja inspiroi palveluun. Tämä on Raamatussa aina kokemuksellinen ilmiö, jota voidaan hyvin kuvata sanalla voimaantuminen. 

Vanhan testamentin aikaan Pyhä Henki tuli valikoidusti (tai valikoivasti) yksittäisten ihmisten tai ihmisryhmien päälle; kansanjohtajat, käsityöläiset, muusikot, kuninkaat ja profeetat. Musiikki ja profeetallisuus liittyvät yhteen, samoin inspiroituminen eri tavoin sekä myös kuvien käyttö ilmoituksen välikappaleena. 

Kuitenkin koko ajan vallitsi kiihkeä ja kyselevä profeetallisen Hengen lahjan odotus, joka personoitui tulevaan Messiaaseen. Hänen tehtävänsä ja valtuutuksensa ei enää olisikaan perinnöllinen, kuten leeviläisen pappeuden, vaan puhtaasti hengellinen (so. Hengen vaikuttama, valtuuttama ja synnyttämä). Hengen lahja valtuuttaa ja varustaa Messiaan, joka toisaalta jakaa karismaattisen Hengen lahjansa koko Jumalan kansalle. Pyhä Henki on tästä eteenpäin vuodatettu koko ihmiskunnan päälle. 

Kyseessä on nyt uuden liiton uusi elämän todellisuus Pyhässä Hengessä, joita erilaiset lahjat, Hengen vaikutukset ja palvelemisen muodot ilmentävät. Termi "karisma" on Uudessa testamentissa puhtaasti paavalilainen käsite, joka on aina sidoksissa Pyhään Henkeen. Kaikilla Hengen vaikuttamilla lahjoilla on inkarnoituva ja palveleva luonne. Paavali ei puhu "viroista" siinä merkityksessä kuin me sen ymmärrämme esim. julkisena virkana, vaan hän käyttää sanaa "diakonia", joka viittaa enemmän palvelemiseen. Kyseessä ei siis ole niinkään asemaan tai statukseen perustuva johtajuus, vaan palvelemisen periaate.

Minua kiinnostaa ajatus eräänlaisesta pelastuksen kokonaispaketista. Paavali sanoo Roomalaiskirjeen 6. luvun lopussa, että synnin palkka on kuolema ja vastaavasti Jumalan armolahja (karisma) on iankaikkinen elämä Jeesuksessa Kristuksessa. Tähän armolahjaan kuuluu kaikki se hengellinen siunaus, josta tulemme osalliseksi uskon kautta Jeesukseen; kutsumus, Jumalan suunnitelma minun elämälleni, armolahjat ja se, mitä kutsutaan palvelutyöksi. Kun Jumalan Henki uudestisynnyttää meidät uskoon Jeesukseen, tämä kaikki meissä oleva Jumalan luomistyö aktivoituu ja alkaa toimia. Meidän vastuullamme on tietenkin se, miten Henki saa vallata meidät ja hallita meitä. 

Laajimmassa meille säilyneessä karismaattisuutta koskevassa opetuksessaan 1. Korinttilaiskirjeen luvuissa 12-14 Paavali kolme kertaa kehottaa korinttilaisia tavoittelemaan jopa mustasukkaisen kiihkeästi armolahjoja. Uskon saman kehotuksen koskevan myös meitä, emmehän halua tehdä Jumalan ilmoitusta tyhjäksi. Timoteusta Paavali kehottaa olemaan laiminlyömättä omaa armolahjaansa, vaan päinvastoin virittämään sen palavaksi, niin kuin tuli puhalletaan täyteen liekkiin. Ymmärrän tämän tarkoittavan toisaalta jatkuvassa Hengen täyteydessä elämistä ja toisaalta kasvamista lahjan käyttämisessä. 

Paavali vetoaa tässä siihen tosiseikkaan, ettei Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan Hengen, joka ilmenee tasapainoisesti kolmella eri tavalla, rakkaudessa, voimassa ja raittiudessa, jolloin nämä eri puolet ovat tasapainossa keskenään. 







Sunday, March 17, 2019

Virtasen hämmennys


Nykymenossa oli kolme asiaa, joita Virtanen usein ihmetteli.

Ensimmäinen oli se, miten säätiedotuksiin, tai paremminkin sääennusteisiin, ei enää voinut luottaa, mikäli ne ulottuivat ylihuomiseen tai yli sen. Ilmastonmuutoksesta puhumattakaan. Virtanen oli syvästi hämillään, kun hän seurasi keskustelua ja tiedottamista yhä tiheämmin muuttuvista ilmoista. No, ymmärsihän Virtanen sen, että lehtien ja muunkin median oli jostain leipänsä tienattava ja sääennusteet olisi oiva keino siihen.

Mutta että siitä ruvettiin tekemään politiikkaa, sitä Virtanen ihmetteli. Hän kun oli niin usein kuullut, miten sillä tai tällä asialla ei saanut tehdä politiikkaa, eikä suhtautua siihen tai tuohon juttuun niin tunteenomaisesti. Nyt hän sitten törmäsi tuon tuostakin ihmisiin, jotka olivat ilmojen takia menettäneet yöunensa tai ruokahalunsa tai jotka nimenomaan tekivät politiikkaa asialla. Viime mainitussa seikassa sinänsä Virtanen ei nähnyt mitään pahaa – sehän oli vapaassa maassa jokaisen niin haluavan kansalaisoikeus, aivan kuten kaikkien muidenkin päivänpolttavien asioiden kohdalla.

Virtanen oli kuitenkin historiankirjoista lukenut keskiajalta tapahtuneesta ”lasten ristiretkestä”, jota kirkon johtokin oli ruokkinut sanomalla lasten saattavan veltostuneet aikuiset häpeään omalla esimerkillään. Lopputulemana tästä kaikesta kuitenkin oli se, että jossain Pohjois-Afrikan kolkassa koko usean tuhannen lapsen ja nuoren porukka oli sitten myyty orjiksi. Virtanen pelkäsi nyt todistavansa samanlaista ilmiötä; kirkasotsaisten ja vilpittömien lasten ja nuorten ristiretkeä ja hän mietti, millainen lopputulema tällä lasten ristiretkellä olisi. Tulisivatko hekin lopulta petetyiksi ja hyväksikäytetyiksi? Maailma tuskin oli muuttunut reilummaksi ristiretkien ajoista…

Toinen asia, jota Virtanen ihmetteli, liittyikin juuri tähän mediaan. Hän oli lapsuudestaan asti tottunut siihen, että se, mitä uutisissa tai sanomalehdessä sanottiin, oli totta, eikä sitä sopinut kyseenalaistaa - puhumattakaan, että joku olisi asettunut sitä vastaan jollain toisenlaisella informaatiolla. Nyt Virtanen kuitenkin uudestaan ja uudestaan törmäsi tilanteeseen, jossa media ilmiselvästi oli menettänyt otteensa todellisuudesta. Se oli kohtalokkaalla tavalla kadottanut kosketuksensa tavallisten ihmisten arkiseen elämäntodellisuuteen ja siihen, mitä ja miten he ajattelivat.

Tämä oli näkynyt viime vuosina erilaisten vaalien ja kansanäänestysten yhteydessä. Kerta toisensa jälkeen viralliselle medialle oli tullut täytenä yllätyksenä tavallisten ihmisten äänestyskäyttäytyminen. Tällainen väärin äänestäminen aiheutti median piirissä ensin puhdasta hämmästystä, jopa kauhua, sitten närkästystä, jopa murehtimista harhaanjohdettujen sielujen takia. Lopputulema oli kuitenkin aina ollut sama; media oli tullut yllätetyksi niin sanotusti housut kintuissa. Se ei ollut osannut tulkita oikein ilmassa olevia muutoksen merkkejä, koska se oli jo valmiiksi omaksunut tietyn poliittisen agendan, jota se itsepintaisesti ajoi. Vastaukset oli lukittu jo ennakkoon, eikä silloin sopinut kiinnittää huomiota muualta nouseviin signaaleihin.

Virtanen oli tullut siihen tulokseen, että niin sanottu virallinen media ei suinkaan edustanut puolueetonta, objektiivista tiedonvälitystä, vaan se edusti vain yhtä poliittista linjaa muiden vaihtoehtoisten mallien joukossa. Kyynisimpinä hetkinään Virtanen mietti, olikohan se koskaan ollutkaan mitään muuta kuin aina kulloistenkin valtaapitävien työrukkanen. Virtanen ei ollut luonnostaan paha suustaan, mutta joskus hänen mieleensä tuli tätä kuvaava nimitys, jota hän ei mielellään lausuisi ääneen…

Virtanen näki nyt asian niin, että tämä tavallisten ihmisten todellisuudesta etääntyminen ei ulottunut ainoastaan maksettuun mediaan, vaan myös valtaa pitävään poliittiseen eliittiin. Kuuluminen tähän ei enää ollut minkään poliittisen puolueen yksinoikeus. Se joka tapauksessa piti intohimoisesti omiensa puolta, suojeli omiaan ja piilotteli omia tekojaan niin, etteivät ne tulisi julkisuuteen kaikkien nähtäväksi. Tämän seurauksena Virtanen oli havahtunut huomaamaan sen karmaisevan tosiasian, että tavallinen ihminen, jollainen Virtanen itsekin oli, ei enää voinut luottaa siihen, että valtiovalta kykenisi tai edes haluaisi suojella omia kansalaisiaan erilaisilta uhilta, olivat ne sitten poliittisia, seksuaalisia, taloudellisia, sosiaalisia tai mitä muita hyvänsä. Sillä oli tarpeeksi tehtävää omien etujensa varjelemisessa.

Virtanen huomasi olevansa hyvin hämmentynyt ja turhautunut, jopa vihainen näiden mietteidensä äärellä. Hänen mieleensä pyrki väkisinkin psalmirunoilijan sana: ”Kun peruspylväät murretaan maahan, mitä voi vanhurskas tehdä?”




Monday, March 11, 2019

Peukuttajia joka lähtöön


Törmäsin hiljattain mielestäni hyvin osuvaan lauseeseen, jonka mukaan oikea oppi ja sen vaaliminen ei välttämättä ole paras tie aidon uskovien yhteyden rakentamiseksi. Keskinäinen nöyryys on huomattavasti onnistuneempi tie yhteyden saavuttamiseksi. Niin hyvä kuin tuo Neil Colen toteamus onkin, se on herättänyt ihmisten mielissä hyvin erilaisia kommentteja.
  • Ensimmäinen tälle hyväksyvästi peukuttava on postmoderni kyynikko, joka on usein myös yliopistokoulutettu teologi. ”Nöyryys on ainoa vaihtoehto, koska meillä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä koskettamaan opillisten lähteiden alkuperäistä intentiota. Emmehän me voi tavoittaa Jeesuksenkaan sanojen alkuperäistä ideaa. Näin ollen nöyryys on ainoa vaihtoehto. Se pitäisi vain ulottaa muihinkin uskontoihin, kuten islamiin, niin ongelmat ratkeaisivat…”
  • Yllättävää kyllä, tätä lähelle tulee toinen peukuttaja, yhtä myöhäismoderni, mutta nyt aito karismaattinen nomadi, jonka mielestä ”emme edes tarvitsisi mitään kirjoitettuja opin kappaleita, kunhan vain kaikki Jumalan lapset kylpisivät oikein hengessä ja näin löytäisivät toisensa. Aidossa hengen vaikuttamassa nöyryydessä vaan mentäisiin uskossa eteenpäin ja homma rullaisi hyvin…”
  • Kolmas peukuttaja, tosin hieman varauksellinen sellainen, on kirkollinen herätyskristitty, joka ei kaiken nöyryydestä puhumisen keskellä kuitenkaan halua kokonaan luopua kirjoitettujen tunnustusten auktoriteetista, koska ”täytyyhän meillä jotain kättä pidempää olla. Pelkkä Raamattu ei riitä, vaan tarvitsemme jotain historiaan ankkuroitunutta oppia, jolle kirkollinen järjestelmä voidaan rakentaa. Sen jälkeen nöyryydelläkin on oma paikkansa kirkollisessa toiminnassa ja kristityn hartauselämässä.”
  • Hänestä pari piirua oikealle istuu monessa kirkkopoliittisessa liemessä keitetty, oman kirkkonsa hallinnossa suhteellisen korkealla istuva kyynikko, joka ei peukuta tätä Colen lausahdusta, vaan hymyilee sille hieman pilkallisesti ja jopa vähän naureskelee koko puheelle nöyryydestä. ”Voi kuule, kun tietäisit mitä kaikkea sitä on ehtinyt nähdä ja kokea heh heh…” Tosin hänelle opilla sinänsä ei ole väliä, kunhan vaan on jokin opintapainen, jota varjella. Aidon pragmaatikon tavoin päämäärä ja lopputulos ratkaisee kuitenkin loppujen lopuksi kaiken. Kunhan tähän haluttuun tavoitteeseen sitten ollaan tavalla tai toisella päästy, voidaan kyllä alkaa miettiä sitä nöyryyttäkin. ”Onhan se kuitenkin ihan tärkeä kristillinen hyve…”
  • Sitten on nuori opiskelija, joka haluaa kyllä opiskella Raamattua ja teologiaa, työstää ja keskustella sitä, mutta joka näkee nöyryyden välttämättömänä ”liimana” ihmisten välillä, erityisesti hänen omissa lähimmissä ihmissuhteissaan. Ilman nöyryyttä suhteessa toisiin mikään ei vaan pelitä. Hänelle nöyryys voi hyvin muodostua sellaiseksi kasvualustaksi, josta versoo paljon hyviä asioita hänen ja hänen läheistensä elämään. Hän ei ymmärrä pelätä syyllistyvänsä naiviin idealismiin ajatellessaan sen nöyryyden, mikä toimii hyvin lähimmissä ihmissuhteissa, sopivan hyvin toimintaperiaatteeksi isommissakin ympyröissä, kuten esimerkiksi oppikeskusteluissa…
  • Lopulta löydämme monien paineiden alla elävän yksinhuoltajan, joka ajattelee opin edustavan jotain sellaista kristityn elämässä, mitä eivät kristityt vielä ymmärrä kaikilta osin täydellisesti, mutta jonka ydinasioiden käsittämisessä voidaan olla yhtä mieltä kristittyjen kesken ja tältä pohjalta kasvaa yhdessä. Kehällisissä, vähemmän tärkeissä asioissa voidaan soveltaa yleistä rakkauden kaksoiskäskyä ja jatkaa kuitenkin yhdessä eteenpäin. ”Pääasia vaan, ettei aleta riidellä näistä asioista. Sitä ei kestä kukaan.”




Monday, March 04, 2019

Arvioinnista ja oikeasta opista


Pelko on esimerkki sellaisesta väärästä asenteesta, josta käsin hengellisten asioiden, kuten puheiden, ilmiöiden ja henkilöiden, arviointia tehdään. Pelko voi ilmetä kahdellakin tavalla. Ensinnäkin se voi estää arvioimasta asioita oikein. Uskonnollisessa maailmassa ”pyhä lehmä” on tuttu käsite; se edustaa jotain sellaista, johon ei uskalleta kajota, mutta joka rajoittaa kaikkea kasvua. Sinä voit itse miettiä, mikä sinun elämässäsi, palvelutyössäsi ja yhteisössäsi edustaa tällaista käsitettä. Joskus on hyvä rohkeasti potkia perseelle jotain paikallista ”pyhää lehmää”.

Toiseksi pelko voi suunnata sinänsä tarpeellisen arvioinnin väärin tai yksipuolisesti; on maailman yksinkertaisin asia olla kriittinen naapuriyhteisön ongelmia tai ylilyöntejä kohtaan. Kuitenkin vaarallisin väärä profeetta on sellainen, joka nousee omasta joukostasi, joka puhuu sinun kaanaankieltäsi ja joka käyttää sinulle tuttuja ja hyväksyttyjä käsitteitä. Hän tuntee sinun hengellisen kulttuurisi ja osaa käyttää sitä oikein hyväkseen.

Molemmissa tapauksissa arviointi tehdään peloista käsin. Paavalin kehotus koetella kaikki on kaikenkattava, eikä sitä sovi käyttää valikoivasti. Yleensä tällaiset hankkeet ovat tuhoon tuomittuja, koska niissä ei koetella kaikkea ja koska osassa niissä on niin sanotusti ”pukki kaalimaan vartijana”.

Arvioinnin oikea asenne edellyttää paranemista omista haavoista, joista pelko voi olla yksi. Mikäli tätä paranemista ei ole riittävästi tapahtunut, tällainen harhojen metsästykseen taipuvainen ihminen on kuin pieni lapsi, joka uuden harhan löytäessään on kuin juuri uuden lelun saanut lapsi. Pahimmassa tapauksessa hän on enemmän kiinnostunut erilaisista harhoista kuin itse evankeliumista. Evankeliumi on kuitenkin se, joka koituu meille pelastukseksi, ei erilaisten harhaoppien tunnistaminen.

Arvioinnin oikea motiivi tulee esille Jaakobin kirjeen 5. luvussa, jossa puhutaan totuudesta eksyneen syntisen palauttamisesta takaisin harhateiltään. Tämä on hyvin mielenkiintoinen kohta, koska se liittää yhteen Jumalasta luopuneen syntisen elämäntavan ja totuudesta eksymisen eli oikeasta opista luopumisen. Mieleen tulee kysymys, voiko joku eksyä ”vilpittömästi” vai liittyykö siihen aina synti?

Vai voiko kyse olla ”vain” kypsymättömyydestä? Jaakob varoittaa toisaalla siitä tosiseikasta, että jokainen meistä yleensä lankeaa syntiin kielen alueella, jolloin voidaan ajatella olevan kyse tietynlaisesta kypsymättömyydestä. Ihminen ei silloin hallitse kielenkäyttöään, mikä on sinänsä perin inhimillistä, mutta samaan aikaan hyvin vaarallista sekä itselle että muille. Pietari viittaa toisessa kirjeessään Paavalin kirjoituksiin, joita ”tietämättömät ja epävakaat” vääristelevät, mikä viittaisi selvästi hengelliseen kypsymättömyyteen. (Hän tosin mainitsee saman vääristelyn ulottuvan myös muihin Raamatun kirjoituksiin ja varoittaa tämän seurauksista.)

Näyttää siltä, että Raamattu kiinnittää enemmän huomiota ihmisen oman sydämen puhtauteen ja hänen sisimpänsä tilaan ja asenteeseen, kuin siihen, miten paljon informaatiota (esim. teologista oppineisuutta) hän on kyennyt sisäistämään. Kaiken innokkaan koettelemisen ja arvioinnin keskellä tämä on hyvä tiedostaa. On myös hyvä muistaa se, että tosiasiassa sinä et kykene pitämään Jumalan Sanaa puhtaana, vaan Sana on se, joka pitää sinut puhtaana. Vai turhaanko Daavid kysyy, ”kuinka voi nuorukainen pitää tiensä puhtaana?” Kysymys on puhtaasti retorinen, sillä hän vastaa saman tien: ”Siten, että hän noudattaa sinun Sanaasi”.

Raamatullisessa maailmankatsomuksessa oikea oppi ja Jumalalle omistautunut elämä kuuluvat ehdottomasti yhteen. Kun luet Paavalin kirjeitä, jotka on kirjoitettu Timoteukselle ja Tiitukselle, huomaat tämän erinomaisen hyvin. Niissä kaksi asiaa, nimittäin jumalisuus (kr. eusebeia) ja terve oppi, kulkevat käsi kädessä. Kun kysymme Raamatun kantaa oikeaan, terveeseen oppiin, on hyvä huomata, miten Paavali neuvoo Tiitusta puhumaan sitä, mikä kuuluu terveeseen oppiin. Tämän jälkeen hän antaa uskoville yksinkertaisia ohjeita jumaliseen, pyhään elämään, joka on myös lähimmäisille mieluista. Lopuksi hän päättää ohjeensa siihen toteamukseen, että näin tehdessään ”he kaikessa kaunistavat Jumalan, meidän pelastajamme, opin”.

Kyse ei siis ole mistään rakettitieteestä tai edes korkeammasta matematiikasta. Uskonelämän peruspalikat ovat loppujen lopuksi hyvin simppeliä kamaa, josta jo Vanhan testamentin profeetta Miika todistaa osuvasti: ”Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä on hyvää. Mitä muuta Herra sinulta vaatii, kuin että teet sitä, mikä on oikein, rakastat laupeutta ja vaellat nöyrästi Jumalasi edessä?” Viimeistään tämä kertoo meille sen, ettemme voi koskaan rakentaa todellista uskovien yhteyttä yksinomaan oikean opin varaan. Itse asiassa nöyryys on parempi tie todelliseen yhteyteen.

Länsimaisessa kristillisyydessä todellinen ongelmamme ei olekaan väärien oppien uskominen, vaan oikean oppimme todeksi eläminen.

Hengellisten asioiden arvioinnin ja koettelemisen oikeutus nousee ensinnäkin Jeesuksen sanoista lopun aikojen koettelemuksia miettiville opetuslapsille: ”katsokaa, ettei kukaan teitä eksytä”. Jotta ei eksyttäisi, on asiat, ilmiöt, opetukset, manifestaatiot yms. koeteltava. Paavali vahvistaa tämän jo edellä mainitulla kehotuksella koetella eri asioita hengellisessä kentässä tasapuolisesti ja raittiisti: ”Henkeä älkää sammuttako, profetoimista älkää väheksykö, mutta koetelkaa kaikki ja pitäkää se, mikä on hyvää”. Mikäli sinulle siis tullaan sanomaan, että tämä ja tämä asia on kaiken arvostelun yläpuolella, voit hyvällä omallatunnolla olla uskomatta sellaista väitettä.

Joskus kuulee myös väitteen, että apostolin(en) auktoriteetti edustaa jotain sellaista, johon ei sovi kriittisesti suhtautua. Kuitenkin Ilmestyskirjan alussa Herra antaa erityismaininnan Efeson seurakunnalle siitä, että se on ”koetellut niitä, jotka sanovat olevansa apostoleja, vaikka eivät ole”. Alussa on siis ollut tilanne, jossa potentiaalisia apostoleja on ilmaantunut paikalle, jolloin heitä on asiaan kuuluvasti koeteltu. Tämä prosessi olisi voinut päättyä toisinkin päin, mutta tällä kertaa koettelu paljasti kaverit huijareiksi.

Arvioinnissa vaadittavan isomman (maailman)kuvan hahmottamiseksi on tärkeää omaksua oikea, raamatullinen todellisuuden käsitys, joka käy ilmi hyvin Jeesuksen vertauksesta peltoon kylvetystä aidosta vehnästä ja sitä (tiettyyn rajaan asti) erehdyttävästi muistuttavasta rikkaviljasta. Jeesus muistuttaa tämän pellon kuvaavan maailmaa, ei seurakuntaa. Tämän seikan unohtaminen (tai tietoinen piilottaminen) on eksyttänyt monia, alkaen tunnetusta kirkkoisästä ja päätyen joihinkin meidän päiviemme yli-innokkaisiin karismaatikoihin.

Mikäli seuraat vahvasti tämän ajan ja maailman mukaisia arviointiperusteita, mitä suurimmalla todennäköisyydellä eksyt. Jeesus sanoo, että ”heidän hedelmistään te tunnette heidät”, mutta mitä sitten, kun hedelmät tulevat esiin vasta pitemmän ajan kuluessa? Koettelemisessa ja arvioinnissa tarvitaan siis malttia ja kärsivällisyyttä. Joskus on vain odotettava, että jonkun toiminnan todelliset hedelmät tulevat näkyviin.

Jeesus sanoo Pyhän Hengen johdattavan Hänen omansa ”kaikkeen totuuteen”. Luota siis Pyhään Henkeen, joka sinulle on annettu, ja siihen todistukseen, jonka Hän sinulle antaa. Muista tässä kohtaa oman sydämesi puhtauden merkitys, sillä ”sieltä elämä lähtee”, kuten sananlasku sanoo. Mutta älä koskaan antaudu minkäänlaisen kiristyksen uhriksi tässä kohtaa. Herra ei koskaan tuomitse sinua, kun arvioit ja koettelet asioita rehellisesti ja raittiisti.




Monday, February 25, 2019

Peruspalikoita


 
Joskus törmää kristittyihin, joilla on syvään iskostunut uskonnollisten palvelujen kuluttaja-asenne. Se ilmenee esim. siten, että sinulle saatetaan sanoa, ”mulla on tässä nyt vähän aikaa, ni voisiksä nyt nopeesti rukoilla mulle nää ja nää asiat kondikseen. Ja sit voisit vielä rukoilla näitten ja näitten riippuvuuksien puolesta”. Halutaan siis kyllä saada erilaista palvelua, mutta opetuslapsen elämä ei kiinnosta.

Toinen tyyppi, johon silloin tällöin törmää, on eräänlainen uskontopalveluiden ulkoistaja, jolla on selkeä näkemys siitä, että joku hänen lähipiirissään on kovasti vapautumisen ja rukouspalvelun tarpeessa. Kyseinen henkilö itse ei välttämättä ole ollenkaan kartalla koko asiasta (puhumattakaan siitä, että olisi jotenkin motivoitunut asiaan). Mieleen tulee kokemus riparilta, jolla mukana olleen pojan isä heti parin päivän jälkeen soitti ja kysyi: ”Onko poika jo tullut uskoon?” Ymmärrän toki huolen pojan hengellisestä tilasta, mutta sen sijaan, että itse yritettäisiin kantaa omaa vastuutaan, ulkoistetaan palvelut jollekin toiselle.

Ratkaisevaa on rukoiltavan oma aktiivisuus ja asenne. Ihmisellä itsellään tulee olla motivaatio muutokseen. Ihmisen itsensä on tehtävä parannusta, kaduttava ja pyydettävä anteeksi syntejään, annettava anteeksi häntä vastaan rikkoneille, sanouduttava irti erilaisista häntä sitovista asioista ja lähdettävä seuraamaan Herraa. Toinen ihminen, rukouspalvelija tai sielunhoitaja, voi olla tässä apuna, mutta avainasemassa on rukoiltavan oman hengen aktivoiminen, jonka jälkeen on ilo seurata Herran tekevän työtään ihmisessä. Rukouspalvelijan tai sielunhoitajan rooli voi olla silloin enemmänkin avustaja, ohjaaja ja mahdollistaja.

Näyttää siltä, että hengellisen elämän peruspalikat ovat loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisia. On kyse syntien tunnustamisesta, parannuksen teosta, anteeksipyytämisestä ja -antamisesta, sielunvihollisen siteistä vapautumisesta, paranemisesta ja opetuslapseudesta. Kahta viime mainittua asiaa ei sovi (eikä itse asiassa voikaan) erottaa toisistaan. Paraneminen ilman opetuslapseutta synnyttää löysää halvan armon valheellisuutta, johtaen lopulta laittomuuteen. Opetuslapseus ilman paranemista taas johtaa takakireään, muita armotta lyövään lakihenkisyyteen, jossa herkästi tuomitaan muut, mutta ei löydetä tukkia omasta silmästä. Nämä kaksi kuuluvat yhteen siten, että paraneminen ja vapautuminen ovat itse asiassa osa opetuslapseutta.

Anteeksiantamus on kuitenkin avainasia. Joskus kuulee puhuttavan anteeksiantamuksesta tyyliin ”kun sulla nyt on sydämellä tää anteeksiantojuttu, niin sähän voisit jakaa jotain tästä”. Opetus anteeksiantamuksesta ei kuitenkaan ole mikään erityisoppi tai jokin vaihtoehtoinen korostus muiden rinnalla, vaan koko asian ydin. Se on Jumalan sydämellä erityisesti oleva asia, koska siinä on kiteytettynä kaikki se, mistä Jeesus-uskossa on kysymys. Se on God´s masterkey, joka avaa ihmisen sisimmän lujimmatkin lukot, joiden taakse sielunvihollisen valta on ihmisen sisimmässä linnoittautunut.

Harjoita anteeksiantoa suhteessa muihin ihmisiin (jotka ovat rikkoneet meitä vastaan jotain tekemällä tai tekemättä jättämisellä), kuten suhteessa

· omiin vanhempiisi, sisaruksiisi, puolisoosi tai lapsiisi, 

· työkavereihin, esimiehiin tai alaisiin, ystäviin ja uskonveljiin ja -sisariin (you name it)

· tai suhteessa itseesi (joka voi joskus olla kaikkein vaikein pala)

· tai jopa suhteessa Jumalaan, jonka koet hylänneen sinut jossain elämäntilanteessa (älä pelkää tehdä näin - luulen, että Hän kyllä kestää sen).


Aina kun näin harjoitamme anteeksiantoa, valtaamme aluetta pois sielunviholliselta. Aina kun annamme anteeksi tai hyväksymme anteeksiannon omalle kohdallemme, nöyrtyen parannuksen tekoon, aina silloin sielunvihollisen valtapiirin ”Tuonelan portit” vapisevat pelosta.

Hengelliseen elämään kuuluu vielä sellainen jännä piirre, että voit vapautua jonkun demonisen henkivallan otteesta hetkessä, mutta sisäinen parantumisesi voi kestää paljon pidempään. Tämä on myös oma kokemukseni. Älä siis pelästy matkan pituutta, ethän ole sillä yksin.


Tuesday, February 19, 2019

Jeesus usko kaupungissa II - Pastoraalista kaupunkiliftausta


Urban Hitchhiking

Kaupunkiliftaus (urbanhitchhiking) oli itselleni aiemmin tuntematon tapa tehdä käytännöllistä teologiaa urbaanissa ympäristössä. Kaupunkiliftauksessa on kysymys halusta päästä vuorovaikutukseen tuntemattoman kanssa. Kyseessä on keinotekoisesti rakennettu tilanne, jossa satunnainen tapaaminen jossain kaupunkitilassa (esimerkiksi kadulla, puistossa tai ostoskeskuksessa) haastaa toisen ihmisen läheiseen vuorovaikutukseen kanssaan. Kyse voi siis olla nopeasta jutustelusta bussipysäkillä aina spontaanin yhteyden, jopa yhteisöllisyyden syntymiseen asti. Joka tapauksessa se edustaa useimmille ihmisille kaupunkiympäristössä selkeästi astumista ulos omalta mukavuusvyöhykkeeltä.

Kaupunkiliftauksen kaltaisessa ”hengailussa” urbaanissa ympäristössä on kysymys muustakin kuin vain normaalista kävelystä. Kyse on myös omien ajatusten selkiytymisestä, oppimisen tavasta ja syvemmän yhteyden hankkimisesta omaan ympäristöön. Kyse on siis oman urbaanin tilan ja ympäristön ”haltuunotosta”. Kasvatustieteessä on tutkittu ”hengailua” urbaanin ympäristön määrittämisessä dérive-menetelmän eli kaupunkitilassa tapahtuvan toiminnallisen vaeltelun kautta. Kyse on tällöin ohimenevästä ja kokemuksellisesta psykomaantieteellisestä näkökulmasta omaan ympäristöönsä. Itse liftauksessa kyse on ennen kaikkea keskustelemisesta ja vuorovaikutuksesta toisen kanssa.

Kaupunkiliftaus edellyttää aina vastavuoroisuutta. Kävely sinänsä on yhteydenottamisen ja kontaktin solmimisen välikappale. Siinä ”liftaaja” tekee itsestään näkyvän, jota kautta hän tarjoutuu dialogiin ympäristönsä kanssa. Sillä ei sinänsä ole mitään agendaa ikään kuin valmiiksi sisäänrakennettuna. Se kuitenkin haastaa jo omalla orientaatiollaan erään kaupunkilaisuuden kirjoittamattoman säännön olla tunkeutumatta tuntemattoman ihmisen yksityiseen elämään. Olen joskus aiemmin toiminut erityisnuorisotyöntekijänä ja tehnyt etsivää työtä sellaisilla alueilla, jotka ovat olleet kohderyhmäni nuorten ”omaa maaperää”. Useimmiten työympäristönä oli kaupunkitila, kuten kadut, puistot, ostoskeskukset ja parkkipaikat, mutta myös kahvilat, baarit ja ravintolat. Tältä pohjalta minua edelleen kiinnostaa, jollei niin vieraalle, niin ainakin ihmisten yhteiselle maaperälle meneminen, kontaktin ottaminen heihin ja yhteyden syntyminen ympäristössä, jolle muuten on niin tavanomaista vastaantulijan ohikatsominen, etäisyyden ottaminen ja yksityisyyden säilyttäminen.


Sovituksen virka

Minua kiinnostaa yhteyden rakentaminen ihmisten välille ja siihen liittyen myös sovituksen teema. Kyse on silloin hyvin konkreettisista ilmiöistä, jotka tapahtuvat ihmisten elämässä, heidän sosiaalisissa suhteissaan ja heidän sisäisessä maailmassaan. Käytännössä puhutaan riitojen sopimisesta, kaunojen unohtamisesta, anteeksiantamisesta, katkenneiden siteiden uudelleen yhteensitomisesta. Kaupunkiliftaukseen liittyy myös ajatus toisen ihmisen vierellä kulkemisesta hänen elämänsä kysymyksissä ja haasteissa. Seurauksena tästä voi olla jopa uuden sosiaalisen todellisuuden avautumisesta liftaajalle itselleen. Mukaan voidaan liittää myös narratiivinen näkökulma; millaisia ovat ihmisten oman elämän tarinat kaupunkiympäristössä?

Viimeistään tässä kohtaa tullaan toisen ihmisen omalle maaperälle, millä oleminen (siellä liikkumisesta puhumattakaan) vaatii luvan ja edellyttää sekä selvää näkyä siitä, mitä ollaan tekemässä että riittävän korkeaa eettistä ymmärrystä. Miten hankin itselleni "luvan" puhua ihmiselle, jopa ”puuttua” hänen elämäänsä? Perimmältään kyse on lähimmäisyydestä, jolloin hengellisyys tulee todellisuudeksi ihmisten välisessä kohtaamisessa. Tästä aukeaa myös näkökulma inkarnaation teologian suuntaan: miten Kristuksen rakkaus ”tulee lihaksi” ihmisten välisissä suhteissa? Vain Jeesus voi tuoda sovituksen ihmisten välisiin suhteisiin.


Urbaani pyhä paikka

Perinteisessä uskonnollisuudessa ”pyhä” paikka on luonteensa mukaisesti erotettu muista, sekulaareista paikoista uskonnollisia tarkoituksia varten. Kyseessä on uskonnollisten rituaalien tapahtumapaikka, jolloin pyhä paikka saa pyhyytensä ja eroaa selvästi muista paikoista. Pyhässä paikassa olevilla esineillä ja siellä suoritetuilla toiminnoilla on uskonnollinen tarkoituksensa, jonka kyseessä oleva uskonnollinen yhteisö on sille määritellyt. Paikasta tulee pyhä, kun se siksi määritellään uskonnollisen yhteisön tai sen edustajien (esimerkiksi pappien) toimesta. Paikan pyhyys on siis selkeästi sidoksissa kyseessä olevaan uskonnolliseen yhteisöön ja sen edustamiin käsityksiin pyhästä ja sen luonteesta.

Oman aikamme muuttunutta uskonnollisuutta ajatellen nousee esille kysymys, miten pyhä paikka määräytyy silloin, kun uskonnonharjoitus privatisoituu ja individualisoituu? Kenellä on oikeus ja valtuutus määritellä ”pyhä paikka” nykyisen kaltaisen arkipäivässä eletyn hengellisyyden aikana? Kuka tai mikä silloin määrittelee jonkun paikan, rakennuksen tai tilan pyhyyden? Kun ihmisten hengellisyys ei enää määräydykään perinteisten uskonnollisten instituutioiden kautta, riittääkö pyhän paikan määrittelyyn silloin vain jonkun yksityisen ihmisen käsitys ja sille antama merkitys sen pyhyydestä?

Urbaanissa ympäristössä ei nähdäkseni välttämättä tarvita mitään erityistä ”pyhää” tilaa hengellisyyden toteutumiselle. Jokin urbaani tila voidaan ikään kuin vallata omaksi ja rakentaa siihen väliaikainen ”hengailukoti”. Käytännössä näin voi käydä esimerkiksi jonkun kahvilan, puistonpenkin tai kauppakeskuksen osan kohdalla. ”Hengailu” on näin osa elävän ja moninaisen kaupunkitilan haltuunottoa, mikä puolestaan mahdollistaa toisin olemisen jopa normatiivisissa kaupallisissa tiloissa. Tämä voi toteutua myös uskonnollisessa merkityksessä siten, että jostain sinänsä sekulaarista ja kaupallisesta tilasta tulee tietyille ihmisille sanan varsinaisessa merkityksessä ”pyhä”. Kyse on tällöin urbaanissa ympäristössä jo valmiina olevan tilan hyödyntämisestä ja haltuunotosta. Neil Colen kokemukset ”kahvilatyöstä” ovat olleet poikkeuksetta rohkaisevia ja hedelmällisiä. Hän ei pidä niinkään järkevänä ”kristillisten” kahviloiden rakentamista, vaan kannattaa ”sekulaarien” kahviloiden käyttämistä kontaktipintana kristinuskosta vieraantuneiden ihmisten tavoittamisessa urbaanissa ympäristössä.

Cole kertoo eräästä losangeleslaisesta kahvilasta, jossa kokoontui monenlaista porukkaa, kuten ateistisia ja satanistisia filosofeja, noitia ja vampyyreja. Erään tilanteen jälkeen, jolloin eräs näistä kahvilan vakiokävijöistä oli tullut uskoon ja kastettu, hän sanoo kahvilasta ”tuosta hetkestä alkaen tulleen pyhää maata”. Itse asiassa tämän seurauksena kahvilaan syntyi pieni seurakunta uskoon tulleista vakioasiakkaista. Cole sanoo, että ”etsiessäsi hedelmällistä ihmisryhmää yritä löytää vahvaa yhteisöllisyyttä ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Kuten tv-sarjan Cheers samannimisessä baarissa, etsi paikkaa, jossa kaikki tietävät nimesi”.


Uskomme voittaa tämän maailman

Miten siis toimia relevantilla tavalla kaupunkiympäristössä ja urbaanissa kulttuurissa? Tutkimuksen valossa kristinusko näyttää pärjäävän hyvin uskonnollisuuden vapailla markkinoilla. Seurakunnalta se edellyttää kuitenkin monien seikkojen uudelleen arviointia, alkaen jalkautumisesta ja päättyen uuden tyyppisen yhteisöllisyyden rakentamiseen. Kaupunkiliftauksen orientaatio ”mennä sinne missä ihmiset ovat” tuntuu sisältävän monia sellaisia piirteitä, jotka sopivat hyvin tähän.

Keskustelen aina silloin tällöin erään ystäväni kanssa "katupastoriuden" ideasta, johon olen joskus aiemmin viitannutkin. ”Katupastoriuden” idea kaikessa yksinkertaisuudessaan on mennä sinne, missä asiakkaat ja työkenttä ovat, eikä odottaa, että ne tulevat minun luokseni. Kyse on todistuksen viemisestä sinne, missä ihmiset jo valmiiksi ovat ympäristössään, joka on heidän ”omaa maaperäänsä”. Urbaanissa ympäristössä tällaisia ihmisten luonnollisia kohtaamispaikkoja ovat ostoskeskukset, aukiot, puistot ja tapahtumat sekä kahvilat ja ravintolat. Kyse on kaupunkiympäristössä jo valmiiksi olemassa olevan tilan hyödyntämisestä.


Lopuksi

Teologiassa asia on perinteisesti esitetty seuraavasti:


Kristologinen motiivi --> Ekklesiologinen motiivi --> Missiologinen motiivi


Haluan vakavasti kyseenalaistaa tämän perinteisen ajattelutavan (enkä suinkaan ole yksin tämän näkemykseni kanssa) ja nähdä asian näin:


Kristologinen motiivi --> Missiologinen motiivi --> Ekklesiologinen motiivi


Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus lupaa opetuslapsilleen Pyhän Hengen ja lähettää heidät aivan samalla tavalla kuin Isä itse lähetti Hänet. (Ks. Joh. 20:21-22.) Tämä missio on kaiken yhteisöllisyyden perusta ja edellytys. Vain tätä kautta voimme synnyttää sellaisia uusia yhteisöjä, joilla on tämän ajan edellyttämä ulospäinsuuntautuminen jo valmiiksi sisäänrakennettuna itsessään. (Kutsuttakoon sitä tässä nyt vaikka ”missiologiseksi motiiviksi”.)



Muuten olemme vain yksi uskonnollis-sosiaalinen klubi muiden joukossa.




Monday, February 18, 2019

Jeesus-usko kaupungissa I – Millaisia yhteisöjä rakennamme?


Johdantoa

Sitran erään ennusteen mukaan lähitulevaisuudessa jopa neljä viidestä suomalkaisesta asuu kaupungeissa. Maailmanlaajuisesti ennuste on jopa 75%. Kaupunkiympäristöstä on tullut luontainen elinympäristömme. Miten Jeesus-usko elää ja voi urbaanissa ympäristössä? Selviääkö se perinteisen yhtenäiskulttuurin murentuessa ja pärjääkö se uskonnollisuuden vapailla markkinoilla? Edustaako urbaani elämäntapa sille uhkaa pystyyn kuolemisesta ja tukahtumisesta uskontojen paljouteen vai edustaako se sille jopa uutta mahdollisuutta luoda nahkansa ja alkaa elää uudenlaista elämää muuttuneessa tilanteessa?

Kristinuskoa on Suomessa pidetty perinteisesti maaseudun ja agraariyhteisön uskontona. Kaupunki on vastaavasti usein nähty paheellisuuden pesänä, jossa ”viattoman” uskon menettäminen on enemmän kuin todennäköistä. Katsokaapa vaikka vanhoja Suomi-filmejä, joissa aina silloin tällöin toistuu juoni kaupunkiin muuttavasta nuorukaisesta tai neitokaisesta, jonka viattomuus sitten turmeltuu suurkaupungin syntisessä menossa. En suinkaan kiellä näiden tarinoiden paikkansa pitävyyttä, mutta kysyn vakavasti, eikö uskomme olekaan voimakkaampi kuin tämän maailma?

Kysymys kaupunkiympäristössä toimimisesta kiinnostaa minua henkilökohtaisella tasolla ja seuraavan postaukseni lopussa esitän oman näkemykseni siitä, mitä tämä voisi olla käytännössä. Teologia ei ole koskaan ollut minulle vain yksilön asia tai jokin akateeminen ”ura” (kuten se epäilemättä joillekin on), vaan ennen kaikkea aito uskon prosessi, jota elän ja työstän yhteisön keskellä. Tämä yhteisö on itselleni ensisijaisesti seurakunta, joka on Kristuksen ruumis, mutta laajemmin ymmärrettynä myös se on myös se kaupunkiympäristö, jossa elän ja vaikutan.


Kaupunkilaisuudesta

Louis Wirth puhuu kaupunkikulttuurin varauksellisesta elämäntavasta. Kaupungin julkisilla näyttämöillä, kaduilla, toreilla ja kauppakeskuksissa, liikutaan ikään kuin maski kasvoilla. Toisten lähelle osuneiden ihmisten asiat eivät kaupunkilaiselle kuulu ja vallitsevan sosiaalinen normin mukaan niihin ei pidäkään puuttua. Kyseessä on looginen seuraus kaupunkielämän asettamista vaatimuksista. Kaupunkielämä edellyttää etäisyyttä ja epäilyä, sillä vain tietyllä varautuneella asenteella voimme toimia ja menestyä monien virikkeiden keskellä.

Georg Simmel puolestaan tarkasteli kaupunkielämää katutasolta ja vähän korkeammaltakin. Hän oli kiinnostunut aikansa suurkaupungeista, erityisesti Pariisista, ja kirjoitti suurkaupunkiartikkelina tunnetun tekstinsä niinkin varhain kuin vuonna 1903. Simmelin mukaan suurkaupungissa asuvalta yksilöltä edellytetään mentaliteettia, johon kuuluu älyperäisyys, kyllästyneisyys, varauksellisuus ja yksilöllinen erottautuminen. Omaksumalla tämän mentaliteetin yksilö oppii luovimaan kaupungin vilinässä, erilaisten virikkeiden ja odotusten keskellä. Pinnallisena ja viileänä pidetty, etäisyyttä ottava elämäntyyli on tulkittavissa pikemminkin vastaukseksi ongelmiin kuin ongelma itsessään.

Zygmunt Bauman puolestaan puhuu navigoinnista nykyelämän metaforana. Jokaisella siirrolla on seurauksensa, joita on hyvä ennakoida ennen seuraavia käänteitä. Elämä on elämistä toisten kanssa, ja omat askelet täytyy sovittaa muiden liikkeeseen. Vaikka ihmiset tarvitsevat toisiaan, he luovivat eteenpäin oikeastaan ollakseen kohtaamatta toisiaan. Tämä on rationaalinen valinta, sillä nykyelämä edellyttää eräänlaista kohtaamattomuuden tai tapaamattomuuden taitoa. Se on samalla huomaamattomuuden taitoa, kykyä olla liiaksi kiinnittämättä huomiota toisiin, mutta myös kykyä olla tulematta huomioiduksi.

Edellä kuvattu ei tietenkään ole kaupunkielämän koko kuva. Bauman toisaalta kirjoittaa siitä, että kohtaamattomuuden taito opettaa meille myös kykyä tulla toimeen toiseuden, muukalaisuuden kanssa. Kaupungeissa opimme antamaan tilaa toisille ja ottamaan tilaa itsellemme. Kyse on jatkuvasta kaupunkitilan käytön neuvottelusta ja jakamisesta, toleranssista. Kaupunkilaisten viileästä asenteesta voi myös syntyä lämpöä. Toleranssissa on Baumanin mukaan suvaitsevaisuuden siemen, ja siinä taas on mahdollisuus solidaarisuuden kasvuun. Nähdäkseni juuri tämä seikka mahdollistaa uskonnollisuuden vapaat markkinat urbaanissa ympäristössä, jossa Jeesus-usko elää.


Jo muinaiset roomalaiset (ja vähän muutkin)…

Jo antiikin aikana nähtiin kaupungeissa monia paheelliseen tai ainakin turhanpäiväiseen elämään houkuttelevia asioita, kuten kylpylät, erilaiset teatteri- ja muut näytökset, torit ja kauppakadut, mutta myös gymnasiumit ja temppelit. Kuitenkin tutkimuksen valossa kristinusko on sen historian alusta asti tullut yllättävänkin hyvin toimeen urbaanissa kasvuympäristössä. Varhaiset kristinuskon levittäjät, kuten apostoli Paavali, keskittyivät toiminnassaan selkeästi suuriin kaupunkeihin. Urbaani ympäristö nähtiin siis hyvänä kasvualustana uudelle uskonnolle oman aikansa moniuskontoisessa Roomassa. Tämä on sikäli mielenkiintoista, kun tätä faktaa vertaa alussa kerrottuun teoriaan kaupunkilaiselämän lähtökohtaisesta turmeltuneisuudesta.

Kristityillä näyttää myös aikalaislähteiden valossa olleen sangen joustava ja mukautumiskykyinen suhtautuminen omaan elinympäristöönsä, joskin siinä on myös havaittavissa tietty jännite ”muukalaisuuden” ja ”paikallisuuden” välillä. Jo alkukristillisenä aikana kaupungit olivat alueen uskonnollisia keskuksia, joissa oli itse kaupungissa asuvaan väestöön nähden huomattavan suuri määrä temppeleitä ja pyhäkköjä. Tässä mielessä jo niiden oman aikansa suurkaupunkien, joissa varhaisen kristinuskon edustajat vaikuttivat (Antiokia, Aleksandria, Efesos, Rooma) uskonnollinen monimuotoisuus muistuttaa hyvin paljon oman aikamme kaupunkien vapaita uskonnollisuuden markkinoita.


Lopussa on maallistuminen… vai onko?

Omana aikanamme syynä ajatukseen urbaanin ympäristön maallistuneisuudesta voidaan pitää sekularisaatioteoriaa, jolla on selitetty modernissa yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia. Sekularisaatioteorian mukaan uskonnon merkitys vähenee maallistumisen lisääntyessä. Uskonnon tilalle on nähty tulevan tieteellinen maailmankuva. Samalta pohjalta eri uskontojen edustajat ovat sitten myös nähneet urbaanin elämäntavan sinällään ”syntisenä”. Modernisaatio ja sekularisaatio nähdään valistuksen jälkeisen humanismin perintönä, jossa tieteen ja teknologian kehitys ovat vauhdittaneet muutosta yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Uskonnon kannalta tämä on merkinnyt sen aiemman valta-aseman ja totuusmonopolin horjumista. Kaupunkien näkeminen jonkinlaisina ”paheiden pesinä” saattaa siis selittyä aiemmin vallinneen yhtenäiskulttuurin murentumisen pelolla.

Tätä tulkintamallia on myös myöhemmin kritisoitu. Yhteiskunnassa tapahtunut kehitys on nähty enemmän uskonnollisen pluralismin kaltaisena, jonka vaikutus ilmenee liberalismina, uskonnollisen toleranssin kasvuna ja jopa ekumenian lisääntymisenä. Nähdäkseni myös tämä seikka tekee urbaanista ympäristöstä uskonnollisesti monimuotoisemman, kuin perinteinen agraariyhteisö. Kyetäkseen toimimaan tässä uudessa tilanteessa eri toimijoiden on hyväksyttävä uskonnollisuuden vapaiden markkinoiden tilanne.


Alakulttuurinen autuus

Urbaani ympäristö tarjoaa maaseutua paremmat mahdollisuudet erilaisten alakulttuurien kehittymiselle. Erilaisuus suhteessa muihin korostaa henkilökohtaisen ja ryhmäidentiteetin muodostumisen ja kokemisen tärkeyttä. Tämä onkin varmasti yksi syy joidenkin seurakuntien ”sisäänlämpiävyyteen”, joskin se voi myös selittyä ko. yhteisön nuorella iällä. Joka tapauksessa tällaisessa yhteisössä näyttää olevan tietoinen pyrkimys vahvistaa oman jäsenistönsä käsitystä siitä, miten heidän alakulttuurinsa ja he sen mukana eroavat muista ryhmistä. Tässä suhteessa tällainen seurakunta edustaa postmoderniin kontekstiin ja urbaaniin ympäristöön sopivaa alakulttuurista uskonnollista yhteisöä, joita näen olevan (karkeasti jaoteltuna) kahdenlaisia.

Ensimmäinen ryhmä ovat yhteisöt, joiden agendana on pyrkiä säilyttämään oma identiteettinsä ”puhtaana” ja mahdollisimman muuttumattomana. Tällaisten vaarana näen em. sisäänlämpiävyyden; ulkopuolisten saattaa olla vaikeaa löytää tiensä niiden sisälle. Toinen ryhmä taas ovat ne yhteisöt, joilla näyttää olevan itsessään sisäänrakennettuna ajatus ulospäinsuuntautumisesta ja omaan ympäristöönsä vaikuttamisesta. Ajattelen tällaisten yhteisöjen vahvuuden olevan sen ymmärtämisessä, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan seurakunnan edustavan jotain sellaista, mitä ”Tuonelan portit eivät voita”. ”Portit” eivät edusta voitokasta eteenpäin menemistä, vaan puolustautumista. Seurakunta on tässä Jeesuksen sanonnassa se, jonka Herra itse rakentaa ja joka valtaa lisää maaperää. (Ks. Matt. 16:18-19.)