Wednesday, June 28, 2017

Sipulin kuorimista



Olen viime aikoina miettinyt paljon Jumalan valtakunnan kulttuuria. Millaista se on luonteeltaan ja miten se ilmenee käytännössä? Kun puhun tästä, tarkoitanko sillä amerikkalaista kristillistä genreä, suomalaista uskonnollisuutta tai yleensä länsimaista evankelikaalia valtavirtaa? Voi olla, että ainakin niissä piireissä, joissa itse liikun, se näyttäytyy pääasiassa viime mainitun kaltaisena. Se voi näyttää mainstreamilta, mutta tosiasia kuitenkin on, että kristinusko menee eteenpäin voimalla jossain aivan muualla kuin perinteisesti kristityissä länsimaissa. Hyvä kysymys onkin, mitä opittavaa meillä voisi olla vaikkapa aasialaisten kristittyjen kulttuurista? Länsimaisen kristillisyyden kulttuuri-imperialismin aika taitaa olla auttamattomasti ohi. Vai onko?

Samaan aikaan on mielenkiintoista huomata, miten jokaisen etnisen ryhmän ja jokaisen olemassa olevan kulttuurin keskellä Pyhä Henki voi ottaa oman kaltaisena muodon ja kykenee kommunikoimaan evankeliumin ymmärrettävällä tavalla sen piirissä eläville ihmisille. Kyse voi olla kielestä ja kulttuurista etnisin perustein tai sitten jonkin alakulttuurisen tyylin sisällä elävistä ihmisistä. Meille ihmisille sekä oman postmodernin aikamme kulttuurinen pirstoutuneisuus että globalisaation kiihtyminen voi asettaa haasteita, mutta ei Jumalalle itselleen, joka on kaiken Luoja.

Mutta on niin helppoa miettiä asioita tällaisella laajemmalla ja jopa korkeammalla tasolla, kuin puhua siitä, mitä Jumala tekee juuri minun sydämessäni.

-------



Olen viimeiset viikot elänyt tiiviissä kristillisessä yhteydessä, jossa ajatus Kristuksen ruumiin jäsenyydestä on saanut uudenlaista syvyyttä. On mielenkiintoista huomata, miten Paavali ilmestys seurakunnasta Kristuksen ruumiina saa hänen teksteissään uusia sävyjä ajan kuluessa. 1.Kor. 12. luvussa hän puhuu meistä uskovina Kristuksen ruumiin jäseninä. Room. 12. luvussa hän sitten syventää tätä näkyään toteamalla, että olemme jokainen myös toinen toistemme jäseniä.

On hienoa ja tavallaan helppoa olla Kristuksen ruumiin jäsen, mutta entä jos pitääkin olla jäsenenä, jollekin sellaiselle ihmiselle, joka on joskus vähän vaikea? Ruumiin jäsenenä oleminen voi tarkoittaa jonkun kohdalla auttavan käden antamista, kuuntelemista tai rohkaisua. Tällaista on elämä seurakunnassa, joka on enemmän kuin vain käydä jossain tilaisuuksissa. Seurakunnassa on kysymys opettelemisesta elämään saman ruumiin jäseninä. Kyse on elävästä organismista, ei organisaation mekaanisena osana toimimisesta.

Kuitenkin tällainenkin teologinen pohdinta on niin helppoa verrattuna siihen, että jaamme elämme syviä asioita toistemme kanssa.

-------



Olen viime aikoina kuunnellut usein kanadalaisen Daniel Lanoisin laulua The Maker, jossa hän kuvaa ihmisen kokemusta Jumalan etsinnästä. Laulun alussa on kuvattu tilanne, jossa ihminen kokee olevansa muukalainen ja vieras Luojansa silmissä. Hän kertoo seisovansa kädet levällään, kieroutuneen mielensä ajamana, eikä kykene näkemään eteensä silmissään olevan sumun takia, eikä tuntemaan mitään elämässään olevan pelon takia. Hänen ruumiinsakin tuntuu hänestä itsestään koukistuneelta ja murtuneelta. Sitten hän näkee jostain kauempaa hän näkee lähestyvän valon ja Johannes Kastajan, joka kävelee häntä kohti Luojan kanssa. Laulun lopulla hän kokee, ettei hän enää olekaan muukalainen tai vieras Luojansa käsissä.

Laulu on tullut minulle, parin muun laulun ohella, hyvin rakkaaksi näinä viikkoina. Siinä on hyvin puettu sanoiksi ihmisen uskonnollinen etsintä. On kuitenkin helpompaa lainata toisten tekstejä, (vaikka ne tuntuisivat kuinka omakohtaisilta), kuin itse jakaa omaa elämäänsä muiden kanssa.

----



Ihmisen on hyvä ymmärtää oman käyttäytymisensä syitä. Syyt, miksi hän joissain sosiaalisissa tilanteissa käyttäytyy tavalla, jota hän ei itsekään ymmärrä tai tunnista omakseen, johtuvat usein hänen sisällään olevasta rikkinäisyydestä ja haavoittumisista. Nämä taas saattavat johtua lapsuuden ja nuoruuden hylätyksi tulemisen tai muista yhtä traumaattisista kokemuksista. Seurauksena on vaikeuksia tavoittaa omia tunteitaan ja kykenemättömyyttä ilmaista niitä muille aidosti.

Kuitenkaan Jumala ei ole luonut ketään tällaiseksi, vaan se Jumalan kuva, mikä meissä on, on tarkoitettu olemaan aivan toisenlainen; avoin, välittävä, lämmin ja rakastava. Ihmiselle on muodostunut kokemustensa perusteella vääristynyt kuva Jumalasta, minkä seurauksena hänellä on vääristynyt kuva myös itsestään ihmisenä. Tässä vaiheessa voi jo alkaa näyttämään siltä, että nyt ollaan lähdetty matkan toiselle taipaleelle, jossa opetellaan elämään vahvoina uskossa. Tällaiseen prosessiin tarvitaan oman elämänsä sipulin kuorimista.

----



"Aseta itsesi kaikessa hyvien tekojen esikuvaksi, olkoon opetuksesi puhdasta ja arvokasta ja puheesi tervettä ja moitteetonta, että vastustaja häpeäisi, kun hänellä ei ole meistä mitään pahaa sanottavana." (Tiit. 2:7-8, 15)

Tuntuu siltä, kuin viime aikoina olisi ollut sisäinen kehotus lukea pastoraalikirjeitä ikään kuin ne olisivat kirjoitetut henkilökohtaisesti juuri minulle. Niissä puhutaan Pyhän Hengen kurinalaisuudessa ja johdossa päivittäin ja hetkittäin elämisestä, jota luulen meidän itse kunkin olevan hyvä opetella elämään todeksi. Meidän tehtävämme on seurata Jumalan tahtoa ja Pyhän Hengen johdatusta. Jos tämän jälkeen on olemassa jotain toivomuksia, odotuksia, pyyntöjä ja tarpeita, ne on hyvä jättää Hänen toimitettavikseen, Hänen ajallaan ja tavallaan. Anteeksianto niin muille kuin itselle on eräs tärkeimmistä avaimista elämämme solmuihin.





Thursday, June 15, 2017

Random settiä Englannista

Ihmisten hyväksymisessä ei ole tilaa piilotetuille agendoille. Meidän ei tule koskaan luopua hyvien ihmissuhteiden vaalimisesta joidenkin tehtävien toimittamisen takia. Jumalan näkeminen sellaisena kuin Hän todellisuudessa on, vapauttaa meidät sekä hyväksymään Jumalan rakkauden omalle kohdallemme että välittämään sitä eteenpäin muille.

Mitä haluaisin, että Jumala vielä tekisi minulle, että ymmärtäisin Hänen todella rakastavan minua? Onko vaikea antaa Jumalan rakastaa minua? Ihmisten kohdalla kun siihen näyttää aina liittyvän ajatus "vain hyvästä tyypistä"...
-------

Miten voimme käsitellä hylätyksi tulemisen tunnetta? Älä ainakaan sulje sitä piiloon sydämesi sisimpään kammioon. Suomalainen kulttuurimme on niin täynnä puhumattomuutta. Kuitenkin vain jatkuva Jumalan rakkauden kokeminen on ainoa tapa, jolla ihmisen oma henki pidetään niin käynnissä, että tällainen käsitteleminen on mahdollista.

Mistä kertoo se, että on niin vaikeaa saada kosketuksia omiin tunteisiini? Seurauksena kun näyttää olevan vain irrationaalisia reaktioita. Minun on uskallettava kohdata Totuus ja laskettava puolustukseni alas. On kuljettava niin alas, että tunteet tavoitetaan ja sitten annettava Herran hoitaa niitä. On myös oltava valmis luopumaan vanhoista tavoista ja uskomuksista. Nämä ovat usein sellaisia mielen linnakkeita, jotka voivat todella estää Herran työtä kohdallamme. Niitä on siis oltava valmis muuttamaan.
-------

Ihmisen suurimmat taistelut käydään mielen alueella, tahdon, ymmärryksen, sielun ja inhimillisen minän alueella. Jumalan valtakuntakin on nykyisessä maailmanajassa ennen kaikkea mielen valtakunta. Ihmisen omalla ajattelulla ja hänen sanoillaan on siinä suuri voima, koska ihmiselle on annettu vapaa tahto.

Oleellinen kysymys minulle itselleni on se, kykenenkö vapautumaan ja ikään kuin kasvamaan ulos sellaisista vanhoista ajattelumalleista, joista on tullut minulle uskoani estäviä tekijöitä.


Sunday, June 04, 2017

Jeesus Jumalan Poikana

Hänellä on ulkonaisesti nöyrä ja vaatimaton ulkomuoto, josta kuitenkin huokuu ulospäin jokin vaikeasti määriteltävä luontainen auktoriteetti. Tämä seikka harhauttaa edelleen monet ihmiset, mutta ei oikeanlaista etsijää. Loppupelissä tämä näet osoittautuukin koko jutun juoneksi, päämääräksi ja tarkoitukseksi, jonka kautta avautuu tie merkitykselliseen elämään ja parantumiseen jo tässä ajassa. Samalla tämä nöyrä mies osoittautuu ehdottomaksi siinä suhteessa, että Hän sulkee pois kaikki muut oletetut tiet samaan päämäärään pääsemiseksi.

Ja vielä enemmän: lopulta eräänä päivänä paljastuu asioiden todellinen luonto - Kuningasten Kuningas.



Sunday, May 28, 2017

Uusi voima

Jesajan kirjan 40. luvun lopussa on mielenkiintoinen lupaus Herran uudesta voimasta. Jumalan sanotaan siinä antavan väsyneeksi ja voimattomaksi itsensä tuntevalle ihmiselle voimaa yltäkylläisesti. Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee se, että ne, joiden voisi olettaa olevan elämänsä parhaissa voimissa, osoittautuvatkin kaikkein eniten haavoittuviksi. Nuorukaiset ovat niitä, jotka väsyvät ja nääntyvät, jotka jopa kompastuvat erilaisten taakkojen alla ja lopulta kaatuvat. Jumalan valtakunnassa kaikki ei olekaan aina niin kuin ulkonaisesti näyttää olevan. Asiat eivät määräydy perinteisten ja ulkonaisten mittapuiden mukaan, vaan ihmisen sisäinen järjestys ja hengellinen maailma ratkaisevat. Kyse ei ole jostain epäselvästä ja hämärästä new age-mystiikasta, vaan ihmisen suhteesta Jumalaan, joka on kaiken elämän todellinen lähde ja perusta.

Vastakohtana tälle esitetään ne ihmiset, jotka odottavat Herraa. Heidän sanotaan saavan uuden voiman tai oikeammin vaihtavan entisen voimansa uuteen voimaan. He jopa kohottavat siipensä kuin kotkat, vaeltavat ja juoksevat ilman väsymystä. Tämä on jotain hämmentävää ja herättää kysymyksen, miten se on mahdollista?

Salaisuus näyttää olevan Herran odottamisessa, minkä ajattelen tarkoittavan asioiden tekemistä Jumalan ajalla ja Hänen tavallaan. Joissain tapauksissa se varmasti tarkoittaa jopa luopumisesta asioiden tekemisestä ennen kuin on täysin varma Jumalan tahdosta. Ymmärrän näiden olevan joskus vaikeita kysymyksiä, jopa tapauskohtaisia ja lopulta aina ihmisen itsensä ja Jumalan välisiä ratkottavia juttuja. Tärkeintä kuitenkin on Herran odottaminen, mikä ilmentää luottamusta Häneen.


Sunday, May 21, 2017

Uskosta

Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin, usko ja epätoivo ovat usein saman asian kääntöpuolia. Kun kaikki muut vaihtoehdot on katsottu, keinot käytetty ja omat voimat kulutettu, on jäljellä vain usko. Inhimillisesti katsottuna uskominen on pohjimmiltaan hyvin epätoivoinen teko. On olemassa kuilu, jonka vain usko ylittää. Jumalan armo kyllä pelastaa meidät, mutta vain usko ottaa sen vastaan. Usko edellyttää aina proaktiivisuutta. Ajattelepa vaikka Jeesuksen vertausta tuomarista ja leskestä Luukkaan 18. luvun alussa.

Itse asiassa Jumala etsii aina uskoa. Jeesus sanoo, että kun Ihmisen Poika tulee takaisin, niin Hän etsii uskoa maan päältä. Usko on myös asia, joka mitä suurimmassa määrin ilahduttaa Jumalan Isän sydäntä. Kun ajattelet itseäsi jossain tietyssä tilanteessa, niin usko on se tekijä, joka vetää tilanteeseen mukaan Pyhän Hengen voiman. Usko vetää aina Henkeä puoleensa, ikään kuin mukaansa. Kyse ei ole meidän omasta kyvykkyydestämme tai voimastamme, vaan Pyhästä Hengestä.

Markus kertoo verenvuototautia sairastavasta naisesta, joka vain kosketti Jeesuksen vaipan tupsua ja parani. Nainen oli hyvin epätoivoinen, kun mistään ei ollut löytynyt apua. Jeesuksen paikallaolo tuntui siinä tilanteessa lähes tulkoon viimeiseltä ja ainoalta vaihtoehdolta. (Miltähän Jeesuksesta itsestään tuntuu ajatus siitä, että Hän on meille se kuuluisa "viimeinen vaihtoehto"?) Nainen kosketti ja parani. Jeesus toteaa hänelle asian todellisen luonteen, kun sanoo: "Tyttäreni, sinun uskosi on tehnyt sinut terveeksi. Mene rauhaan ja ole terve vaivastasi." (Mark. 5:34)

Aidossa raamatullisessa uskossa opetus ja ihmeet kulkevat aina yhdessä. On siis olemassa puolinaista evankeliumia ja täyttä evankeliumia - ja tämä pätee molempiin suuntiin. Kun ajattelen omaa tilannettamme länsimaisina kristittyinä, niin mieleeni nousee kysymys, mitä Kristuksen seurakunta todella tarvitsee? Entä mitä se itse todella haluaa? Viihtyykö aito usko samassa yhteydessä rahan, rakennusten ja resurssien kanssa?

Käytännön kysymys minulle itselleni (ja itse asiassa sinullekin, joka luet tämän) on, miten voin harjoittaa uskoani?





Saturday, May 13, 2017

Peilailua

Olen miettinyt millaista on ollut oma kasvuni miehuuteen ja isän mallin löytämiseen. Juureni ovat toisaalta karussa saaristolaisuudessa, toisaalta köyhässä maalaisuudessa. Molemmille näille on ollut ominaista tietynlainen ulkoapäin annettu lupa itsensä väheksymiseen ja köyhäilyyn. Elämältä ei ole ollut lupa odottaa liikoja. Olen kasvanut työväenluokkaisessa kodissa (silloin kun työväenluokka vielä oli olemassa) ja nuoruuteni mielenmaisemalle on ollut ominaista 60- ja 70-lukujen nuorisokulttuuriset tyylisuunnat, "koviskulttuurit". Kovan miehen maine on ollut arvostettua ja se piti itse hankkia. Mietin kuinka paljon ja millä tavalla kaikki tämä on vaikuttanut omaan tapaani toimia isänä ja kasvattajana, miehenä ja aviopuolisona, niin kristitty kuin olenkin.
Mietin myös kuinka paljon länsimaiselle kulttuurillemme nykyisin niin tyypillinen sukupuoliproblematiikka, kuten homoseksuaalisuus, onkaan seurausta sinänsä hyvin yksinkertaisista asioista, kuten hyväksynnän ja johonkin kuulumisen puutteesta. Orpouden henki kiinnittää katseen aina ihmiseen itseensä. Toimiessani erityisnuorisotyöntekijänä 80- ja 90-luvulla huomasin, miten monet ns. "nuoriso-ongelmat" olivatkin itse asiassa seurausta aikuisten ongelmista, kuten terveen vanhemmuuden ja oikean perhemallin (isyyden ja äitiyden) puuttumisesta. Huomaan siis, että on olemassa asioita, jotka ovat puhtaasti kulttuurisia ja sidottuja jonkin tietyn ajan ja paikan kontekstiin. Sitten on olemassa asioita, jotka ovat olemassa ikuisesti ja universaalisti päteviä lainalaisuuksia ja periaatteita, jotka nousevat Jumalan ilmoituksen pohjalta. Siitä kannattaa pitää kiinni ja peilata kulttuuriamme siihen.

On olemassa huutava, suorastaan hyytävä, puute hengelliselle vanhemmuudelle. Vain tätä kautta voimme tehdä yhteiskunnassamme tietä uudelleen terveelle vanhemmuudelle, joka ilmenee kaikilla elämänalueilla. Sen tähden kannattaa kiinnittää huomiota siihen, mitä sanotaan vanhemmuudesta, isyydestä ja äitiydestä. Ehkä Jumalan ratkaisu oman kulttuurimme tilanteessa on Johanneksen tapa toimia. Viimeisellä aterialla ollessaan Johannes painoi päänsä Jeesuksen, Mestarinsa rintaa vasten.


Sunday, April 30, 2017

Futiksesta

Toimittaja Pekka Pohjolainen kirjoitti Suomenmaassa osuvasti: 


"Hienointa lätkätunnelmaa kun ei löydy kuohuviinilasien kilinästä 
mahtipontisten areenoiden vip-aitioissa. Sen aistii parhaiten provinssien karuissa jääladoissa 
paksussa lihapiirakoiden tuoksussa ja toppatakkien kahinassa."


Näin olen itsekin aina ajatellut ja näin ajattelen sen olevan erityisesti futiksen kohdalla. Tunnelmaltaan ja intensiteetiltään parhaat pelit kun löytyvät usein jostain alasarjojen paikallisderbyistä. Siellä laji elää jaloimmillaan ja puhtaimmillaan, vapaana Robby Keanen halveksimasta "simpukka ja samppanja"-osastosta. Tunnustaudun siis tällaiseksi jalkapalloromantikoksi ja puristiksi suhteessa itse ilmiöön. Tosin ei minulla ole mitään vastaan todellista huippufutistakaan, silloin kun sen näkemiseen vain tarjoutuu mahdollisuus. Mutta tuossa toimittaja Pohjolaisen toteamuksessa on vinha perä. Perustelen tätä näkemystäni eräällä omakohtaisella kokemuksellani. 

Pahimman ja ala-arvoisimman futiksen halveksunnan koin vuosia sitten eräässä FC Lahden ja silloisen MyPan välisessä ottelussa, kun Lahessa silloin pelannut Tommi Kari loukkaantui vakavasti yhteentörmäyksessä maalivahdin kanssa. Samaan aikaan kun Karia yritettiin saada koottua yhteen ja kuljetettua paareilla kentältä vieressäni istunut kutsuvierasjoukko keskusteli äänekkäästi puutarhanhoidosta. Minun ei liene tarpeellista yrittää kuvata omia tunteitani noita puoliväksin katsomoon raahattuja sidosryhmäläisiä kohtaan. 

Nämä tapahtumat tulivat mieleeni, kun eilen iltapäivällä värjöttelin ystäväni Ericin kanssa räntäsateessa katsomassa FC Lahden ensimmäistä kotipeliä. Siellä se Tommi Karikin taas viiletti kentällä - ja talutettiin loukkaantuneena vaihtoon toisella puoliajalla. 





Mitä me tästä kaikesta opimme? Jos olet jossain mukana, ole koko sydämestäsi, älä puolivillaisella asenteella.