Raha-asioita eli kenelle tässä nyt sitten pitäisi maksaa...?

Eräs ystäväni, joka on toiminut pastorina helluntaiseurakunnassa, totesi kerran, että oikeastaan kenellekään muulle ei seurakunnan töissä pitäisi maksaa palkkaa kuin sananjulistajalle. Neil Cole kysyy kirjassaan Organic Leadership vähän samansuuntaisia kysymyksiä: "Kenelle seurakunnan pitäisi maksaa palkkaa?"

Meille tämä on äärimmäisen ajankohtainen kysymys, joka edellyttää kylmää päätä ja maltillista mieltä. Ympärillämme on lukuisia esimerkkejä miten asioita ei pitäisi hoitaa kristillisten seura- ja kirkkokuntien sekä järjestöjen ja palvelutyömuotojen parissa. Joissakin ystävissäni ja tutuissani (erityisesti kotiseurakuntien piirissä) tämä synnyttää sen reaktion, ettei rahasta sitten puhuta lainkaan. Asiasta tulee tabu ja rahasta likaista. En tiedä onko tämä kuitenkaan mikään ratkaisu, koska Uusi testamentti puhuu aiheesta paljonkin. Mutta emme siis saa miettiä vastausta kysymykseen perinteestämme, käytännöllisistä kysymyksistä tai tunneperäisistä latauksistamme käsin.

Cole uskaltaa esittää ääneen kysymyksen: Voisimmeko lukea Uutta testamenttia niin kuin ensimmäistä kertaa? Voisimmeko käsitellä tätä kysymystä ihan niin kuin meillä ei olisikaan kirkon tuhatvuotisen historian painolastia mieliimme vaikuttamassa? Voimmeko kysyä tätä, ikäänkuin irrottaen kysymyksen siitä huolesta, joka seuraa, jos jokakuukautinen palkka ei tulekaan ajoissa? Onko tämä mahdoton tehtävä? Ehkäpä, mutta ehkä voisimme ainakin yrittää...

Cole itse sanoo omassa UT:n tutkistelussaan päätyneensä näkemykseen, jonka hän esittää ilahduttavan provosoivasti. UT:n mukaan on nimittäin olemassa vain kaksi ryhmää ihmisiä, joille seurakunnan tulisi maksaa taloudellista tukea. Nämä eivät ole seurakunnanjohtajia, pastoreita, nuorisotyöntekijöitä, ylistyksenjohtajia, talouspäälliköitä tai toimistosihteereitä - ei ketään näistä. Ei, vaan kyseessä ovat apostolit ja lesket.

No, apostolit on tietty helppo hyväksyä tähän etuoikeutettujen ryhmään kuuluvaksi vaikkapa 1.Kor. 9:n pohjalta. Paavali ja Barnabashan tietoisesti jopa laiminlöivät tätä oikeuttaan, etteivät taakottaisi taloudellisesti nousevaa seurakuntaa Korinttissa. Mutta yhtä kaikki heillä oli tämä oikeus saada elantonsa Herran työstä. Pellon on tarkoitus elättää sadonkorjaaja. Paavali esittää Room. 15. ja 2.Kor. 10. luvussa, että juuri näiden "vanhojen" seurakuntien tehtävänä on rahoittaa hänen työtään niin, että hän voi siirtyä maantieteellisesti eteenpäin Herran työssä.

Toinen ryhmä ihmisiä, joille UT on määrännyt täysipäiväisen taloudellisen tuen seurakunnassa, ovat ne ihmiset, joista Paavali käyttää ilmaisua "oikeat lesket". (Ks. 1.Tim. 5:3-16, tässä kohtaa erityisesti jae 3 ja 9-10.) Näille leskille Paavali asettaa tietyt edellytykset, jopa "laatuvaatimukset", joissa tulee esille sama vaatimus, kuin seurakunnan kaitsijallekin eli huolehtia ensin omista perhekuntalaisistaan.

Mutta Paavali määrittelee heille myös tietyn toimenkuvan. Heidän tehtävänsä on ennen kaikkea rukoilla lakkaamatta, öin ja päivin (jae 5). Ehkäpä Jumalan suunnitelmissa siis on näin varustaa esirukoilijoiden joukko kantamaan Herran seurakuntaa ja Herran työtä Jumalan valtaistuimelle koko ajan? Näin ei siis leskelle anneta ainoastaan taloudellista huolenpitoa, vaan myös taataan hänelle ensiarvoisen tärkeä tehtävä elämänsä loppupäiviksi. Näin hänelle annetaan myös etuoikeus olla merkittävä vaikuttaja vielä vanhuudessaan. (Itselläni on kokemusta tällaisesta leskivanhuksesta omassa lähipiirissäni: hauraassa astiassa asui väkevä esirukoilija elämänsä loppuun asti.)

Huh, millainenhan olisikaan tänä päivänä tällainen seurakunta, jolla olisi apostolien ja profeettojen, evankelistojen ja opettajien, paimenien ja vanhinten tukena tällaisia esirukoilijoita! Voisiko Jumalan valtakunnan resursseja investoida viisaammin?

On muuten mielenkiintoista huomata, että kun lukee tuota em. 1.Tim. 5. lukua eteenpäin tämän jakson jälkeen, niin jakeessa 17 Paavali sitten alkaa puhua seurakunnan vanhimmille osoitettavasta "kahdenkertaisesta kunniasta". Paavali ts. priorisoi asioita mielenkiintoisella tavalla. Joka tapauksessa Paavali katsoo seurakunnan paimenen, joka johtaa oikein seurakuntaa, ansaitsevan kaksinkertaisen arvostuksen seurakunnan keskellä.

Tässä kohtaa Cole ei kuitenkaan näe viittausta mihinkään säännölliseen ja päätoimiseen palkkaukseen, enkä minäkään. Cole kysyy tässä kohtaa enemmänkin sitä, milloin pitäisi maksaa jotain ja miksi? Ehkäpä kyse on enemmän kertaluontoisesta korvauksesta kuin säännöllisestä kuukausipalkasta? Nykykielellä sanottuna kyseessä voisi olla projektiluonteinen juttu tai keikkahomma. Toisaalla Paavali Gal. 6. luvussa kehottaa meitä, joille sanaa opetetaan, jakamaan kaikkea hyvää opettajallemme (jae 6). Colen mukaan osoittaa vain meidän rajoittuneisuuttamme ja luovuuden puutettamme, mikäli ajattelemme kyseessä olevan vain rahan.

Enemmänkin UT:n ajatus on vapauttaa taloudellisesti tietyt voimavarat (ihmiset, autot, talot, laitteet yms.) seurakunnan käyttöön ja Herran työhön muutenkin. On olemassa tietty tarve seurakunnassa ja siihen löytyy täsmävastaus. Ehkä myös ensin on hyvä aloittaa ilman korvausta, samoin kuin seurakunnan palvelijaakin on hyvä koetella (3:10), ennen kuin heille annetaan mitään "kaksinkertaista kunniaa". Taidollisuus kasvaa näet vain käytännön kokemuksen kautta. Samoin uskollisuus tulee näkyviin parhaiten silloin kun siihen ei liity mitään taloudellista "porkkanaa".

Eli pitäisikö meidän nyt siis lopettaa palkanmaksu pastoreille? Monet heistä ovat luopuneet hyväpalkkaisista hommista ja lupaavasta urakehityksestä muualla voidakseen olla mukana Herran työssä. Monet ovat opiskelleet vuosikausia lainarahalla tai työn ohessa valmistuakseen jostain teologisesta oppilaitoksesta. Miten heidän käy, jos luovumme pastorien palkkaamisesta? Olisiko se oikein heitä kohtaan?

Emme varmasti pysty antamaan tähän kysymykseen kaikkia tyydyttävää yleispätevää vastausta. Se ei ole tarkoituskaan, vaan ennemmin on syytä miettiä Jumalan valtakunnan olemusta, sen luonnetta ja toimintatapoja käytännössä. Ensinnäkin on hyvä ymmärtää, että meillä Suomessakin on nimikkeen "pastori" alla laaja skaala erilaisia elämäntilanteita, erilaista koulutusta ja työ- ja elämänkokemusta ja erilaista palkkaus- ym. käytäntöä. Omassa tuttavapiirissänikin löytyy pastoreita, joilla on yliopistokoulutus ja vakituinen, hyväpalkkainen virka vakavaraisen työnantajan palveluksessa, joka ei ihan ensimmäisenä ajaudu konkurssiin. Mutta ihan yhtä hyvin löytyy oto-pastori, joka leipätyönsä ohella paimentaa hänelle uskottua Herran laumaa. (Ja sitten olemme vielä me, jotka olemme nuo tittelit "omavanhurskaasti" lukeneet roskaksi ja laskeutuneet kuvitteellisista teologisista norsunluutorneistamme alas tavallisen kansan keskelle... Heh, pieni itseironia ja sarkasmi sallitakoon.)

Mutta yhtä kaikki, rahasta on kysymys ja elämisestä. Tiedän itse mistä tässä on kyse käytännössä, koska reilut kymmenkunta vuotta sitten sanoin itseni irti turvallisesta kaupungin virasta ja - Hengen kehotuksesta, niin uskon - lähdin tekemään loppuun teologian opintoni siirtyäkseni hengelliseen työhön. Taloudellisesti se oli uhkayritys, kun oli talolainaa ja vaimo ja kolme kouluikäistä poikaa elätettävänä. Onneksi ympärillä oli uskonystäviä, jotka kantoivat taloudellisesti tuolloin. Olen heille edelleen syvästi kiitollinen.

Kun olin saanut teologian opintoni päätökseen ja pidimme pienen valmistujaisjuhlan, niin tuo alussa mainittu samainen virkaheitto helluntaipastori lausui tuossa tilaisuudessa jotenkin siihen tapaan, että "Jeesus antaa meille paimenena täydellisen esikuvan paimenuudesta, kun Hän sanoo, että hyvä paimen antaa henkensä lammastensa edestä". Samassa yhteydessä (Joh. 10. luku) Jeesus puhuu toisilleen vastakkaisina asioina oikeasta paimenesta ja palkkapaimenesta. Eli eräs paimenuuden tosi kysymys onkin, oletko valmis tekemään sitä, vaikka et saisikaan palkkaa siitä? Kyse ei ole työpaikasta, vaan Jumalan kutsusta.

Nykyisissä seurakuntayhteyksissäni meillä ei ole palkattuja tai edes nimettyjä pastoreita tmv. Näen tämän meidän tilanteessamme toisaalta jonkinlaisena pakoreaktiona ja toisaalta myös vastareaktiona entisille kuvioille. Mutta on selvää, että kun yhteys on pienempää, intiimimpää ja elämänläheisempää (so. oma kokemukseni), niin tällaista käytäntöä ei tarvita. Riman on oltava niin alhaalla, että kuka hyvänsä voi palvella toisia omilla lahjoillaan. Tähän ei tarvita palkkausta, eikä myöskään mitään juhlallista virkaan asettamista. Jos joku on jotain Herrassa, hän on sitä, eikä ihmisteko lisää siihen mitään. Jos joku taas ei ole, niin mikään inhimillinen "asettaminen" tähän ei auta asiaa yhtään. Päinvastoin, siinä vain syyllistytään suureen syntiin.

Lopuksi voisi tietysti sanoa, Colea lainaten, että eihän se nyt syntikään ole, jos joku yhteisö haluaa palkata jonkun henkilön tekemään keskuudessaan jotain tiettyjä tehtäviä. Mielestäni se ei kuitenkaan ole viisainta mahdollista resurssointia Jumalan valtakunnassa. Ehkä palkkaukseen, palveluihin, tiloihin, hallintoon yms. käytetyt rahat olisi viisasta käyttää johonkin muuhun? Meillä on lisäksi lukuisia esimerkkejä siitä, miten jonkun palkkaaminen seurakunnan työntekijäksi passivoi loput - puhumattakaan aikaa myöten syntyvästä erityisestä etuoikeutetusta pappisluokasta (eli perinteisten seurakuntien jako kahteen: papit ja maallikot).

Muistan hyvin, miten joitakin vuosia sitten erään vapaan seurakunnan pastori erotessaan oli puuskahtanut vanhimmistolle jotain siihen tapaa, että "te palkkasitte minut seurakunnan työntekijäksi tekemään seurakunnan työn!"

No, ihan oma juttunsa on sitten se, mitä Jeesus tarkoittaakaan kieltäessään opetuslapsiaan ottamasta lompakkoa missiomatkalleen (Luuk. 10:3-4). Cole puhuu siinä yhteydessä "heikkousevankelioinnista", jossa ollaan riippuvaisia Jumalasta, mitä tulee aineellisiin resursseihin lähetystyössä. Siinäpä meillä vielä oppimista.