Voiko sitä nyt noin vaan lähteä?

Ex-pääministeri Matti Vanhanen se osaa yllättää. Moisen taviksen taakse taitaakin kätkeytyä melkoinen velmu. Pääministeriyden jäätyä sai jäädä myös kansanedustajan hommat. Vanhiksesta tuli Perheyritysten liiton uusi tj. Mediassa hän perusteli päätöstään sekä "uusilla, mielekkäillä työtehtävillä" että halulla "välttää Ahon ja Lipposen kohtalo". Entisille pääministereille kun tuntuu olevan vaikeaa löytää hyviä uusia hommia. Lisäksi sitä joutuukin yllättäen olemaan kaikenlaisen suurennuslasilla syynäyksen kohteena, kuten esim. Aho Harvardiin lähtönsä kohdalla. Ihan vaan peruskansanedustajana jatkaminen taitaa siis käydä kunnian, ylpeyden ja motivaation päälle. Kauaksi ollaan siis tultu siitä muinaisen Rooman diktaattorista Cincinatuksesta, joka kutsuttiin maan johtoon suoraan kotitilansa peltotöistä ja joka hoidettuaan ensin maan asiat kuntoon, luopui muitta mutkitta vallasta ja palasi sitten kylmän viileästi takaisin peltohommiin. Vai ollaanko?

No, ehkä Vanhasen kohdalla kyse onkin siis tästä; urbaaneista "peltohommista" citykepulaiselle. Tietysti tuollainen yllättävä luopuminen kansanedustajuudesta herättää ajatuksia kansanvallan ja sen edustuslaitoksen, ellei peräti koko parlamentaarisen järjestelmän, pitämisestä turhanaikaisena tai vain ponnahduslautana parempaan. Kansanedustaja on kuitenkin aina saanut valitsijoiltaan, ei vain valtuuskirjaa, vaan myös velvollisuuden ajaa äänestäjiensä etuja päättävissä elimissä. Eli ei kai sitä nyt ihan noin vaan saa lähteä?

Mutta jotain tuttua tuossa Masan äkkilähdössä oli kyllä. Se nimittäin herättää oikeutetun kysymyksen yksilön kuuliaisuudesta omalle kutsumukselleen. (Tällä en nyt viittaa mitenkään juuri Vanhaseen, vaan puhun ns. yleisellä tasolla.) Perusedellytys tälle ajattelulle on tietysti se, että vaikka toteutat kutsumustasi jonkun laitoksen, järjestön tai yhteisön piirissä, niin kutsumuksesi antaja, työhön kutsujasi on tällöin - ei kansa tai äänestäjät - vaan Jumala. Hengellisessä kontekstissa kutsujana eivät siis ole edes seurakuntalaiset tai jokin kirkko, vaan loppupelissä itse Herra. Silloin uskollisuus kutsujalle (ja sitä kautta kutsumukselle) ajaa kirkkaasti ohi kirkko- tai seurakuntauskollisuuden. Tai sanotaan asia vaikka niin päin, että tällaisissa tapauksissa yhteisön on vain alistuttava sille tosiasialle, että nämä ovat niitä asioita, joissa on tärkeämpää totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä.

(Sillä ihmisten luomia kirkkokunnat, järjestöt yms. ovat. Ne voivat olla syntyisin Jumalan Hengen alussa vaikuttaneesta herätyksestä (ja voi olla, että Jumalan Henki edelleen vaikuttaa uskovien piirissä tuossa yhteisössä), mutta kun tähän ympärille sitten aletaan rakentaa näitä paljon puhuttuja (ja ihasteltuja) "rakennustelineitä" (so. kirkkolaitoksia, kristillisiä palvelutyöjärjestöjä jne.), niin mukaan tulee heti ihminen - ja etten sanoisi "liha". Ja silloin astuvat aina mukaan kuvaan myös tietyt ryhmädynamiikan ja sosiologisen käyttäytymisen lainalaisuudet ja hierarkkisen organisaation käskyvalta-, kuuliaisuus-, velvollisuus- ja vastuusuhteet. Käytännössä nämä useimmissa tapauksissa ohittavat sen välittömän Hengen johdon, jota UT:ssa kutsutaan Kristuksen olemiseksi Päänä seurakunnalleen, joka on Hänen ruumiinsa.

Mutta yli näiden on yksilön syytä olla kuuliainen kutsujalleen, joka on Jumala, niin haastavaa (huom! trendikäs vastine sanalle "vaikea") kuin se tänä seurakuntafundamentalismin aikana onkin. Tässä mielessä voisi kärjistetysti sanoa, että kyllä, voi sitä ihan noin vaan lähteä.