Yhteyden esteitä

Myöhäismoderni heimous saattaa olla eräs suurimpia uhkia uusitestamentilliselle seurakuntanäkemykselle.

Kun ihmisen todellisuus pirstoutuu keskenään kommunikoimattomiin, lähes autonomisiin elämänalueisiin, myös pyhien yhteys pyrkii helposti toteutumaan jonkun genren tai alakulttuurisen tyylin kautta. Perustetaan seurakuntia surffareille, hevareille, baikkereille tai merkonomeille ja samalla unohdetaan eräs Uuden testamentin merkittävimpiä pointteja.

"Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa." (Gal. 3:28)

Elämmekö siis seurakuntaa todeksi jonkun tyylin puitteissa vai haluammeko nähdä seurakunnan itsessään alakulttuurisena elämäntapana? Seurakunta on UT:n mukaan kristilliset arvot ja sen mukainen elämäntapa sekulaarin maailman keskellä, edustaen vastakulttuuria sen moniarvoisuudelle.

Toinen UT:n perusnäkökulma seurakuntaan on sen paikallisuus. Seurakunta on aina ensisijaisesti paikallinen, ei ympäri maata samanhenkisesti verkottuneiden satelliittiyhteisö. Alkuperäiselle ekklesiologialle on tunnusomaista ajallemme tyypillisen keskusorganisaatio-ajattelun täydellinen puuttuminen. Se edustaa täysin vierasta ajattelua UT:lle ja on enemmänkin roomalaista kuin heprealaista ajattelutapaa.

"Kolossassa asuville pyhille ja uskoville veljille Kristuksessa..." (Kol. 1:2)

Seurakunnan paikallisuuden on tarkoitus sisällyttää itseensä erilaiset ihmisryhmät, oli niiden syntymisen peruste sitten etninen, kulttuurinen, poliittinen tai joku muu. Seurakunta on paikallinen, sen johtajuus on tarkoitus olla paikallisten käsissä ja siihen kuuluvat kaikki ne ihmiset, jotka tuolla paikkakunnalla (esim. Lahessa) tunnustavat Jeesuksen Herrakseen. He voivat olla etniseltä taustaltaan kurdeja tai romaneja, poliittiselta kannaltaan persuja tai demareita, harrastuksiltaan FC Lahden kannattajia tai Mailaveikkojen juniorityössä mukana olevia tai heidän kirkkokunnallinen taustansa voi olla ortodoksinen tai helluntailainen. Kristuksessa kaikki nämä seikat ovat kuitenkin toisarvoisia.

"Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne." 

(Gal. 3:27)

Molemmat em. seikat haastavat meitä, meidän mukavuudenhaluamme, ennakkoluulojamme ja tottumuksiamme. Milloin ikinä nostamme jonkun tällaisen asian erottamaan jonkun yhteydestämme, hajotamme Jumalan tarkoittamaa pyhien yhteyttä Kristuksessa.

Myöhäismodernin lumo (vai hämy...?)

Alussa oli heimo ja nyt kun näemme modernin ajan hiipumisen joka puolella ympärillämme, löydämme taas heimon. Jälkimodernissa tilanteessa elämme uutta heimoistumisen aikaa. Nyt vain heimoon kuulumisen motiivit ovat erilaisia kuin ennen. Heimoon ei enää kuuluta biologisin perustein. Heimoon kuulumista voi sensijaan määrittää harrastus, usko tai aate, genre tms.

Humanismi nosti ihmisen ja hänen oman kokemuksensa fokukseen. Kun aiemmin Jumala - tai Hänen edustajanaan kristinusko tai kirkko tai paavi - olivat keskiössä, niin nyt tilanne ratkaisevasti muuttui. Tämän jälkeen aletaan puhua individualismista.

 Modernina aikana ihminen on ennen kaikkea yksilö.

Nyt, myöhäismoderniteetissa puhutaan taas heimoista ja niihin kuulumisesta, yhteisöllisyydestä. Ollaan kiinnostuneita etnisyydestä, marginaalisuudesta ja ylipäätään kaikesta sellaisesta, mikä on valtavirran ulkopuolella. Itsenäisyys, riippumattomuus ja omaehtoisuus ovat in, oli sitten kysymys musiikin tekemisestä tai nopeimmin kasvavasta kristinuskon haarasta länsimaissa. Todellisuutta lähestytään mielellään vähemmistöjen historian, oikeuksien ja kokemusten kautta. Suurten kertomusten aika on ohi tässäkin suhteessa.

Niinpä myöhäismoderni ihminen on menettänyt uskonsa ongelmien ratkaisujen yhteiskunnallistamiseen, oli sitten kysymys rikosten sovittelusta, sosiaalisesta vastuunkannosta tai uskonnon harjoittamisesta. Ennemmin hän suosii yhteisöllistämistä suhteessa kaikkiin näihin ja tätä mielellään lähiyhteisön tasolla. Seurakunnankin on hyvä muistuttaa kotia tai ainakin kahvilaa, mutta ei enää laitosta tai instituutiota. Niiden gloria on mennyt aikoja sitten.

Myöhäismodernin viehätys nousee entisistä ajoista, kun maailma ei ollut vielä valmis ja kun oltiin vielä menossa jonnekin. Ajatus keskeneräisyydestä viehättää ja lyö helposti laudalta kaikki edellisten sukupolvien saavutukset, jotka kuin manulle illallinen lankeavat valmiina uuden sukupolven edustajille. Tämä näkyy nuorten kristittyjen kohdalla, joiden uskonnonharjoittamisen muoto karttaa kaikkia valmiita vastauksia tai ylhäältäpäin saneltuja agendoja. Sen entisen pastorin lausahdus "God has called you, but I have a plan for you" ei enää vaan toimi seurakuntaelämässä.

Nykytilanne on jotenkin skitsofreeninen. Toisaalta todistamme huiman nopeaa teknologian kehitystä, mutta toisaalta elämme historian kuoleman aikaa, jossa vallitsee globaali staattinen tila ja jossa tulevaisuudelta ei enää uskalleta odottaa oikein mitään. Monen elämä on jo eletty ennen kolmattakymmenettä ikävuotta. Aikuisuus kun on menettänyt houkuttavuutensa, eikä vanhemmuuskaan edusta enää mitään tavoittelemisen arvoista.

Niinpä myöhäismodernin iltahämyn ihminen löytää elämän mielekkyyden marginaalista ja elämän tarkoituksen alakulttuuriin kuulumisesta. Pieni on kaunista, omakohtaisuus vielä enemmän. Yhteisöllisyyden kaipuu on todellista ja sen todeksi elämisen tavat moninaisia. Niin seurakuntaelämän kuin yksilönkin hengellisen elämän tulee olla flow ja kristityn omakohtainen todistus tulee pukea tarinoihin. Kiveenhakattuja dogmeja sensijaan vierastetaan ja vahvaan johtajuuteen suhtaudutaan lähtökohtaisesti epäilevästi.

Turhaa on haikailla enää kristinuskon perinteisen valta-aseman perään, kristillisen yhtenäiskulttuurin kulta-ajan takaisinpaluusta puhumattakaan. Sensijaan on kristittyjen länsimaissa - myös Suomessa! - opittava elämään omaa heimoaatettaan todeksi. Todellisuus on kuitenkin nyt olla yhtenä heimona monien muiden joukossa. Kuitenkaan sen oman heimon metsästysmaiden laajentamista ei kukaan ole vieläkään kieltänyt. Itsellämme tulee olla selkeä ja vahva identiteetti olemisestamme Kristuksessa - ilman lakisääteisiä privilegioita, yhteiskunnallisia resursseja tai muita muistoja menneiltä vuosisadoilta.

Innovaatio ja sen juuret

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, käsittelimme viime kerralla teologipiirissämme donatolaiskiistaa. Näkökulmamme oli erityisesti siinä, miten donatolaiskiistan ratkaisuna esitetyt argumentit ja niiden käytännön sovellutukset olivat täysin uusi käänne tuon ajan kristittyjen ajattelussa ja maailmassa. Taustalla oli koko ajan reaalisena vaikuttajana 300-luvun ensimmäisellä puoliskolla toteutettu historiallinen käänne. Tiivistetysti voidaan sanoa, että sen myötä katolisille kristityille suotiin ensin vapaus, sitten etuoikeus ja lopulta yksinoikeus.

Tämä muuttunut kirkollis-poliittinen tilanne synnytti uudenlaisia paineita muokata ekklesiologiaa (so. oppia seurakunnasta/kirkosta) uuden tilanteen vaatimalla tavalla.

Pääroolia uuden teologian luojana ottaa muuan Augustinus Aurelius, jota on pidetty kristillisen kirkon suurimpana ja vaikutusvaltaisimpana persoonallisuutena. Hänestä nimittäin tuli katolisen (yleisen) kirkon kiihkeä puolustaja suhteessa ns. eriuskolaisiin (joita tuossa historiallisessa tilanteessa edustivat donatolaiset). Hän tekee eräänkin irtioton suhteessa kristittyjen perinteisiin näkemyksiin.

Perinteisesti esim. ekklesiologiassa oli vallinnut varsin yksituumainen näkymys siitä, miten kirkko (kr. ekklesia) oli hengellinen yhteisö ja pyhien kokous, jota oikea usko ja esimerkilliset elämäntavat liittävät yhteen. Kirkko on oikean kristillisen opetuksen tyyssija, joka kokoaa uskovat yhteen auttaakseen heitä kasvamaan uskossa ja pyhyydessä. 300-luvulla toisaalta konstantinolaisen käänteen päästyä vauhtiin ja toisaalta donatolaiskiistan kärjistettyä tilannetta (erityisesti Pohjois-Afrikassa, mutta myös lännessä, nykyisen Espanjan ja Ranskan alueella), alettiin kirkko-oppia kirjoittamaan uusiksi.

Augustinus ei hyväksynyt donatolaisten ekklesiologiaa alkuunkaan. Ongelmana (jos se haluttiin sellaisena nähdä) tosin oli se, että se edusti kristittyjen perinteistä (ja ilmeisesti myös uusitestamentillista) näkemystä seurakunnasta pyhien, Jeesukseen uskovien yhteisönä. Kuitenkin Augustinuksen opetuksessa kirkko näyttäyykin yhteisönä, jossa niin pyhät kuin syntisetkin saavat elää yhdessä. Kirkkoa ei ollut tarkoitettu olemaan mikään pyhien seura, vaan pyhien ja syntisten toisiinsa sekoittunut kokonaisuus (corpus permixtum).

Tämä ajatus on todennäköisesti ollut tuon ajan kristityille täysin uusi teologinen innovaatio.

Augustinus löysi kuvan corpus permixtumista Jeesuksen vertauksesta aidosta ja valhevehnästä, jotka pellossa kasvoivat sekaisin (Matt. 13: 24-30). Käytännössä Augustinus soveltaa tätä kohtaa seurakuntaan siten, että myös sen on suljettava piiriinsä niin syntisiä kuin pyhiäkin. Yritys erotella heitä tässä ajassa on tuomittu epäonnistumaan. Vasta maailman lopulla Jumala itse tulisi tekemään tämän erottelun.

Jo tässä vaiheessa on hyvä höristellä korviaan; missä olenkaan kuullut nämä teesit jo aiemmin? Kyllä, mm. luterilainen kirkko-oppi löytää juurensa Augustinuksen ajattelusta. Tämä ei ole mikään ihme, olihan Luther aiemmassa elämässään ollut nimenomaan augustinolaismunkki. (Samasta juuresta nousee sitten myös Lutherin hellimä simul iustus et peccator-ajatus, joka on lyönyt leimansa koko luterilaiseen kristillisyydennäkemykseen, erityisesti täällä pohjoisen Euroopan luterilaisuuden valta-alueilla.)

Augustinuksen tulkinta Jeesuksen vilja ja rikkavilja-vertauksesta ei kuitenkaan ollut oikea, mikä tietenkin vetää pohjan pois hänen muilta tälle perustalle rakentamistaan opeista. Jokainen lukutaitoinen voi tarkistaa Jeesuksen selityksestä ko. vertaukseen, että Hän puhuu pellosta, johon niin oikea kuin vääräkin siemen kylvettiin, maailmana - ei seurakuntana. Se ei siis kuvannut kirkkoa, vaan tätä maailmaa ja ihmiskuntaa elämässä siinä tässä maailmanajassa. (Tämän seikan donatolaiset toivat kyllä esille oppikeskusteluissa mm. Karthagon kokouksessa v. 411 jKr.)

Kaikesta päätellen on selvää, että Augustinuksen teologiaan vaikutti vahvasti taustalla menossa oleva konstantinolainen käänne, jolloin perääntyminen olisi tullut liian kalliiksi.

Itse donatolaiskiistaa ja sen ratkaisuja ajatellen Augustinuksen luoma uusi ekklesiologia sai aikaan sen, että suhteessa eriuskolaisiin katolisen kirkon ja valtiovallan menettely alkoi noudattaa kolmiportaista tapaa; ensin opillinen väittely, sitten lahjonta ja painostus ja lopulta suoranainen vaino. Augustinuksesta tulikin kirkon kerettiläisvainojen (ns. "vainojen teologia") ensimmäinen teoreettinen puolustaja. Hän esim. opetti, että harhaoppiset oli Luuk. 14:23:n mukaan "pakotettava tulemaan sisälle". Jos tässä ei muuten onnistuttaisi, seurauksena olisivat ne pakkokeinot, joita eri historialliset valtiokirkot tästä lähtien ovat soveltaneet käytäntöön harhaoopisten kohdalla.

Ensimmäistä kertaa oli siis siirrytty tilanteeseen, jossa osa kristityistä oli onnistuneesti liittoutunut maallisen valtiovallan kanssa saadakseen omat dogminsa voimaan toisin ajattelevien kristittyjen piirissä.

Kirkolla oli siis nyt uusi strategia, jonka kuitenkin voidaan nähdä olevan erheellinen Matt. 13:n viljavertausta tulkittaessa. Augustinukselle näyttää kuitenkin olleen tärkeintä kirkon ulkonaisen yhteyden (so. katolisuuden) säilyttäminen. Jopa ulkonaisen pakon ja väkivallan uhalla hajaannusta ei sallittu. Näistä Augustinuksen teologisista linjanvedoista tulee sitten tulevien vuosisatojen uusi toimintamalli suhteessa eriuskolaisliikkeisiin. Näin kirkkoisä Cyprianuksen teesi "kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta" sai uuden, vakavamman sävyn, kun katolisen opin kyseenalaistajat pakotetaan kirkon yhteyteen.

Se, mikä itselleni tästä tulee mieleen on se,

a) onko meidän syytä - tai onko meillä kristittyinä ylipäätään koskaan ollut mitään hyvää syytä - hyväksyä tällaista teologiaa?

b) tulisiko meidän kristittyinä ehdottomasti sanoutua irti tällaisista vainoa tuottavista valtarakenteista?

c) miten voisimme tästä eteenpäin opetella elämään oikein Kristuksen ruumiina - alkaen ensin paikalliselta tasolta?

Kaksi Suomea...?

Luin jokin aika sitten mielenkiintoisen tulevaisuuteen sijoittuvan romaanin, Terveisiä Kutturasta. Siinä kuvataan, miten "Suomi on jakautunut kahtia. Kun Pohjoinen julistautuu itsenäiseksi, syttyy sisällissota. Romaani populäärikulttuurin kasvattamasta sukupolvesta tämän päivän taistelussa.





Suomi on ajautunut umpikujaan. Maa on jakautunut rikkaaseen Etelään ja köyhään Pohjoiseen. Kuntarajat on vedelty miten sattuu, palvelut puristettu kasvukeskuksiin ja maaltamuutolle pantu piste hallituksen päätöksellä. Helsinki ei enää halua maalaisia vaivoikseen.


Lopulta lappilaisten kuksa menee nurin, ja korvesta nousee nyrkki. Pohjois-Suomi julistautuu itsenäiseksi. Alkaa sisällissota."


Ymmärtääkseni Ranskassa 1700-luvulla elänyt valistusfilosofi Jean Jaques Rousseau (1712 - 1778) oli ensimmäisiä länsimaisia ihmisiä, jotka jollain tavalla alkoivat ymmärtää perinteisen konstantinolaisen yhtenäiskulttuurin olevan murenemassa. Rousseaun mielestä edistys oli (jo tuolloin) pilannut ihmisten moraalin. Hänen mukaansa moderni ihminen oli rappeutunut ja ylellisyyden ja kesyyntymisen pehmittämä.


Tämän löysähousun vastakohdaksi Rousseau asettaa ns. "jalon villin" käsitteen. Hänen mukaansa luonnontilaisen villi-ihmisen tahriintumaton, taitoon ja älyyn perustuva elämä on jaloa. Emmekö mekin, etelä-suomalaisten radanvarsilähiöiden yhteenahdetut asukkaat, olekin aina - ainakin hiljaa mielessämme - jotenkin ihailleet kesyttömän pohjoisen karaistuneita asukkaita, joiden elämässä on vielä aistittavissa ripaus menneen suomalaisuuden sielunmaisemaa? Samanlainen asetelma nimittäin toistuu myös em. kirjassa, kun siinä kerrotaan, miten pohjoisen moottorikelkkasoturit mennen tullen pyyhkivät asfalttia ja betonia "etelän tositeeveen kasvattamilla lähiöjermuilla".


Kirjaahan on luettu (ääneen) kansallisen radion ääniaalloilla, joten jonkinlaista (alue)poliittista painoarvoa tällä Mikko-Pekka Heikkisen fiktiolla näyttäisi olevan. Jonkinlaista sekulaaria profeetallista siis. Olen myös luettuttanut opuksen eräällä Kainuun korven kasvatilla ja odottelen hänen kommenttiaan lukemastaan - kenties tämän postauksen yhteyteen?


No mutta... Aamulla koti-Lahen kaduilla käyskenneltyäni menin ja ostin aamupäivän capuccinolukemisekseni tuoreimman (painomusteet sormissa vieläkin) Suomen Kuvalehden. Tiedättehän, tuon suuren ja mahtavan, riippumattoman ja (poro)porvarillisen...


Ja kuinka ollakaan, "Pohjoisen ääni, piispa Samuel Salmi"han se siellä puhui aivan samanlaisin äänenpainoin, kuin Terveisiä Kutturastakin. Hän "vaatii kaivosveroa hillitsemään ryöstöä, jota hänen hiippakunnassaan harjoitetaan".








- "Millä oikeudella kansainväliset yhtiöt tulevat tänne ja ryöstävät uusiutumattomat luonnonvaramme meiltä ja tulevilta sukupolvilta?"


- "Kaivostoiminta on totaalista riistoa, sillä se tyhjentää lopullisesti luonnonvaran, joka ei koskaan uusiudu. Samalla aiheutetaan vahinkoa herkälle luonnolle. Pohjoisen ihminen ei hyväksy sitä, että suurpääomalle annetaan mahdollisuus ryöstää luonnonvarat ja viedä hyöty pääsääntöisesti ulkomaisiin laareihin. Tämä on siirtomaapolitiikkaa tässä ajassa."


- "Pohjoisessa on syvä huoli kirkosta, mutta myös yhteiskunnasta - siitä, miten valtio kohtelee näitä alueita ja ihmisiä. Täällä koetaan syvää epäoikeudenmukaisuutta. Tulevat sote- ja kuntaratkaisut horjuttavat turvallisuuttamme ja terveyttämme."


Niin piispa kuin Terveiset Kutturastakin viittaavat molemmat ns. taksisynnytyksiin ja yleensä terveydenhuollon palveluiden sijoittamiseen tulevaisuudessa jonnekin hyvin kauas tavallisen pohjoisen asukkaan tavoittamattomiin.


- "Pohjois-Suomi on ajettu täysin marginaaliin terveydenhuollossa ja opetuksessa. ... Meille sanotaan, että mikä teitä pidättää, tulkaa sieltä syrjäseuduilta pois. Se loukkaa, se on henkistä kolonialismia."


Onko meillä siis (lähi)tulevaisuudessa - ellei peräti jo nyt? - edessämme kahtiajakautunut maa, jonka todellisuuden rinnalla professori Heikki Ylikankaan hahmottelema kahtiajako Nuijasodan, v. 1918 tapahtumien ja EU-kansanäänestyksen jakamasta Suomesta ei vain kalpene, vaan poistuu myös historian hämärään. Väli-Suomea kun ei kohta enää ole...






------------


Tuossa viikolla puhuimme teologipiirissämme donatolaiskiistasta ja sen seurauksista länsimaista kristillisyydennäkemystä ajatellen (josta myöhemmin varmaan vähän lisää). Tuon ajanjaskson (300- ja 400-luvulla jKr.), kuin myös myöhempien eriuskolaisvainojen (esim. kataarit, bogomiilit, paulikiaanit ja valdolaiset) kohdalla on tuntunut vaikealta ymmärtää, miten kristityt ihmiset ovat tarttuneet aseisiin vainoojiaan vastustaakseen ja oikeuksiaan puolustaakseen. Ehkä nyt olemme todistamassa samankaltaisen pattitilanteen syntymistä ja purkautumista?

Strategioita (edellisten pohjalta)

Timo Eskola kirjoittaa viimeisimmän Kulmakiven (4/2013) artikkelissaan "Ateismin etujoukot kirkossa" (s. 5):

"Kristinusko häviää vähitellen Euroopasta. Elämme iltaruskon aikaa. Jäsenet etääntyvät kirkoista ja eroavat seurakunnista. Suurten kansankirkkojen aika on ohi. Maallistumisen piirteitä näkyy myös kirkkojen papistossa. Mikäpä tämän muuttaisi.

Mitä uskova seurakunta voi tehdä aikana, jolloin valtamediat nousevat Raamattua vastaan ja kirkon omatkin rivit rakoilevat? Ainoa, mitä se voi tehdä, on itse pitäytyä armon evankeliumiin ja tukea niitä, jotka pitävät elämän sanaa esillä."

Mitä tämä sitten voisi olla käytännössä, miettiessämme strategioita, joita meille on tarjolla? Voidaan nähdä (ainakin) kolme tapaa, jolla kristitty voi vastata myöhäismodernin haasteisiin. Näin nimittäin voidaan tehdä - päinvastoin kuin kirkollisen valtavirran edustajat (ja ehkä jotkut muutkin?) yleisesti ajattelet - ilman, että luovutaan omasta identiteetistä ja uskon perusteista.

Ensimmäisessä mallissa käytetään moderniteetin omia perusteluja (kuten esim. ns. evidentalismia ja rationalistista todistelua) myöhäismodernia ajattelua vastaan. Apologia lähtee tällöin liikkeelle perinteisen länsimaisen valistusajan ajattelun lähtökohdista. Esimerkiksi tästä mallista käytännössä voidaan ottaa C.S. Lewis´in Tätä on kristinusko tai John Stott´in Kristinuskon perusteet.

Toisessa vaihtoehdossa lähdetään liikkeelle kristinuskon perusteeseistä, kuten luodusta todellisuudesta ja todellisesta Luojasta, ja korostetaan niissä sanan (logos) keskeisyyttä. Tämä vaihtoehto siis merkitsee sen myöhäismoderniteetin näkemyksen torjumista, että kielen ja todellisuuden välinen suhde olisi katkennut. Kristillistä maailmankuvaa ei kuitenkaan oteta ikäänkuin valmiiksi annettuna itsestäänselvyytenä, vaan kristityn ensimmäisenä tehtävänä on vakuuttaa epäilijät tämän ajan ajatteluun sopivalla tavalla kristinuskon uskottavuudesta. Tässä halutaan siis lähteä liikkeelle aiempaa enemmän myöhäismoderniteetin lähtökohdista. 

Kolmas strategia lähtee liikkeelle siitä, että myöhäismoderniteetin hyökkäys kristinuskon ehdottomina pitämiä totuuksia vastaan otetaan täydestä todesta. Käytännössä luovutaan em. todistustaakan ja rationaalisuuden vaatimuksista. Kristittyjen on siis pakko pohtia uudelleen, miten hän näkee ja ymmärtää maailman. "So last season"-termejä käyttääkseni kyse on postmodernista, "X-sukupolven" länsimaisesta kristillisyydestä. (Esim. ns. BBB-paradigma tulee hyvin lähelle tätä ajattelua; ihmisten on tultava ensin oman kokemuksensa - esim. yhteisöllisyyden, yhteyden ja rakkauden kokemisen - perusteella vakuuttuneeksi kristinuskon todellisuudesta.)

"Kritiikki vailla ymmärrystä on kuuroa ja ymmärrys vailla kritiikkiä on mykkää."

(Kulttuurintutkija Johan Fornäs)

------------

Lähde: Ihonen Markku, Esimodernista myöhäismoderniin. Esikoislestadiolaisuus kohtaa nykymaailman (Iustitia 14, 2001, Helsinki)

Kolme pointtia (edelliseen liittyen)

Identiteetti

On päivänselvää, että edellisessä postauksessa esille tullut uusi identiteettikäsitys on syvässä, jopa sovittamattomassa ristiriidassa sen kristillisen ihmiskäsityksen kanssa, joka nousee Raamatun pohjalta. Tämä ihmiskäsitys nimittäin korostaa ihmisen jatkuvaa vastuullisuutta Jumalalle kaikissa toimissaan. Myös pelastuksessa Kristuksessa on kysymys pelastumisesta kokonaisena persoonana. Ihminen ei voi olla pelastettu muutoin ja ikään kuin pelastumaton jollain muulla (vaikkapa seksuaalisella) elämänalueella. Käytännössä tämä tarkoittaa elämistä tietoisessa ristiriidassa Jumalan ilmoituksen kanssa. Ennen tätä kutsuttiin synnissä elämiseksi.


Yhteisö

Perinteisesti on ajateltu seurakunnan yhteisönä (ei siis esim. jäsenrekisterinä) tarjoavan ihmiselle pysyvän ryhmäidentiteetin. Ihmisellä kun on tarve kuulua johonkin, olla hyväksytty ja rakastettu yhteisöllisellä tasolla. Myöhäismoderniteetissa perinteisen perhe- ja sukuyhteyden vaikutuksen heikentyessä, ellei peräti kokonaan hävitessä, seurakunnasta voi tulla tällainen terveen ja elävän ryhmäidentiteetin tarjoava tekijä. Nähdään tämä ilmiö itsessään joko ei-toivottavana tai toivottavana kehityksenä, niin tämä on todellisuutta monen kristityn kohdalla.


Kokemuksellisuus

Kolmanneksi voimakkaat hengelliset kokemukset antavat osaltaan tukea yhtenäiselle identiteetille. Emotionaalisesti kohonneessa tilassa (esim. henkikaste, kaatuminen, liikutukset jne.) erilaiset ihmisen persoonallisuutta särkevät voimat ikään kuin hetkeksi menettävät otteensa. Taaskin voimme käydä keskustelua siitä, onko tällainen kokemuksellisuus hyvä vai huono asia kristityn elämässä, mutta yhtä kaikki, näin Jumalan Pyhä Henki nyt vain näyttää toimivan.

Radikalismista

Kun olin nuori, radikalismia - so. todellista, katu-uskottavaa extremeä - edustivat nuoret vihaiset vasemmistoradikaalit, joiden kritiikin kohde oli suurvaltapoliittinen peli ja sen (so. pääasiassa lännen)  edustama uhka maailmanrauhalle. Kyseessä oli uusvasemmistolaisen opiskelijaradikalismin aalto, joka synnytti monet niistä politiikan, kulttuurin ja talouselämän johtajista, jotka mm. Suomessa istuvat nyt vallankahvassa (ja juhlivat 6.12. Linnassa).

Tämä oli joskus 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa. Seuraava radikalismin aalto, uusi sukupolvi sijoittuu 80-luvun alkuun. Ns. "yhden asian liikkeet", heräävä ympäristötietous ja ymmärrys globalisoituvasta maailmasta yhtenä yhteisenä maailmankylänä synnyttivät sen punavihreän intelligentsijan, joka perustaa todellisuudenkäsityksensä ns. "vihreään maailmankuvaan" (joka on pitkälti korvannut perinteisen kristillis-humanistisen maailmankuvan aikamme nuorten aikuisten mielissä).

Radikalismin muodoille ylipäätään näyttää olevan yhteistä se, että oike(utetu)iksi katsottuihin päämääriin pyritään yhtä lailla niin parlamentaarisin kuin ulkoparlamentaarisinkin keinoin. Alun vallankumousvaiheessa kelpaa vallata vanha ylioppilastalo tai osoittaa mieltään Persian shaahia vastaan, sitten kytkeä itsensä kettingillä kaivinkoneeseen Koijärvellä tai vapauttaa minkkejä rantaruotsalaisiin metsiin. Kun sitten aikuistutaan ja valtionapu on saatu pelaamaan, siirrytään politiikkaan ja porvarillistutaan. Niinpä näyttää siltä kuin - päinvastaisista puheista huolimatta! - em. radikalismin muodoissa olisikin ollut koko ajan taustalla uusi, pelastava metakertomus (kommunistinen työläisten paratiisi tai uusi, uljas vihreä maailma), joka otetaan tilalle kunhan vain vanha (kapitalistinen järjestelmä tai länsimainen kerskakulutusyhteiskunta) on saatu ensin raivattua pois tieltä.

Nykyään radikalismi on moniulotteisempi ja kokonaisvaltaisempi juttu. Aikaamme on - vähän tulkitsijasta riippuen - kutsuttu niin jälki- kuin myöhäismoderniksikin. Tälle ajalle on ominaista (muun muassa) yhteiskunnan hajoaminen yksilöiksi, joilla kullakin on oma totuutensa ja jotka pyrkivät - yleisen yhteiskuntarauhan nimissä - hyväksymään toinen toisensa. Periaatteessa siis kaikilla on yhtäläinen äänioikeus, mutta tosiasiassa valtasuhteilla on taipumus kumoutua. Tällöin erilaiset marginaaliset ryhmät (kuten esim. seksuaalivähemmistöt) saavat liioitellun paljon huomiota ja tulevat esim. mediassa paremmin kuin hyvin kuulluksi.

Tällöin vaadittu poliittinen korrektius rajoittaa aiempaa enemmän eri ryhmien (etenkin ns. konservatiiviksiksi leimattujen) sananvapautta. Jokainen ymmärtää, että tämä puolestaan lisää kaikenlaista eettistä relativismia. Niinpä myöhäismoderniteetissä ihmiset eivät enää tavoittele ns. yhteistä hyvää, vaan pyrkivät henkilökohtaiseen etuun, hyvinvointiin ja myönteisiin elämyksiin. Yhteiskunta erilaisine palveluineen - jopa seurakunta! - on siellä olemassa minua varten. Niin kulttuurin kuin vaikkapa terapiankin tehtäväksi tulee tällöin luoda miellyttävä ympäristö ja ilmapiiri, jonka tarkoituksena on pahan mielen ehkäiseminen.

Tämän shiftin (so. paradigman muutoksen) seurauksena ihmisen identiteetti on hajautunut. Aiemmin ihmiselle vankkoja asemia antaneet tekijät, kuten esim. perhe, suku, sukupuoli, kansallisuus ja uskonnollisuus, ovat menettäneet merkitystään. Ihmisen identiteetti onkin myöhäismoderniteetissa jatkuvassa liikkeessä ja muutoksessa. Ihminen tavallaan ottaa eri identiteettejä eri elämänvaiheissa, eivätkä nämä ryhmity yhtenäiseksi kokonaisuudeksi minkään eheän "minän" ympärille.

Tämän ajattelutavan mukaan on kyllä mahdollista, että ihminen tuntee identiteettinsä yhtenäiseksi ja muuttumattomaksi, mutta tämä johtuu ainoastaan siitä, että ihminen on itse rakentanut jonkinlaisen lohduttavan tarinan tai "minä kertomuksen" itsestään. Nykyään näyttääkin usein siltä, kuin radikalismia tänään edustaa identiteetin vaihdon myötä tapahtunut seksuaalisen suuntautumisen muutos tai sukupuolisuuden vaihdos. Siinähän toteutuu monen mielestä parhaimmillaan tuo myöhäismodernin ajan kulttuurin esittämä uskottavuuden vaatimus ihmisen tosissaan olemisesta kokonaispersoonallisuuden satsauksineen.

Tilanteesta tai henkilöstä vähän riippuen, tämän "kokonaispersoonallisuuden satsauksen" voi korvata esim. "be gay for a day", maalaamalla sateenkaaren värejä jonnekin tai vain käyttämällä pinkkiä kaulahuivia. Tällaisia myötäilijöitähän kukin oman aikansa radikalismi on aina sietänyt ja suosinut. Ehkä tällaisessä himmailussa on nytkin jotain samaa, mitä V.I. Lenin tarkoitti puhuessaan "hyödyllisistä idiooteista".

Teologian opiskelusta

Aina silloin tällöin sitä törmää sellaisiin huolestuneisiin äänenpainoihin, kun kertoo opiskelevansa (tai ylipäätään vain harrastavansa) teologiaa. Teologia nähdään ihmisen uskon tuhoavana myrkkynä tai ainakin haitallisena ja turhanaikaisena puuhasteluna jonninjoutavien kysymysten parissa.

Ymmärrän kyllä tällaisen huolen, mikä sinänsä on hassua, koska alunperinhän teologiassa on ollut kyse "opista Jumalasta" (kirjaimellisesti). Mikä sitten meni pilaamaan hyvän "opin Jumalasta"? Siihen löytyy syyksi varmaan monikin tekijä toisaalta konstantinolaisen käänteen ja katolisen kirkon historiasta, toisaalta viimeksi kuluneiden parin sadan vuoden ajan aatehistorian kehityksestä länsimaissa.

Mutta käytännössä teologiassa ei ole kysymys sen kummemmasta asiasta kuin siitä, että ihminen esimerkiksi kertoo omasta jumala-käsityksestään. Ankarinkin teologian vastustaja osoittaa oman väitteensä järjettömyyden, kun häneltä kysytään hänen omaa käsitystään siitä, miten ihminen pelastuu. Tähän vastatessaan hän nimittäin jo "syyllistyy" teologian tekemiseen.

Ehkä kysymys siis onkin siitä, millaista teologiaa henkilö opiskelee. Onko se raamattu-uskollista ja konservatiivista, karismaattis-evankelikaalia, historiallis-kriittistä vai jotain postmodernia nykyteologian virtausta? Ja mihin ikinä rajapyykin tuohon "hyvän" ja "huonon" teologian väliin sitten laittaakaan?

Eräs ystäväni kertoi pitkään kokeneensa kutsumuksekseen evankelioinnin ja kristillisen uskon puolustamisen (apologian) erilaista new age-ajattelua edustavien ihmisten parissa. Jossain vaiheessa hän sitten havahtui ajatukseen, että miten olisi tuo yliopistoteologia? Eikö sen piirissä tarvittaisi tällaista lähestymistapaa myöskin? Voisiko yliopistoteologian harrastamisen takana olla, ei vain ammatilliset tai akateemiset tavoitteet (missä niissäkään ei ole mitään pahaa!), vaan suorastaan lähetyskäskystä nousevat tavoitteet (missiologinen agenda)?

Käytännössä voisimme ajatella kyseessä olevan vähän samankaltainen tilanne kuin lähetystyöhön lähtevällä henkilöllä, joka ennen kentälle lähtöään tutustuu kohdemaansa kieleen, kulttuuriin, historiaan ja uskonnollisiin käsityksiin. Itselleni teologian opintojen eräs merkittävin anti on nimittäin ollut siinä, että olen alkanut entistä selvemmin nähdä ja (oikein ymmärrettynä!) myös ymmärtää, miksi esim. kirkon johdossa ajatellaan näin tai mitä asioita on näiden ja näiden yhteiskunnalliustenkin linjausten takana.

Kun aikoinani vedin Vapaakirkon teologisessa opistossa kurssia nuorisokulttuureista ja niiden piirissä elävien ihmisten tavoittamisesta, yritin kurssin alussa hahmotella eteemme kolme päälinjaa tai näkökulmaa, joiden kautta ja joiden puitteissa tunnustavina kristittyinä lähestymme "kohdemaatamme" (mikä on oma arkipäivän todellisuutemme 24/7):

• evankelioiva näkökulma - vain Jeesus on Vapahtaja ja Herra
• profeetallinen näkökulma - mikä on "sana Herralta" tämän päivän tilanteeseemme?
• apologeettinen näkökulma - miten kommunikoin kristillisen uskon tämän päivän ihmiselle relevantilla tavalla?

Mutta toisaalta, eikö tämä sama näkökulma koske mitä hyvänsä ns. "maallisia" opintoja? Kasvatustiedettä, matematiikkaa, psykologiaa, kauppatieteitä jne.


--------

Meillä on täällä kotona Lahessa säännöllisesti kokoontuva muutaman veljen "teologipiiri", jossa pyrimme tästä näkökulmasta käsin lähestymään ja tutkimaan erilaisia aiheita (esim. ekklesiologia, donatolaiskiista, eri ajankohtaiset ilmiöt esim. kirkon kentässä). Kuitenkin haluamme ehdottomasti liittää tähän teologiseen orientaatioon avoimuuden, läpinäkyvyyden, vuorovaikutuksen ja keskinäisen tilivelvollisuuden periaatteet - ja pitää kiinni niistä.

Niinpä yhteisiin kokoontumisiimme kuuluvat yhtä lailla Grudemin Systemaattinen teologia, Pieperin Dogmatiikka kuin yhteinen rukous, esirukous toinen toistemme puolesta ja elämän jakaminen muutenkin.

Eikä saa unohtaa ateriayhteyden merkitystä. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Inkarnaatio

Liekö kristillisen kirkon vuosituhantinen valta-asema länsimaisessa kulttuurissa (ns. konstantinolainen paradigma) tylsistyttänyt siltä pahimman terän haastaa ylipäätään ketään tai mitään (esim. islamia, juutalaisuutta tai sekularismia) - vainokestävyydestä puhumattakaan? Harva kristitty institutionalisoituneessa kristikunnassa näkee nykyistä "seismistä muutosta" (siirtymää modernista jälki- tai myöhäismoderniin) minään uusien mahdollisuuksien aarreaittana. Enemmänkin se nähdään uhkana, jopa kristinuskon kuoleman tienä. Mutta että vanhan maailman katoaminen (vrt. esim. Jussi Halla-ahon "uppoava länsi") antaisi kristityille uuden mahdollisuuden löytää uudelleen raamatullinen visio kristityn muukalaisuudesta maailmasta? Mitä vielä ja kaikkea muuta!

No, ehkä nyt on kuitenkin viisasta ottaa lusikka kauniiseen käteen ja lopettaa haikaileminen sen etusijaisen aseman perään, mikä kirkolla perinteisellä kristikunta-aikakaudella on ollut. Mitä jos lakkaisimme pitämästä tätä kuoliniskuna uskollemme, vaan näkisimmekin sen pikemminkin tienä kohti sellaista tulevaisuutta, joka muistuttaa enemmän sitä alkuperäistä kutsua Kristuksen seuraamiseen. Nythän kristityt yleensä esiintyvät ihmisinä, jotka vain puhuvat "Kristuksen rististä". Ajattelutavan muutoksen myötä olisimme kristittyinä aidosti ristä kantavia ihmisiä.

Tarvitsemme kristittyinä uutta lihaksitulemista, inkarnaatiota. Fraasia lainatakseni, "jos Sana ei tule lihaksi, niin se menee läskiksi" - ja juuri niin on kristinuskolle täällä länsimaissa käynyt. Vertaus on monimerkityksellinen, kattaen niin ylikypsän teologisen eetoksen vaatimukset kuin yltäkylläisten kristillisten organisaatioiden arkipäivänkin.

Olen pahoillani, mutta en kykene antamaan Sinulle tästä mitään teologista viitekehystä, vaan ainoastaan käytännöllisen elämän mallin. Tiedän, että länsimainen ymmärryksemme rakastaisi saada ensin hyvin perustellun teoreettisen mallin eteensä tyylikkäissä ja "ammattimaisissa muovikansissa" (Lassi ja Leevi), mutta se ei toimi näin. Raamatullisessa ajattelussa kaikki nousee ensin eletystä elämästä. Teologinen malli syntyy sen pohjalta, että siemen kylvetään ensin maahan, jossa se kuolee ja synnyttää sitten uuden elämän. En siis usko rakenteellisiin uudistuksiin, vaan kuolemanjälkeiseen elämään.

Käytännön esimerkkinä aivan toiselta yhteiskunnallisen elämän alueelta voitaisiin ottaa kuviteltu tilanne henkilöstä, joka työskentelee osana jotain byrokraattista palvelujärjestelmää. Hänen tehtävänään on auttaa erilaisissa ongelmissa ja vaikeuksissa eläviä nuoria. Aikansa virallisen auttamisjärjestelmän suojissa kärvisteltyään tämä henkilö sulkee takanaan turvallisen virastotalon teräsoven ja suuntaa läheiseen ongelmalähiöön (viimeisimmässä sosiaalibarometrissa sijalla 4 valtakunnallisessa vertailussa).

Ilta-aikaan hän tekee tuttavuutta läheisen ostoskeskuksen liepeillä hengaileviin nuoriin tai parkkipaikalla luvattomasti skeittaileviin poikiin ja viikonloppuisin läheisessä puistossa kaljoitteleviin teineihin. Aikaa myöten hän tutustuu heihin lähemmin, käy heidän kodeissaan ja tutustuu heidän vanhempiinsa, sisariinsa ja veljiinsä sekä ylipäätään koko siihen muuhun elämäntodellisuuteen, joka on hänen omalle (ilman mitään arvolatausta) keskiluokkaiselle todellisuudenkäsitykselleen vierasta.

Elämää jaetaan, asioista aletaan puhua ja nähdä pintaa syvemmälle, missä mennään ja ollaan tai ollaan oltu jo pitkäänkin. Luottamus on saavutettu. Aletaan toimia alkuperäisen toiminta-ajatuksen mukaisesti - päämääränä antaa nuorille eväitä elämään ja valmiuksia selviytymiseen - mutta rakenteiden ulkopuolella.

No, joku voi sanoa, että "tuossahan on kyse apostolisuudesta!" Niin on. Apostolisuus on luonteeltaan inkarnoitumista.

Erään suudelman anatomia

No, silläkin uhalla, että joku syyttää minua jälkiviisastelusta, niin sanon: - Näin sen ajattelin itsekin olevan!

Kyse ei ollut homosympatiseerauksesta tai mistään muustakaan sellaisesta, todellisesta populismista puhumattakaan. (Todellista populismia sensijaan edusti Paavo Arhinmäen mediatemppu Moskovan kisojen katsomon kätköissä.) Itse ajattelin heti kun tästä luin, että kyse on vain puhtaasti kulttuurisesta tavasta osoittaa lämpimiä tunteita joukkuetoverille. (Ei kai kukaan tosissaan kuvitellut Erich Honeckerin ja Leonid Breznevin menneen tämän pitemmälle...?) Jotain itsekin tiedän tästä traditiosta kokemuksen kautta, kun olin mukana pietarilaisessa pääsiäisjumalanpalveluksessa joskus 90-luvun alkupuolella.

Eli eiköhän laiteta jäitä hattuun tämän median tarkoitushakuisen kuohuttelemisen keskellä.

Vakavampi puoli asiasta on se, että media siis vääristelee todellisuutta ja uutisoi asioita tahallaan virheellisesti. Hyi hyi media. Itsekään en odota saavani puolueetonta kohtelua sekulaarin median kaikkivoipiailta valtiailta. (Olenko muuten koskaan sanonut, että mielestäni median olemus ja käytös muistuttaa joskus erehdyttävästi erään maailman vanhimman ammatinharjoittaja toimintaa; se näyttää hyältä, kaikki haluaa olla sen kanssa ja se tuo rahaa kassaan...)

Tässä ollaan nyt kuitenkin lähdetty vaaralliselle tielle. Eikö tämän jälkeen voida - niin haluttaessa - tulkita mikä hyvänsä isällinen tai veljellinen lämmön, hellyyden ja rakkauden osoitus samaa sukupuolta olevien henkilöiden kesken homoseksuaalisuudeksi? Niitä, jotka haluaisivat näin kuvata todellisuutta, löytyy nykypäivänä kyllä. Media näyttää laulelevan näitä lauluja hämmästyttävän kritiikittömästi. Täysin marginaalisessa asemassa on kuitenkin se, mikä on totuus. Eikä suotta, totuus on kaupan ja ihmisten kunnioitus poljetaan maahan.

Jaakob kirjoittaa, että kieli on pieni jäsen, joka syttyy helposti helvetistä. Sen jälkeen se voi sytyttää tuleen suurenkin metsän. Niin voi tehdä myös sana ja kuva yhdessä. Tiedonvälitys edellyttäisi paljon suurempaa vastuullisuutta, kuin mitä saamme todistaa.

Lauantaiaamun huomio

Mielenkiintoinen havainto löytyy lukiessa Vanhan testamentin profeettakirjoja. (Tämän ymmärtäminen edellyttää lukijalta Raamatun, ja erityisesti sen VT:n profeettakirjallisuuden, suhteellisen hyvää tuntemusta.)

Kenenkään Pohjoisvaltakunnassa vaikuttaneen profeetan teksteissä ei kertaakaan kehoiteta näitä israelilaisia palaamaan takaisin Etelävaltakunnan eli Juudan yhteyteen (jonka daavidilaiselle kuningashuoneelle oli kuitenkin messiaaniset lupaukset annettu!). Puhumattakaan siitä, että näiden profeettojen kehoituspuheessa olisi käsketty palaamaan takaisin tämän daavidilaisen kuninkuuden vallan (ja ikeen) alle. Profeettojen julistuksen painopiste ei yllättäen ollutkaan enää tässä.

Herää jopa kysymys, hyväksyikö Israelin Pyhä tämän valtakunnan hajoamisen tiettynä poliittisena realismina? Vai pitikö Hän sitä tietyllä tavalla tai jossain määrin peräti suotavana asiana?

Oli miten oli, kansalle osoitettu kääntymiskehoitus kuului nimenomaan Jahven, Herran Itsensä puoleen. Vain ja ainoastaan Hänen puoleensa.

Se, mitä tämän kääntymisen ja takaisin paluun jälkeen tai sen seurauksena, hedelmänä tapahtuisi, olisikin sitten aivan eri asia. Tavallaan niinkuin "juttu sinänsä". Totta kyllä, palattaisiin yhteyteen omien veljien ja sisarten kanssa.

Kuitenkin tämä oikea marssijärjestys - miten ja millä tavalla nämä asiat tapahtuisivat - on tärkeä asia. Itse asiassa se oleellinen asia.

Kaksi prinsiippiä

Kauan sitten muistan erään nuoren veljen todenneen saarnassaan 
Santalan teologisen opiston kappelitunnilla:

- Suurin syy, miksi seurakuntamme eivät kasva, on se, etteivät ne halua kasvaa!

Toteamus ei ollut esitetty pilkallisessa äänensävyssä. Se muistutti enemmänkin tuskaista parahdusta parantumattoman sairauden edessä.

-------

Jaoin tänään kotiseurakunnassamme jotain ajatuksia kahdesta hengellisen elämän lainalaisuudesta, jotka meillä on ja joihin me väistämättä törmäämme elämämme aikana. 

Ensimmäinen niistä löytyy 1.Samuelin kirjan 2. luvun alusta, jossa kerrotaan, miten Hanna, pitkällisten odotuksen jälkeen, saa poikalapsen, Samuelin. Profeetallisessa rukouksessaan Hanna kiittää Jumalaa siitä, että Hän alentaa ja ylentää, lähettää kuolemaan ja herättää eloon. Hänen töissään kylläiset saavat tehdä töitä leipäpalkalla ja nälkäiset lakkaavat näkemästä nälkää. Hän vie alas tuonelaan ja nostaa sieltä ylös.

Hengellisessä elämässä vallitsee siis jumalallinen hissireaktio, jota Hän suvereenisti käyttää kasvattaakseen meitä. Jokaisella meistä on varmasti omakohtaisia kokemuksia tästä ja jollei ole, niin tulee olemaan. (Joskus jopa niin, että jollemme huomaa sellaista olleen, niin Herra opettaa meitä uudestaan...)

Toinen tärkeä hengellisen elämän periaate, jota emme saa unohtaa, on hengellisen janon tarve. Tämä on erityisen ajankohtainen jälkikristillisessä länsimaailmassa. Muistan erään korealaisen pastorin todenneen Amerikan vierailunsa jälkeen:

- On mielenkiintoista huomata, miten paljon te saatte täällä aikaan ilman Pyhää Henkeä!

Jesajan profeettakirjassa Herra sanoo vuodattavansa vedet janoisen päälle ja virrat kuivan maan päälle. Toisin sanoen, jos meillä ei tätä kuivuutta ja janoa ole - tai jos emme edes tiedosta sitä! - niin Jumala ei voi antaa meille mitään. Miten Hän voi antaa mitään sellaiselle, jolla omasta mielestään jo on kaikki? Luulen, että tässä on yksi suurimpia syitä sille, ettemme näe enempää ihmeitä, merkkejä ja voimallisia tekoja keskuudessamme.

Jeesus itse sanoo, että jokainen, jolla on jano, voi tulla ja juoda elämän vettä lahjana ja tällä Hän viittaa Pyhään Henkeen. Jeesuksen näin sanoessa ei Henkeä vielä ollut vuodatettu, mutta nyt, kun kirjoitan tätä, Henki on jo vuodatettu koko ihmiskunnan päälle. Nyt voi kuka hyvänsä  tulla, ottaa ja juoda, saada Hengen ja täyttyä sillä. Mutta hänellä tulee olla jano. Meidän tulee olla janoisia Jumalan puoleen.

Luulen, että tässä on myös pääsyy alussa esittämääni tuskaiseen teesiin seurakuntien moninkertaistumattomuudesta. Me emme todellisuudessa halua sitä. Me pelkäämme muutoksia, meillä on jo kaikkea kylliksi ja näin ollen Jumalan täytyy riisua meidät itsekylläisyydestämme ja omavoimaisuudestamme. Minä näen tätä tapahtuvan koko ajan ympärillämme ja luulen näkeväni sitä vielä lisää.

Omassa yhteisössäni sanoin, ettei meidän kannata enää pyrkiä ylläpitämään vanhoja rakenteita, vaan olla Aabrahamin kaltaisia, joka lähti, saatuaan Jumalalta kehotuksen lähteä liikkeelle, tietämättä minne olisi lopulta päätyvä. Jumala tekee uutta jälkikristillisessä lähetystilanteessamme, emmekä välttämättä aina tunnista sitä heti - etenkään silloin kun se rajusti poikkeaa siitä, mihin olemme tottuneet tai mihin meidät on kasvatettu. Helposti käy jopa niin, että ne, jotka hyväksyivät kaikki ne ravistukset, joihin ihmiset kokouksissa joutuivat, eivät loppupelissä kuitenkaan tule hyväksymään niitä ravistuksia, joihin vanhat rakenteet joutuvat. Uskonnollisuus istuu yllättävän lujasti monissa meistä.

Käytännössä siis Jumala käyttää näitä kahta lainalaisuutta kääntääkseen meidät puoleensa ja synnyttääkseen meissä janon Häntä kohtaan. Tämä jano on kaiken hengellisen kasvun avain.

Uskontojournalismista

Hesarin poispotkittu päätoimittaja Mikael Pentikäinen peräänkuuluttaa tämän päivän Etelä-Suomen Sanomien haastattelussa medialta asiantuntevampaa otetta kirkkoa ja uskontoa koskevaan uutisointiin. Pentikäinen on itse lestadiolaisen taustan omaava ja varmasti tietää, mistä puhuu. Varmemmaksi vakuudeksi hän ottaa vielä käytännön esimerkiksi - kuinkas muutenkaan! - Päivi Räsäsen kohtaaman media myllytyksen. Hänen mielestään isoimmissa medioissa tulisi olla toimittajia, joilla olisi muita paremmat valmiudet käsitellä sekä kristinuskoon että muihin maailmanuskontoihin liittyviä kysymyksiä.

Tämä on varmasti totta. Teologian koulutukselle sinänsä olisi siis kysyntää muuallakin kuin vain liitoksistaan repeilevän ev. lut. kirkon piirissä. Kun uskonnollinen tilanne jälkikristillisessä maanosassa kylliksi polarisoituu, tätä asiantuntemusta tarvitaan. On selvää, että sen enempää legendaarinen Sanoman toimittajakoulu kuin pahamaineinen Tampereen yliopiston journalistikoulutuskaan eivät anna riittäviä eväitä realistiseen ja tasapuoliseen uskontojournalismiin. Päinvastoin, näyttää siltä kuin kunnon perinteinen rippikoulukin voisi antaa tässä suhteessa paremat valmiudet.

Sanottakoon se nyt suoraan: olen menettänyt toivoni suomalaisen median uskon asioita koskevan tiedonvälityksen suhteen. Suhtaudun äärimmäisen skeptisesti suurin piirtein kaikkeen, mitä ja miten sekulaari media uutisoi hengellisiin kysymyksiin liittyvistä asioista. Esimerkiksi kun paavi median mukaan suhtautui myötämielisesti homoihin, kysyin hiljaa mielessäni, mitä se Franciscus todella mahtoi sanoa? Hyvin usein olen törmännyt sekulaarimediaa seuratessani tarkoitushakuiseen tiedonvälitykseen, joka ei kohtele oikeudenmukaisesti tietyllä tavalla ajattelevaa uskonnollista vähemmistöä maassamme, nimittäin raamattu-uskollisia konservatiiveja. Heiltä näytetään vietävän viimeisetkin elämisen ja sanomisen oikeudet tässä maassa. Itse en enää odota saavani medialta tasapuolista kohtelua osakseni, ymmärryksestä puhumattakaan.

Toki poikkeuksiakin näyttää aina silloin tällöin olevan. Hyvä esimerkki tästä olivat v. 2011 Lahdessa järjestetyt kirkkopäivät, joiden iltatilaisuudessa Lahden torilla esiintyi Hillsong-ryhmä Lontoosta. (Tiedän, tuo "esiintyä" sana on tässä kohtaa huono ilmaisu.) YLE:n Lahden Radio uutisoi asiasta asiaankuuluvasti, kun taas paikallinen Etelä-Suomen Sanomat ei vaivautunut noteeraamaan asiaa mitenkään. Mutta sehän onkin jo etukäteen lukinnut vastauksensa ja asemoinut itsensä päätoimittajansa johdolla kirkolliseen liberaalisiipeen. Tiedonvälitys onkin sitten tämän genren mukaista sijoittuen jonnekin Kotimaa-lehden ja Kirkko ja kaupunki-ilmaisjakelulehden välimaastoon. Jos Kotimaa nykyisellään on kirkon pravda, niin Kirkko ja kaupunki on kait sitten sen Tiedonantaja. Ole siinä nyt sitten moniarvoinen, avarakatseinen ja suvaitsevainen.

Opettamisesta ja oppimisesta

Toisin kuin yleensä uskotaan ja opetetaan, kristinusko ei suinkaan ole ollut länsimaiden ainoa uskonto. Valistuksen ajan myötä sen kilpailijaksi nousi vastakkainen näkemys, rationalismi. Näin kirjoittaa Matti Luoma teoksessaan Länsimaiden kaksi uskontoa: kristinusko ja rationalismi. Hän puhuu näiden kahden välisestä taistelusta "aikamme henkisenä kriisinä". Toki kyse on paljon pitemmästä kehityksestä länsimaiden historiassa, kuin vain viimeiset pari kolme sataa vuotta. Frank Viola ja George Barna tutkivat kirjassaan Pagan Christianity? erilaisten kirkollisten käytäntöjen juuria. Heidän kirjansa kautta hahmottuu hyvin kuva siitä, miten suurin osa tavoistamme tehdä hengellistä työtä ei perustu niinkään Uuden testamentin opetuksiin. Niiden juuret ovatkin antiikin ajan hellenistisessä kulttuurissa ja pakanallisissa rituaaleissa, jotka apostolisen ajan jälkeen alkoivat saada sijaa kristittyjen yhteisöjen, seurakuntien (kr. ekklesia) piirissä.

Juutalainen kirjailija Schalom Ben-Chorin erittelee hyvin kreikkalaisen viisauden ja raamatullisen ajattelun eroa. Kreikkalainen ajattelutapa pyrkii aina löytämään filosofiset järjestelmälliset säännönmukaisuudet. Tämä pyrkimys on siten hallinnut länsimaisen ihmisen mielenmaisemaa aina Aristoteleesta Hegeliin asti. Siinä sovitettiin yksityiskohdat suurempiin kokonaisuuksiin, tarvittaessa jopa pakottaen ne ennalta sovittuihin kaavoihin. Heprealainen ajattelu taas lähtee liikkeelle yksityiskohdista sääntöihin, konkreettisista havainnoista aatteellisiin. Tästä syystä Raamattu ei tunne varsinaista dogmatiikkaa siinä merkityksessä kuin me törmäämme tähän käsitteeseen vaikkapa jossain systemaattisen teologian laitoksessa. Sen sijaan siinä on kaksi luonteenomaista peruspyrkimystä, kerronta ja elämänohjeeksi tarkoitettu laki. Kreikkalaisen systemaattisuuden sijaan Raamattu edustaa "assosiatiivista" ajattelua, jossa jokainen asia viittaa kokonaisuuteen ja kaikki riippuu kaikesta. Tämä orientaatio tulee hyvin esille vaikkapa Kolossalaiskirjeen ylistyksenomaisessa kristosentrisen maailmankuvan esittelyssä 1. ja 2. luvuissa.

Tiedän, että on lukuisia teologeja, joiden mielestä Jeesuksen opetus edusti eräänlaista arkaaista, ellei suorastaan primitiivistä vaihetta kristinuskon kehityshistoriassa. Saman logiikan mukaan Paavali, "kristinuskon ensimmäinen teologi" (Kari Kuula), oli vasta se kaveri, joka pisti koko homman "ammattimaisiin muovikansiin" (Lassi ja Leevi). Kuitenkin kun liikumme avoimella mielellä Uuden testamentin ilmoituksen sisällä, huomaammekin Jeesuksen opetuksissa vertaansa vailla olevaa syvyyttä. Joistakin perusopetuksistaan (kuten esim. kylväjävertauksesta) Jeesus jopa toteaa, että elleivät kuulijat ymmärrä sitä, puuttuu heiltä edellytykset ymmärtää muitakaan vertauksia.

Miten Jeesus siis toimi? Hän itse sanoo, ettei tee mitään sellaista, mitä ei olisi nähnyt Isänsäkin tekevän. Mitä Isä tekee, sitä samaa tekee myös Poika. (Ks. Joh. 5:19.) Jukka Thurén esittää kommentaarissaan ajatuksen, että kyseessä olisi vertaus tilanteesta yleisellä tasolla; tuon ajan yhteiskunnan ammatit ja sen salaisuudet periytyivät isältä pojalle. Poika peri isänsä ammatin ja osaamisen; isä näytti pojalleen - ja pojalleen yksinomaan - kuinka kaikki tehtiin. Samanlainen on Jumalan ja Jeesuksen välinen suhde.

On hyvä kiinnittää huomiota Jeesuksen tapaan opettaa; missä se tapahtui, mistä esimerkit nousivat ja millaisia metodeja hän käytti? Silmiinpistävää on se, että melko harvoin Jeesus antoi mitään valmiita vastauksia. Useimmiten Hän niin opetti kuin vastasi kysymyksiinkin vertauksin. Joskus Hän tarkoituksella jopa kätki oikean vastauksen.

Neil Cole puhuu kirjassaan Organic Leadership siitä, missä Jeesuksen toiminnassa oli todellisen vaikuttavuuden painopiste. Suhteessa suuriin kansanjoukkoihin, jotka kulkivat Hänen perässään, Jeesus oli suuri opettaja, parantaja ja ihmeidentekijä. Kuitenkin Hänen todellinen vaikutuksensa näihin suuriin massoihin ei ollut pitkälle hedelmää kantavaa. Suhteessa opetuslastensa suurempaan joukkoon (70-72) Hän oli näyn jakaja ja työhön varustaja. Vasta suhteessa 12 opetuslapsen ydinjoukkoon Jeesuksen vaikutus oli korkeimmillaan. Näiden 12 kanssa Hän vietti melko tarkkaan 24/7 tuon kolmen vuoden mittaisen julkisen toiminnan ajan. Jeesus oli heille opetuslapseuttaja ja mentor ja näistäkin oli vielä olemassa kolmen lähimmän opetuslapsen sisäpiiri, jolle Hän uskoi kaikkein syvimmät salaisuutensa.

Kaikilla näillä tasoilla Jeesus oli kyllä sama Jumalan Poika ja Vapahtaja. Hän kyllä täytti täydellisesti kaikki nämä eri roolit. Kuitenkin mitä syvemmälle opetuslapsijoukossa mentiin, sitä enemmän intensiteetti lisääntyi. Mitä pienempi ja tiiviimpi opetettava ja mentoroitava joukko oli, sitä suuremmaksi Hänen vaikutuksensa opetuslapsiin kasvoi. Se, mikä toimii pinessä lähiyhteydessä, se toimii varmasti myös laajemmassakin yhteydessä - mutta se ei toimi koskaan toisin päin. Jumalan valtakunta on näet aina sisältä ulospäin kasvava valtakunta. Suunta on aina sisältä ulos, mikrosta makroon, pienemmästä suurempaan. Tämän tähden Raamattu kehoittaa meitä yli kaiken varottavan varjelemaan omaa sydäntämme, koska sieltä elämä lähtee.

Entä miten Paavali toimi? Hänen tapansa kouluttaa uusia työntekijöitä hengelliseen työhön oli lähempänä oppisoppimuskoulutusta kuin akateemisen loppututkinnon suorittamista. Paavali ja Jeesus käyttivät vanhoja rabbiniseen perinteeseen kuuluvia metodeja ottaa itselleen nuorempia opetuslapsia, joita sitten ajettiin sisälle valtakunnan salaisuuksiin läheisen elämänyhteyden ja käytännön työssäoppimisen kautta. Niinpä käytännössä Barnabas koulutti Paavalin, hän taas nuoret Timoteuksen ja Tiituksen. Paavali antoikin sitten ensin mainitulle viime evästykseksi Jumalan valtakunnan työtä silmällä pitäen 2.Tim. 2:2; "Minkä olet kuullut minulta, usko se luotettaville miehille, jotka sitten kykenevät opettamaan muita". Jokainen voi itse laskea, kuinka monta sukupolvea tuohon ohjeeseen sisältyy.

Risto Santala kuvaa Paavalin opetuksia hyvin käytännönläheisiksi. Ne liittyivät aina käytännön kokemuksiin ja elämässä esille tulleisiin käytännön haasteisiin. Niinpä hänen kirjeidensä vastaanottajien ei tarvinnut miettiä, millä tavoin kirjeissä esitetyt asiat oikein mahtoivat liittyä esim. seurakunnan elämään Korinttissa. Merkille pantavaa Paavalin opetuksessa on esikuvan, esimerkin ja mallioppimisen kautta tapahtuva asioiden sisäistäminen. Tässä valossa meidän tulee myös ymmärtää hänen ohjeensa Timoteukselle: "... ole sinä uskovaisten esikuva puheessa, vaelluksessa, rakkaudessa, uskossa, puhtaudessa..." (1.Tim. 4:12).

Kun luemme tarkkaan Paavalin kirjeitä seurakunnille voimme nähdä, miten paljon hän itse asiassa terottaa tätä esikuvaksi asettumisen ja sitä kautta tapahtuvan oppimisen tärkeyttä. Se tulee esille hänen ensimmäisen seurakuntakirjeensä ensimmäisestä luvusta, nousee esille Apostolien teoissa puheessa Efeson seurakunnan vanhimmille ja näkyy niin Korinttilais- kuin Filippiläiskirjeessäkin. Mutta aivan erityisellä tavalla se näkyy ns. pastoraalikirjeissä.

Santalan mukaan koko farisealainen kansanherätysliike pyrki olemaan esimerkiksi muille. Psalmi 69:7 sopii näin hyvin jokaisen hurskaan juutalaisen rukoukseksi; "Älä anna minussa joutua häpeään niiden, jotka odottavat sinua, Herra, Herra Sebaot. Älä salli minussa pettyä niiden, jotka odottavat sinua, Israelin Jumala." Jeesuksen aikaan tultaessa tuo aiempi herätysliike oli kuitenkin jo kangistunut kaavoihinsa ja muuttunut pääasiassa ulkonaista hurskautta ja muodollista lain noudattamista korostavaksi perinneliikkeeksi.

Niinpä Jeesus usein otti yhteen näiden juutalaisen kansan uskonnollisten johtajien kanssa, he kun huolehtivat vain ulkonaisesta puhtaudesta. Tämä avoimeksi konfliktiksi kärjistyvä jännite aidon Hengen elämän ja muotouskonnollisuuden välillä tulee erityisen hyvin näkyviin Matteuksen evankeliumissa. Loppujen lopuksi Jeesus toteaa fariseusten ja kirjanoppineiden suurimman ongelman olevan se, että he ohjeistavat kyllä muita tekemään, mutta itse eivät niin tee. Tässä kohtaa farisealainen toimintamalli eroaa ratkaisevasti Jeesuksen ja Paavalin tavasta toimia, joka oli omalla esimerkillä johtamista. Niinpä Paavalikaan ei siekaile kehottaa muita olemaan hänen seuraajiaan, niinkuin hänkin on Kristuksen seuraaja.

Kuitenkin tätä taustaa vasten Paavalin kehotus olla esikuvana muille saattaa kuulostaa ylivoimaiselta lailta. Niin se onkin, mikäli emme ymmärrä oikein kaiken lähtökohtaa. Uuden liiton idea on nimittäin lupauksessa Pyhästä Hengestä, joka tulee jokaiselle, joka uskoo Jeesuksen ristintyöhön. Pyhä Henki on se primus motor, joka saa aikaan lain noudattamisen uskovan elämässä. Näinhän Paavali kirjoittaa roomalaisille; "...että lain vanhurskaus täytettäisiin teissä, jotka ette vaella lihan mukaan, vaan Hengen" (8:4). Pyhä Henki mahdollistaa uuden elämän, ei laki.

Kun Jeesus kehottaa työn raskauttamia tulemaan luokseen, jotta nämä saisivat levon, Hän samalla asettaa itsensä esikuvaksi, mallioppimisen kohteeksi. "Oppikaa minusta, sillä minä nöyrä ja hiljainen." Millaiseksi Jeesus siis kuvaa itseään? Hän sanoo olevansa vastakohta ylpeälle ja ylhäiselle mielelle, joka perisynti riivasi fariseuksia. Entä millaiseksi luulet Hänen haluavan meidän kasvavan?

Ulkonainen hurskaus ja julkisivun pönkittäminen oli fariseusten helmasynti. Se kuitenkin tuotti - ja edelleen tuottaa - salassa tehtyjen syntien sävyttämää kaksoiselämää. Alamaisuus toinen toisellemme, läpinäkyvyys ja antautuminen tilivelvollisuuteen toinen toistemme kanssa on avain saarnamiesten salaisten syntien estymiselle. Kun Jeesus Joh. 5:ssä puhuu omasta suhteestaan Isään, Hän kuvaa tuon suhteen läpinäkyvyyttä osuvasti: "Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken mitä itse tekee." Ei siis ole olemassa mitään salattua elämää, jotain sellaista pimeää puolta, mitä ei oltaisi valmis tuomaan valoon, nähtäväksi ja arvioitavaksi.

Mutta tämä juuri pitää sisällään hedelmällisen ja menestyksekkään oppimisen idean: "Isä näyttää hänelle vielä suurempiakin tekoja, niin että te ihmettelette." Meidän on oltava valmiita myös siihen, että annamme lapsillemme - niin biologisille kuin hengellisillekin - oikeuden, luvan ja mahdollisuuden kasvaa ohitsemme. Tähänhän Paavalikin pyrki, kun hän kirjoitti kolossalaisille omasta missiostaan "asettaa esiin jokainen ihminen täydellisenä Kristuksessa" (Kol. 1:28-29).

-------

Raamattutunti nuorten aikuisten leirillä lauantaina 27.07.2013.

Kirjallisuutta:

Cole Neil, Organic Leadership (Baker Books, 2009)

Luoma Matti, Länsimaiden kaksi uskontoa: kristinusko ja rationalismi  (WSOY, 1991, Juva)

Santala Risto, Paavali ihmisenä ja opettajana (Perussanoma, 1994, Kauniainen)

Santala Risto, Vanhan testamentin Messias-odotus rabbinistisen kirjallisuuden valossa (Perussanoma, 1995, Kauniainen)

Thurén Jukka, Johanneksen evankeliumi (Sley, 1992, Hämeenlinna)

Viola Frank ja Barna George, Pagan Christianity? (Barna, 2002, Tyndale House Publishers)

Sunnuntain saarna

"Jumala on rakkaus" (1.Joh. 4:16)

"Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat." (Joh. 6:68)

Kenen luo Sinä menisit? Keneen tai mihin Sinä olisit valmis vaihtamaan Jeesuksen?


Tänäänkin on kristittyjä, jotka ovat ikäänkuin varkain vaihtaneet Jeesuksen teologiaan. Tämä kaikki on tapahtunut huomaamatta, kun jokin muu kuin Jeesus itse on tullut tärkeämmäksi. Varjeltavana on ollut vaikkapa oma kirkollinen traditio, joka on, tapauksesta riippuen, tietyn ikäinen. Kuitenkin se on niin tärkeä ja vaikuttava, että sen rinnalle ei aito raamatullinen oppi ole kelvannut. Ollaan unohdettu se Jeesus, joka ei juossut statuksen, privilegioiden tai papinkaulusten perässä. Mikä maailman silmissä oli heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen voimakkaat häpeään.

On kristittyjä, jotka asettavat saarnojen filosofisen korkealentoisuuden ja apologian rationaalisen loistokkuuden tärkeämmäksi kuin Paavalin saarnaaman ristin hullutuksen. Uskon puolustaminen ymmärrykseen vetoaville argumenteilla on noussut avainasemaan, ennemmin kuin se Jumalan voima, joka tulee Ristiinnaulitun julistamisesta. Kun uskon rationaaliset perustelut ajavat kaikkein tärkeimmän ohi, unohdetaan se, että Jumala on viisaudessaan valinnut vain yksinkertaisen uskon tien siksi väyläksi, jolla Hänet voidaan löytää. Mikä maailman silmissä on hullutusta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään.

Tänä myöhäismodernina aikana saattaa varsinkin nuoremman sukupolven kohdalla yhteisöllisyyden tarve ajaa ohi kuuliaisuuden Jumalan Sanalle. Kun näin käy, unohdetaan vaikkapa raamatullinen seksuaalimoraali kaiken ylittävän kaveruuden kustannuksella. Vältetään kärjistämästä asioita, jottei menetettäisi sitä, mikä mielletään "rakkaudeksi". Niinpä se, mitä Raamattu sanoo esiaviollisesta seksistä, avioerosta, abortista, avoliitosta tai armomurhasta, se ohitetaan ja siitä vaietaan. Nämä opetukset joutavat roskakoriin "uskon kannalta oleellisten asioiden" tai "rakkauden argumentin" kustannuksella. Käy niinkuin Francis A. Scaeffer jo nelisenkymmentä vuotta sitten ennusti käyvän, että yhtäkkiä onkin jeesusmaista maata pojan tai tytön kanssa, johon tuntee vetoa. Jeesuksesta tulee silloin vain tyhjä iskusana, kun katoaa yhteys siihen historialliseen Henkilöön, joka sanoi ja teki tiettyjä asioita. Emme koskaan voi irrottaa Jeesuksen persoonaa siitä, mitä Hän on sanonut. Kun rakkaudesta tulee jumala, palvommekin epäjumalaa.

Polarisoituvalle todellisuudellemme on ominaista toisaalta myös se, että äärimmäisen tiukka oppi ja näennäinen raamatullisuus nousevat ainoiksi oletetuiksi selviytymiskeinoiksi ympärillämme vellovan moniarvoisuuden ja relativismin keskellä. Mutta silloin Raamatun sanoman kokonaisymmärrys ja -näkemys häviää ja avainasemaan nousevat loputtomat kiistelyt laista ja sukuluetteloista sekä pienet yksityiskohtaiset tulkinnat, joiden tietyllä tavalla ymmärtäminen nostetaan jopa autuuden ehdoksi. Seurakunnasta tulee tällöin vain tietyllä tavalla "oikein" ajattelevien suljettu yhteisö, jossa toisaalta ahdistetaan nurkkaan toisinajattelevat tai vain tässä suhteessa epäilyksenalaisetkin, mutta toisaalta salassa tehtyjen syntien määrä kasvaa. Moraaliset lankeemukset tapahtuvat piilossa hurskaan ulkokuoren, runsaasti viljeltyjen raamatunlainausten ja opillisen tiukkapipoisuuden suojissa, mikä sitten myös mahdollistaa jatkuvan synissä elämisen.

Hassua, mutta kaikissa näissä edellä mainituissa - teologiassa, apologiassa, yhteisöllisyydessä ja tiukkapipoisuudessa - Sinä voit kyllä kohdata Jeesuksen itsensä. Kuitenkaan mikään näistä ei itsessään ole Jeesus. Ne voivat yhtä hyvin edustaa jotain puolta Jeesuksesta ja Hänen ilmoituksestaan, mutta yhtä hyvin mistä hyvänsä niistä voi tulla Sinulle epäjumala ja pois poikkeama oikealta tieltä. Mikä hyvänsä näistä voi vääristyessään korvata Jeesuksen. Näin siitä mitä luulitkin kristukseksi, tuleekin antikristus. Siinä niiden petollisuus.


Mihin Sinä olisit valmis vaihtamaan Jeesuksen?

Skenaarioita vuosien takaa

V. 1996 turkulainen sosiologi ja metodistipastori Håkan Sandström piti esitelmän aiheesta vapaan kristillisyyden pysähtyneisyys ja dynaamisuus, joka syväluotasi hyvin Suomen hengellistä tilannetta vapaiden suuntien kannalta. Sandströmin esitelmä herätti jo tuolloin ansaittua huomiota, lausuihan hän siinä ääneen monen jo havaitseman tosiasian vapaiden suuntien muuttumisesta dynaamisista muutos- ja protestiliikkeistä pysähtyneiksi, turvallisuushakuisiksi ja pikkuporvarillisiksi perinneyhteisöiksi. Suomen Viikkolehti julkaisi Sandströmin esitelmän kaksiosaisena kirjoituksena v. 1996 numeroissa 37-38.

Esitelmänsä lopussa Sandström esittää kolme skenaariota siitä, miten ja mihin suuntaan maamme hengellinen tilanne voisi kehittyä seuraavien 15 vuoden kuluessa. Kun tuosta esitelmästä Tampereella on nyt kulunut jo aikaa liki 17 vuotta, niin on hyvä palata siinä esitettyihin hahmotelmiin hengellisen tilanteen muutoksista ja katsoa myös lyhyesti sitä, miten sitten kävikään.

Sandströmin ensimmäinen skenaario kuuluu näin:

"Ensimmäinen skenaario on nollaskenaario. Mitään suuria muutoksia ei tapahdu. Jäsenmäärä laskee jonkun verran, mutta ei dramaattisesti. Uusien seurakuntien merkitys jää vähäiseksi."

Ensimmäinen skenaario näyttää kiusallisen tutulta, kun tarkkailee maamme hengellistä kenttää vapaiden suuntien näkövinkkelistä. Mitään varsinaista läpimurtoa ei näytä tapahtuneen missään - päinvastoin, uudetkin herätyksen alut (esim. Nokian herätys) ovat kuivuneet aikaa myöten kokoon. Monia vapaiden suuntien johtomiehiä näyttääkin vaivaavan jonkinlainen Hiskian tauti: "Onpahan rauha minun aikanani."

Toinen skenaario kuuluu puolestaan näin:

"Syntyy suuri herätys, joka koskee laajasti vapaita suuntia. Jäsenmäärä kasvaa ja koko vapaan kristillisyyden asema vahvistuu."

Valitettavasti tällä hetkellä mikään ei näytä olevan kauempana todellisuudesta kuin tämä skenaario. Aitoa herätyksen janoa ja antautunutta esirukousta maamme puolesta on hyvin vähän havaittavissa. Vapaat suunnat, erityisesti perinteiset yhteisöt ovat enemmän kiinnostuneita nyt vielä olemassaolevien linjojen säilyttämisestä kuin uusien asemien valloittamisesta.

Kolmas skenaario:

"Kirkollinen uusjako. Vapaat suunnat taantuvat ja jäsenmäärä vähenee. Seurakuntia yhdistetyään. Niitä kuolee. Perinteinen vapaa kristillisyys heikentyy. Uusia itsenäisiä seurakuntia syntyy. Osa perinteisistä vapaista seurakunnista irtaantuu kirkkokunnastaan, jotkut kokonaan, jotkut käytännön tasolla. Samanaikaisesti perinteisellä luterilaisuudella on suuria vaikeuksia. Uudet luterilaiset karismaattis-evankelikaalit ryhmät kuitenkin menestyvät."

Siis yhdistelmä kahdesta edellisestä toivon näkökulmalla vahvistettuna. Vaikka Sandström esitelmänsä lopuksi varovasti toteaakin tuskin minkään näistä skenaarioista toteutuvan sellaisenaan, tämä vaihtoehto näyttää osuneen lähimmäksi todellisuutta 2010-luvulla. Sandström pitää aivan oikein perinteisten vapaiden suuntien suhtautumista uusien seurakuntien istuttamiseen ratkaisevana. Nyt yli 15 vuoden jälkeen voimme jälkiviisaasti todeta, että uusien seurakuntien istuttaminen sinänsä ei muuta mitään. Uusien yhteisöjen on uskallettava antaa olla aidosti uusia. Se hengellinen dna, mitä välitämme ja monistamme eteenpäin, on avainasemassa.

Toinen seikka, johon Sandström vielä lopuksi viittaa on luterilaisen kirkon tilanne. Tässä kohtaa näyttää siltä, että kukaan ei osannut oikein ennakoida muutoksen rajuutta. Syksyn 2010 surullisenkuuluisan TV2:n homoillan jälkeen mikään ei enää ole ollut ennallaan maamme hengellisessä ilmastossa. Raamatulle uskollisten kristittyjen käsitykset (esim. homoliittoihin liittyen) eivät sinänsä ole muuttuneet, mutta maailma ympärillämme on polarisoitunut. Sisäministeri Päivi Räsäsen kokema mediakaltoinkohtelu heinäkuussa 2013 on hyvä osoitus tästä.

Suurin yllätys on kuitenkin ollut siinä, että luterilainen kirkko ei ole joutunut ulkoapäin tulevan kovan hyökkäyksen kohteeksi. Se on alkanut yllättävän helposti haperoitua sisältä päin.

Uudet yhteisöt - missionaariset, läpinäkyvät ja vuorovaikutukselliset - ovat avainasemassa tulevaisuutta ajatellen. Voi olla, että emme ehkä koskaan enää saa nähdä kansanherätyksen pyyhkäisevän yli koko maan. Jumala suokoon minun olevan tässä väärässä! Mutta voimme kyllästyttää koko maan tällaisilla uudenlaisilla yhteisöillä, joissa sitoutuminen Herraan, Hänen Sanaansa, Pyhän Hengen puhdistavaan työhön ja keskinäiseen veljeyteen ja sisaruuteen ovat avainasemassa.

That would be something.

Kyyninen kysymys

Muistan 80-90-luvulla erityisnuorisotyöntekijänä toimiessani usein miettineeni kuviota, joka toistui yhteiskunnallisen auttamisjärjestelmän yrityksissä vastata johonkin ajankohtaiseen tarpeeseen (esim. nuorten lisääntynyt päihteiden käyttö). Perustettiin jokin erityistyömuoto keskittymään nimenomaan tähän problematiikkaan. Tällainen byrokraattisen palvelujärjestelmän yritys reagoida nopeasti muuttuviin tilanteisiin saatettiin nähdä merkkinä ko. systeemin halusta muuttua ja uudistua ajan vaatimusten mukaan. Tosiasiassa hyvin pian kuitenkin paljastui, että kyseessä oli enemmänkin byrokraattisen palvelujärjestelmän yritys torjua uudet muutospaineet; selektiivityömuodon tarkoituksena oli toimia iskunvaimentimena, jonka turvin itse organisaatio sai säilyä muuttumattomana ja jatkaa toimintaansa niinkuin ennenkin.

Vähän samanlaisia - sanotaan nyt sitten vaikka kyynisiä - ajatuksia tulee mieleen, kun kuuntelee eri puolilta kantautuvia uutisia perinteisten kirkkojen ja seurakuntien halusta muuttua ja uudistua.

Hiljattain Luther-säätiön Espoon jumalanpalvelusyhteisön "rakennustalkoissa" olivat mukana "heimo"-nimiset pienpiirit, joissa kohtaaminen tapahtui kodeissa ateriayhteyden ja muun jakamisen merkeissä. Luterilaisella puolella onkin jo vanhastaan vahvat perinteet erilaisesta raamattupiiri- ja muusta pienryhmätoiminnasta. Helluntaiseurakunnissa taas erilaiset soluseurakuntamallit ovat olleet käytössä jo melko pitkään. Eri Vapaakirkon seurakunnissa ovat olleet käytössä niin "pastoraatit" kuin "yhteisötkin". Lauluntekijää vapaasti lainaten, nimiä on monia, ajatus on sama...

Joissain tapauksissa on jopa mietitty perinteisistä sunnuntaikokouksista luopumista, mikä suomalaisessa kontekstissa on yleensä tulkittava aika rankaksi irtiotoksi aiemmasta kirkkoperinteestä. Yhteistä näille kaikille lienee kuitenkin se, että nyt ollaan jo vihdoin havahduttu huomaamaan se tosiasia, että perinteinen sunnuntainen kirkossakäynti ei riitä ihmisille. Kokonaan toinen juttu on se, että tämä em. havahtuminen on tapahtunut noin toistakymmentä vuotta myöhässä. Nyt ei ole enää aika leikkiä kotia "kotona syntyneiden" kanssa. Me tarvitsemme aidosti ulospäinsuuntautuvia, apostolisen dna:n omaavia pienyhteisöjä, joiden fokus ei ole enää omista vanhoista kiinni pitämisessä, vaan uusien ihmisten tavoittamisessa.

No nyt se kyyninen kysymys: Onko tällaisessa "ryhmäytymisessä" sitten kyseessä aito muutos vaiko vain yritys torjua muutos? Halutaanko oikeasti uudistua vai vain erilaisilla uusilla metodeilla pönkittää vanhaa seurakuntakulttuuria?

Hyvin usein sitä tällaisena jonkin sortin koriseurakuntaihmisenä kuulee kysymyksen "minkälaiset rakenteet teillä on?" Viimeksi tänä kesänä on käynyt niin. Kysymystä tarkennetaan usein; "teillä kun on varmaan hyvä pienryhmätoiminta, mutta mitäs teillä muuten on...?"

Tehdäänpä tähän provosoiva vastakysymys: entäpä jos se, mitä toiset kutsuvat pienryhmäksi onkin toisille se, mitä ymmärretään seurakunnalla?

• Mitäpä jos se, mitä Uusi testamentti kutsuu hengelliseksi vanhemmuudeksi toteutuisikin Jumalan tarkoittamalla tavalla ns. "pastoraatissa" (nimensä mukaisesti!)? 
• Eikö armolahjojen käyttökin ole - erityisesti 1.Kor. 14:n mukaan - tarkoitettu toteutumaan nimenomaan lähiyhteisössä? 
• Entä mitäpä jos annettaisiinkin näille "vain pienryhmille" aito, oikea seurakunnallinen status?

Jos kerran nämä asiat aikuisten oikeesti tapahtuvat näissä pienyhteisöissä (10-20 henkeä), niin mistä muusta niissä silloin on kysymys kuin siitä, mitä UT kutsuu seurakunnaksi?

Piispuudesta

Iloitsin kovasti, kun erään kaverin fb-päivityksestä sain lukea kirkkokunnanjohtaja Hannu Vuorisen Vapaakirkon kesäjuhlilla vetäneen raitista ja raamatullista linjaa kristillisen avioliittomallin puolesta. Avioliitto on Raamatun perusteella miehen ja naisen välinen liitto ja mikäli jokin kristillinen yhteisö tästä linjasta lipeää, voidaan hyvällä syyllä asettaa sen kristillisyys kyseenalaiseksi. Tällaisia teologisia linjanvetoja toivoisi kuulevan muualtakin kuin vain Kansanlähetyksen kesäjuhlilta. Olen huomannut sen olevan hyvin "haasteellista" (niinkuin nykytermi kuuluu) kirkon piirissä ja sen takia katse onkin usein hamuillut vapaan kristillisyyden monenkirjavaa kenttää valonsäteiden toivossa.

Kirkossa sensijaan piispuus näyuttää olevan hukassa. Esimerkiksi Tampereen piispa Matti Revon tempoilu vähän tilanteesta riippuen osoittaa jo melkoista teologisen asianhallinnan puutetta. Minun täytyy rehellisesti tunnustaa, että on vaikeaa seurata perässä piispallista järjenjuoksua. Joko on niin, että piispuus kirkossa on eräänlainen asiakaskeskeinen siunausautomaatti, mistä palvelu voidaan tilata kulloisenkin tilaajan ja tilanteen mukaan tai sitten kyseessä on puhtaasti poliittinen virka. Pyydän anteeksi jokaiselta työhönsä vakavasti suhtautuvalta poliitikolta tätä vertausta, mutta en nyt parempaakaan vertailukohtaa löytänyt tämän tuuliviirimäisyyden keskellä.

Ainoa poikkeus tässä porukassa on arkkipiispa Kari Mäkinen itse, primus inter pares. Hän nimittäin näyttää olevan kovasti sitä, mitä sanookin olevansa, kirkollisen moniäänisyyden äänitorvi. Toisaalta, kun miettii sitä tilannetta, jossa Mäkinen on kannuksensa hankkinut, aluksi Vammala-Sastamalan alueen vanhauskoisten höykyttäjänä ja sen jälkeen saman alueen piispana, niin eihän se olekaan mikään ihme. Mäkinen onnistui "Vammalan levottomuuksien" rauhoittajana jopa siinä määrin, että hänen kannatuslukunsa piispanvaalissa olivat sitten minimaalisen alhaiset juuri sillä alueella, missä hän oli kirkollisissa esimiestehtävissä toiminut.

Nimenomaan kirkon kenttää katsoessamme kyselemme edelleen aidon hengellisen vanhemmuuden perään. Missä viipyvät ne hengelliset johtajat, jotka kykenevät karistamaan yltään sen körttiläisen ihmiskäsityksen ikeen, joka, periluterilaisella "samalla kertaa syntinen ja vanhurskas"-lepertelyllä kuorrutettuna, on jo reilun sadan vuoden ajan turmiollisesti ja harhaanjohtaen hallinnut suomalaista mielenmaisemaa?

Samaa aidon piispuuden kaipuuta tunnen myös katsoessani globaalisti huimaa vauhtia kasvavan helluntailais-karismaattisen osan Kristuksen ruumista puoleen; mistä nousee sellaisia raamatullisia ja Hengen tasapainossa eläviä kristittyjä johtajia, jotka hylkäävät korkeakirkollisten kaimojensa harrastaman politikoinnin ja uskaltavat asettua mainstreamin ulkopuolelle? Väsyksiin asti toisuvat mielessäni ne Anssi Simojoen sanat, joissa hän kyselee, olisiko jo aika lampaiden itse kirjoittaa paimenkirjeitä laumalle, koska palkkapaimenien ääni on joko vaiennettu tai sitten se hukkuu oman aikamme moniarvoisuuden kohinaan?

Pikku-Kallen kauppalista ja teologian kiemurat

Pikku-Kalle saa paperin, jossa lukee:
Ostoslista
- kotletteja 5
- viiliä
- kirveliä
- hauki
- lusikoita 4
- mummolle sokerittomia pastilleja (vie)

T. Äiti


Kuinka hänen tulisi tulkita se? Mitä viesti tarkoittaa?

Perinteisen, ihmisen arjessaan käyttämän tulkintateorian mukaan Kallen pitäisi miettiä, mitä paperin kirjoittanut äiti on sillä sanonut. Äidin ja hänen tapansa ja ostoslistojen genren tuntevan Kallen olisi suhteellisen helppo tulkita paperi aivan tietyllä tavalla, joka perustuu tekstin kirjoittajan sille antaman merkityksen etsimiseen.

Jos Kalle paperin saatuaan kuitenkin tulkitsisi tekstiä dekonstruktion tulkintateorian mukaisesti ("kirjoittajan kuolema" ja siitä seuraava "lukijan syntymä") hän saattaisi lukea tekstiä painottaen sen tiettyjä sanoja luovalla ja mielenkiintoisella tavalla. Hän saattaisi etsiä niiden väliltä sellaisia yhteyksiä, joita perinteinen ostoslistojen lukutraditio ei ole huomioinut. Se on painanut alas hänen ikäistensä poikien "toiseutta" ja olettanut väärin kirjoittajan "läsnäolon" tekstissä sekä sellaisen logosentrismin, jossa tekstillä ja todellisuudella on jokin yksi ja tosi viittaussuhde. Kalle on jättänyt nämä taakseen, joten hänen kokemusmaailmalleen luontainen lukutapa on aivan toisenlainen: Mielenkiintoisia paperissa ovat käsitteet "hauki", "pastillit", "lusikoita" ja "5". Sen sijaan pastillien sokerittomuus tai sanat "mummolle", "vie", "kotletteja" ja "viiliä" eivät puhuttele. Kinnnostavaa kuitenkin on alluusio sanasta "kirveli", nimittäin "virveli". Sen avulla saadaan uusi, ehkä provokatiivinen mutta sitä luovempi tulkinta, joka on eettinen, koska se painottaa isättömän Kallen naisvaltaisessa perheessä laiminlyötyjä arvoja.

Kalle toteuttaa lukemisensa käytännössä. Hän ottaa kauppareissulle mukaan virvelin, käy ostamassa tilille 5 askia pastilleja sekä muutamia lusikkauistimia ja lähtee kokeilemaan niitä Kauppalahden rantaan. Mukaan lähtee joukko Kallen luokkalaisia poikia. Tuossa yhteisössä Kallen tulkinta tekstistä on pätevä.





Mitä Pikku-Kallen tulkintateoriassa oli väärin? Perimmiltään se, että hän ei perustanut tulkintaansa tekstin kirjoittajan kommunikatiivisen aktin etsintään. Sen sijaan hän lähti liikkeelle lapun hänessä aiheuttamasta puhuttelusta (halu lähteä kalastamaan haukia pastilleja poskessa) ja käytti lapun tekstiä semioottisena merkkijonona, jolle hän itse antoi merkityksen liittämällä sen toiseen "tekstiin", virvelikalastukseen. Omaa "toiseuttaan" puolustaessaan hän sivuutti tekstin ja sen kirjoittajan "toiseuden". Samalla hän syyllistyi vallankäyttöön, josta juuri piti luopua.


Sammeli Juntunen, Kirkon raamattuteologiasta ja sen puuttesta, s. 129-130 (Kirjapaja, Helsinki, 2010)