Alussa oli heimo ja nyt kun näemme modernin ajan hiipumisen joka puolella ympärillämme, löydämme taas heimon. Jälkimodernissa tilanteessa elämme uutta heimoistumisen aikaa. Nyt vain heimoon kuulumisen motiivit ovat erilaisia kuin ennen. Heimoon ei enää kuuluta biologisin perustein. Heimoon kuulumista voi sensijaan määrittää harrastus, usko tai aate, genre tms.
Humanismi nosti ihmisen ja hänen oman kokemuksensa fokukseen. Kun aiemmin Jumala - tai Hänen edustajanaan kristinusko tai kirkko tai paavi - olivat keskiössä, niin nyt tilanne ratkaisevasti muuttui. Tämän jälkeen aletaan puhua individualismista.
Modernina aikana ihminen on ennen kaikkea yksilö.
Nyt, myöhäismoderniteetissa puhutaan taas heimoista ja niihin kuulumisesta, yhteisöllisyydestä. Ollaan kiinnostuneita etnisyydestä, marginaalisuudesta ja ylipäätään kaikesta sellaisesta, mikä on valtavirran ulkopuolella. Itsenäisyys, riippumattomuus ja omaehtoisuus ovat in, oli sitten kysymys musiikin tekemisestä tai nopeimmin kasvavasta kristinuskon haarasta länsimaissa. Todellisuutta lähestytään mielellään vähemmistöjen historian, oikeuksien ja kokemusten kautta. Suurten kertomusten aika on ohi tässäkin suhteessa.
Niinpä myöhäismoderni ihminen on menettänyt uskonsa ongelmien ratkaisujen yhteiskunnallistamiseen, oli sitten kysymys rikosten sovittelusta, sosiaalisesta vastuunkannosta tai uskonnon harjoittamisesta. Ennemmin hän suosii yhteisöllistämistä suhteessa kaikkiin näihin ja tätä mielellään lähiyhteisön tasolla. Seurakunnankin on hyvä muistuttaa kotia tai ainakin kahvilaa, mutta ei enää laitosta tai instituutiota. Niiden gloria on mennyt aikoja sitten.
Myöhäismodernin viehätys nousee entisistä ajoista, kun maailma ei ollut vielä valmis ja kun oltiin vielä menossa jonnekin. Ajatus keskeneräisyydestä viehättää ja lyö helposti laudalta kaikki edellisten sukupolvien saavutukset, jotka kuin manulle illallinen lankeavat valmiina uuden sukupolven edustajille. Tämä näkyy nuorten kristittyjen kohdalla, joiden uskonnonharjoittamisen muoto karttaa kaikkia valmiita vastauksia tai ylhäältäpäin saneltuja agendoja. Sen entisen pastorin lausahdus
"God has called you, but I have a plan for you" ei enää vaan toimi seurakuntaelämässä.
Nykytilanne on jotenkin skitsofreeninen. Toisaalta todistamme huiman nopeaa teknologian kehitystä, mutta toisaalta elämme historian kuoleman aikaa, jossa vallitsee globaali staattinen tila ja jossa tulevaisuudelta ei enää uskalleta odottaa oikein mitään. Monen elämä on jo eletty ennen kolmattakymmenettä ikävuotta. Aikuisuus kun on menettänyt houkuttavuutensa, eikä vanhemmuuskaan edusta enää mitään tavoittelemisen arvoista.
Niinpä myöhäismodernin iltahämyn ihminen löytää elämän mielekkyyden marginaalista ja elämän tarkoituksen alakulttuuriin kuulumisesta. Pieni on kaunista, omakohtaisuus vielä enemmän. Yhteisöllisyyden kaipuu on todellista ja sen todeksi elämisen tavat moninaisia. Niin seurakuntaelämän kuin yksilönkin hengellisen elämän tulee olla flow ja kristityn omakohtainen todistus tulee pukea tarinoihin. Kiveenhakattuja dogmeja sensijaan vierastetaan ja vahvaan johtajuuteen suhtaudutaan lähtökohtaisesti epäilevästi.
Turhaa on haikailla enää kristinuskon perinteisen valta-aseman perään, kristillisen yhtenäiskulttuurin kulta-ajan takaisinpaluusta puhumattakaan. Sensijaan on kristittyjen länsimaissa - myös Suomessa! - opittava elämään omaa heimoaatettaan todeksi. Todellisuus on kuitenkin nyt olla yhtenä heimona monien muiden joukossa. Kuitenkaan sen oman heimon metsästysmaiden laajentamista ei kukaan ole vieläkään kieltänyt. Itsellämme tulee olla selkeä ja vahva identiteetti olemisestamme Kristuksessa - ilman lakisääteisiä privilegioita, yhteiskunnallisia resursseja tai muita muistoja menneiltä vuosisadoilta.
No comments:
Post a Comment