Kyyninen kysymys

Muistan 80-90-luvulla erityisnuorisotyöntekijänä toimiessani usein miettineeni kuviota, joka toistui yhteiskunnallisen auttamisjärjestelmän yrityksissä vastata johonkin ajankohtaiseen tarpeeseen (esim. nuorten lisääntynyt päihteiden käyttö). Perustettiin jokin erityistyömuoto keskittymään nimenomaan tähän problematiikkaan. Tällainen byrokraattisen palvelujärjestelmän yritys reagoida nopeasti muuttuviin tilanteisiin saatettiin nähdä merkkinä ko. systeemin halusta muuttua ja uudistua ajan vaatimusten mukaan. Tosiasiassa hyvin pian kuitenkin paljastui, että kyseessä oli enemmänkin byrokraattisen palvelujärjestelmän yritys torjua uudet muutospaineet; selektiivityömuodon tarkoituksena oli toimia iskunvaimentimena, jonka turvin itse organisaatio sai säilyä muuttumattomana ja jatkaa toimintaansa niinkuin ennenkin.

Vähän samanlaisia - sanotaan nyt sitten vaikka kyynisiä - ajatuksia tulee mieleen, kun kuuntelee eri puolilta kantautuvia uutisia perinteisten kirkkojen ja seurakuntien halusta muuttua ja uudistua.

Hiljattain Luther-säätiön Espoon jumalanpalvelusyhteisön "rakennustalkoissa" olivat mukana "heimo"-nimiset pienpiirit, joissa kohtaaminen tapahtui kodeissa ateriayhteyden ja muun jakamisen merkeissä. Luterilaisella puolella onkin jo vanhastaan vahvat perinteet erilaisesta raamattupiiri- ja muusta pienryhmätoiminnasta. Helluntaiseurakunnissa taas erilaiset soluseurakuntamallit ovat olleet käytössä jo melko pitkään. Eri Vapaakirkon seurakunnissa ovat olleet käytössä niin "pastoraatit" kuin "yhteisötkin". Lauluntekijää vapaasti lainaten, nimiä on monia, ajatus on sama...

Joissain tapauksissa on jopa mietitty perinteisistä sunnuntaikokouksista luopumista, mikä suomalaisessa kontekstissa on yleensä tulkittava aika rankaksi irtiotoksi aiemmasta kirkkoperinteestä. Yhteistä näille kaikille lienee kuitenkin se, että nyt ollaan jo vihdoin havahduttu huomaamaan se tosiasia, että perinteinen sunnuntainen kirkossakäynti ei riitä ihmisille. Kokonaan toinen juttu on se, että tämä em. havahtuminen on tapahtunut noin toistakymmentä vuotta myöhässä. Nyt ei ole enää aika leikkiä kotia "kotona syntyneiden" kanssa. Me tarvitsemme aidosti ulospäinsuuntautuvia, apostolisen dna:n omaavia pienyhteisöjä, joiden fokus ei ole enää omista vanhoista kiinni pitämisessä, vaan uusien ihmisten tavoittamisessa.

No nyt se kyyninen kysymys: Onko tällaisessa "ryhmäytymisessä" sitten kyseessä aito muutos vaiko vain yritys torjua muutos? Halutaanko oikeasti uudistua vai vain erilaisilla uusilla metodeilla pönkittää vanhaa seurakuntakulttuuria?

Hyvin usein sitä tällaisena jonkin sortin koriseurakuntaihmisenä kuulee kysymyksen "minkälaiset rakenteet teillä on?" Viimeksi tänä kesänä on käynyt niin. Kysymystä tarkennetaan usein; "teillä kun on varmaan hyvä pienryhmätoiminta, mutta mitäs teillä muuten on...?"

Tehdäänpä tähän provosoiva vastakysymys: entäpä jos se, mitä toiset kutsuvat pienryhmäksi onkin toisille se, mitä ymmärretään seurakunnalla?

• Mitäpä jos se, mitä Uusi testamentti kutsuu hengelliseksi vanhemmuudeksi toteutuisikin Jumalan tarkoittamalla tavalla ns. "pastoraatissa" (nimensä mukaisesti!)? 
• Eikö armolahjojen käyttökin ole - erityisesti 1.Kor. 14:n mukaan - tarkoitettu toteutumaan nimenomaan lähiyhteisössä? 
• Entä mitäpä jos annettaisiinkin näille "vain pienryhmille" aito, oikea seurakunnallinen status?

Jos kerran nämä asiat aikuisten oikeesti tapahtuvat näissä pienyhteisöissä (10-20 henkeä), niin mistä muusta niissä silloin on kysymys kuin siitä, mitä UT kutsuu seurakunnaksi?