Inkarnaatio

Liekö kristillisen kirkon vuosituhantinen valta-asema länsimaisessa kulttuurissa (ns. konstantinolainen paradigma) tylsistyttänyt siltä pahimman terän haastaa ylipäätään ketään tai mitään (esim. islamia, juutalaisuutta tai sekularismia) - vainokestävyydestä puhumattakaan? Harva kristitty institutionalisoituneessa kristikunnassa näkee nykyistä "seismistä muutosta" (siirtymää modernista jälki- tai myöhäismoderniin) minään uusien mahdollisuuksien aarreaittana. Enemmänkin se nähdään uhkana, jopa kristinuskon kuoleman tienä. Mutta että vanhan maailman katoaminen (vrt. esim. Jussi Halla-ahon "uppoava länsi") antaisi kristityille uuden mahdollisuuden löytää uudelleen raamatullinen visio kristityn muukalaisuudesta maailmasta? Mitä vielä ja kaikkea muuta!

No, ehkä nyt on kuitenkin viisasta ottaa lusikka kauniiseen käteen ja lopettaa haikaileminen sen etusijaisen aseman perään, mikä kirkolla perinteisellä kristikunta-aikakaudella on ollut. Mitä jos lakkaisimme pitämästä tätä kuoliniskuna uskollemme, vaan näkisimmekin sen pikemminkin tienä kohti sellaista tulevaisuutta, joka muistuttaa enemmän sitä alkuperäistä kutsua Kristuksen seuraamiseen. Nythän kristityt yleensä esiintyvät ihmisinä, jotka vain puhuvat "Kristuksen rististä". Ajattelutavan muutoksen myötä olisimme kristittyinä aidosti ristä kantavia ihmisiä.

Tarvitsemme kristittyinä uutta lihaksitulemista, inkarnaatiota. Fraasia lainatakseni, "jos Sana ei tule lihaksi, niin se menee läskiksi" - ja juuri niin on kristinuskolle täällä länsimaissa käynyt. Vertaus on monimerkityksellinen, kattaen niin ylikypsän teologisen eetoksen vaatimukset kuin yltäkylläisten kristillisten organisaatioiden arkipäivänkin.

Olen pahoillani, mutta en kykene antamaan Sinulle tästä mitään teologista viitekehystä, vaan ainoastaan käytännöllisen elämän mallin. Tiedän, että länsimainen ymmärryksemme rakastaisi saada ensin hyvin perustellun teoreettisen mallin eteensä tyylikkäissä ja "ammattimaisissa muovikansissa" (Lassi ja Leevi), mutta se ei toimi näin. Raamatullisessa ajattelussa kaikki nousee ensin eletystä elämästä. Teologinen malli syntyy sen pohjalta, että siemen kylvetään ensin maahan, jossa se kuolee ja synnyttää sitten uuden elämän. En siis usko rakenteellisiin uudistuksiin, vaan kuolemanjälkeiseen elämään.

Käytännön esimerkkinä aivan toiselta yhteiskunnallisen elämän alueelta voitaisiin ottaa kuviteltu tilanne henkilöstä, joka työskentelee osana jotain byrokraattista palvelujärjestelmää. Hänen tehtävänään on auttaa erilaisissa ongelmissa ja vaikeuksissa eläviä nuoria. Aikansa virallisen auttamisjärjestelmän suojissa kärvisteltyään tämä henkilö sulkee takanaan turvallisen virastotalon teräsoven ja suuntaa läheiseen ongelmalähiöön (viimeisimmässä sosiaalibarometrissa sijalla 4 valtakunnallisessa vertailussa).

Ilta-aikaan hän tekee tuttavuutta läheisen ostoskeskuksen liepeillä hengaileviin nuoriin tai parkkipaikalla luvattomasti skeittaileviin poikiin ja viikonloppuisin läheisessä puistossa kaljoitteleviin teineihin. Aikaa myöten hän tutustuu heihin lähemmin, käy heidän kodeissaan ja tutustuu heidän vanhempiinsa, sisariinsa ja veljiinsä sekä ylipäätään koko siihen muuhun elämäntodellisuuteen, joka on hänen omalle (ilman mitään arvolatausta) keskiluokkaiselle todellisuudenkäsitykselleen vierasta.

Elämää jaetaan, asioista aletaan puhua ja nähdä pintaa syvemmälle, missä mennään ja ollaan tai ollaan oltu jo pitkäänkin. Luottamus on saavutettu. Aletaan toimia alkuperäisen toiminta-ajatuksen mukaisesti - päämääränä antaa nuorille eväitä elämään ja valmiuksia selviytymiseen - mutta rakenteiden ulkopuolella.

No, joku voi sanoa, että "tuossahan on kyse apostolisuudesta!" Niin on. Apostolisuus on luonteeltaan inkarnoitumista.