Innovaatio ja sen juuret

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, käsittelimme viime kerralla teologipiirissämme donatolaiskiistaa. Näkökulmamme oli erityisesti siinä, miten donatolaiskiistan ratkaisuna esitetyt argumentit ja niiden käytännön sovellutukset olivat täysin uusi käänne tuon ajan kristittyjen ajattelussa ja maailmassa. Taustalla oli koko ajan reaalisena vaikuttajana 300-luvun ensimmäisellä puoliskolla toteutettu historiallinen käänne. Tiivistetysti voidaan sanoa, että sen myötä katolisille kristityille suotiin ensin vapaus, sitten etuoikeus ja lopulta yksinoikeus.

Tämä muuttunut kirkollis-poliittinen tilanne synnytti uudenlaisia paineita muokata ekklesiologiaa (so. oppia seurakunnasta/kirkosta) uuden tilanteen vaatimalla tavalla.

Pääroolia uuden teologian luojana ottaa muuan Augustinus Aurelius, jota on pidetty kristillisen kirkon suurimpana ja vaikutusvaltaisimpana persoonallisuutena. Hänestä nimittäin tuli katolisen (yleisen) kirkon kiihkeä puolustaja suhteessa ns. eriuskolaisiin (joita tuossa historiallisessa tilanteessa edustivat donatolaiset). Hän tekee eräänkin irtioton suhteessa kristittyjen perinteisiin näkemyksiin.

Perinteisesti esim. ekklesiologiassa oli vallinnut varsin yksituumainen näkymys siitä, miten kirkko (kr. ekklesia) oli hengellinen yhteisö ja pyhien kokous, jota oikea usko ja esimerkilliset elämäntavat liittävät yhteen. Kirkko on oikean kristillisen opetuksen tyyssija, joka kokoaa uskovat yhteen auttaakseen heitä kasvamaan uskossa ja pyhyydessä. 300-luvulla toisaalta konstantinolaisen käänteen päästyä vauhtiin ja toisaalta donatolaiskiistan kärjistettyä tilannetta (erityisesti Pohjois-Afrikassa, mutta myös lännessä, nykyisen Espanjan ja Ranskan alueella), alettiin kirkko-oppia kirjoittamaan uusiksi.

Augustinus ei hyväksynyt donatolaisten ekklesiologiaa alkuunkaan. Ongelmana (jos se haluttiin sellaisena nähdä) tosin oli se, että se edusti kristittyjen perinteistä (ja ilmeisesti myös uusitestamentillista) näkemystä seurakunnasta pyhien, Jeesukseen uskovien yhteisönä. Kuitenkin Augustinuksen opetuksessa kirkko näyttäyykin yhteisönä, jossa niin pyhät kuin syntisetkin saavat elää yhdessä. Kirkkoa ei ollut tarkoitettu olemaan mikään pyhien seura, vaan pyhien ja syntisten toisiinsa sekoittunut kokonaisuus (corpus permixtum).

Tämä ajatus on todennäköisesti ollut tuon ajan kristityille täysin uusi teologinen innovaatio.

Augustinus löysi kuvan corpus permixtumista Jeesuksen vertauksesta aidosta ja valhevehnästä, jotka pellossa kasvoivat sekaisin (Matt. 13: 24-30). Käytännössä Augustinus soveltaa tätä kohtaa seurakuntaan siten, että myös sen on suljettava piiriinsä niin syntisiä kuin pyhiäkin. Yritys erotella heitä tässä ajassa on tuomittu epäonnistumaan. Vasta maailman lopulla Jumala itse tulisi tekemään tämän erottelun.

Jo tässä vaiheessa on hyvä höristellä korviaan; missä olenkaan kuullut nämä teesit jo aiemmin? Kyllä, mm. luterilainen kirkko-oppi löytää juurensa Augustinuksen ajattelusta. Tämä ei ole mikään ihme, olihan Luther aiemmassa elämässään ollut nimenomaan augustinolaismunkki. (Samasta juuresta nousee sitten myös Lutherin hellimä simul iustus et peccator-ajatus, joka on lyönyt leimansa koko luterilaiseen kristillisyydennäkemykseen, erityisesti täällä pohjoisen Euroopan luterilaisuuden valta-alueilla.)

Augustinuksen tulkinta Jeesuksen vilja ja rikkavilja-vertauksesta ei kuitenkaan ollut oikea, mikä tietenkin vetää pohjan pois hänen muilta tälle perustalle rakentamistaan opeista. Jokainen lukutaitoinen voi tarkistaa Jeesuksen selityksestä ko. vertaukseen, että Hän puhuu pellosta, johon niin oikea kuin vääräkin siemen kylvettiin, maailmana - ei seurakuntana. Se ei siis kuvannut kirkkoa, vaan tätä maailmaa ja ihmiskuntaa elämässä siinä tässä maailmanajassa. (Tämän seikan donatolaiset toivat kyllä esille oppikeskusteluissa mm. Karthagon kokouksessa v. 411 jKr.)

Kaikesta päätellen on selvää, että Augustinuksen teologiaan vaikutti vahvasti taustalla menossa oleva konstantinolainen käänne, jolloin perääntyminen olisi tullut liian kalliiksi.

Itse donatolaiskiistaa ja sen ratkaisuja ajatellen Augustinuksen luoma uusi ekklesiologia sai aikaan sen, että suhteessa eriuskolaisiin katolisen kirkon ja valtiovallan menettely alkoi noudattaa kolmiportaista tapaa; ensin opillinen väittely, sitten lahjonta ja painostus ja lopulta suoranainen vaino. Augustinuksesta tulikin kirkon kerettiläisvainojen (ns. "vainojen teologia") ensimmäinen teoreettinen puolustaja. Hän esim. opetti, että harhaoppiset oli Luuk. 14:23:n mukaan "pakotettava tulemaan sisälle". Jos tässä ei muuten onnistuttaisi, seurauksena olisivat ne pakkokeinot, joita eri historialliset valtiokirkot tästä lähtien ovat soveltaneet käytäntöön harhaoopisten kohdalla.

Ensimmäistä kertaa oli siis siirrytty tilanteeseen, jossa osa kristityistä oli onnistuneesti liittoutunut maallisen valtiovallan kanssa saadakseen omat dogminsa voimaan toisin ajattelevien kristittyjen piirissä.

Kirkolla oli siis nyt uusi strategia, jonka kuitenkin voidaan nähdä olevan erheellinen Matt. 13:n viljavertausta tulkittaessa. Augustinukselle näyttää kuitenkin olleen tärkeintä kirkon ulkonaisen yhteyden (so. katolisuuden) säilyttäminen. Jopa ulkonaisen pakon ja väkivallan uhalla hajaannusta ei sallittu. Näistä Augustinuksen teologisista linjanvedoista tulee sitten tulevien vuosisatojen uusi toimintamalli suhteessa eriuskolaisliikkeisiin. Näin kirkkoisä Cyprianuksen teesi "kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta" sai uuden, vakavamman sävyn, kun katolisen opin kyseenalaistajat pakotetaan kirkon yhteyteen.

Se, mikä itselleni tästä tulee mieleen on se,

a) onko meidän syytä - tai onko meillä kristittyinä ylipäätään koskaan ollut mitään hyvää syytä - hyväksyä tällaista teologiaa?

b) tulisiko meidän kristittyinä ehdottomasti sanoutua irti tällaisista vainoa tuottavista valtarakenteista?

c) miten voisimme tästä eteenpäin opetella elämään oikein Kristuksen ruumiina - alkaen ensin paikalliselta tasolta?