Piispuudesta

Iloitsin kovasti, kun erään kaverin fb-päivityksestä sain lukea kirkkokunnanjohtaja Hannu Vuorisen Vapaakirkon kesäjuhlilla vetäneen raitista ja raamatullista linjaa kristillisen avioliittomallin puolesta. Avioliitto on Raamatun perusteella miehen ja naisen välinen liitto ja mikäli jokin kristillinen yhteisö tästä linjasta lipeää, voidaan hyvällä syyllä asettaa sen kristillisyys kyseenalaiseksi. Tällaisia teologisia linjanvetoja toivoisi kuulevan muualtakin kuin vain Kansanlähetyksen kesäjuhlilta. Olen huomannut sen olevan hyvin "haasteellista" (niinkuin nykytermi kuuluu) kirkon piirissä ja sen takia katse onkin usein hamuillut vapaan kristillisyyden monenkirjavaa kenttää valonsäteiden toivossa.

Kirkossa sensijaan piispuus näyuttää olevan hukassa. Esimerkiksi Tampereen piispa Matti Revon tempoilu vähän tilanteesta riippuen osoittaa jo melkoista teologisen asianhallinnan puutetta. Minun täytyy rehellisesti tunnustaa, että on vaikeaa seurata perässä piispallista järjenjuoksua. Joko on niin, että piispuus kirkossa on eräänlainen asiakaskeskeinen siunausautomaatti, mistä palvelu voidaan tilata kulloisenkin tilaajan ja tilanteen mukaan tai sitten kyseessä on puhtaasti poliittinen virka. Pyydän anteeksi jokaiselta työhönsä vakavasti suhtautuvalta poliitikolta tätä vertausta, mutta en nyt parempaakaan vertailukohtaa löytänyt tämän tuuliviirimäisyyden keskellä.

Ainoa poikkeus tässä porukassa on arkkipiispa Kari Mäkinen itse, primus inter pares. Hän nimittäin näyttää olevan kovasti sitä, mitä sanookin olevansa, kirkollisen moniäänisyyden äänitorvi. Toisaalta, kun miettii sitä tilannetta, jossa Mäkinen on kannuksensa hankkinut, aluksi Vammala-Sastamalan alueen vanhauskoisten höykyttäjänä ja sen jälkeen saman alueen piispana, niin eihän se olekaan mikään ihme. Mäkinen onnistui "Vammalan levottomuuksien" rauhoittajana jopa siinä määrin, että hänen kannatuslukunsa piispanvaalissa olivat sitten minimaalisen alhaiset juuri sillä alueella, missä hän oli kirkollisissa esimiestehtävissä toiminut.

Nimenomaan kirkon kenttää katsoessamme kyselemme edelleen aidon hengellisen vanhemmuuden perään. Missä viipyvät ne hengelliset johtajat, jotka kykenevät karistamaan yltään sen körttiläisen ihmiskäsityksen ikeen, joka, periluterilaisella "samalla kertaa syntinen ja vanhurskas"-lepertelyllä kuorrutettuna, on jo reilun sadan vuoden ajan turmiollisesti ja harhaanjohtaen hallinnut suomalaista mielenmaisemaa?

Samaa aidon piispuuden kaipuuta tunnen myös katsoessani globaalisti huimaa vauhtia kasvavan helluntailais-karismaattisen osan Kristuksen ruumista puoleen; mistä nousee sellaisia raamatullisia ja Hengen tasapainossa eläviä kristittyjä johtajia, jotka hylkäävät korkeakirkollisten kaimojensa harrastaman politikoinnin ja uskaltavat asettua mainstreamin ulkopuolelle? Väsyksiin asti toisuvat mielessäni ne Anssi Simojoen sanat, joissa hän kyselee, olisiko jo aika lampaiden itse kirjoittaa paimenkirjeitä laumalle, koska palkkapaimenien ääni on joko vaiennettu tai sitten se hukkuu oman aikamme moniarvoisuuden kohinaan?