Juutalainen kirjailija Schalom Ben-Chorin erittelee hyvin kreikkalaisen viisauden ja raamatullisen ajattelun eroa. Kreikkalainen ajattelutapa pyrkii aina löytämään filosofiset järjestelmälliset säännönmukaisuudet. Tämä pyrkimys on siten hallinnut länsimaisen ihmisen mielenmaisemaa aina Aristoteleesta Hegeliin asti. Siinä sovitettiin yksityiskohdat suurempiin kokonaisuuksiin, tarvittaessa jopa pakottaen ne ennalta sovittuihin kaavoihin. Heprealainen ajattelu taas lähtee liikkeelle yksityiskohdista sääntöihin, konkreettisista havainnoista aatteellisiin. Tästä syystä Raamattu ei tunne varsinaista dogmatiikkaa siinä merkityksessä kuin me törmäämme tähän käsitteeseen vaikkapa jossain systemaattisen teologian laitoksessa. Sen sijaan siinä on kaksi luonteenomaista peruspyrkimystä, kerronta ja elämänohjeeksi tarkoitettu laki. Kreikkalaisen systemaattisuuden sijaan Raamattu edustaa "assosiatiivista" ajattelua, jossa jokainen asia viittaa kokonaisuuteen ja kaikki riippuu kaikesta. Tämä orientaatio tulee hyvin esille vaikkapa Kolossalaiskirjeen ylistyksenomaisessa kristosentrisen maailmankuvan esittelyssä 1. ja 2. luvuissa.
Tiedän, että on lukuisia teologeja, joiden mielestä Jeesuksen opetus edusti eräänlaista arkaaista, ellei suorastaan primitiivistä vaihetta kristinuskon kehityshistoriassa. Saman logiikan mukaan Paavali, "kristinuskon ensimmäinen teologi" (Kari Kuula), oli vasta se kaveri, joka pisti koko homman "ammattimaisiin muovikansiin" (Lassi ja Leevi). Kuitenkin kun liikumme avoimella mielellä Uuden testamentin ilmoituksen sisällä, huomaammekin Jeesuksen opetuksissa vertaansa vailla olevaa syvyyttä. Joistakin perusopetuksistaan (kuten esim. kylväjävertauksesta) Jeesus jopa toteaa, että elleivät kuulijat ymmärrä sitä, puuttuu heiltä edellytykset ymmärtää muitakaan vertauksia.
Miten Jeesus siis toimi? Hän itse sanoo, ettei tee mitään sellaista, mitä ei olisi nähnyt Isänsäkin tekevän. Mitä Isä tekee, sitä samaa tekee myös Poika. (Ks. Joh. 5:19.) Jukka Thurén esittää kommentaarissaan ajatuksen, että kyseessä olisi vertaus tilanteesta yleisellä tasolla; tuon ajan yhteiskunnan ammatit ja sen salaisuudet periytyivät isältä pojalle. Poika peri isänsä ammatin ja osaamisen; isä näytti pojalleen - ja pojalleen yksinomaan - kuinka kaikki tehtiin. Samanlainen on Jumalan ja Jeesuksen välinen suhde.
On hyvä kiinnittää huomiota Jeesuksen tapaan opettaa; missä se tapahtui, mistä esimerkit nousivat ja millaisia metodeja hän käytti? Silmiinpistävää on se, että melko harvoin Jeesus antoi mitään valmiita vastauksia. Useimmiten Hän niin opetti kuin vastasi kysymyksiinkin vertauksin. Joskus Hän tarkoituksella jopa kätki oikean vastauksen.
Neil Cole puhuu kirjassaan Organic Leadership siitä, missä Jeesuksen toiminnassa oli todellisen vaikuttavuuden painopiste. Suhteessa suuriin kansanjoukkoihin, jotka kulkivat Hänen perässään, Jeesus oli suuri opettaja, parantaja ja ihmeidentekijä. Kuitenkin Hänen todellinen vaikutuksensa näihin suuriin massoihin ei ollut pitkälle hedelmää kantavaa. Suhteessa opetuslastensa suurempaan joukkoon (70-72) Hän oli näyn jakaja ja työhön varustaja. Vasta suhteessa 12 opetuslapsen ydinjoukkoon Jeesuksen vaikutus oli korkeimmillaan. Näiden 12 kanssa Hän vietti melko tarkkaan 24/7 tuon kolmen vuoden mittaisen julkisen toiminnan ajan. Jeesus oli heille opetuslapseuttaja ja mentor ja näistäkin oli vielä olemassa kolmen lähimmän opetuslapsen sisäpiiri, jolle Hän uskoi kaikkein syvimmät salaisuutensa.
Kaikilla näillä tasoilla Jeesus oli kyllä sama Jumalan Poika ja Vapahtaja. Hän kyllä täytti täydellisesti kaikki nämä eri roolit. Kuitenkin mitä syvemmälle opetuslapsijoukossa mentiin, sitä enemmän intensiteetti lisääntyi. Mitä pienempi ja tiiviimpi opetettava ja mentoroitava joukko oli, sitä suuremmaksi Hänen vaikutuksensa opetuslapsiin kasvoi. Se, mikä toimii pinessä lähiyhteydessä, se toimii varmasti myös laajemmassakin yhteydessä - mutta se ei toimi koskaan toisin päin. Jumalan valtakunta on näet aina sisältä ulospäin kasvava valtakunta. Suunta on aina sisältä ulos, mikrosta makroon, pienemmästä suurempaan. Tämän tähden Raamattu kehoittaa meitä yli kaiken varottavan varjelemaan omaa sydäntämme, koska sieltä elämä lähtee.
Entä miten Paavali toimi? Hänen tapansa kouluttaa uusia työntekijöitä hengelliseen työhön oli lähempänä oppisoppimuskoulutusta kuin akateemisen loppututkinnon suorittamista. Paavali ja Jeesus käyttivät vanhoja rabbiniseen perinteeseen kuuluvia metodeja ottaa itselleen nuorempia opetuslapsia, joita sitten ajettiin sisälle valtakunnan salaisuuksiin läheisen elämänyhteyden ja käytännön työssäoppimisen kautta. Niinpä käytännössä Barnabas koulutti Paavalin, hän taas nuoret Timoteuksen ja Tiituksen. Paavali antoikin sitten ensin mainitulle viime evästykseksi Jumalan valtakunnan työtä silmällä pitäen 2.Tim. 2:2; "Minkä olet kuullut minulta, usko se luotettaville miehille, jotka sitten kykenevät opettamaan muita". Jokainen voi itse laskea, kuinka monta sukupolvea tuohon ohjeeseen sisältyy.
Risto Santala kuvaa Paavalin opetuksia hyvin käytännönläheisiksi. Ne liittyivät aina käytännön kokemuksiin ja elämässä esille tulleisiin käytännön haasteisiin. Niinpä hänen kirjeidensä vastaanottajien ei tarvinnut miettiä, millä tavoin kirjeissä esitetyt asiat oikein mahtoivat liittyä esim. seurakunnan elämään Korinttissa. Merkille pantavaa Paavalin opetuksessa on esikuvan, esimerkin ja mallioppimisen kautta tapahtuva asioiden sisäistäminen. Tässä valossa meidän tulee myös ymmärtää hänen ohjeensa Timoteukselle: "... ole sinä uskovaisten esikuva puheessa, vaelluksessa, rakkaudessa, uskossa, puhtaudessa..." (1.Tim. 4:12).
Kun luemme tarkkaan Paavalin kirjeitä seurakunnille voimme nähdä, miten paljon hän itse asiassa terottaa tätä esikuvaksi asettumisen ja sitä kautta tapahtuvan oppimisen tärkeyttä. Se tulee esille hänen ensimmäisen seurakuntakirjeensä ensimmäisestä luvusta, nousee esille Apostolien teoissa puheessa Efeson seurakunnan vanhimmille ja näkyy niin Korinttilais- kuin Filippiläiskirjeessäkin. Mutta aivan erityisellä tavalla se näkyy ns. pastoraalikirjeissä.
Santalan mukaan koko farisealainen kansanherätysliike pyrki olemaan esimerkiksi muille. Psalmi 69:7 sopii näin hyvin jokaisen hurskaan juutalaisen rukoukseksi; "Älä anna minussa joutua häpeään niiden, jotka odottavat sinua, Herra, Herra Sebaot. Älä salli minussa pettyä niiden, jotka odottavat sinua, Israelin Jumala." Jeesuksen aikaan tultaessa tuo aiempi herätysliike oli kuitenkin jo kangistunut kaavoihinsa ja muuttunut pääasiassa ulkonaista hurskautta ja muodollista lain noudattamista korostavaksi perinneliikkeeksi.
Niinpä Jeesus usein otti yhteen näiden juutalaisen kansan uskonnollisten johtajien kanssa, he kun huolehtivat vain ulkonaisesta puhtaudesta. Tämä avoimeksi konfliktiksi kärjistyvä jännite aidon Hengen elämän ja muotouskonnollisuuden välillä tulee erityisen hyvin näkyviin Matteuksen evankeliumissa. Loppujen lopuksi Jeesus toteaa fariseusten ja kirjanoppineiden suurimman ongelman olevan se, että he ohjeistavat kyllä muita tekemään, mutta itse eivät niin tee. Tässä kohtaa farisealainen toimintamalli eroaa ratkaisevasti Jeesuksen ja Paavalin tavasta toimia, joka oli omalla esimerkillä johtamista. Niinpä Paavalikaan ei siekaile kehottaa muita olemaan hänen seuraajiaan, niinkuin hänkin on Kristuksen seuraaja.
Kuitenkin tätä taustaa vasten Paavalin kehotus olla esikuvana muille saattaa kuulostaa ylivoimaiselta lailta. Niin se onkin, mikäli emme ymmärrä oikein kaiken lähtökohtaa. Uuden liiton idea on nimittäin lupauksessa Pyhästä Hengestä, joka tulee jokaiselle, joka uskoo Jeesuksen ristintyöhön. Pyhä Henki on se primus motor, joka saa aikaan lain noudattamisen uskovan elämässä. Näinhän Paavali kirjoittaa roomalaisille; "...että lain vanhurskaus täytettäisiin teissä, jotka ette vaella lihan mukaan, vaan Hengen" (8:4). Pyhä Henki mahdollistaa uuden elämän, ei laki.
Kun Jeesus kehottaa työn raskauttamia tulemaan luokseen, jotta nämä saisivat levon, Hän samalla asettaa itsensä esikuvaksi, mallioppimisen kohteeksi. "Oppikaa minusta, sillä minä nöyrä ja hiljainen." Millaiseksi Jeesus siis kuvaa itseään? Hän sanoo olevansa vastakohta ylpeälle ja ylhäiselle mielelle, joka perisynti riivasi fariseuksia. Entä millaiseksi luulet Hänen haluavan meidän kasvavan?
Ulkonainen hurskaus ja julkisivun pönkittäminen oli fariseusten helmasynti. Se kuitenkin tuotti - ja edelleen tuottaa - salassa tehtyjen syntien sävyttämää kaksoiselämää. Alamaisuus toinen toisellemme, läpinäkyvyys ja antautuminen tilivelvollisuuteen toinen toistemme kanssa on avain saarnamiesten salaisten syntien estymiselle. Kun Jeesus Joh. 5:ssä puhuu omasta suhteestaan Isään, Hän kuvaa tuon suhteen läpinäkyvyyttä osuvasti: "Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken mitä itse tekee." Ei siis ole olemassa mitään salattua elämää, jotain sellaista pimeää puolta, mitä ei oltaisi valmis tuomaan valoon, nähtäväksi ja arvioitavaksi.
Mutta tämä juuri pitää sisällään hedelmällisen ja menestyksekkään oppimisen idean: "Isä näyttää hänelle vielä suurempiakin tekoja, niin että te ihmettelette." Meidän on oltava valmiita myös siihen, että annamme lapsillemme - niin biologisille kuin hengellisillekin - oikeuden, luvan ja mahdollisuuden kasvaa ohitsemme. Tähänhän Paavalikin pyrki, kun hän kirjoitti kolossalaisille omasta missiostaan "asettaa esiin jokainen ihminen täydellisenä Kristuksessa" (Kol. 1:28-29).
Raamattutunti nuorten aikuisten leirillä lauantaina 27.07.2013.
Tiedän, että on lukuisia teologeja, joiden mielestä Jeesuksen opetus edusti eräänlaista arkaaista, ellei suorastaan primitiivistä vaihetta kristinuskon kehityshistoriassa. Saman logiikan mukaan Paavali, "kristinuskon ensimmäinen teologi" (Kari Kuula), oli vasta se kaveri, joka pisti koko homman "ammattimaisiin muovikansiin" (Lassi ja Leevi). Kuitenkin kun liikumme avoimella mielellä Uuden testamentin ilmoituksen sisällä, huomaammekin Jeesuksen opetuksissa vertaansa vailla olevaa syvyyttä. Joistakin perusopetuksistaan (kuten esim. kylväjävertauksesta) Jeesus jopa toteaa, että elleivät kuulijat ymmärrä sitä, puuttuu heiltä edellytykset ymmärtää muitakaan vertauksia.
Miten Jeesus siis toimi? Hän itse sanoo, ettei tee mitään sellaista, mitä ei olisi nähnyt Isänsäkin tekevän. Mitä Isä tekee, sitä samaa tekee myös Poika. (Ks. Joh. 5:19.) Jukka Thurén esittää kommentaarissaan ajatuksen, että kyseessä olisi vertaus tilanteesta yleisellä tasolla; tuon ajan yhteiskunnan ammatit ja sen salaisuudet periytyivät isältä pojalle. Poika peri isänsä ammatin ja osaamisen; isä näytti pojalleen - ja pojalleen yksinomaan - kuinka kaikki tehtiin. Samanlainen on Jumalan ja Jeesuksen välinen suhde.
On hyvä kiinnittää huomiota Jeesuksen tapaan opettaa; missä se tapahtui, mistä esimerkit nousivat ja millaisia metodeja hän käytti? Silmiinpistävää on se, että melko harvoin Jeesus antoi mitään valmiita vastauksia. Useimmiten Hän niin opetti kuin vastasi kysymyksiinkin vertauksin. Joskus Hän tarkoituksella jopa kätki oikean vastauksen.
Neil Cole puhuu kirjassaan Organic Leadership siitä, missä Jeesuksen toiminnassa oli todellisen vaikuttavuuden painopiste. Suhteessa suuriin kansanjoukkoihin, jotka kulkivat Hänen perässään, Jeesus oli suuri opettaja, parantaja ja ihmeidentekijä. Kuitenkin Hänen todellinen vaikutuksensa näihin suuriin massoihin ei ollut pitkälle hedelmää kantavaa. Suhteessa opetuslastensa suurempaan joukkoon (70-72) Hän oli näyn jakaja ja työhön varustaja. Vasta suhteessa 12 opetuslapsen ydinjoukkoon Jeesuksen vaikutus oli korkeimmillaan. Näiden 12 kanssa Hän vietti melko tarkkaan 24/7 tuon kolmen vuoden mittaisen julkisen toiminnan ajan. Jeesus oli heille opetuslapseuttaja ja mentor ja näistäkin oli vielä olemassa kolmen lähimmän opetuslapsen sisäpiiri, jolle Hän uskoi kaikkein syvimmät salaisuutensa.
Kaikilla näillä tasoilla Jeesus oli kyllä sama Jumalan Poika ja Vapahtaja. Hän kyllä täytti täydellisesti kaikki nämä eri roolit. Kuitenkin mitä syvemmälle opetuslapsijoukossa mentiin, sitä enemmän intensiteetti lisääntyi. Mitä pienempi ja tiiviimpi opetettava ja mentoroitava joukko oli, sitä suuremmaksi Hänen vaikutuksensa opetuslapsiin kasvoi. Se, mikä toimii pinessä lähiyhteydessä, se toimii varmasti myös laajemmassakin yhteydessä - mutta se ei toimi koskaan toisin päin. Jumalan valtakunta on näet aina sisältä ulospäin kasvava valtakunta. Suunta on aina sisältä ulos, mikrosta makroon, pienemmästä suurempaan. Tämän tähden Raamattu kehoittaa meitä yli kaiken varottavan varjelemaan omaa sydäntämme, koska sieltä elämä lähtee.
Entä miten Paavali toimi? Hänen tapansa kouluttaa uusia työntekijöitä hengelliseen työhön oli lähempänä oppisoppimuskoulutusta kuin akateemisen loppututkinnon suorittamista. Paavali ja Jeesus käyttivät vanhoja rabbiniseen perinteeseen kuuluvia metodeja ottaa itselleen nuorempia opetuslapsia, joita sitten ajettiin sisälle valtakunnan salaisuuksiin läheisen elämänyhteyden ja käytännön työssäoppimisen kautta. Niinpä käytännössä Barnabas koulutti Paavalin, hän taas nuoret Timoteuksen ja Tiituksen. Paavali antoikin sitten ensin mainitulle viime evästykseksi Jumalan valtakunnan työtä silmällä pitäen 2.Tim. 2:2; "Minkä olet kuullut minulta, usko se luotettaville miehille, jotka sitten kykenevät opettamaan muita". Jokainen voi itse laskea, kuinka monta sukupolvea tuohon ohjeeseen sisältyy.
Risto Santala kuvaa Paavalin opetuksia hyvin käytännönläheisiksi. Ne liittyivät aina käytännön kokemuksiin ja elämässä esille tulleisiin käytännön haasteisiin. Niinpä hänen kirjeidensä vastaanottajien ei tarvinnut miettiä, millä tavoin kirjeissä esitetyt asiat oikein mahtoivat liittyä esim. seurakunnan elämään Korinttissa. Merkille pantavaa Paavalin opetuksessa on esikuvan, esimerkin ja mallioppimisen kautta tapahtuva asioiden sisäistäminen. Tässä valossa meidän tulee myös ymmärtää hänen ohjeensa Timoteukselle: "... ole sinä uskovaisten esikuva puheessa, vaelluksessa, rakkaudessa, uskossa, puhtaudessa..." (1.Tim. 4:12).
Kun luemme tarkkaan Paavalin kirjeitä seurakunnille voimme nähdä, miten paljon hän itse asiassa terottaa tätä esikuvaksi asettumisen ja sitä kautta tapahtuvan oppimisen tärkeyttä. Se tulee esille hänen ensimmäisen seurakuntakirjeensä ensimmäisestä luvusta, nousee esille Apostolien teoissa puheessa Efeson seurakunnan vanhimmille ja näkyy niin Korinttilais- kuin Filippiläiskirjeessäkin. Mutta aivan erityisellä tavalla se näkyy ns. pastoraalikirjeissä.
Santalan mukaan koko farisealainen kansanherätysliike pyrki olemaan esimerkiksi muille. Psalmi 69:7 sopii näin hyvin jokaisen hurskaan juutalaisen rukoukseksi; "Älä anna minussa joutua häpeään niiden, jotka odottavat sinua, Herra, Herra Sebaot. Älä salli minussa pettyä niiden, jotka odottavat sinua, Israelin Jumala." Jeesuksen aikaan tultaessa tuo aiempi herätysliike oli kuitenkin jo kangistunut kaavoihinsa ja muuttunut pääasiassa ulkonaista hurskautta ja muodollista lain noudattamista korostavaksi perinneliikkeeksi.
Niinpä Jeesus usein otti yhteen näiden juutalaisen kansan uskonnollisten johtajien kanssa, he kun huolehtivat vain ulkonaisesta puhtaudesta. Tämä avoimeksi konfliktiksi kärjistyvä jännite aidon Hengen elämän ja muotouskonnollisuuden välillä tulee erityisen hyvin näkyviin Matteuksen evankeliumissa. Loppujen lopuksi Jeesus toteaa fariseusten ja kirjanoppineiden suurimman ongelman olevan se, että he ohjeistavat kyllä muita tekemään, mutta itse eivät niin tee. Tässä kohtaa farisealainen toimintamalli eroaa ratkaisevasti Jeesuksen ja Paavalin tavasta toimia, joka oli omalla esimerkillä johtamista. Niinpä Paavalikaan ei siekaile kehottaa muita olemaan hänen seuraajiaan, niinkuin hänkin on Kristuksen seuraaja.
Kuitenkin tätä taustaa vasten Paavalin kehotus olla esikuvana muille saattaa kuulostaa ylivoimaiselta lailta. Niin se onkin, mikäli emme ymmärrä oikein kaiken lähtökohtaa. Uuden liiton idea on nimittäin lupauksessa Pyhästä Hengestä, joka tulee jokaiselle, joka uskoo Jeesuksen ristintyöhön. Pyhä Henki on se primus motor, joka saa aikaan lain noudattamisen uskovan elämässä. Näinhän Paavali kirjoittaa roomalaisille; "...että lain vanhurskaus täytettäisiin teissä, jotka ette vaella lihan mukaan, vaan Hengen" (8:4). Pyhä Henki mahdollistaa uuden elämän, ei laki.
Kun Jeesus kehottaa työn raskauttamia tulemaan luokseen, jotta nämä saisivat levon, Hän samalla asettaa itsensä esikuvaksi, mallioppimisen kohteeksi. "Oppikaa minusta, sillä minä nöyrä ja hiljainen." Millaiseksi Jeesus siis kuvaa itseään? Hän sanoo olevansa vastakohta ylpeälle ja ylhäiselle mielelle, joka perisynti riivasi fariseuksia. Entä millaiseksi luulet Hänen haluavan meidän kasvavan?
Ulkonainen hurskaus ja julkisivun pönkittäminen oli fariseusten helmasynti. Se kuitenkin tuotti - ja edelleen tuottaa - salassa tehtyjen syntien sävyttämää kaksoiselämää. Alamaisuus toinen toisellemme, läpinäkyvyys ja antautuminen tilivelvollisuuteen toinen toistemme kanssa on avain saarnamiesten salaisten syntien estymiselle. Kun Jeesus Joh. 5:ssä puhuu omasta suhteestaan Isään, Hän kuvaa tuon suhteen läpinäkyvyyttä osuvasti: "Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken mitä itse tekee." Ei siis ole olemassa mitään salattua elämää, jotain sellaista pimeää puolta, mitä ei oltaisi valmis tuomaan valoon, nähtäväksi ja arvioitavaksi.
Mutta tämä juuri pitää sisällään hedelmällisen ja menestyksekkään oppimisen idean: "Isä näyttää hänelle vielä suurempiakin tekoja, niin että te ihmettelette." Meidän on oltava valmiita myös siihen, että annamme lapsillemme - niin biologisille kuin hengellisillekin - oikeuden, luvan ja mahdollisuuden kasvaa ohitsemme. Tähänhän Paavalikin pyrki, kun hän kirjoitti kolossalaisille omasta missiostaan "asettaa esiin jokainen ihminen täydellisenä Kristuksessa" (Kol. 1:28-29).
-------
Raamattutunti nuorten aikuisten leirillä lauantaina 27.07.2013.
Kirjallisuutta:
Cole Neil, Organic Leadership (Baker Books, 2009)
Luoma Matti, Länsimaiden kaksi uskontoa: kristinusko ja rationalismi (WSOY, 1991, Juva)
Luoma Matti, Länsimaiden kaksi uskontoa: kristinusko ja rationalismi (WSOY, 1991, Juva)
Santala Risto, Paavali ihmisenä ja opettajana (Perussanoma, 1994, Kauniainen)
Santala Risto, Vanhan testamentin Messias-odotus rabbinistisen kirjallisuuden valossa (Perussanoma, 1995, Kauniainen)
Thurén Jukka, Johanneksen evankeliumi (Sley, 1992, Hämeenlinna)
Santala Risto, Vanhan testamentin Messias-odotus rabbinistisen kirjallisuuden valossa (Perussanoma, 1995, Kauniainen)
Thurén Jukka, Johanneksen evankeliumi (Sley, 1992, Hämeenlinna)
Viola Frank ja Barna George, Pagan Christianity? (Barna, 2002, Tyndale House Publishers)
No comments:
Post a Comment