Sanomalehtikatsaus 8

Veikkausliigan toimitusjohtaja Jan Waldén eroaa tehtävästään ja ihmettelee samaan hengenvetoon, miksi kotimainen liigafutis ei vedä väkeä katsomoihin.

Minä en ihmettele. Niin paljon kuin tuota pallon perässä juoksemista ja potkimista rakastankin ja niin paljon kuin tuossa pelissä saatuja kolhuja kannankin kehossani ja mielessäni, niin en parhaalla tahdollakaan voi kehua pelin tasoa, intensiviteettiä ja viihdyttävyyttä.

Olen huomannut ajattelussani seuraavanlaisia vivahteita. Ensinnäkin on vaikea identifioitua seuraan, jolla ei ole juniorityötä. Se on kuin kärjellään seisova pyramidi. Koin elämäni voimakkaimman jalkapallohuumaan 80-luvulla Lahden Kuusysin riemuvuosina. Omat poikani
ovat sitten jokainen vuorollaan saaneet marssia Kyykän nappulakouluun (joskin vanhin poikani erään kerran kiusallaan sonnustautui silloisen Kyykän puolustaja Harri Munukan Riku-pojan kanssa Upi Partaselta saatuihin vanhoihin Reippaan pelitamineisiin, jotka vaimoni oli pienentänyt sopivaksi, mutta olen sen antanut jo anteeksi).

Niin, jos Kuusysi oli tosi rakkauteni, Reipas hänen tyrkylle yrittävä pikkusiskonsa, niin FC Lahti on järkiavioliitto. Ja nyt siitäkään ei näytä hirveästi olevan jäljellä. Ei voi edes sanoa, niin kuin Ristomatti Ratia, että kyllähän tässä rahan takia ollaan yhdessä. Jan Waldén nimittäin toteaa osuvasti, että ei ole olemassa mitään "sirkustelttakeinoa" yleisömäärien nostamiseksi. Ja tämä on juuri sitä, mitä Lahessa on tänä kesänä touhotettu väsyksiin asti. Ensin oli tanssityttöjä ja kondomeja, sitten rokkibändiä ja seuraavaksi Peppi Pitkätossu-show´ta - ja kaikki tämä samaan aikaan kun sarjasta putoaminen näyttää aika selvältä.

Peli on hengetöntä. Jos samalla viikolla sattuu olemaan - ja kaikeksi onneksi näin onnellisesti joskus käykin! - sekä FC:n ja CityStarsin (Kuusysi) että Reippaan A-junioreiden peli, niin tiedän, että kaikkein vaisuin on tunnelma FC:n peleissä. Joskus junnupelitkin vievät hengeltään voiton siitä, eikä tätä henkeä synny muuta kuin rakkaudesta - ei siis siitä järkiavioliitosta, johon keski-iän kriisissäni olen ajautunut...
-------

Jokin aika sitten Kallis & Huovinen-akselin tekemä räväkkä aloite kirkon vihkimisoikeudesta luopumisesta, mikäli laki sukupuolineutraalista avioliitosta menee läpi, on ollut tämän kesän ehdoton ykkösjuttu kotimaan uutisten osastolla. Kuopion piispa Wille Riekkinen on odotetusti reagoinut tähän pelinavaukseen ja tehnyt sen odotetulla tavalla.

Riekkis-Wille on oikopäätä valmis vihkimään pariskunnan kuin pariskunnan, jos Suomeen vaan säädetään tarvittava lainsäädäntö. Sen verran Wille-piispa antaa periksi perinteisen linjan miehille, että vihkiminen voisi kuulemma olla vapaaehtoista. Näin ainakin aluksi, sillä jokainen kirkollinen reaalipoliitikko tietää satavarmasti, että tämäkin vapaaehtoisuus tulee tulevien kirkolliskokousten myötä häviämään kuin pieru Saharaan. Tämän jälkeen sitten alkaa taas päitä putoilla, kuten on käynyt surullisen kuuluisassa naispappeuskiistassakin.

Riekkisen huoli asian tiimoilta on ymmärrettävää. Onhan viidesosa kirkkoherroista valmis heittämään koko vihkitoimituksen saman tien sakastin roskikseen maistraattiin toimitettavaksi, mikäli uudistusmielisten haikailema laki menee läpi niin, että se velvoittaa vihkimään ne keitä ikinä sinne alttarille saapastelee. Tuleva syksy näyttää, mitkä ovat näin käynnistyneen kirkkopoliittisen pelin seuraavat käänteet. Unohda tositv-sarjat yms. - tämä on paljon jännempää seurata!

Mutta vakavasti: eikö nyt Suomessakin voitaisi pikku hiljaa siirtyä yleismaailmalliseen käytäntöön eli juridinen puoli hoidetaan maallisen viranomaisen edessä ja siunaus liitolle haetaan kunkin pariskunnan omasta yhteisöstä? Legendaarista Hannu Jortikkaa lainaten, "ei tää voi olla niin vaikeeta..."
-------

"Kirkolta puuttuu evankelioiva työnäky", todettiin Hengen uudistus ry:n kesäjuhlilla Turussa, mutta koska siinä ei ole mitään uutisoitavaa, niin se siitä.