Ajassa taaksepäin

Olen jostain kuullut sellaisen lisämääritelmän sanalle postmodernismi, että sillä tarkoitettaisiin myös kaipuuta modernia aikaa edeltäneeseen kulttuuriseen, aatteelliseen ja sosiaaliseen tilanteeseen. Tiedä häntä, mutta jotain tämän kaltaista tulee aina silloin tällöin mieleen, kun seuraa hengellisen kentän liikehdintöjä armaassa Suomessamme.

Kuten nyt tämä Luther-säätiön tilanne. He ovat luterilaisista luterilaisimpia, mutta eivät mahdu mukaan luterilaiseen kirkkoon. Tämän päivän uutiset kertovat säätiön piispan Matti Väisäsen menettäneen evl. kirkon pappisoikeudet, mutta hän vakuuttaa jatkavansa silti "virassa, johon minut on asetettu". Joskus aiemmin Väisänen oli selittänyt Luther-säätiön näkökantaa kirkosta ulos lähtemiseen siten, että he itse eivät ole lähteneet mihinkään, vaan muut (so. evl. kirkko) ovat lähteneet pois aidon kirkon yhteydestä.

Siis uusi tulkinta perinteisestä "lähtekää ulos baabelista!"-huudahduksesta (Ilm. 18:4), mutta samalla myös arvokasta pohinnan aihetta samanlaisia ratkaisuja miettiville. Tosiasiahan on, että kun tarkastellaan evl. kirkkoa nykyisellään suhteessa Raamatun ilmoitukseen, se on ottanut aimo harppauksen kauemmas siitä raamatuntulkinnasta, joka perinteisesti on ollut yhteinen ja tunnustettu kristittyjen keskuudessa.

Jotenkin tuota säätiön touhua seuratessa tulee mieleen ajatus eskapismista; "kunpa voisin siirtyä ajassa taaksepäin!" (Tässä tapauksessa 1500-luvulle tai ainakin puhdasoppisuuden aikaan satakunta vuotta myöhemmin.) Näinhän uskonpuhdistus yleensä ymmärretään; palaamme menneiden sukupolvien käytäntöihin, uskoon jne. Sama ajatus tulee vastaan "takaisin alkuseurakuntaan"-ajattelussakin, mutta nyt ei pysähdytäkään aikajanalla 500 vuoden, vaan yli 1900 vuoden päähän.

Eikö Jumala kuitenkin tee uutta? Eikö Herramme pelastussuunnitelmassa painopiste olekin koko ajan tulevaisuudessa?

Tällä en tietenkään tarkoita, etteikö meidän tulisi etsiä ja toteuttaa raamatullisia malleja seurakunnan elämässä ja hengellisessä työssä. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että emme enää koskaan saa takaisin sitä kulttuurista, sosiaalista ja uskonnollista tilannetta, jossa esim. Korinttilaiskirjeet kirjoitettiin. Tämä pakottaa meidät väistämättä tulkitsemaan Raamattua ja soveltamaan sitä käytäntöön omassa kontekstissamme. Sana ei inspiroitunut tyhjiössä, mutta emme myöskään me koskaan lue sitä missään tyhjiössä.

Samanlaista menneiden aikojen haihattelua edustaa helluntailiikkeen piirissä vaikuttava "perinteinen" helluntaiväki tai "ristin kansa". Siellä paluumatka ei ole läheskään niin pitkä, vain muutama vuosikymmen, mutta perimmältään samasta sosiologisesta tai kulttuurisesta ilmiöstä on kyse. Kirkollistumiskehityksen vauhtia Suomen helluntailaisuuden piirissä osoittaa hyvin se, että jo nyt ollaan onnistuttu hankkimaan oma vanhoillinen siipi helluntaikirkon rakennustelineitä huojuttamaan. Vanhaan sapluunaan palaamisella ei kuitenkaan nuorta väkeä voiteta mukaan. (Tosin mielenkiintoinen ilmiö on se, että säätiön jumalanpalvelusyhteisöistä tehdyissä tv-dokumenteissa näkyy yllättävän paljon nuoria aikuisia ja lapsiperheitä.)

Olisiko seuraava vastaavanlainen "ajassa taaksepäin"-ilmiö piakkoin nähtävissä ns. näkyliikkeen piirissä olevien uusien seurakuntien kohdalla?