Karismaattisuudesta vielä

Vähän aikaa sitten totesin jotain "epäterveestä karismaattisuudesta" ja asia jäi jotenkin päälle mieleeni. Olen tässä hiljaa mielessäni prosessoinut omaa suhdettani karismaattisuuteen ja tässä jotain siitä. Ensinnäkin minun täytyy sanoa heti, että en ole antikarismaatikko. Kuitenkin joskus 10-15 vuotta sitten huomasin tulleeni toistuvasti yllätetyksi tilanteesta, jossa hyväuskoisesti totesin keskustelukumppanilleni olevani karismaatikko ymmärtämättä tarkalleen mitä tuo toinen sillä sanalla ymmärsi. Tämä synnytti joskus sekaannusta. Eli sanotaan vaikka niin, että en ole karismaanikko, mutta en myöskään aneemikko. (No, ehkä tämän jälkeen kaikki on vielä enemmän sekaisin...)

Jokin aika sitten kuvittelin tilannetta, jossa minua pyydettäisiin pitämään raamattuopetus aiheesta karismaattisuus ja armolahjat. Ajattelin mielessäni, että voisi olla hyvä - ja ehkä aika postmoderni! - tapa lähestyä aihetta esittelemällä omia kokemuksiani armolahjoista, peilata niitä Raamatun ilmoitukseen jne.

Tulin uskoon yksin omassa huoneessani kevättalvella 1974 (tarkalleen ottaen 17.3. joskus iltakahdeksan aikoihin). Oikeastaan koko uskossaoloni ajan armolahjat tai karismaattisuus ylipäätään on ollut osa elämääni. En ole kokenut mitään erillistä "armolahjaherätystä" tai "karismaattista uudistumista", "voitelua", "aaltoa" tms. En ole myöskään koskaan tehnyt mitään parannusta tai suorittanut vetäytymistä pois karismaattisuudesta, niin kuin jotkut tekevät kun sattuu huonoja kokemuksia tielle. Olen aina mieltänyt itseni - ja koko raamatullisen kristillisyyden - karismaattiseksi siinä mielessä, että armolahjat ovat seurakunnassa ja Herran Henki toimii niiden kautta.

Uskonvaellukseni alussa huomasin kyllä, että uskovilla on kolmenlaista suhtautumista armolahjoihin ja karismaattisuuteen yleensä. Toiset olivat vilpittömän innoissaan lahjoista ja suorastaan lapsellisen kritiikittömiä monessa kohtaa. Haksahdetaan helposti ylihengellisyyteen. Tästä tietenkin seurasi monen kohdalla näitä em. huonoja kokemuksia, jotka johtivat eräänlaiseen hengelliseen karrellepalamiseen ja koko tuon uskonelämän osa-alueen torjumiseen. Mutta yhtä hyvin monet elävät edelleen tänäänkin samassa "karismaattisessa ulottuvuudessa" vuosikymmenien jälkeenkin.

Minä kun olin nuori uskontiellä ja kokematon, niin ihmettelin, että vaikka väärää rahaa on liikkeellä, niin miksi ihmeessä silti kieltäydytään käyttämästä oikeata?

Sitten oli niitä, jotka suhtautuivat ehdottoman varauksellisesti, jopa kielteisesti koko karismaattisuuteen, hyvin monet jopa ilman mitään huonoja fiboja tmv. Esim. oman kirkon tai herätysliikkeen traditio riitti sulkemaan vastaanottimen tältä kanavalta. No, silloin ei tietenkään tullut mitään kokemuksiakaan, ei hyviä, eikä huonoja. Uskallan sanoa, että monen uskossaolo oli ja pysyi melko kuivana - niin he jopa itsekin sanoivat! - mutta se selitettiin sillä, että "usko ei ole kiinni kokemuksista" ja että "tällaista maan matosen vaellustahan tämä on ja sellaisena pysyy". Armolahjoja tavoittelevat nähtiin jopa "suuriuskoisina" ja vääriä asioita tavoittelevina.

Minä kun olin nuori uskova, enkä oikein ymmärtänyt kaikkea, niin ihmettelin, miksi Raamatussa sitten kehotetaan niitä lahjoja tavoittelemaan.

Muistan keskustelun erään muuten suuresti arvostamani raamatunopettajan oppitunnilla Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa joskus keväällä 1977. Keskustelimme armolahjoista ja niiden oikeasta käytöstä. Silloin vallitseva trendi tuntui opettajien ja monien oppilaidenkin mielestä olevan "armolahjat ovat hyviä, mutta...". Eli periaatteessa ne ovat hyviä ja Jumala voi toimia niiden kautta, mutta niiden kanssa pitää olla varovaisia.

Jotenkin tuo peloista käsin asiaa lähestyminen ei oikein uponnut mieleeni. Ajattelin enemmänkin Paavalin kehotusta nuorelle Timoteukselle "virittää palavaksi" oma armolahjansa. Uudempi raamatunkäännös on tässä kohtaa parempi kun se puhuu "täyteen liekkiin puhaltamisesta".

Kolmas ryhmä uskovia - ja selvästi pienin - olivat ne uskovat, jotka olivat ehdottoman karismaattisia (so. profetoivat, näkivät näkyjä, unia ja ilmestyksiä, puhuivat kielillä, kokivat yliluonnollisia asioita jne.), mutta jotka olivat yhtä ankaran kriittisiä erilaisia karismaattisia ilmiöitä kohtaan. Tämä suhtautumistapa oli alusta lähtien minusta hyvin mielenkiintoinen. Miten on mahdollista samaan aikaan itse profetoida ja kuitenkin suhtautua hyvin kriittisesti erilaiseen profeetallisuuteen? Tässä ei todellakaan pätenyt sanonta "ei korppi korpin silmää noki".

Jossain vaiheessa noita asioita miettiessäni aloin kelaamaan Paavalin ajatusta Pyhästä Hengestä "voiman, rakkauden ja raittiuden henkenä".

Myöhemmin huomasin joissain kristillisissä yhteisöissä huolestuttavaa kritiikittömyyttä erilaista karismaattisuutta kohtaan. Tämä liittyi kokemukseni mukaan melkein aina siihen syvään toiveeseen, että "nyt jo vihdoin alkaisi jotain tapahtumaan" ja "kurssi kääntyisi lopulta nousuun". Oman yhteisön menestys, jäsenmäärän kasvu, uhritulojen lisääntyminen, parantunut kirja- ja cd-myynti, saavutettu julkisuus ja uudet kirkkorakennukset/toimintakeskukset ajavat ohi kaiken muun. Asioita ei saanut kyseenalaistaa, ettei homma häiriinny. Joskus korkean akateemisen koulutuksen saaneita teologejakin viedään näissä karismaattisissa piirileikeissä kuin litran mittaa.

Ja meikäläinen hiljaa mielessään kyselee, miksi ihmeessä Paavali kehottaa korinttilaisia arvioimaan profeetallisuutta ja tessalonikalaisia koettelemaan näitä ilmiöitä? On kyllä vaikeaa olla yhteisössä näiden tyhmien kysymysten esittäjä. Ilonpilaajan maine on varmaan vähintä mitä tässä yhteydessä voi saada...

Kenties vakavin uhka mitä olen kohdannut on ollut se, kun tällaista arvioitsijaa uhataan syyllistymisellä Pyhän Hengen pilkkaan. Siinä on silloin niin kovat piipussa, ettei kristillisestä arsenaalista enää kovempaa löydy; synti, jota et saa anteeksi. Tosin eivät karismaattiset yhteisöt suinkaan ole ainoita, jotka hallitsevat tämän aseen käytön.

Kuitenkin kun katson koko isoa kuvaa eli mitä kristikunnassa on yleisesti tapahtunut vaikkapa näiden reilun 36 vuoden aikana, niin päällimmäisenä on kiitollisuus Jumalalle siitä, mitä Hän on tehnyt, tekee ja tulee tekemään seurakuntansa keskellä. Kuten olen joskus aiemmin - tai itse asiassa useastikin - maininnut, niin on jännä huomata, miten siitä karismaattisuudesta, joka joskus 70-luvun alkupuolella edusti jonkinlaista marginaaligenreä seurakunnassa, onkin vuosi(kymmenien) saatossa tullut varsinaista valtavirtaa Siionissa.