Tasapainoilua

Minäkään, kuten ei suuri esikuvani Paavalikaan, en kyllästy kirjoittamaan teille yhä uudestaan samoista asioista ja sittenhän teillä ainakin on tarkka tieto asioista. Niinpä en epäröinyt hetkeäkään tarttua kynään (mikä imbesilli kielikuva tällä tietotekniikan aikakaudella!) ja esitellä teille kahta ajankohtaista asiaa, joissa kyse on Paavalin toisaalla mainitseman "raittiuden hengen" vaikutuksesta. Ensimmäinen juttu liittyy enemmänkin ihmissuhteisiin yleensä, jälkimmäinen taas enemmän hengelliseen vanhemmuuteen.


Eräässä kirjoituksessaan ("On Forgiveness", The Weight of Glory) C.S. Lewis puhuu anteeksiantamisesta vastakohtana sivuuttamiselle. Hän toteaa olevan vaaran, sen sijaan että pyytää Jumalalta anteeksi syntejään, että pyytääkin Jumalaa sivuuttamaan ne. Käytännössä tämä tarkoittaisi - anteeksiannon ja parannuksen teon sijasta - sen hyväksymistä, että olen rikkonut häntä vastaan.

• Anteeksianto sanoo: "Tiedän, että olet tehnyt tällaisen teon, mutta hyväksyn anteeksipyyntösi. En aio koskaan käyttää tekoasi sinua vastaan ja kaikki on oleva niin kuin ennenkin meidän välillämme."

• Asioiden sivuuttaminen puolestaan sanoo: "Näen, ettet voinut itsellesi mitään tai ettet tarkoittanut sitä, mitä teit. Sinua ei siis oikeastaan käy syyttäminen."

No, jos ihmistä ei kerran käy syyttäminen, eihän silloin ole myöskään mitään anteeksiannettavaa. Niinpä nämä kaksi asiaa näyttävät jopa toistensa vastakohdilta. Ongelma on kuitenkin siinä, että usein se, mitä kutsumme Jumalan anteeksiannoksi, onkin vain sitä, että koko juttu painetaan villaisella. Vaaditaan humaanin länsimaisen ihmisrakkauden nimissä niin Jumalaa kuin ihmistäkin hyväksymään tekosyymme. Tähän harhaan meidät usein ajaa se, että kuvittelemme asiaan, lankeemukseen tai suoranaiseen synnissä ja valheessa elämiseen liittyvän joitakin "lieventäviä asianhaaroja". Tämän jatkuessa saatamme jopa kuvitella katuneemme syntejämme ja saaneemme ne anteeksi. Todellisuudessa olemme vain itse rauhoitelleet itseämme omilla tekosyillämme.


Kaikessa vanhemmuuteen liittyvässä törmäämme ennen pitkää kasvutilan antamisen ja ohjaamisen väliseen jännitteeseen.

Toisaalta vanhemmuuteen kuuluu tilan antaminen omaan, henkilökohtaiseen kasvuun. Tämä tulee hyvin esille Johanneksen sanoissa, kun hän toteaa, ettei "mikään ei tuota minulle suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni elävän totuudessa". Minä voin olla istuttaja tai kastelija, mutta Jumala antaa kasvun. On ilo seurata vierestä kun näkee lapsensa kasvavan vastuuseen, menevän eteenpäin ja ottavan uusia alueita haltuunsa. Ajovarmuuden kasvaessa voi ohjaksia höllentää ja luovuttaa ne lopulta kokonaan pois.

Toisaalta taas tulee eteen tilanteita, jossa on välttämätöntä ohjata kasvua jostakin poispäin ja jotakin tiettyä suuntaa kohti. Paavali puhuu siitä, miten hän tekee työtään "neuvoen jokaista ihmistä ja opettaen jokaista ihmistä kaikella viisaudella, asettaaksemme esiin jokaisen ihmisen täydellisenä Kristuksessa". Kaikessa kasvussa on oltava jokin tavoite - kasvu Kristuksen kaltaisuuteen ja siihen mitä se on käytännössä. Jollei minulla hengellisenä vanhempana ole sitä tavoitetta kirkkaana edessäni, niin joku muu määrittelee sen silloin. Hengellisesti vanhempi vetää aina myös teologisesti linjaa, tiedosti hän sitä itse tai ei. Jollei hän itse tee sitä, niin joku muu tekee sen kyllä hänen puolestaan.

Kun puhumme hengellisestä vanhemmuudesta (ja kaikesta siihen liittyvästä; paimenuudesta, hengellisestä isyydestä ja äitiydestä, opetuslapseuttamisesta, varustamisesta ja mentoroinnista), niin raittiuteen ja kypsyyteen kuuluu se, että nämä asiat ovat tasapainossa, koska näitä molempia tarvitaan.