Laitan kohta munakoisot marinaadiin, pilkon ja esilämmitän sipulit ja teen salaatin. Porukat tulee reilun tunnin kuluttua ja silloin grillataan. Sitä odotellessa ehdin kirjoittaa muutaman rivin...Kun ajattelen viimeksi kulunutta vuotta (so. 12 kalenterikuukautta), niin muutama ajatus nousee tässä ja nyt esiin. Olenhan jo aiemminkin näihin "Siperia opettaa" -johtopäätöksiini viitannut, mutta nyt lisää samaa sorttia.
Jo viime vuoden loppupuolella Siikaniemessä järjestetyn "apostolisen kokoontumisen" jälkeen toin blogissani käydyssä keskustelussa esille erään puolen hengelliseen vanhemmuuteen liittyen. Ymmärrän, että ajassamme on huutava tarve aidolle, raamatulliselle vanhemmuudelle ja näen ympärilläni tämän tarpeen käytännössä. Tähän tarpeeseen liittyy vain yksi suuri ongelma. Se on nimittäin se, että vanhemmuutta ei välttämättä tunnisteta aidoksi, ellei se täytä sellaisia nuoremman sukupolven odotuksia ja tarpeita, jotka nousevat oman aikamme kulttuurista ja ajattelusta.
Heitin jo tuolloin, viime vuoden lopulla ilmoille kysymyksen, "mitä tapahtuu opetuslapseus/mentorointisuhteelle, jos hengellinen isä uskaltaakin kyseenalaistaa, asettaa rajoja tai jopa nuhdella jostain?" Tämä seikka on nimittäin nyt kevään saatossa, kesän korvilla ja kesän lopun jo häämöttäessä osoittautunut äärimmäisen ajankohtaiseksi. Näen yhden ongelman siinä, että jollain nuorella saattaa olla sellainen näkemys vanhemmuudesta, että se sisältää pääasiassa hoivaa, hyväksyntää ja huolenpitoa. Tämä nousee oman aikamme sekulaarista ajattelusta ja on vapaan kasvatuksen peruja, jossa vanhemmilta halutaan riisua kaikki auktoriteetti.
Mutta oikeasti; mitä tapahtuu, jos/kun vanhempi näin menettelee eli em. hhh:n ohella myös arvioi, antaa palautetta, puuttuu, jopa rankaisee. Helppo ratkaisu on sulkea korvat tältä ja myöhemmin, kun asiat ovat jo tarpeeksi solmussa, muina miehinä liittyä takaisin joukkoon. Kaikkein tuhoisinta on sanoa tuo vanhemmuussuhde yksipuolisesti irti. Tuhoisaksi sen tekee se, että vanhemmuus, hengellinen isyys ja äitiys on aina Jumalasta. Se ei ole asemaan perustuvaa johtajuutta tai ylhäältä päin tulevaa auktoriteettia, eikä sillä ole takanaan mitään muuta tukea kuin se, että se vaan on.
Seuraava huomio liittyy olennaisesti edelliseen. Tästä on joskus jonkun kanssa väännetty kättä, mutta uskon tiettyyn syklisyyteen elämässä. Joku sanoo, että tämä on itämaisesta uskonnollisuudesta lähtöisin olevaa ajattelua. Uskon toki kristinuskon lineaariseen aikakäsitykseen syy ja seuraus-suhteineen, lopullisine tuomioineen jne. Kuitenkin huomaan jo nyt oman elämäni aikana todistaneeni sellaisia hengellisiä ilmiöitä, jotka toistuvat toista, jopa kolmatta, ellei peräti neljättä kertaa. Sanoohan Saarnaajakin kirjassaan, että "mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla." (Tässäkin mielessä historian opiskelu - myös kirkkohistorian! - kannattaa aina.)
Eli näen elämän syklisen kierron toistuvan eri yhteisöjen vaiheissa. Kysymys mihin usein itse mielessäni törmään, kuuluu; "tarvitseeko isien virheitä aina uudelleen toistaa?" Ja elämää nähnyt kyynikko minussa vastaa, että "joo, niin kai pitää..." No, ehkä jokaisella sukupolvella pitää olla oikeus omiin virheisiin, jotka sitten loppupelissä eivät niin hirveästi eroa edellisistä.
Tällaisia ajatuksia nimittäin väistämättä nousee pintaan, kun katselee joidenkin uusien heimojen taivallusta Luvattua maata kohti, vaikka näenkin niin paljon hyvää, rohkaisevaa ja vaivannäön arvoista näissä heimoissa.
Yksi sellainen asia, johon toistuvasti törmään ja joka niin ilmiselvästi toistuu (että jopa minäkin sen huomaan) on ilmiö, jota kutsun "ääripäiden harhaksi". Yhä uudelleen ja uudelleen huomaan, että käymme taistelua puhtaan, raamatullisen kristinuskon puolesta kahta sellaista ääripäätä vastaan, joissa molemmissa piilee vakava harhaan joutumisen vaara.
Kyse on:
- toisaalta kuolleesta uskonnollisuudesta ja kirkollisesta muotojumalisuudesta, johon törmäämme lähinnä perinteisten uskonnollisten yhteisöjen piirissä
- sekä toisaalta epäraittiista karismaattisuudesta ja ylihengellisyydestä, johon taas törmäämme lähinnä niiden ulkopuolella.
Ei siis mitään uutta auringon alla. Sitä, mitä on ollut ennenkin, on nyt ja tulee vastakin olemaan. On valvottava molempiin suuntiin ja säilytettävä niin valveillaolo kuin raittiuskin. En osaa sanoa, kumpi noista "ääripään harhoista" olisi vaarallisempi. Näyttää siltä, että ne - ehkä tekemiemme korjausliikkeiden seurauksena - pulpahtavat esille vähän niinkuin vuoronperään. Toki esim. epäterve hörhöily näyttää juuri nyt hyvin ajankohtaiselta vaaralta.
24 comments:
Tarkoitatko lausella " --- kirkollisesta muotojumalisuudesta, johon törmäämme lähinnä perinteisten uskonnollisten yhteisöjen piirissä", sitä että jos jumalanpalveluksella on tietyt ennaltamäärätyt muodot liittyen vaikkapa jumalanpalvelustraditioon, olisi se "kirkollista muotojumalallisuutta"?
Luulen, että kokoontumisella kuin kokoontumisella on yleensä käytännössä mainitsemasi "ennaltamäärätyt muodot", tavalla tai toisella. Tässä suhteessa sovittu kokoontuminen kodissa, rukoushuoneessa tai kahvilassa ei eroa toisistaan. Poikkeuksen tekevät vain spontaanit yhteentulemiset.
Ajattelen, että kyse on traditioon tukeutumisesta yleisemmin ("näin meillä on aina ennenkin tehty"), mikä tulee esille monissa muissakin asioissa. Kirkollisuus tässä kohtaa ei rajoitu vain ns. valtiokirkon piiriin.
Toisaalta olisi hyvä erottaa traditio ja Traditio toisistaan. Jos vaikkapa 1000 ekr olisi tukehduttu Traditioon, ei VT:a olisi koskaan kirjoitettu. Ja jos Traditioon olisi tukehduttu 100- 300 jkr. ei UT:a olisi koskaan kirjoitettu. Siis inhimmillisesti ajatellen ei olisikirjoitettu.
Raamattua on aika vaikea tutkia ja varsinkin tunnustaa ilman Traditiota. Jos nimittäin keltäisimme Tradition, kieltäisimme myös Raamatun. Ellemme sitten lähde siitä perusolettamuksesta että Raamattu oli vain kannet ja tyhjät sivut, joihin taivaasta tipahti kirjaimet oikeaan järjestykseen jne.
Meillä tämäTraditio on ongelmallista käsittää, koska meillä ei ole ylimalkaan 2000 vuotta vanhaa historiaa, Traditiosta puhumattakaan, joka kertoo meille erilaisten dokumenttien kautta mm. jumalanpalveluselämästä.
Joskus tuntuu oudolta ymmärtää että nykyteologi ns. oivaltaa mitä "tällä-ja-tällä-asialla" todellisuudessa tarkoitettiin noin 2000 v sitten, mutta ei voida hyväksyä sitä tulkintaa jonka jotkut apostoliset isät taikka kirkkoisät ovat tehneet, joilla nyt kuitenkin ymmärrys ko. aikaan, paikkaan ja lähihistoriaan oli ainakin lähtökohtaisesti paremmat.
On toki totta että traditio voi tukahduttaa, ja tukahduttaakin monia asioita jumalanpalveluselämässä, mutta toisaalta Traditio voi vastaavasti avata ja syventää sitä. Me yleensä sijoitamme tradition lähihistoriaan koska muuta _omaa_ historiaa meillä suomalaislla ei oikeastaan olekaan. Traditiosta esimerkkinä helluntailainen tradio joka lienee noin max 100v vanhaa ja vapaakirkollinen tradito jonka tradition itse lasken alkaneeksi vasta -70 luvulla. Näillä traditioilla ei oikeastaan ole samaa syvyyttä taikka merkitystäkäänkuin Traditiolla.
Siksi mielestäni on hyvä erottaa toisistaan traditio ja Traditio (so. Pyhä Traditio), joka on protestanttisessa kontekstissa yleensä hyvin hankalaa.
Vielä täsmennykseksi että ajatus "näin meillä on aina ennenkin tehty" ajatus on selvää traditiota jonka vaara on tukahduttaa. Tämäon huvin yleistä missä tahansa kirkkokunnassa.
Mutta ajatus "tällaisen jumalanpalvelustavan taikka -ajatuksen on Kristus itse säätänyt", voi olla sekä hyödyksi että rakennuksemsi, jota itse en kykene mieltämään traditioksi vaan ennemminkin Traditioksi.
Hyvä kommentti, Kari!
Luemme hyvän typosesimerkin evankeliumeista, miten Jeesus (The Tradition Himself) törmää "vanhinten perinnäissääntöihin". Matteuksen evankeliumin luvut 19-23 ovat silkkaa selväntekemistä tästä.
Traditio on todellakin ennen kaikkea uusien yhteisöjen ongelma, niin tänäkin päivänä Suomessa. Muistan nuorena miehenä lukeneeni jostain Urho Muroman kirjoituksesta, miten hän halusi "koota yhteen isien perinnön" eli muiden, vanhempien heröätysliikkeiden Jumalan Hengestä syntyneen Tradition.
Mitä ajattelet, Kari, "millaisen jumalanpalvelustavan taikka -ajatuksen on Kristus itse säätänyt"?
Niin, ehkäpä olisikin pitänyt tuoda kirjoitus esille niin että hän ei ole mitään jumalanpalvelustapaa varsinaisesti säätänyt, vaan omalla toimnnallaan yhtyi VT:n jumalanpalvelustapaan kuten Paavalikin, joten sen esimerkin mukaan voidaan pitää vaikkapa VT:n jumalanpalveluskäytäntöä vähintäinkin hyväksyttävänä. Sitä vstaan Hän ei noussut (markkinapellet ja fariseukset oli tietysti eri asia).
Nuo mainitsemasi luvut, erityisesti Mt. 21 on puhutteleva, jossa hän heittää ulos pyhäkön markkinapellet ja antaa kyytiä epäuskoisille leipäpapeille. Hän siis käytöksellään vahvistaa pyhäkön arvovallan ja pyhyyden.
Kari Leino sanoo: "...vapaakirkollinen tradito jonka tradition itse lasken alkaneeksi vasta -70 luvulla."
Vapaakirkkohan perustettiin virallisesti 1920. Miten niin vapaakirkollinen traditio on alkanut vasta 30-40 vuoitta sitten?
Anonyymi.
Lasken että traditio Vapaakirkossa on alkanut siitä kun "hyväksytty" teologia alkoi kehittynään niin että sillä on selvästi myös se muoto jota kirkko tunnustuksessaan tänä päivänä edustaa.
Nyt on huomattava se, että Vapaakirkko kastoi lapsia vielä -70 luvulla, jota se ei nyt hyväksy. Vapaakirkon eroon evl.kirkosta ja syntyyn omana kirkkokuntana (1923) vaikutti lähinnä halu olla kirkkona erillään valtiosta. Toki on esitetty sellaisiakin väitteitä, että erottavana tekijänä olisi myös sakramentit joiden olemassaoloa ei Vapaakirkko tunnusta. Mutta tästä nimenomaisesta en ole saanut ns. luotettavaa tietoa.
Sen sijaan varsin väärä tieto on se että kasteasia olisi ollut erottavana tekijänä 1900-luvun alussa vapaakirkollisella liikkeellä (myöh. Vapaakirkolla), jonka toiminta rakentui hyvin pitkälle raittiusaatteen päälle. Kasteasia tuli mukaan lähinnä helluntailaisuuden vaikutuksesta huomattavasti myöhemmin.
Nämä ovat enemmänkin omaa pohdintaa enkä ole asiantuntija tässä(kään) aiheessa. Omasta keskeneräisyydestäni ja vajavaisuudestani telologissa asioissa puhuu puiolestaan enemmänkin se, että keskenjääneen Raamattukoulun jälkeen vasta alkoi opiskelu, joka sekin on vasta synnytystuskissaan :-)
Karin viimeiseen kommenttiin haluan tuoda esille sen, että emme mielestäni näe UT:ssa mitään kristillistä synagoogamallia, emme varsinkaan Antiokiasta alkaen (Apt. 11:20-21), kun suurin osa kääntyneistä alkaa olla pakanataustaisia. Jos kerran ympärileikkausta, eikä Mooseksen lain noudattamista enää edellytetty pelastumisen ehdoksi pakanoilta, ei ollut synagoogaakaan.
Sen tähden itse en näe synagoogajumalanpalveluksen kaavaa (johon ns. kristillinen jumalanpalvelusliturgia perinteisissä kirkoissa pitkälti perustuu) mitenkään raamatullisena, ohjeellisena tai velvoittavana.
Jeesus ja Paavali ja muut apostolit myöhemmin käyttivät kyllä synagoogaa eräänlaisena kontaktipintana evankeliumin julistukselle. Samalla tavoinhan esim. vapaat suunnat ovat satakunta vuotta sitten tehneet aloitellessaan toimintaansa Suomessa. Maassa on ollut ikään kuin jo valmiina tietty esiymmärrys Jumalan ilmoituksesta ja sen pohjalta nousevista arvoista (evl. kirkon ansiosta), jota on sitten "häikäilemättä" (sori, tuo ilmaisu!) käytetty hyväksi "uuden, voimallisen opin" läpiviemiseen.
Mitä me sensijaan UT;sta näemme on tämä:
- Apt. 2:42: "Ja he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa"
- 1.Kor. 14:26: "Kuinka siis on, veljet? Kun tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa: millä on virsi, millä opetus, millä ilmestys, mikä puhuu kielillä, mikä selittää; kaikki tapahtukoon rakennukseksi."
Näissä on mielestäni hyvin kiteytetty se, mikä on oleellista ja ohjeellista kristittyjen kokoontumisissa: apostolien opetus, ehtoollinen, uskovien yhteys ja esirukous. Paavalin lausuma korinttilaisille avaa enemmän tätä yhteyttä käytännössä: sen lähtökohta on se, että jokaisella ruumiin (so. srk:n) jäsenellä on jotain annettavaa, homman pitää olla vuorovaikutteista ja sen tulee tähdätä ensisijaisesti uskovien rakentumiseen.
Siinä se jumalanpalvelustapa ja -ajatus.
Kuten kirjoituksssani mainitsin, on VT:n mukaista jumalanpavelusmallia pidettävä vähintäinkin hyväksyttävänä. En tyrmää muita jumalanpalvelustapoja tai -malleja, koska mielestäni jokainen voi ja saa ilmentää Jumalan palveluksessaan ja Jumalan kaupuutaan tavalla joka itselleen sopii. Loppupelissä kyseessähän on pelastus, ei jumalanpalvelustapa taikka käytäntö. Tapa taikka menetelmä ei pelasta, vaan usko Kristukseen.
Vaikka Antiokissa olikin valtaosa pakanakristittyjä, se ei tarkoita että olisi ollut tarve muuttaa - tai muutetiin - sen mukaan jumalanpalvelusmalleja taika tapoja missä ja kenelle milloinkin julistettiin taimissä ihmiset tulivat uskoon. Esimerkiksi Bysantissa kiertävät papit joita he pääasiassa olivat, käyttivät kaavamaisia jumalapalveluksia ihan käytännön syistä, sillä papit tosiaankin vaihtuivat temppeleissä/kirkoissa. Jos pappi oli yli 3 pv jonkun nurkissa, hänet tuli heittää ulos. Samoin kuin jos hän otti palveluksistaan rahaa. Kun oli kaava, niin oli pappi mistä vaan niin silloin jumalanpalvelus oli kaikille selkeästi ymmärrettävissä. Esimerrkiksi ortodoksinen Traditio on hyvin pitkälle lähtenyt tästä ajatuksesta omissa liturgioissaan, joissa käytännöstä on tullut hyväksi todettu malli, joka sittemmin on kirkon sisällä kanonisoitu.
En tietenkään tarkoita että olisi tarve kloonata synagoogalaitosta, vaan siinä oli eräs malli jota osa alkuaikojen kristityistä noudattivat. Tästä toki on useita kirjoituksia olemssa.
Samalla logiikalla kun ajattelee, että jos Mooseksen lakia ei tarvittu pelastukseen enää, niin meidän tulisi antaa kaikki omaisuus mitä meillä on Kristukselle, jota voisimme olla hänen seuraajiaan (Rikas mies). Mielestäni kaikkia asioita ei voi eikä ole tarvis vetää 1:1 tuon ajan ja nykyajan kanssa, ei sen enempää pelastuskysymystäkään kuin jumalanpalvelusmallia.
>>> - Apt. 2:42: "Ja he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa"
- 1.Kor. 14:26: "Kuinka siis on, veljet? Kun tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa: millä on virsi, millä opetus, millä ilmestys, mikä puhuu kielillä, mikä selittää; kaikki tapahtukoon rakennukseksi." <<<
Aivan, miksi tämä ei tapahdu - tai ei voi tapahtua - esim nykyään ns. liturgisissa jumalanpalveluksissa Apostoliset opetukset ovat usein eri kirkkokuntien omaa tulkintaa. Päasiahan on että kaikki tapahtuu rakennukseksi (mikä itseään, mikä seurakuntaa) Totuudessa!
Samaa mieltä olen siinä, että em. jakeissa on kiteytetty hyvin kaikki se mikä on oleellista ja ohjeellista kristittyjen jumalanpalveluksessa, kuten mm: apostolien opetus, ehtoollinen, uskovien yhteys ja esirukous.
Haluausin kysyä että onko todellista yhteyttä olemassa ehtoollisella jos käsitys ehtoollisen asettamisesta on kahdella kirkkokunnan edustajilla eri (vaikkapa muistoateria vs. transsubstantiaatio), joka on nyt kuitenkin kaikkin yhteyksien yhteys?
Mielenkiintoista teologista pohdintaa täällä... Timo puhuu (mielestäni aivan oikein) tietynlaisten traditioiden ongelmallisuudesta, kun taas Kari korostaa (mielestäni aivan oikein), että kaikki "traditio"-määritteen alle sopiva materiaali ei välttämättä ole pahaa. On siis sekä hyviä traditioita että huonoja traditioita, ja meidän haasteemme lienee näiden erottaminen toisistaan.
En kuitenkaan malta olla kommentoimatta paria asiaa:
1) VT:n jumalanpalveluskultti näyttää UT:n valossa olleen tiettyä aikaa (ja tiettyä paikkaa - ja tavallaan myös tiettyä kansaa) varten. Muutos tapahtui Jeesuksen myötä. Se, että kultin pyörittäjät ja kansan virallinen johto hylkäsivät hänet, sinetöi kultin kohtalon, ja lopullinen isku sille tuli temppelin tuhoamisen myötä vuonna 70. Se, mitä (ja miten) voimme tuosta kultista hyödyntää, vaatii huolellista hermeneuttista pohdintaa.
2) On houkuttellevaa ajatella, että ns. kirkkoisien ymmärrys kristinuskon synnystä ja perinteistä on parempi kuin meillä. Toisaalta kirkkoisien kirjoituksiin tutustuminen avaa mielestäni sen verran silmiä, että tätä hypoteesia ei kannata purematta niellä. Siellä kun esitetään esimerkiksi "apostolisina perinteinä" kaikenlaisia juttuja, mitkä eivät heti tulisi mieleen UT:a lukiessa. Nykytutkimuksessa ymmärretään, että kirkkoisät eivät suinkaan olleet erehtymättömiä. Siksi heidän mainitsemiensa traditioiden normatiivisuus pitää huolellisesti punnita silloin, jos/kun niitä ei Raamatusta löydy.
Toki on VT:n jumalanalvelus (en nyt sanoisi ihan kultti :) ) on tiettyyn historian tilanteeseen sovitettava, mutta siinäkin saa olla varovainen. Nimittäin eräitä 'uusapostolisia' ja 'neo-ortodoksisia' seurakuntia kun on seurannut, niin samaa sanovat UT:nkin ajasta. Ja ovat toki paikoin oikeassakin.
Eräässä keskustelussa tuli esille juuri aikaisemmin mainitsemani omaisuduen antaminen apostolien jalkain juureen, joka silloin kun mitään ei ollut oli tärkeässä asemassa. Nyt ei sellainen menettely ole enää tarvis, ainakaan siinä määrin.
Tässä ehkä korostetusti tulee esiin jumalanpalvelustavat, jotka sinällään ovat toisarvoisessa asemassa Jumalan pelastussuunnitelmassa.
Se että istuuko joku jumalanpalveluksessa hiljaa ja kohtaa siinä Junmalaa, vai hyppiikö toinen tanssikengissään liput liehuen ja kohtaa siinä Jumalaa, ei ehkä liene tärkeää - tai se ei ainakaan ole tärkeintä. Mutta miten voisimme tämän suvaitsevaisuuden ihan oikeasti kohdillamme elää todeksi, sillä juuri nämä asiat usein nousee teologisiksi kynnyskysymykseksi :) Ja tästä lienee usein kiittäminen traditiota ja traditionaalista seurakuntaelämää.
Kirkkoisät olivat varmasti väärässä monessakin asiassa, joskin kirkolliskokousten auktoriteetilla voidaan jotakin pitää tietyllä tavalla varmana, siis samalla 'varmuudella' kuin nykyteologi sanoo jonkun asian olevan varma. Siksi kirjoitinkin että apostolisilla isillä ja kirkkoisillä oli lähtökohtaisesti parempi ymmärrys asiaan (jo ihan lähihistorian ja kielenkin vuoksi) kuin meillä 1900-1500 v myöhemmin syntyneillä.
Vaikka kirkkoisien ajatuksia ei Raamatusta aina löydykään, on ne siitä huolimatta varteeotetavaa asiaa, koska ne usein selittää kontekstia/historiaa ja ihan käytäntöäkin. Onhan meilläkin paljon asioita luettu sisään "uskontoomme" joita ei Raamatussa mainita. Sehän oli yksi syy siihen miksi Lutherin ja Zwinglin tiet noin 500v sitten erosivat.
Ja kyllähän sitä panee pienen ihmisen pohtimaan joitakin VT:n kirjojen kanonisointiperusteita verrattuna joihinkin deuterokanonisiin kirjoihin. Ja olihan tuolloin valinnan varaa aika runsaastikin. Kaikkea ei voitu ottaa.
Paljon on maailmassa ihmeellistä asiaa :)
Kari Leino kirjoitti: "Esimerkiksi Bysantissa kiertävät papit ... käyttivät kaavamaisia jumalapalveluksia ... temppeleissä/kirkoissa. Jos pappi oli yli 3 pv jonkun nurkissa, hänet tuli heittää ulos. Samoin kuin jos hän otti palveluksistaan rahaa. Kun oli kaava, niin oli pappi mistä vaan niin silloin jumalanpalvelus oli kaikille selkeästi ymmärrettävissä."
Terve Kari.
Oletan, että viittaat "Didache" teoksen opetuksiin. Muutamia huomioita siihen liittyen:
- Didache puhuu kiertävistä apostoleista ja profeetoista eikä papeista (näetkö eron?)
- Didache ei anna näille profeetoille kokouskaavaa vaan pikemmin vapauttaa heidät siitä: he saivat muille kaavana annetun rukouksen asemesta kiittää Jumalaa miten halusivat
- Didache ei siis tunne mainisemaasi "käytännön syytä" kaavamaisille kokouksille
- Didache antaa toki seurakunnan kokouksiin ja yksittäisille uskoville kaavamaisia ohjeita -- mitä meidän tulisi niistä oppia on sitten kokonaan toinen kysymys
En tässä yhteydessä viitannut Didacheen vaan luin jostakin Joensuun yo:n oppimaterialaista asian erillisenä ilman mainintaa että liittyisi Didacheeseen. Koetan etsiskellä mistä tuon luin, ja palaan...
Käsittääkseni - siis varma en ole - että kyseinen "pakanaopetus" on ainakin Bysantin kirjallisuudessa jonkin verran lainattu, joten aika vaikea sanoa oliko tämä ko. ajatus lainattu Didachesta vaiko kerrontaa Traditiosta. Didache oli toki hyvin aikainen laitos, lienee samoja syntylukuja kuin Johanneksen evankeliumi, vaikka jotkut sijoittaa Didacheen jopa niinkin myöhäiseen kuin 350 jkr., joten ei kaimikään ihme jos Didacheeta oli tässä lainattu.
Mutta esim ortodoksinen käsitys papin tehtävästä lähtee alkujaan nimenomaan apostolisesta suksessiosta, ei pappisajatuksesta sanan nykyisessä merkitykessä, jota nyt tässä enemmän hain. Pappeus sinällään on myös mielenkiintoinen asia erityisesti itäisen kirkon mukaan (joissakin lähteissä on mainittu itäinen Bysantti, joka on jäänyt ainakin arvoitukseksi että mikä se on, jos tidät niin ajatusta tahi vinkkiä vailla. Oliko Bysantti eli "itä" vielä jaettu itään ja länteen).
Katsoin nopeasti mitä Wikipedia, tuo Totuuden Torvi, sanoo Didacheesta, sillä tuo pappeus jäi kiinnostamaan:
Didakhe on omalaatuinen varhaiskristillisten kirjoitusten joukossa siinä, että se painottaa kiertelevää pappeutta, jonka se yhdistää apostolin- ja profeetanvirkana. Vaikka kirjoitus puhuu myös paikallisista piispan- ja diakoninviroista, niitä kuvataan laajemmin muissa teksteissä, kuten Ignatioksen ja Klemens I:n kirjoituksissa. Kirjoitus varoittaa tällaisten kuljeskelevien pappien moraalista: heidät tulee ottaa vastaan, jos he opettavat yllä mainittuja oppeja, ja jos he "enentävät vanhurskautta ja Herran tuntemusta", heidät tulee ottaa vastaan kuin Herra. Mutta vaikka jokainen apostoli otetaan vastaan Herrana, hän voi viipyä päivän tai kaksi; jos hän viipyy kolme päivää, hän on huijari tai väärä profeetta. Samoin lähtiessään hän saa ottaa mukaansa vain leipää; jos hän pyyttää rahaa, hän on väärä profeetta.
Eli tässä ainakin puhutaan myös kiertävistä pappeudesta joka yhdistetään apostolien ja pfofeettojen virkaan.
Tiedä näistä sitten... Traditio auttaisi tässä :)
Tämä keskusteluhan menee entistä mielenkiintoisemmaksi... (Ja hankalammaksi seurata, koska kommentit ilmestyvät viiveellä.)
Muutamia hajahuomioita/kommentteja:
1) Nähdäkseni ainakin Paavali lähtee siitä, että kaikki Kristuksen omat kuuluvat samaan pöytään. Yhteyden muodostaa siis PH, ei oikea ymmärrys "ehtoollisen" substanssista.
2) Se, kuinka hyvin nykypäivän leivänmurtokäytänteet vastaavat UT:n ajan puitteita, on sitten aivan oma kysymyksensä. Minusta näillä ei välttämättä aina ole oikeastaan mitään yhteistä.
3) Kirkkoisistä vielä: en edelleenkään yhdy Karin hypoteesiin siitä, että he olisivat olleet jotenkin lähtökohtaisesti paremmissa asemissa VT:n ja UT:n ymmärtämisessä, koska todistusaineisto ei yksiselitteisesti tällaista näkemystä tue. Joissain asioissa varmaan olivat oikeassa, ja joissain ei, mutta tämä pitää ratkaista tapauskohtaisesti. Meillä on mm. käytettävissämme paljon sellaista asiaan liittyvää tietoa, mitä heillä ei ollut. Lisäksi kulunut aika auttaa meitä näkemään heidät omassa historiallisessa kontekstissan ja aikansa lapsina, mihin heillä ei tietenkään ollut mahdollisuuksia.
4) Mitä tulee nykyteologeihin ja heidän näkemyksiinsä, niin variaatiota riittää. Tämä pätee myös UT:n dokumenttien ajoitukseen. Läheskään kaikki eivät esimerkiksi yhdy siihen, että Didakhee ja Johanneksen evankeliumi ovat yhtä vanhoja. Niiden kirjoitusajankohtien välillä voi hyvin olla kymmeniäkin vuosia. Toki oleellisempaa lienee Paavalin kirjoitusten ja Didakheen välinen aika, joka sekin lienee minimissään kymmeniä vuosia.
Mutta nämä menevät nyt vähän sivuraiteille. Kai oleellisempaa lienee kysymys siitä, minkä painoarvon itse kukin antaa Raamatulle, traditiolle, kokemukselle ja järjelle näissä kysymyksissä. Jos yksi painottaa Raamattua ja toinen traditiota, niin voi olla vaikea päästä yksimielisyyteen. Vasta kun ollaan samaa mieltä näiden keskinäisestä painoarvosta, voidaan lähteä mielekkäästi keskustelemaan siitä, mitä ne meille opettavat ja miten.
DrMark oman ansiokkaan kommenttinsa ohessa pahoitteli sitä, että kommentit ilmestyvät tänne viiveellä.
Niin ne tekevät, koska kokemus on opettanut, että kommenttien valvonta on bloginpitäjän yksi parhaista ystävistä.
En nyt esim. tulevan yön ajaksi tule laittamaan mitään automaattista päivitystä tuleville kommenteille, niin hyviä ja tervetulleita kuin ne ovatkin.
Mielenkiintoista todellakin... itse harvoin, tuskin koskaan, edes osallistun teologisiin keskusteluihin. Pieni poikkeus nyt tässä koska itse olen pohtinut pitkään nimenomaan tradition ja Tradition eroja.
Olet oikeassa siinä että yhteyden muodostaa Pyhä Henki, ei oikea ymmärrys "ehtoollisen" substanssista, mutta pohdintahan lähtikin siitä liikkeelle että voiko meillä ihmisillä olla todellista ja aitoa yhteyttä jos käsitys Kristuksen ruumiista on niin erilainen, että eri kirkoilla ei ole ehtollisyhteyttä toistensa kanssa?
Tuota kysymystä olen itselleni heittänyt ja samalla laajentanut pohdintaa, että onko ekumeniaa olemassa tai onkoseedes tarpeellista? Olen tullut henk.koht. siihen tulokseen, että ekumeniaa on olemassa ja s eon tärkeää, mutta ekumenismi jota myösviljalti harrastetaan. Siihen ei pitäisi lähteä koskasiinä eri tunnustukset pyritään häivyttämään ja simuloidaan ykseyttä, jota ei todellisuudessa olekaan. Tilanne olisi entistä valheellisempi.
Mutta takaisin hetkeksi traditioon... Totta on että meillä on enemmän tietoa nyt erilaista asioista kuin apostolisilla isillä ja kirkkoisillä, mutta heillä taas oli vastaavasti jotakin muuta enemmän kuin meillä. Ei mikään yllätys ole se, että jokainen aika kertoo samaa - niin nyt kuin 300 luvullakin - etttä meillä on juuri nyt ja tässä ajanlaskun kohdassa parhaat edellytykset tulkita Raamattua oikein. Siksi pysyn vain omassa mielipiteessäni siitä, että apostolisilla isillä ja kirkkoisillä oli lähtökohtaisesti paremmat mahdollisuudet erityisesti lyhyen historian, kulttuurin tuntemuksen ja kielen vuoksi. Miten asia loppupelissä menee, onkin jo toinen kysymys.
>>> --- oleellisempaa lienee Paavalin kirjoitusten ja Didakheen välinen aika, joka sekin lienee minimissään kymmeniä vuosia. <<<
Varmasti näin on, tai sanotaan paremminkin niin että olen samaa mieltä.
Kuten sanoit, se on hyvin hankalaa löytää tasapainoa ja sitä kautta keskusteluyhteyttä siinä mikä on Raamatun ja Tradition välinen suhde, vai onko sitä. Maasto Sola scripturan ja Pyhän Tradidion ylikorostamisen välillä on paikoin liiankin suuri.
Kari:
Minusta meillä ihmisillä voi olla todellista ja aitoa yhteyttä, vaikka (jotkut) kirkkoinstituutiot ovat vammautuneita ja elävät tottelemattomuudessa Herraansa kohtaan kieltäytymällä käymästä samaan pöytään niiden kanssa, jotka eivät ole kaikista opinkiemuroista samaa mieltä heidän kanssaan.
Kirkkoisien suhteen en yritä enää vaikuttaa mielipiteeseesi, mutta jos tradition asema ja kysymys sola scripturasta kiinnostaa, niin sinua saattaisit saada lisäpohdittavaa Sammeli Juntusen raamattuteologiaa käsittelevästä kirjasta.
Joitakin huomioita.
- Jeesuksen elämä ennen ylösnousemusta tapahtui vielä vanhan liiton ajassa.
- Jumala ei koskaan eikä missään käskenyt perustaa synagoogajärjestelmää. Temppeliä Jeesus sanoi Isänsä rukoushuoneeksi, mutta synagoogista hän sanoi seuraajilleen, että HE ruoskivat teitä synagoogiSSAAN.
- Jeesus ja apostolit menivät synagoogiin, koska he menivät muuallekin, jossa oli kadonneita lampaita.
- kirkkoisien aika on mielenkiintoista historiallisesti, mutta siitä ei ole minkäänlaiseksi hengelliseksi esikuvaksi. Se on "raatelevien susien" aikaa, joka alkoi Paavalin poismenon jälkeen. Sen pystyy oppimaan kirkkoisien kirjoituksista, miten kristikunnan suuri luopumus alkoi ja miten se näkyi silloin alkuvaiheessa.
Kari Kangasharju
Ihan lyhyt kommentti tähän t(T)raditiokeskusteluun näin sivusta.
Aika usein tradition kohdalla tulee eteen käytännön kysymys siitä, että vaikka näin ei olisikaan nimenomaan käsketty tekemään, niin eihän tätä nimenomaisesti ole kiellettykään. Tämä ajattelu voisikin avata kätevästi "uusia väyliä". Näin esim. synagoogajärjestelmän ja sen pohjalta nousevan perinteisten kirkkojen jumalanpalvelusliturgian kohdalla. Eli tradition ja Tradition erottaminen on haasteellista, mutta ei mahdotonta.
kiitos DrMark kirjavinkistä, esittelystä luin ja mielenkiintoiseksi totesin. Luettavaksi menee heti kun Portaat on luettu.
Jaan Timon ajatuksen "että vaikka näin ei olisikaan nimenomaan käsketty tekemään, niin eihän tätä nimenomaisesti ole kiellettykään". Tämä ajatus oli juuri erottava tekijä Lutherin ja Zwinglin kanssa, jossa molemmat halusivat uudistaa kirkkoa sisältäpäin omalla ymmärryksellään eikä perustaa uutta kirkko- taikka tunnustuskuntaa.
Mitä tulee siihen, että kirkkoisien aika oli raatelevaa eikä sovi minkäänlaiseksi hengelliseksi esikuvaksi, on mielestäni hieman rohkeasti sanottu.
Ensinnäkin, Paavalin poismenon jälkeen ei ollut kirkkoisien aika, vaan apostolisten isien aika. Kirkkoisien aika tuli vasta sukupolvi tämän jälkeen. Kangasharju tuominnee näin myös apostolisten isien ajan jos Paavalin poismeno oli hengellisen 'diasporan' alku?
Kyllä kirkkoisät saivat paljonkin hyvää aikaan, ja heitähän on vino pino hyviä JA huonoja. Olen ollut kovin kiinnostunut heistä sekä ko. ajan historiasta vuodesta 2006 lukien, ja vasta nyt ymmärrän että en ole edes raaputtanut vielä pintaa :) Siellä on paljon viisautta ja paljon tyhmyyttä. Ihan niin kuin oikeillakin ihmisillä...
Kirkkoisiä on siis suuntaan jos toiseen kuten jo mainitsin, enkä halua missään nimessä korostaa heidän "hyvyyttään". Siitähän ei ole ollut kyse alkujaankaan. Kuten meillä kotosuomessakin on noita "isiä" ja seurakuntapappeja aikamoneen lähtöön, ja välillä kun tilanteita nykyseurakunnissa katselee, niin aika raastavaa aikaa tämäkin on.
Ja olihan kirkkoisillä melko vankka merkitys ja asema esim Raamatun kanonisoinnissa, joten Kangasharjun ajatus että kirkkoisistä "ei ole minkäänlaiseksi hengelliseksi esikuvaksi", ei ihan osu mielestäni naulan kantaan. Nimittäin kanonisoinnista oltiin hyvin yksinielisiä deuterokaninisista kirjoituksista huolimatta, kun me nykyteologit sekä seurakuntaveljet ja -sisaret emme saa aikaan yksinmielisyyttä edes yhden Raamantunkäännöksen kanssa :-)
Mutta mielenkiintoinen keskustelu, nyt täytyy viimein kirjoittaa teksi Herran tulemisessta ja lopunajasta valmiiksi. Olkaa siunatut!
Kiitos kaimalle tarkennuksista. Tiiviissä kommentissa on vaikea lausua syntyjä syviä.
Lähes kenestä tahansa yksilöstä voi oppia paljon ja ottaa esimerkkiä joihinkin asioihin. Sama pätee ns. kirkkoisiin ja nykyisiinkin kirkkoherroihin. Mutta se AIKA, joka alkoi Paavalin jälkeen (niin, ensin "apostoliset isät" ja sitten "kirkkoisät") oli raatelevien susien aikaa Jumalan sanan oman ilmoituksen mukaan. Niitä aikoja on hyödyllistä tutkia, ettemme itse toimisi samalla tavalla. Yksilötasolla moni oli esimerkillinen, mutta pian Paavalin jälkeen alkoi kollektiivisella tasolla seurakunnassa suuri luopumus. Sen jälkeen se vain syveni ja jatkuu edelleen. Silti elävän liekin lepatus on jatkunut katkeamatta näiden aikojen läpi.
Jumalan sanan kirjoitukset ovat niin tärkeitä, että Jumalan Henki ohjasi niiden valikoinnin. Kirkolliskokoukset eivät valinneet tyhjältä pöydältä niitä kokouksissaan, vaan niiden päätöksen perustuivat siihen kokemukseen, joka oli syntynyt pitemmällä ajalla käytännön srk-elämässä.
Jumala ohjaa usein valtaa käyttävien päätöksiä tärkeissä asioissa näiden ihmisten hengellisestä tilasta riippumatta. Esim. Neuvostoliitto olisi voinut kumota veto-oikeudellaan YK:n kokouksessa Israelin valtion perustamisen, mutta sillä kertaa NL:ssa "sattui" olemaan historian ainoa myönteinen vaihe suhteessa Israeliin.
Kari K
Vielä loppukommenttina Karille:
Teesiä, jonka mukaan UT on kirkolliskokouksen tai kirkkoisien määrittelemä, käytetään usein juuri siihen, että siirretään auktoriteettia Raamatulta traditiolle/kirkkoisille/kirkkohistorialle, tai peräti asetetaan UT:n asema kanonisena kirjakokoelmana kyseenalaiseksi.
Tämän takia olen itse pitänyt mielekkäämpänä kaanonin syntyä koskevana hypoteesina sitä, että sen synnytti PH ja/tai Kirjoitukset itsessään. Tätä tukee mielestäni myös se hieman mielivaltainen säännöstö, jonka perusteella kanoniset kirjat seulottiin muista. Kirkonmiehet siis lähinnä lopettivat turhan spekuloinnin toteamalla (PH:n kaitselmuksessa), että tietyt kirjoitukset ovat historian saatossa ja seurakuntien käytössä paikkansa lunastaneet. Tähän voi nähdäkseni uskoa ilman, että on pakko tehdä päätöksiin osallistuneista hepuista Raamatun veroisia auktoriteetteja missään asiassa.
Toki myönnän, että tämä on puhtaan fideistinen näkemys, jonka mm. Räisänen (akateemisesti) oikeutetusti asettaa kyseenalaiseksi. PH:n agentuuria - varsinkaan historiallista sellaista - kun on vaikea demonstroida niin, että se tyydyttäisi kaikkia teologeja :-)
Post a Comment