Mediakatsaus 1

Olen uudistunut. Olen ottamassa todeksi jälkimodernin kulttuurisen tilanteen asettamat uudet missiologiset haasteet, joihin on hyvä myös liittää se apologeettinen aspekti, joka on perinteisesti nähty osana modernissa viitekehyksessä tapahtuvaa evankeliointia. Apologia toteutuu nyt relevantisti uudella alueella eli se suuntautuu entistä enemmän olemassaolevien kirkollisten rakenteiden sisäpuolelle. Näin tehden haluan toteuttaa paremmin käytännössä sitä "uutta, paremmin toimivaa missiologista orientaatiota", jota aiemmin olen peräänkuuluttanut.

Olen nimittäin päättänyt muuttaa aiemmin ahkerasti (kaiketi peräti yhdeksän otosta) lanseeraamani "Sanomalehtikatsaus"-termin relevantimmaksi. Tästä lähtien tämänkin blogin palstoilla puhutaan "Mediakatsauksesta", kuten edellä olette jo huomanneet. Tätä uutta ajattelua symboloi osuvasti uusi tunnuksemme, josta lukijat tästä lähtien aina voivat tunnistaa uuden mediakatsauksen. (Juu juu, tuo kuva tuossa ylhäällä.) Näin se maailma muuttuu ja näin helposti tapahtuu myös loikkaaminen vanhasta modernista maailmasta uuteen jälkimoderniin kontekstiin. (Heh heh...)


Perustan päätoimittaja, rovasti Raimo Mäkelä kirjoittaa 4/2010 pääkirjoituksessaan arkki- ja muista piispanvaaleista: "Arkkipiispan vaali ja Helsingin piispan vaali ovat tuottaneet suurta surua monille ja isoa iloa monille. Tuskin koskaan kirkkomme on ollut hengellisesti sellaisessa alennustilassa kuin nyt. Jumalan sanan arvovalta on ulkoisestikin suuressa määrin kielletty ja korvattu muulla - tyhjiössähän ei voida olla. ... Vaalin voittaneiden äänestäjien ja ehdokkaiden valta on todellinen ja tulee kyllä kasvamaan. Sen myötä kirkon kuva ulospäin etääntyy yhä kauemmas kristillisestä seurakunnasta ja kirkon sisäinen rikkinäisyys kasvaa. ... Vaalien voittajien määrätietoisena pyrkimyksenä on valloittaa kirkko kokonaan sisältäpäin ja ruohonjuuresta alkaen. Siksi he nyt seuraavaksi panostavat syksyn kirkollisvaaleihin."

Mäkelä näkeekin yhtenä tärkeänä kirkkotaistelun foorumina juuri ensi syksyn seurakuntavaalit: "Sen vastapainoksi kaikkien uskovien tulisi olla aktiivisia, hankkia päteviä uskovia ehdokkaita, asettua tarvittaessa itsekin ehdolle ja suositella seurakuntalaisille laajasti näiden ehdokkaiden äänestämistä." Tämä kaikki tulee Mäkelän mukaan tehdä Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen hengessä. Tällä tavalla voidaan välttää niin mukautuminen kirkon nykymenoon kuin lahkoutumiseen johtava eristäytyminenkin.

Mitä mieltä olette; voidaanko kirkon nykykehityksen suuntaa kääntää demokraattisilla äänestyspäätöksillä ja edustuksellisella parlamentarismilla? Pääkirjoituksensa lopulla Mäkelä toki tuo esille perinteisen kristillisen pyhityselämän teesit, mutta muuten Mäkelän "kirkkotaistelun" ohjelman pääpaino näyttää kyllä lepäävän ensi syksyn vaaleissa tapahtunevan läpimurron varassa.


Mäkelän tekstistä voi valveutunut lukija kuulla myös (kirkko)historian siipien havinaa: "Uskovat ovat aina joutuneet kirkossa taistelemaan olemassaolonsa oikeutuksesta. Siinä suhteessa mikään ei ole muuttunut.Toisinaan ja toisissa paikoissa taistelu on kuitenkin vaikeampaa kuin joskus muulloin ja muualla."

Tässä kohtaa nimittäin vanhat muistijäljet aktivoituivat ja kaivoin kirjastoni kätköistä esiin herännäspappi Jonas Laguksen (1798-1857) kuuluisan teoksen Evankeliumin ääni (WSOY, 1961, 3. painos). Aivan kirjan lopulla löytyvät Laguksen muistiinpanot tuon ajan kirkkotaistelusta: "Iisalmen papinvaali on päättynyt ja Jumala itse on tuloksen johtanut sellaiseksi, kuin se nyt on. Puhdistaakseen pientä joukkoansa Iisalmessa kuonasta ja tuhasta ei hyvä Jumala ole antanut teidän iisalmelaisten saada ns. herännyttä pappia, jonka hartioilla ja opetuksen varassa saisitte levätä." (emt. s. 183)

Nyt - kaiken sen huolen jälkeen mitä itse kannan ja minkä säännöllisesti olen tuonut esille liittyen Raamatulle uskollisen joukon tilanteesta evl. kirkon sisällä - minun täytyy sanoa, että tämä näkemys (jota niin Mäkelä kuin Laguskin edustavat) ei ole se näkemys seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jonka löydämme Uudesta testamentista. Ajatus uskovista jonkinlaisena uskonnollisena vähemmistönä suuressa valtakirkossa ei ole UT:n mukainen seurakuntanäkemys, vaan jotain ihan muuta.

Sen sijaan olisi hyvä pohtia:

• miltä pohjalta tällainen ajattelu nousee?
• millaisia arvoja se tieten tai tietämättään edustaa?
  
• mitä käytännön seurauksia sillä on ajatellen yksityisen uskovan elämää tai kokonaisen yhteisön elämää ja toimintaa?
• millaista kristillisyyden näkemystä tällainen opetus ruokkii ihmisissä?

Aika lailla toisenlainen ääni on kellossa Uusi tie-lehden päätoimittajalla Leif Nummelalla, joka kylmän rauhallisesti ehdottaa piispaboikottia: "Jos henkilö opettaa, että voidaan siunata tai vihkiä samaa sukupuolta oleva pari, hän on ratkaisevasti poikennut kristillisestä opetuksesta sellaisena kuin se nousee Raamatusta. Samoin jos joku opettaa, että neitseestäsyntyminen ei ole todellinen tapahtuma, jollaisena Uusi testamentti sen kuvaa. Jos joku opettaa ja uskoo toisin, hän edustaa ratkaisevaa poikkeamista Raamatusta. Se on kuitenkin kristillisen uskon perusta. Silloin ei enää ole pohjaa yhteiselle toiminnalle. Jotta me emme itse olisi edistämässä uskontunnustuksesta ja Raamatusta poikkeavaa opetusta, yhteistyötä ei ole syytä tehdä."

Nummela ei myöskään epäröi nimetä kirkon johtavassa asemassa olevia henkilöitä, joita olisi boikotoitava. Hän nimeää harhaan kulkeneiksi piispoista Kari Mäkisen, Wille Riekkisen, Björn Vikströmin ja Mikko Heikan sekä Helsingin tulevan piispan Irja Askolan. Mielenkiintoista nähdään, mihin tämä johtaa. "Jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu, eikä myöskään kaupunki tai perhe kestä, jos sitä repivät riidat." (Matt. 12:25) Voiko Nummelan tavoin kirkollista todellisuutta linjaaville edustaa pitkää uraa kirkon sisällä, vaikka se tapahtuisikin tuolle ajattelulle myötämielisen järjestön palveluksessa?

Myös seurakuntavaalien vaikutuksesta Nummelalla on selvä näkemys: "Kirkkoa ei uudisteta hallinnollisilla toimenpiteillä eikä kirkkojuridiikalla. Kirkko uudistuu hengellisesti Jumalan sanan kautta. Kun ihmiset kääntyvät Jumalan puoleen, tulee herätys ja tehdään parannusta synneistä. Silloin saadaan kokea Jumalan rakkautta, armoa ja syntien anteeksiantamusta. Kirkon uudistuminen on hengellinen asia ja siinä mielessä kirkkoa ei voi uudistaa pelkillä seurakuntavaaleilla."

Kovin erilaisen äänen näyttää pasuuna antavan viidesläisyyden piirissä. Mitähän sekin kertoo?