Kuulin kerran jutun lupaavasta amerikkalaisen jalkapallon pelaajasta, joka vuoden pelattuaan ja hyvän tienestin tehtyään lopetti uransa. Kun koko ympärillä pyörivä mediasirkus suorastaan huusi suoraa huutoa tuon loistavan tulevaisuuden hylänneen nuoren miehen perään, tämä totesi ainoaksi syyksi: "I don't wanna have brain damage."

Eikö olekin mielenkiintoista, että kun Jumalan Henki alkaa toimia ja syntyy herätystä (uudistusta tai virvoittumista, ihan miten vain haluatte), niin hyvin nopeasti kaikenlainen bisnes ottaa tuon liikehdinnän otteeseensa. Hengellisellä työllä aletaan tehdä rahaa. Tapahtuu jonkinlainen imperiumin vastaisku. Mammona kaappaa koko jutun hallintaansa niin, että se alkaa elää omaa elämäänsä taloudellisin, Jumalan valtakunnasta irrallaan olevien periaattein. Näin tapahtuu usein erityisesti omassa länsimaisessa kulttuurissamme.

Tällaisissa tilanteissa tämä systeemi peräänkuuluttaa omilta palvelijoiltaan kuuliaisuutta, uhrimieltä ja vastuunkantoa - täysin riippumatta siitä, millaisia ajatuksia, epäilyksiä tai näkyjä heillä itsellään on. "Show must go on." Jokaisen on täytettävä oma paikkansa, jotta systeemi pyörisi edelleen, ja mikäli mahdollista, vielä kasvaisi. Kuitenkin todellista rohkeutta edustaisi rohkeus uida vastavirtaan, rohkeus jopa uskaltaa hypätä pois tästä kyydistä. Jeesuksen elämästä löydämme evankeliumien kuvausten perusteella joitakin tällaisia tilanteita, joista selvin ja tarkimmin kuvattu löytyy Johanneksen evankeliumin 6. luvusta alkaen.

Uskaltaisitko sinä hypätä pois kovaa vauhtia kiitävän junan kyydistä? Mitä luulet siitä seuraavan?

Mielestäni meidän on siirryttävä pois tehokkuusajattelusta henkilökohtaiseen suhteeseen Herran kanssa. Jos olet hengellisen työn tekijä, muista ettei sinun jumalasuhteesi ole tarkoitettu olemaan mikään resurssi jaksamisessasi ja osaamisessasi. Se on koko asian ydin!

Oswald Chambers kirjoitti joskus satakunta vuotta sitten hyvin: "Meidän päiviemme pyrkimys on korostaa toimintaa. Kavahda sellaisia ihmisiä, jotka vetoavat kehotuksissaan meidän käyttökelpoisuuteemme. Jos käyttökelpoisuus asetetaan arvosteluperusteeksi, silloin Jeesuksen elämä oli suurin harhaosuma, mitä maailmassa on ollut. Jumalan pyhien johtotähti on Jumala itse, ei arvioitu käyttökelpoisuus."

Olisitko Sinä valmis vaihtamaan hyvin palkattujen huippujen valmentamisen pääkaupunkiseudulla nuorten tuntemattomien, nousevien kykyjen koutsaamiseen jossain syrjäseudulla? Olisitko sinä valmis yksinäisyyteen, jota se joskus vaatii?

Tämä nimittäin näyttää olleen (ja näyttää edelleen olevan) monien Jumalan ihmisten osa. Eräs asia, joka on yhteinen niin Moosekselle, Daavidille kuin Paavalillekin (ja monille muille heidän lisäkseen) on eräänlainen erämaakokemus; yksinäisyydessä vietetty koettelemusten, jopa epäilyjen täyttämä valmisteluvaihe. Mooses oli ensin jotain suurta ja mainittavaa Egyptissä, sitten hän ei ollut mitään erämaassa, kunnes hän lopulta oli jotain Jumalan voimassa. Daavid oli Israelin kuninkaaksi voideltuna ja tuota lupausta sisällään kantaen vuosikaudet pakosalla epämääräisen miesjoukon johdossa, kunnes aika koitti tulla siksi, mitä hän jo oli. Paavalin elämässä Tarsos oli paikka, johon hän kutsunsa jälkeen kuitenkin palasi takaisin. Tarsos oli paikka, jossa hänen näkynsä kuoli, mutta sieltä Barnabas hänet haki Antiokiaan.

Muista, että erämaassa tuli Jumalan sana Johannes Kastajalle.

Mikä on todella merkityksellistä ja aidosti hyödyllistä Jumalan valtakunnan eteenpäin menemisen kannalta? Suuret massat, ministry uraputkessa ja oma jet plane vai yksinkertainen uskon yhteys Jeesuksen kanssa?

Oikean perspektiivin saaminen valtakunnan asioihin vaatii aina profeetallista silmää. Evankeliuminsa kolmannen luvun alussa Luukas ankkuroi kertomuksensa tiukasti historiaan, luetellen Tiberiuksen Rooman keisarina, Pilatuksen Juudean maaherrana, sitten Herodeksen suvun mahtimiehet ja lopulta ylipapit. Tämän jälkeen tulee kuitenkin se, mikä on olennaista: "tuli Jumalan sana erämaassa Johannekselle, Sakariaan pojalle."

Isossa kuvassa tapahtui pieni särö, joka aikaa myöten muutti kaiken.

Maltillinen sotahuuto

Vajaat pari kuukautta sitten havahduin siihen, että eräs raamatunkohta Paavalin 1. kirjeestä korinttilaisille, joka siihen asti oli ollut ikään kuin lukossa (so. "ei ollut auennut"), kirkastuikin minulle. Hämmentävää tässä kokemuksessa oli kuitenkin se, miten rauhassa olin ollut tuon seikan kanssa kaikki nämä yli 45 vuotta uskossa ollessani. Minua ei ollut liiemmälti häirinnyt se, ettei tuo kohta ollut avautunut minulle, vaan tilanteen ja tarpeen niin vaatiessa olin leiponut siihen jonkun selityksen jostain kommentaarista ikään kuin ulkolukuna. (Minulla ei luonnollisesti ole mitään hyvien kommentaarien käyttöä vastaan.)


Se, mikä tuossa tilanteessa puhutteli minua eniten, oli oma leväperäisyyteni ja välinpitämättömyyteni Jumalan ilmoituksen edessä. Minun oli tunnustettava se, etten ollut nähnyt tarpeeksi vaivaa selvittääkseni Sanan salaisuuksia itselleni ja sitä kautta myös muille.


Seurakunnan kasvu ry. on tutkinut aktiivisesti suomalaista uskonnollisuutta viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Viimeisin tutkimus on viime vuodelta ja siinä tulee esille mielenkiintoista dataa uudestisyntyneiksi kristityksi itseään kutsuvien suhteesta Raamattuun Jumalan ilmoituksena. Vain 62% uudestisyntyneiksi kristityiksi itseään kutsuvista oli lukenut Raamattua viimeksi kuluneen vuoden aikana. Vastaavasti samasta ryhmästä ihmisiä vain 37% kertoo uskovansa Raamatun olevan erehtymätöntä Jumalan Sanaa. Eräs tutkimuksen tekijöistä vetääkin tästä veret seisauttavan johtopäätöksen:


"Meillä on uudestisyntyneitä, jotka eivät oikein luota Raamattuun."


Tästä taas seuraa - aivan oikein! - se tosiasia, että näiden sinänsä joskus uudestisyntyneitten ihmisten usko ei vuosien jälkeenkään vielä ole syvällä tasolla, eikä heidän identiteettinsä kristittyinä ole päässyt vahvistumaan. Jokainen suomalaista seurakuntaelämää avoimella mielellä tarkkaileva kykenee näkemään tämän kehityksen seuraukset käytännössä.


Minussa tämä saa aikaan sotahuudon, tarkemmin sanottuna maltillisen sellaisen, koska tätä aihetta on lähestyttävä raittiisti. Ajattelen eräänä syynä em. tosiseikkaan olevan yleistynyt kokemusperäiseen emotionaalisuuteen tähtäävä ja sitä hyväkseen käyttävä kevyt ja pinnallinen viihdeuskonnollisuus. Tähän törmää erityisesti karismaattisen kristillisyyden piirissä. Toisaalta en myöskään näe ratkaisuksi puhtaasti informatiivisen teologisen tiedon jakamista, koska se pitemmän päälle passivoi ihmisen ja etäännyttää tavallisesta elämästä.


Itse koen kulkevani näiden kahden valtavirran välisellä kapealla kannaksella, jossa niin Pyhän Hengen vaikuttama karismaattisuus kuin Jumalan Sanaan ankkuroitunut opetuskin ovat tasapainossa keskenään ja ruokkivat toinen toistaan.


Sananlaskujen kirjassa (25:2) on mielenkiintoinen kohta: "Jumalan kunnia on salata asia, kuninkaiden kunnia on tutkia asia." Jumala siis salaa asioita, jotta ne, joilla on oikeaa janoa Hänen puoleensa, löytäisivät ne. Uudestisyntyneen kristityn kunnia-asia on tutkia Jumalan Sanaa nöyrällä asenteella, ottaa siitä selvää ja syventyä siihen, jotta hän voisi jakaa ja opettaa sitä muille kristityille. Ei-uskovalle maailmalle tämä tehtävä ei kuulu (ja vielä vähemmän se on sille kunnia-asia), mutta Jumalan omille se kuuluu ja Pyhä Henki on annettu siihen avuksi ja opettajaksi.

OIkea mieli ja oikea ies

Mietiskelen tässä erilaisia tapaamisia ja kohtaamisia eri ihmisten kanssa, ennalta sovittuja ja täysin sopimattomia.

Jeesus puhuu (Matt. 11:28-30) siitä, miten tärkeää on, että me oppisimme Hänestä. Huomaa siis, että oppi pitää hakea Hänen käyttäytymisestään ja toimintatavoistaan, eikä mistään muualta. Mietin, mitä se olisi, "oppia Hänestä"? Jeesus sanoo lisäksi, että meidän tulee ottaa Hänen ikeensä kannettavaksemme, ts. kantaa iestä yhdessä Hänen kanssaan.

Ihminen on uskonnollisessa langenneisuudessaan perin viehättynyt kantamaan kaikenlaisia ikeitä, joita Herra ei ole koskaan pyytänyt heitä ottamaan kantaakseen , mutta jotka tosiasiassa ylikuormittavat ja loppuun polttavat monet - liian monet - niiden kantajista. Pelkään pahoin, että monetkaan ministryt ja yhteisöt eivät yksinkertaisesti tulisi toimeen ilman tällaisten hyvää tarkoittavien ihmisten uskonnollista intoa.

Jeesus kuitenkin lupaa meille levon ja vapauden, jopa ilon, kaiken ieksen kantamisen keskelle. Avainsana tähän on olla "sävyisä ja nöyrä sydämeltä", niin kuin Hänkin on. Jeesuksen mielenlaatu ihmissuhteissa on sitä, etten loukkaannu, en suutu, enkä pahoita mieltäni, vaikka ylpeyteni saisikin kolautuksen. On ymmärrettävä, että minulla ei itse asiassa ole mitään muuta tietä kuljettavana, jos haluan elää, kuin tämä itselleni kuolemisen tie. Suostun siis tähän. Olen valmis luopumaan oikeutetuistakin vaateistani. Annan anteeksi, ja ennen pitkää huomaan, miten paljon anteeksiantaminen vapauttaa elintilaa sisimmässäni Pyhän Hengen tulla sisälle ja hoitaa minut eheäksi.

Vain tätä kautta löydän levon sielulleni, samoin kuin minulle sopivan ikeen ja kevyen kuorman.

Talli vai hovi? - Ajatuksia Barnabaasta

Minulle henkilökohtaisesti eräs kaikkein mielenkiintoisimpia hahmoja Uudessa testamentissa on leeviläinen Joosef Kyproksesta, jota apostolit kutsuivat Barnabaaksi (Apt. 4:36). Nimi merkitsee "profeetallisen kehotuksen poikaa", millä viitattiin hänen luonteeseensa ja toimintaansa. Hän oli rohkaiseva rinnalla kulkija ja kokeneempi mentor erityisesti Paavalille, mutta hänen luonteensa todellinen laatu tulee esille tilanteessa, jossa hän osaa antaa tilaa Paavalille kasvaa oman kutsumuksensa mittaiseksi mieheksi. (Apt. 13:n luvun alkupuolella on kuvattuna se, miten alussa kertomuksen painopiste on Barnabaassa, jonka jälkeen Paavalista tulee Luukkaan historiikin päähenkilö.)

Kirjassaan "The Pauline Circle" F.F. Bruce kuvaakin hyvin tätä tilannetta: "It takes more grace that I can tell, to play the second fiddle well." Barnabas on siis meille esimerkki Jumalan valtakunnan työntekijästä, joka ei tavoittele henkilökohtaista valtaa, asemaa tai statusta, mutta joka haluaa vaikuttaa muihin, erityisesti nuorempiin kristittyihin.

Oleellinen kysymys on se, onko Barnabaalla talli vai hovi?

"Hovilla" tarkoitan hierarkkista pyramidia, jonka huipulla johtaja istuu. Hovin toiminta edellyttää keskinäistä kilpailua ja johtajan suosion tavoittelua. Sen eräs merkittävä piirre on se, että kukaan hovin jäsenistä ei voi omassa kutsumuksessaan ja palvelutyössään kasvaa korkeammalle kuin johtaja. 

"Tallilla" taas tarkoitan ihmissuhteiden verkostoa, jonka keskushenkilö toimii resurssina ja henkilökohtaisen kasvun mahdollistajana nuoremmille. Talli toimii nuorempien valtakunnan työntekijöiden valmentamiseksi uusiin ja aiempaa merkittävimpiin tehtäviin. Tämä edellyttää tallin pitäjältä kykyä hyväksyä omien mentoroitaviensa kasvu pidemmälle kuin mihin tämä itse on ehtinyt tai tulee koskaan ehtimään.

Bruce toteaa em. kirjassaan olleen aikalaisten silmissä enemmänkin makuasia, kuuluiko Barnabas "paavalilaiseen kehään" vai kuuluiko Paavali "Barnabaksen talliin". Kun nimittäin Paavali kehottaa omaa mentoroitavaansa Timoteusta uskomaan häneltä itseltään kuulemansa uskon perusasiat luotettaville henkilöille, jotka sitten ovat kykeneviä opettamaan myös muita (2.Tim. 2:2), niin keneltä muulta kuin Barnabaalta luulet hänen tämän opetuslapseuttamisen mallin oppineen?

Mitä tehdä sitten kun...?

Luin eräästä kirjasta Yhdysvaltojen senaatin entisen kappalaisen, tohtori Richard Halversonin sanoneen, että alun perin kristinuskossa oli kyse naisten ja miesten yhteisöstä, joka kerääntyi elävän Kristuksen ympärille. Kun se saapui Kreikkaan, siitä tuli filosofia. Kun se saapui Roomaan, siitä tuli instituutio. Sitten se saapui Eurooppaan ja siitä tuli kulttuuri. Kun se lopulta saapui Amerikkaan, siitä tuli bisnestä.

Kun ensimmäisen kerran luin tuon tekstin, ihastuin siihen suuresti. Miten hyvin asia (so. kristinuskon virallinen historiantulkinta) olikaan siinä kiteytetty! Vasta vähän myöhemmin ymmärsin, että koko ajatushan jäi tyystin puolitiehen.

Kysymys nimittäin kuuluu: mitä tehdä sitten, kun tuo uskonnon varjolla harjoitettu bisnes alkaakin tuottaa ruumiita? (So. burn-outin kokeneita, pettyneitä ja uskonsa menettäneitä ja erilaisiin lankeemuksiin sortuneita järjestelmän palvelijoita.) Tai mitä sitten, kun tuo aiemmin uljas ja elinvoimainen kulttuuri alkaakin uhkaavasti rapistua ja tuhoutua? Entä mitä sitten kun instituutiot osoittautuvat jäykiksi rakenteiksi ja filosofia osoittaakin olevansa ilman todellista elämää itsessään?

Mitä silloin pitää tehdä?

Pitäisikö silloin palata tuon uskon alkulähteille, kerääntyä elävän Kristuksen ympärille?

Pääsiäinen vai helluntai?

Jotain kristittyjen rajoittuneisuudesta ja kypsymättömyydestä kertoo se, miten helposti ja jopa tarkoitushakuisesti hengellisyydessä painotetaan pelastushistorian eri puolia. On kristittyjä, joille pääsiäisen kärsimyshistoria on kristinuskon ehdoton ydin, jonka ympärille rakentuu koko kristinuskon historia ja sen koko tulkinta tuleville sukupolville.

On myös kristittyjä, joille helluntain kokemukset jumalallisena asioihin puuttumisena edustavat sellaista inputtia kristinuskon leviämisenä, että se ylivertaisuudessaan ohittaa kaiken muun hengellisessä elämässä. Pahimmillaan nämä kaksi koulukuntaa ovat valmiita turhentamaan toisen osapuolen painotukset joko ylihengellisenä hurmahenkisyytenä tai vastaavasti paikalleen jämähtäneenä aneemisuutena.

On kuitenkin väärin - ja lapsikin tämän ymmärtää - puhua näiden kahden välisestä erosta. David Wilkerson kirjoitti jossain siitä, miten meillä ei voisi olla mitään helluntaikokemusta (eikä näin ollen sitä "-laisuuttakaan") ilman pitkäperjantaita. Se on minusta hyvin sanottu periamerikkalaiselta helluntaipastorilta. Myös Simon Pietari, Joonan poika, muistuttaa tästä pelastushistoriallisesta tosiasiasta omassa helluntaisaarnassaan:

"Tämän Jeesuksen on Jumala herättänyt, minkä todistajia me kaikki olemme. Koska Hänet siis on korotettu Jumalan oikealle puolelle ja Hän on saanut Isältä lupauksen Pyhästä Hengestä, Hän on vuodattanut sen, minkä te nyt näette ja kuulette." Apt. 2:32-33

Aivan kuten olemme tulleet Kristuksessa osalliseksi kaikista Hänen ristinkuolemansa siunauksista, samalla tavoin helluntain Hengen vuodatuksen seurauksena olemme tulleet osallisiksi kaikista Hengen siunauksista. Nyt kuka hyvänsä, joka janoaa, voi tulla ja juoda niin, ettei koskaan enää janoa. Sama Henki kirkastaa myös Jeesuksen ristintyön merkityksen meille, ei vain pelastumistamme, vaan myös opetuslapsen elämää varten. Kyse on siis kokonaispaketista, joka voidaan ottaa vastaan uskossa kuulemisella ja omistaa itselleen sydämen uskolla. Kyse on pelastuksesta, jossa nämä molemmat kirkkopyhät ovat sulassa sovussa.

Jos kuitenkin tätä opetusta tulisi jotenkin kontekstualisoida paremmin suomalaiseen tilanteeseemme sopivaksi, sanoisin sen näin:

• Voi olla, että jossain päin maailmaa on kristittyjen keskuudessa olemassa huutava tarve syvemmälle opetukselle Jeesuksen rististä.
• Luulen kuitenkin, että omassa tilanteessamme meidän on syytä korostaa aiempaa enemmän ylösnousemuksen riemuvoittoa ja helluntaina vuodatetun Pyhän Hengen muuttavaa voimaa.

Aika vai paikka?

Olen tässä lueskellut Jukka Jämsénin kirjaa "Pelkkänä korvana" (Karas-Sana Oy, 2018), jossa hän käsittelee profetian lahjaa kutsumalla tätä "kuuntelevaksi rukoukseksi". En nyt sinänsä ota mitään kantaa tuon kutsumanimen ja termin käyttöön tai oikeellisuuteen. Viittaan vain erääseen kohtaan, joka kirvoitti minussa monenlaisia ajatuksia.

Jämsén toteaa (s. 127), miten armolahjat ilmenevät suhteissa - Jumalan ja ihmisen välisessä suhteessa ja ihmisten keskinäisissä suhteissa. Tämän pohjalta Jämsén sitten heittää ajatuksen, että kuuntelevasta rukouksesta voi päästä kunnolla perille vasta, kun on mukana seurakuntayhteydessä, jossa se toimii.

Mieleeni tuli ajatus, että pitäisikö ennemmin sanoa, että armolahjoista voi päästä kunnolla perille vasta sitten, kun on sisällä niissä ihmissuhteissa, joissa ne toimivat - ja jotka sitten muodostavat seurakunnan? Paavalin ajatus seurakunnasta Kristuksen ruumiina sopii hyvin tähän.

Jos kerran korostetaan uskoa suhteena ihmisen ja Jumalan välillä, niin ehkä sitten seurakuntaakin uskovien yhteisönä pitäisi kuvata ihmissuhteina ja niiden verkostona, joka on koolla aina silloin, kun nämä ihmiset ovat koolla tai muuten tekemisissä toistensa kanssa?

Eli sen sijaan, että seurakunta on jokin paikka (vrt. esim. sanonta "mennään seurakuntaan..." tai "seurakuntamme sijaitsee...", meidän tulisikin nähdä se aikana, jonka nämä ihmiset viettävät yhdessä. Seurakunta rakentuu ja kasvaa vain vuorovaikutuksen kautta. Näin ollen yhdessä vietetty aika on ratkaiseva resurssi, ei rakennukset tai muut aineelliset resurssit.

No, nämä nyt ovat näitä minun pohdiskelujani...

Ei suurempaa iloa?

"Minulla ei ole suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni vaeltavan totuudessa." 3.Joh. 4

Ei suurempaa iloa?

Mietin, mistä kaikesta saan iloni... Siihen nähden, eikö ole muka mitään tämän suurempaa iloa? Kaikki lapsiin asetetut toiveet ja odotukset - niin, jopa vaatimuksetkin.

Toivon, että tämän jakeen lukeminen tekisi minuun isänä, vanhempana ja kasvattajana syvemmän vaikutuksen (joskus jopa järkytyksen). Toivon, että se perin pohjin vavisuttaisi ajatteluni perustaa sen suhteen, mikä on oikeasti tärkeintä ihmisen elämässä. Ei vain minun elämässäni, vaan ennen kaikkea minun lasteni ja heidän lastensa elämässä.

Entä mitä se merkitsee käytännössä?

Mietin myös sitä, mistä minun em. asemassani on luovuttava. Tämä koskee minun rooliani myös hengellisesti tarkasteltuna. Minun on luovuttava omista suunnitelmistani muiden tulevaisuuden suhteen, omista agendoistani toisten kutsumuksen toteutumisen suhteen. "God has called you, but I have a plan for you"-ajattelu ei sovi Jumalan valtakuntaan.

Myönnän, luopuminen merkitsee aina kipua, tuskaa ja turhautumista, mutta se merkitsee myös vapautumista ja luottamusta Jumalaan, joka on kykenevä tekemään kenen hyvänsä kutsumuksen lujaksi. Odottaisin näkeväni hengellisillä äideillä ja isillä useammin tällaista asennetta, jota Johanneksella oli. Se nimittäin osoittaa luottamusta Jumalaan, joka itse on Totuus.

Se kertoo myös siitä, että Jumalan valtakunta ei ole minun hallittavissani, vaan minun tulee olla alisteinen sille. Luottamuksen Pyhään Henkeen on ajettava ohi ihmisvetoisuuden. Minun on tunnustettava olevani palvelijan asemassa suhteessa siihen ja muihin sen edustajiin nähden.

Vain silloin voin myös tuntea tämän suuremman ilon elämässäni.

Johanneksen mietteitä

Johanneksen evankeliumi on hyvin mielenkiintoinen siinä, miten se eroaa muista evankeliumeista. Se on ilmeisesti viimeisenä kirjoitettu, joten sen painotukset ovat erilaiset kuin mitä synoptikoilla on. Joskus näitä lukiessa tulee mieleen, että Johannes aivan kuin tarkoituksella nostaa esille niitä puolia uskossa ja uskonnollisuudessa, joihin synoptikot eivät niin kiinnitä huomiota. Valon ja pimeyden, totuuden ja valheen, maailman ja sen ruhtinaan ja Jumalan ja Hänen valtakuntansa välinen ristiriita, jopa sen polarisointi on tyypillistä Johanneksen evankeliumille (kuten koko johanneslaiselle kirjallisuudellekin).

Mielenkiintoista on sekin seikka, että juuri Johannes, jota usein kutsutaan rakkauden apostoliksi, ottaa kaikkein rankimmin kantaa harhaoppeihin. Hän on esimerkiksi ainoa UT:n kirjoittajista, joka puhuu Kristuksen eskatologisesta vastustajasta käyttäen nimitystä antikristus. Ehkä tässä olisi jotain opittavaa oman aikamme "rakkauden apostoleille"?

Oikean ja väärän uskon välinen taistelu kärjistyy myös evankeliumin 9. luvussa, jossa Jeesus parantaa sokean miehen. On hyvä ymmärtää se, että kun Jumala toimii ja uudistaa yhden tai useamman ihmisen elämän jossain yhteisössä, se aina muuttaa sen sisäisiä sosiaalisia suhteita ja asettaa ne uuteen asetelmaan suhteessa toisiinsa. Niin tämän sokeana syntyneen kerjäläisenkin kohdalla kävi. Näkönsä saatuaan hänestä tulee mies, joka kykenee puhumaan omasta puolestaan, so. ottamaan vastuuta, tekemään päätöksiä ja ajattelemaan itsenäisesti.

Johannes kaiken tämän kuvaajana analysoi myös terävästi (aikalaislähteisiin nojautuen) sen uskonnollisen järjestelmän reagointia, jota fariseukset (tai ainakin merkittävä osa heistä) edustivat. Yleisenä periaatteena voidaan todeta, että uskonnollisen järjestelmän johtohenkilöt ja virkamiehet (olivatpa he sitten miehiä tai naisia) ilmentävät eräänlaista uskonnollista putkinäköisyyttä, jossa sillä, että sokeana syntynyt mies on todistettavasti saanut näkönsä takaisin, ei sinällään ole mitään merkitystä. Tärkeintä fariseuksillekin oli se, oliko kaikki mennyt sääntöjen mukaan. Vain tämä oli ratkaisevaa; yksityisen ihmisen oma parantumiskokemus kaikkine seurauksineen ei ollut minkään arvoista, jos koko juttu oli muuten "väärin sammutettu". 

Väkisinkin huokaisin syvään tätä lukiessani. Ihmisen epäusko ja paatumus voivat olla niin syviä - ja itse valittuja.

Koko tarinan loppuhuipennus on huima. Tapahtuu oikean uskon ilmeneminen ja sen palkitseminen luvun lopussa. Samoin tapahtuu väärän uskon ja uskonnollisen systeemin tuomio. Se ei ole tulta ja tulikiveä, vaan yksinkertaisesti pimeään jääminen. Käy niin, että jyvät erotetaan akanoista, kun Jeesus sanoo tulleensa maailmaa, jotta ne, jotka sanovat olevansa näkeviä, eivät todellisuudessa näkisi yhtään mitään ja jotta ne, jotka eivät näe, saisivat näkönsä takaisin. Sekä valo että pimeys ovat molemmat läsnä ja tulevat paljastetuksi lahjomattomalla ja hyvin yksinkertaisella tavalla. Oma spontaani reaktioni koko tähän kertomukseen ja erityisesti Jeesuksen loppulausumaan oli hyvin yksinkertainen: Siunattu Jeesus, joka puhut ja toimit näin! Hän on täynnä armoa ja totuutta.

Tämän Jeesuksen kohtaamisen rinnalla se, että joutuu ulosajetuksi jostain synagoogasta (oli se sitten minkä tunnustuskunnan ylläpitämä hyvänsä) ei ole mitään. "Herra, minä uskon", mies sanoi ja kumartui palvomaan Jeesusta.

No, ehkä tämä ei todellakaan ole sana, jonka voisi huolettomasti jakaa jossain random veljien saunaillassa tai perinteisessä sunnuntaikokouksessa tai -jumalanpalveluksessa.

Karismoista, viroista ja Hengestä

Muutama ajatus näistä.

Sekä heprean että kreikan "henkeä" merkitsevät sanat tarkoittavat kirjaimellisesti "liikkuvaa ilmaa", kuten tuulta ja henkäystä. Raamatussa Pyhä Henki kuvataan karismaattisena toiminnallisessa ja dynaamisessa mielessä. Kyseessä on Jumalan palvelijoilleen antama Hengen lahja, joka antaa voitelun, valtuuttaa ja inspiroi palveluun. Tämä on Raamatussa aina kokemuksellinen ilmiö, jota voidaan hyvin kuvata sanalla voimaantuminen. 

Vanhan testamentin aikaan Pyhä Henki tuli valikoidusti (tai valikoivasti) yksittäisten ihmisten tai ihmisryhmien päälle; kansanjohtajat, käsityöläiset, muusikot, kuninkaat ja profeetat. Musiikki ja profeetallisuus liittyvät yhteen, samoin inspiroituminen eri tavoin sekä myös kuvien käyttö ilmoituksen välikappaleena. 

Kuitenkin koko ajan vallitsi kiihkeä ja kyselevä profeetallisen Hengen lahjan odotus, joka personoitui tulevaan Messiaaseen. Hänen tehtävänsä ja valtuutuksensa ei enää olisikaan perinnöllinen, kuten leeviläisen pappeuden, vaan puhtaasti hengellinen (so. Hengen vaikuttama, valtuuttama ja synnyttämä). Hengen lahja valtuuttaa ja varustaa Messiaan, joka toisaalta jakaa karismaattisen Hengen lahjansa koko Jumalan kansalle. Pyhä Henki on tästä eteenpäin vuodatettu koko ihmiskunnan päälle. 

Kyseessä on nyt uuden liiton uusi elämän todellisuus Pyhässä Hengessä, joita erilaiset lahjat, Hengen vaikutukset ja palvelemisen muodot ilmentävät. Termi "karisma" on Uudessa testamentissa puhtaasti paavalilainen käsite, joka on aina sidoksissa Pyhään Henkeen. Kaikilla Hengen vaikuttamilla lahjoilla on inkarnoituva ja palveleva luonne. Paavali ei puhu "viroista" siinä merkityksessä kuin me sen ymmärrämme esim. julkisena virkana, vaan hän käyttää sanaa "diakonia", joka viittaa enemmän palvelemiseen. Kyseessä ei siis ole niinkään asemaan tai statukseen perustuva johtajuus, vaan palvelemisen periaate.

Minua kiinnostaa ajatus eräänlaisesta pelastuksen kokonaispaketista. Paavali sanoo Roomalaiskirjeen 6. luvun lopussa, että synnin palkka on kuolema ja vastaavasti Jumalan armolahja (karisma) on iankaikkinen elämä Jeesuksessa Kristuksessa. Tähän armolahjaan kuuluu kaikki se hengellinen siunaus, josta tulemme osalliseksi uskon kautta Jeesukseen; kutsumus, Jumalan suunnitelma minun elämälleni, armolahjat ja se, mitä kutsutaan palvelutyöksi. Kun Jumalan Henki uudestisynnyttää meidät uskoon Jeesukseen, tämä kaikki meissä oleva Jumalan luomistyö aktivoituu ja alkaa toimia. Meidän vastuullamme on tietenkin se, miten Henki saa vallata meidät ja hallita meitä. 

Laajimmassa meille säilyneessä karismaattisuutta koskevassa opetuksessaan 1. Korinttilaiskirjeen luvuissa 12-14 Paavali kolme kertaa kehottaa korinttilaisia tavoittelemaan jopa mustasukkaisen kiihkeästi armolahjoja. Uskon saman kehotuksen koskevan myös meitä, emmehän halua tehdä Jumalan ilmoitusta tyhjäksi. Timoteusta Paavali kehottaa olemaan laiminlyömättä omaa armolahjaansa, vaan päinvastoin virittämään sen palavaksi, niin kuin tuli puhalletaan täyteen liekkiin. Ymmärrän tämän tarkoittavan toisaalta jatkuvassa Hengen täyteydessä elämistä ja toisaalta kasvamista lahjan käyttämisessä. 

Paavali vetoaa tässä siihen tosiseikkaan, ettei Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan Hengen, joka ilmenee tasapainoisesti kolmella eri tavalla, rakkaudessa, voimassa ja raittiudessa, jolloin nämä eri puolet ovat tasapainossa keskenään. 

Virtasen hämmennys

Nykymenossa oli kolme asiaa, joita Virtanen usein ihmetteli.

Ensimmäinen oli se, miten säätiedotuksiin, tai paremminkin sääennusteisiin, ei enää voinut luottaa, mikäli ne ulottuivat ylihuomiseen tai yli sen. Ilmastonmuutoksesta puhumattakaan. Virtanen oli syvästi hämillään, kun hän seurasi keskustelua ja tiedottamista yhä tiheämmin muuttuvista ilmoista. No, ymmärsihän Virtanen sen, että lehtien ja muunkin median oli jostain leipänsä tienattava ja sääennusteet olisi oiva keino siihen.

Mutta että siitä ruvettiin tekemään politiikkaa, sitä Virtanen ihmetteli. Hän kun oli niin usein kuullut, miten sillä tai tällä asialla ei saanut tehdä politiikkaa, eikä suhtautua siihen tai tuohon juttuun niin tunteenomaisesti. Nyt hän sitten törmäsi tuon tuostakin ihmisiin, jotka olivat ilmojen takia menettäneet yöunensa tai ruokahalunsa tai jotka nimenomaan tekivät politiikkaa asialla. Viime mainitussa seikassa sinänsä Virtanen ei nähnyt mitään pahaa – sehän oli vapaassa maassa jokaisen niin haluavan kansalaisoikeus, aivan kuten kaikkien muidenkin päivänpolttavien asioiden kohdalla.

Virtanen oli kuitenkin historiankirjoista lukenut keskiajalta tapahtuneesta ”lasten ristiretkestä”, jota kirkon johtokin oli ruokkinut sanomalla lasten saattavan veltostuneet aikuiset häpeään omalla esimerkillään. Lopputulemana tästä kaikesta kuitenkin oli se, että jossain Pohjois-Afrikan kolkassa koko usean tuhannen lapsen ja nuoren porukka oli sitten myyty orjiksi. Virtanen pelkäsi nyt todistavansa samanlaista ilmiötä; kirkasotsaisten ja vilpittömien lasten ja nuorten ristiretkeä ja hän mietti, millainen lopputulema tällä lasten ristiretkellä olisi. Tulisivatko hekin lopulta petetyiksi ja hyväksikäytetyiksi? Maailma tuskin oli muuttunut reilummaksi ristiretkien ajoista…

Toinen asia, jota Virtanen ihmetteli, liittyikin juuri tähän mediaan. Hän oli lapsuudestaan asti tottunut siihen, että se, mitä uutisissa tai sanomalehdessä sanottiin, oli totta, eikä sitä sopinut kyseenalaistaa - puhumattakaan, että joku olisi asettunut sitä vastaan jollain toisenlaisella informaatiolla. Nyt Virtanen kuitenkin uudestaan ja uudestaan törmäsi tilanteeseen, jossa media ilmiselvästi oli menettänyt otteensa todellisuudesta. Se oli kohtalokkaalla tavalla kadottanut kosketuksensa tavallisten ihmisten arkiseen elämäntodellisuuteen ja siihen, mitä ja miten he ajattelivat.

Tämä oli näkynyt viime vuosina erilaisten vaalien ja kansanäänestysten yhteydessä. Kerta toisensa jälkeen viralliselle medialle oli tullut täytenä yllätyksenä tavallisten ihmisten äänestyskäyttäytyminen. Tällainen väärin äänestäminen aiheutti median piirissä ensin puhdasta hämmästystä, jopa kauhua, sitten närkästystä, jopa murehtimista harhaanjohdettujen sielujen takia. Lopputulema oli kuitenkin aina ollut sama; media oli tullut yllätetyksi niin sanotusti housut kintuissa. Se ei ollut osannut tulkita oikein ilmassa olevia muutoksen merkkejä, koska se oli jo valmiiksi omaksunut tietyn poliittisen agendan, jota se itsepintaisesti ajoi. Vastaukset oli lukittu jo ennakkoon, eikä silloin sopinut kiinnittää huomiota muualta nouseviin signaaleihin.

Virtanen oli tullut siihen tulokseen, että niin sanottu virallinen media ei suinkaan edustanut puolueetonta, objektiivista tiedonvälitystä, vaan se edusti vain yhtä poliittista linjaa muiden vaihtoehtoisten mallien joukossa. Kyynisimpinä hetkinään Virtanen mietti, olikohan se koskaan ollutkaan mitään muuta kuin aina kulloistenkin valtaapitävien työrukkanen. Virtanen ei ollut luonnostaan paha suustaan, mutta joskus hänen mieleensä tuli tätä kuvaava nimitys, jota hän ei mielellään lausuisi ääneen…

Virtanen näki nyt asian niin, että tämä tavallisten ihmisten todellisuudesta etääntyminen ei ulottunut ainoastaan maksettuun mediaan, vaan myös valtaa pitävään poliittiseen eliittiin. Kuuluminen tähän ei enää ollut minkään poliittisen puolueen yksinoikeus. Se joka tapauksessa piti intohimoisesti omiensa puolta, suojeli omiaan ja piilotteli omia tekojaan niin, etteivät ne tulisi julkisuuteen kaikkien nähtäväksi. Tämän seurauksena Virtanen oli havahtunut huomaamaan sen karmaisevan tosiasian, että tavallinen ihminen, jollainen Virtanen itsekin oli, ei enää voinut luottaa siihen, että valtiovalta kykenisi tai edes haluaisi suojella omia kansalaisiaan erilaisilta uhilta, olivat ne sitten poliittisia, seksuaalisia, taloudellisia, sosiaalisia tai mitä muita hyvänsä. Sillä oli tarpeeksi tehtävää omien etujensa varjelemisessa.

Virtanen huomasi olevansa hyvin hämmentynyt ja turhautunut, jopa vihainen näiden mietteidensä äärellä. Hänen mieleensä pyrki väkisinkin psalmirunoilijan sana: ”Kun peruspylväät murretaan maahan, mitä voi vanhurskas tehdä?”

Peukuttajia joka lähtöön

Törmäsin hiljattain mielestäni hyvin osuvaan lauseeseen, jonka mukaan oikea oppi ja sen vaaliminen ei välttämättä ole paras tie aidon uskovien yhteyden rakentamiseksi. Keskinäinen nöyryys on huomattavasti onnistuneempi tie yhteyden saavuttamiseksi. Niin hyvä kuin tuo Neil Colen toteamus onkin, se on herättänyt ihmisten mielissä hyvin erilaisia kommentteja.

• Ensimmäinen tälle hyväksyvästi peukuttava on postmoderni kyynikko, joka on usein myös yliopistokoulutettu teologi. ”Nöyryys on ainoa vaihtoehto, koska meillä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä koskettamaan opillisten lähteiden alkuperäistä intentiota. Emmehän me voi tavoittaa Jeesuksenkaan sanojen alkuperäistä ideaa. Näin ollen nöyryys on ainoa vaihtoehto. Se pitäisi vain ulottaa muihinkin uskontoihin, kuten islamiin, niin ongelmat ratkeaisivat…”

• Yllättävää kyllä, tätä lähelle tulee toinen peukuttaja, yhtä myöhäismoderni, mutta nyt aito karismaattinen nomadi, jonka mielestä ”emme edes tarvitsisi mitään kirjoitettuja opin kappaleita, kunhan vain kaikki Jumalan lapset kylpisivät oikein hengessä ja näin löytäisivät toisensa. Aidossa hengen vaikuttamassa nöyryydessä vaan mentäisiin uskossa eteenpäin ja homma rullaisi hyvin…”

• Kolmas peukuttaja, tosin hieman varauksellinen sellainen, on kirkollinen herätyskristitty, joka ei kaiken nöyryydestä puhumisen keskellä kuitenkaan halua kokonaan luopua kirjoitettujen tunnustusten auktoriteetista, koska ”täytyyhän meillä jotain kättä pidempää olla. Pelkkä Raamattu ei riitä, vaan tarvitsemme jotain historiaan ankkuroitunutta oppia, jolle kirkollinen järjestelmä voidaan rakentaa. Sen jälkeen nöyryydelläkin on oma paikkansa kirkollisessa toiminnassa ja kristityn hartauselämässä.”

• Hänestä pari piirua oikealle istuu monessa kirkkopoliittisessa liemessä keitetty, oman kirkkonsa hallinnossa suhteellisen korkealla istuva kyynikko, joka ei peukuta tätä Colen lausahdusta, vaan hymyilee sille hieman pilkallisesti ja jopa vähän naureskelee koko puheelle nöyryydestä. ”Voi kuule, kun tietäisit mitä kaikkea sitä on ehtinyt nähdä ja kokea heh heh…” Tosin hänelle opilla sinänsä ei ole väliä, kunhan vaan on jokin opintapainen, jota varjella. Aidon pragmaatikon tavoin päämäärä ja lopputulos ratkaisee kuitenkin loppujen lopuksi kaiken. Kunhan tähän haluttuun tavoitteeseen sitten ollaan tavalla tai toisella päästy, voidaan kyllä alkaa miettiä sitä nöyryyttäkin. ”Onhan se kuitenkin ihan tärkeä kristillinen hyve…”

• Sitten on nuori opiskelija, joka haluaa kyllä opiskella Raamattua ja teologiaa, työstää ja keskustella sitä, mutta joka näkee nöyryyden välttämättömänä ”liimana” ihmisten välillä, erityisesti hänen omissa lähimmissä ihmissuhteissaan. Ilman nöyryyttä suhteessa toisiin mikään ei vaan pelitä. Hänelle nöyryys voi hyvin muodostua sellaiseksi kasvualustaksi, josta versoo paljon hyviä asioita hänen ja hänen läheistensä elämään. Hän ei ymmärrä pelätä syyllistyvänsä naiviin idealismiin ajatellessaan sen nöyryyden, mikä toimii hyvin lähimmissä ihmissuhteissa, sopivan hyvin toimintaperiaatteeksi isommissakin ympyröissä, kuten esimerkiksi oppikeskusteluissa…

• Lopulta löydämme monien paineiden alla elävän yksinhuoltajan, joka ajattelee opin edustavan jotain sellaista kristityn elämässä, mitä eivät kristityt vielä ymmärrä kaikilta osin täydellisesti, mutta jonka ydinasioiden käsittämisessä voidaan olla yhtä mieltä kristittyjen kesken ja tältä pohjalta kasvaa yhdessä. Kehällisissä, vähemmän tärkeissä asioissa voidaan soveltaa yleistä rakkauden kaksoiskäskyä ja jatkaa kuitenkin yhdessä eteenpäin. ”Pääasia vaan, ettei aleta riidellä näistä asioista. Sitä ei kestä kukaan.”

Arvioinnista ja oikeasta opista

Pelko on esimerkki sellaisesta väärästä asenteesta, josta käsin hengellisten asioiden, kuten puheiden, ilmiöiden ja henkilöiden, arviointia tehdään. Pelko voi ilmetä kahdellakin tavalla. Ensinnäkin se voi estää arvioimasta asioita oikein. Uskonnollisessa maailmassa ”pyhä lehmä” on tuttu käsite; se edustaa jotain sellaista, johon ei uskalleta kajota, mutta joka rajoittaa kaikkea kasvua. Sinä voit itse miettiä, mikä sinun elämässäsi, palvelutyössäsi ja yhteisössäsi edustaa tällaista käsitettä. Joskus on hyvä rohkeasti potkia perseelle jotain paikallista ”pyhää lehmää”.

Toiseksi pelko voi suunnata sinänsä tarpeellisen arvioinnin väärin tai yksipuolisesti; on maailman yksinkertaisin asia olla kriittinen naapuriyhteisön ongelmia tai ylilyöntejä kohtaan. Kuitenkin vaarallisin väärä profeetta on sellainen, joka nousee omasta joukostasi, joka puhuu sinun kaanaankieltäsi ja joka käyttää sinulle tuttuja ja hyväksyttyjä käsitteitä. Hän tuntee sinun hengellisen kulttuurisi ja osaa käyttää sitä oikein hyväkseen.

Molemmissa tapauksissa arviointi tehdään peloista käsin. Paavalin kehotus koetella kaikki on kaikenkattava, eikä sitä sovi käyttää valikoivasti. Yleensä tällaiset hankkeet ovat tuhoon tuomittuja, koska niissä ei koetella kaikkea ja koska osassa niissä on niin sanotusti ”pukki kaalimaan vartijana”.

Arvioinnin oikea asenne edellyttää paranemista omista haavoista, joista pelko voi olla yksi. Mikäli tätä paranemista ei ole riittävästi tapahtunut, tällainen harhojen metsästykseen taipuvainen ihminen on kuin pieni lapsi, joka uuden harhan löytäessään on kuin juuri uuden lelun saanut lapsi. Pahimmassa tapauksessa hän on enemmän kiinnostunut erilaisista harhoista kuin itse evankeliumista. Evankeliumi on kuitenkin se, joka koituu meille pelastukseksi, ei erilaisten harhaoppien tunnistaminen.

Arvioinnin oikea motiivi tulee esille Jaakobin kirjeen 5. luvussa, jossa puhutaan totuudesta eksyneen syntisen palauttamisesta takaisin harhateiltään. Tämä on hyvin mielenkiintoinen kohta, koska se liittää yhteen Jumalasta luopuneen syntisen elämäntavan ja totuudesta eksymisen eli oikeasta opista luopumisen. Mieleen tulee kysymys, voiko joku eksyä ”vilpittömästi” vai liittyykö siihen aina synti?

Vai voiko kyse olla ”vain” kypsymättömyydestä? Jaakob varoittaa toisaalla siitä tosiseikasta, että jokainen meistä yleensä lankeaa syntiin kielen alueella, jolloin voidaan ajatella olevan kyse tietynlaisesta kypsymättömyydestä. Ihminen ei silloin hallitse kielenkäyttöään, mikä on sinänsä perin inhimillistä, mutta samaan aikaan hyvin vaarallista sekä itselle että muille. Pietari viittaa toisessa kirjeessään Paavalin kirjoituksiin, joita ”tietämättömät ja epävakaat” vääristelevät, mikä viittaisi selvästi hengelliseen kypsymättömyyteen. (Hän tosin mainitsee saman vääristelyn ulottuvan myös muihin Raamatun kirjoituksiin ja varoittaa tämän seurauksista.)

Näyttää siltä, että Raamattu kiinnittää enemmän huomiota ihmisen oman sydämen puhtauteen ja hänen sisimpänsä tilaan ja asenteeseen, kuin siihen, miten paljon informaatiota (esim. teologista oppineisuutta) hän on kyennyt sisäistämään. Kaiken innokkaan koettelemisen ja arvioinnin keskellä tämä on hyvä tiedostaa. On myös hyvä muistaa se, että tosiasiassa sinä et kykene pitämään Jumalan Sanaa puhtaana, vaan Sana on se, joka pitää sinut puhtaana. Vai turhaanko Daavid kysyy, ”kuinka voi nuorukainen pitää tiensä puhtaana?” Kysymys on puhtaasti retorinen, sillä hän vastaa saman tien: ”Siten, että hän noudattaa sinun Sanaasi”.

Raamatullisessa maailmankatsomuksessa oikea oppi ja Jumalalle omistautunut elämä kuuluvat ehdottomasti yhteen. Kun luet Paavalin kirjeitä, jotka on kirjoitettu Timoteukselle ja Tiitukselle, huomaat tämän erinomaisen hyvin. Niissä kaksi asiaa, nimittäin jumalisuus (kr. eusebeia) ja terve oppi, kulkevat käsi kädessä. Kun kysymme Raamatun kantaa oikeaan, terveeseen oppiin, on hyvä huomata, miten Paavali neuvoo Tiitusta puhumaan sitä, mikä kuuluu terveeseen oppiin. Tämän jälkeen hän antaa uskoville yksinkertaisia ohjeita jumaliseen, pyhään elämään, joka on myös lähimmäisille mieluista. Lopuksi hän päättää ohjeensa siihen toteamukseen, että näin tehdessään ”he kaikessa kaunistavat Jumalan, meidän pelastajamme, opin”.

Kyse ei siis ole mistään rakettitieteestä tai edes korkeammasta matematiikasta. Uskonelämän peruspalikat ovat loppujen lopuksi hyvin simppeliä kamaa, josta jo Vanhan testamentin profeetta Miika todistaa osuvasti: ”Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä on hyvää. Mitä muuta Herra sinulta vaatii, kuin että teet sitä, mikä on oikein, rakastat laupeutta ja vaellat nöyrästi Jumalasi edessä?” Viimeistään tämä kertoo meille sen, ettemme voi koskaan rakentaa todellista uskovien yhteyttä yksinomaan oikean opin varaan. Itse asiassa nöyryys on parempi tie todelliseen yhteyteen.

Länsimaisessa kristillisyydessä todellinen ongelmamme ei olekaan väärien oppien uskominen, vaan oikean oppimme todeksi eläminen.

Hengellisten asioiden arvioinnin ja koettelemisen oikeutus nousee ensinnäkin Jeesuksen sanoista lopun aikojen koettelemuksia miettiville opetuslapsille: ”katsokaa, ettei kukaan teitä eksytä”. Jotta ei eksyttäisi, on asiat, ilmiöt, opetukset, manifestaatiot yms. koeteltava. Paavali vahvistaa tämän jo edellä mainitulla kehotuksella koetella eri asioita hengellisessä kentässä tasapuolisesti ja raittiisti: ”Henkeä älkää sammuttako, profetoimista älkää väheksykö, mutta koetelkaa kaikki ja pitäkää se, mikä on hyvää”. Mikäli sinulle siis tullaan sanomaan, että tämä ja tämä asia on kaiken arvostelun yläpuolella, voit hyvällä omallatunnolla olla uskomatta sellaista väitettä.

Joskus kuulee myös väitteen, että apostolin(en) auktoriteetti edustaa jotain sellaista, johon ei sovi kriittisesti suhtautua. Kuitenkin Ilmestyskirjan alussa Herra antaa erityismaininnan Efeson seurakunnalle siitä, että se on ”koetellut niitä, jotka sanovat olevansa apostoleja, vaikka eivät ole”. Alussa on siis ollut tilanne, jossa potentiaalisia apostoleja on ilmaantunut paikalle, jolloin heitä on asiaan kuuluvasti koeteltu. Tämä prosessi olisi voinut päättyä toisinkin päin, mutta tällä kertaa koettelu paljasti kaverit huijareiksi.

Arvioinnissa vaadittavan isomman (maailman)kuvan hahmottamiseksi on tärkeää omaksua oikea, raamatullinen todellisuuden käsitys, joka käy ilmi hyvin Jeesuksen vertauksesta peltoon kylvetystä aidosta vehnästä ja sitä (tiettyyn rajaan asti) erehdyttävästi muistuttavasta rikkaviljasta. Jeesus muistuttaa tämän pellon kuvaavan maailmaa, ei seurakuntaa. Tämän seikan unohtaminen (tai tietoinen piilottaminen) on eksyttänyt monia, alkaen tunnetusta kirkkoisästä ja päätyen joihinkin meidän päiviemme yli-innokkaisiin karismaatikoihin.

Mikäli seuraat vahvasti tämän ajan ja maailman mukaisia arviointiperusteita, mitä suurimmalla todennäköisyydellä eksyt. Jeesus sanoo, että ”heidän hedelmistään te tunnette heidät”, mutta mitä sitten, kun hedelmät tulevat esiin vasta pitemmän ajan kuluessa? Koettelemisessa ja arvioinnissa tarvitaan siis malttia ja kärsivällisyyttä. Joskus on vain odotettava, että jonkun toiminnan todelliset hedelmät tulevat näkyviin.

Jeesus sanoo Pyhän Hengen johdattavan Hänen omansa ”kaikkeen totuuteen”. Luota siis Pyhään Henkeen, joka sinulle on annettu, ja siihen todistukseen, jonka Hän sinulle antaa. Muista tässä kohtaa oman sydämesi puhtauden merkitys, sillä ”sieltä elämä lähtee”, kuten sananlasku sanoo. Mutta älä koskaan antaudu minkäänlaisen kiristyksen uhriksi tässä kohtaa. Herra ei koskaan tuomitse sinua, kun arvioit ja koettelet asioita rehellisesti ja raittiisti.

Peruspalikoita

 
Joskus törmää kristittyihin, joilla on syvään iskostunut uskonnollisten palvelujen kuluttaja-asenne. Se ilmenee esim. siten, että sinulle saatetaan sanoa, ”mulla on tässä nyt vähän aikaa, ni voisiksä nyt nopeesti rukoilla mulle nää ja nää asiat kondikseen. Ja sit voisit vielä rukoilla näitten ja näitten riippuvuuksien puolesta”. Halutaan siis kyllä saada erilaista palvelua, mutta opetuslapsen elämä ei kiinnosta.

Toinen tyyppi, johon silloin tällöin törmää, on eräänlainen uskontopalveluiden ulkoistaja, jolla on selkeä näkemys siitä, että joku hänen lähipiirissään on kovasti vapautumisen ja rukouspalvelun tarpeessa. Kyseinen henkilö itse ei välttämättä ole ollenkaan kartalla koko asiasta (puhumattakaan siitä, että olisi jotenkin motivoitunut asiaan). Mieleen tulee kokemus riparilta, jolla mukana olleen pojan isä heti parin päivän jälkeen soitti ja kysyi: ”Onko poika jo tullut uskoon?” Ymmärrän toki huolen pojan hengellisestä tilasta, mutta sen sijaan, että itse yritettäisiin kantaa omaa vastuutaan, ulkoistetaan palvelut jollekin toiselle.

Ratkaisevaa on rukoiltavan oma aktiivisuus ja asenne. Ihmisellä itsellään tulee olla motivaatio muutokseen. Ihmisen itsensä on tehtävä parannusta, kaduttava ja pyydettävä anteeksi syntejään, annettava anteeksi häntä vastaan rikkoneille, sanouduttava irti erilaisista häntä sitovista asioista ja lähdettävä seuraamaan Herraa. Toinen ihminen, rukouspalvelija tai sielunhoitaja, voi olla tässä apuna, mutta avainasemassa on rukoiltavan oman hengen aktivoiminen, jonka jälkeen on ilo seurata Herran tekevän työtään ihmisessä. Rukouspalvelijan tai sielunhoitajan rooli voi olla silloin enemmänkin avustaja, ohjaaja ja mahdollistaja.

Näyttää siltä, että hengellisen elämän peruspalikat ovat loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisia. On kyse syntien tunnustamisesta, parannuksen teosta, anteeksipyytämisestä ja -antamisesta, sielunvihollisen siteistä vapautumisesta, paranemisesta ja opetuslapseudesta. Kahta viime mainittua asiaa ei sovi (eikä itse asiassa voikaan) erottaa toisistaan. Paraneminen ilman opetuslapseutta synnyttää löysää halvan armon valheellisuutta, johtaen lopulta laittomuuteen. Opetuslapseus ilman paranemista taas johtaa takakireään, muita armotta lyövään lakihenkisyyteen, jossa herkästi tuomitaan muut, mutta ei löydetä tukkia omasta silmästä. Nämä kaksi kuuluvat yhteen siten, että paraneminen ja vapautuminen ovat itse asiassa osa opetuslapseutta.

Anteeksiantamus on kuitenkin avainasia. Joskus kuulee puhuttavan anteeksiantamuksesta tyyliin ”kun sulla nyt on sydämellä tää anteeksiantojuttu, niin sähän voisit jakaa jotain tästä”. Opetus anteeksiantamuksesta ei kuitenkaan ole mikään erityisoppi tai jokin vaihtoehtoinen korostus muiden rinnalla, vaan koko asian ydin. Se on Jumalan sydämellä erityisesti oleva asia, koska siinä on kiteytettynä kaikki se, mistä Jeesus-uskossa on kysymys. Se on God´s masterkey, joka avaa ihmisen sisimmän lujimmatkin lukot, joiden taakse sielunvihollisen valta on ihmisen sisimmässä linnoittautunut.

Harjoita anteeksiantoa suhteessa muihin ihmisiin (jotka ovat rikkoneet meitä vastaan jotain tekemällä tai tekemättä jättämisellä), kuten suhteessa

· omiin vanhempiisi, sisaruksiisi, puolisoosi tai lapsiisi, 

· työkavereihin, esimiehiin tai alaisiin, ystäviin ja uskonveljiin ja -sisariin (you name it)

· tai suhteessa itseesi (joka voi joskus olla kaikkein vaikein pala)

· tai jopa suhteessa Jumalaan, jonka koet hylänneen sinut jossain elämäntilanteessa (älä pelkää tehdä näin - luulen, että Hän kyllä kestää sen).


Aina kun näin harjoitamme anteeksiantoa, valtaamme aluetta pois sielunviholliselta. Aina kun annamme anteeksi tai hyväksymme anteeksiannon omalle kohdallemme, nöyrtyen parannuksen tekoon, aina silloin sielunvihollisen valtapiirin ”Tuonelan portit” vapisevat pelosta.

Hengelliseen elämään kuuluu vielä sellainen jännä piirre, että voit vapautua jonkun demonisen henkivallan otteesta hetkessä, mutta sisäinen parantumisesi voi kestää paljon pidempään. Tämä on myös oma kokemukseni. Älä siis pelästy matkan pituutta, ethän ole sillä yksin.

Jeesus usko kaupungissa II - Pastoraalista kaupunkiliftausta

Urban Hitchhiking

Kaupunkiliftaus (urbanhitchhiking) oli itselleni aiemmin tuntematon tapa tehdä käytännöllistä teologiaa urbaanissa ympäristössä. Kaupunkiliftauksessa on kysymys halusta päästä vuorovaikutukseen tuntemattoman kanssa. Kyseessä on keinotekoisesti rakennettu tilanne, jossa satunnainen tapaaminen jossain kaupunkitilassa (esimerkiksi kadulla, puistossa tai ostoskeskuksessa) haastaa toisen ihmisen läheiseen vuorovaikutukseen kanssaan. Kyse voi siis olla nopeasta jutustelusta bussipysäkillä aina spontaanin yhteyden, jopa yhteisöllisyyden syntymiseen asti. Joka tapauksessa se edustaa useimmille ihmisille kaupunkiympäristössä selkeästi astumista ulos omalta mukavuusvyöhykkeeltä.

Kaupunkiliftauksen kaltaisessa ”hengailussa” urbaanissa ympäristössä on kysymys muustakin kuin vain normaalista kävelystä. Kyse on myös omien ajatusten selkiytymisestä, oppimisen tavasta ja syvemmän yhteyden hankkimisesta omaan ympäristöön. Kyse on siis oman urbaanin tilan ja ympäristön ”haltuunotosta”. Kasvatustieteessä on tutkittu ”hengailua” urbaanin ympäristön määrittämisessä dérive-menetelmän eli kaupunkitilassa tapahtuvan toiminnallisen vaeltelun kautta. Kyse on tällöin ohimenevästä ja kokemuksellisesta psykomaantieteellisestä näkökulmasta omaan ympäristöönsä. Itse liftauksessa kyse on ennen kaikkea keskustelemisesta ja vuorovaikutuksesta toisen kanssa.

Kaupunkiliftaus edellyttää aina vastavuoroisuutta. Kävely sinänsä on yhteydenottamisen ja kontaktin solmimisen välikappale. Siinä ”liftaaja” tekee itsestään näkyvän, jota kautta hän tarjoutuu dialogiin ympäristönsä kanssa. Sillä ei sinänsä ole mitään agendaa ikään kuin valmiiksi sisäänrakennettuna. Se kuitenkin haastaa jo omalla orientaatiollaan erään kaupunkilaisuuden kirjoittamattoman säännön olla tunkeutumatta tuntemattoman ihmisen yksityiseen elämään. Olen joskus aiemmin toiminut erityisnuorisotyöntekijänä ja tehnyt etsivää työtä sellaisilla alueilla, jotka ovat olleet kohderyhmäni nuorten ”omaa maaperää”. Useimmiten työympäristönä oli kaupunkitila, kuten kadut, puistot, ostoskeskukset ja parkkipaikat, mutta myös kahvilat, baarit ja ravintolat. Tältä pohjalta minua edelleen kiinnostaa, jollei niin vieraalle, niin ainakin ihmisten yhteiselle maaperälle meneminen, kontaktin ottaminen heihin ja yhteyden syntyminen ympäristössä, jolle muuten on niin tavanomaista vastaantulijan ohikatsominen, etäisyyden ottaminen ja yksityisyyden säilyttäminen.


Sovituksen virka

Minua kiinnostaa yhteyden rakentaminen ihmisten välille ja siihen liittyen myös sovituksen teema. Kyse on silloin hyvin konkreettisista ilmiöistä, jotka tapahtuvat ihmisten elämässä, heidän sosiaalisissa suhteissaan ja heidän sisäisessä maailmassaan. Käytännössä puhutaan riitojen sopimisesta, kaunojen unohtamisesta, anteeksiantamisesta, katkenneiden siteiden uudelleen yhteensitomisesta. Kaupunkiliftaukseen liittyy myös ajatus toisen ihmisen vierellä kulkemisesta hänen elämänsä kysymyksissä ja haasteissa. Seurauksena tästä voi olla jopa uuden sosiaalisen todellisuuden avautumisesta liftaajalle itselleen. Mukaan voidaan liittää myös narratiivinen näkökulma; millaisia ovat ihmisten oman elämän tarinat kaupunkiympäristössä?

Viimeistään tässä kohtaa tullaan toisen ihmisen omalle maaperälle, millä oleminen (siellä liikkumisesta puhumattakaan) vaatii luvan ja edellyttää sekä selvää näkyä siitä, mitä ollaan tekemässä että riittävän korkeaa eettistä ymmärrystä. Miten hankin itselleni "luvan" puhua ihmiselle, jopa ”puuttua” hänen elämäänsä? Perimmältään kyse on lähimmäisyydestä, jolloin hengellisyys tulee todellisuudeksi ihmisten välisessä kohtaamisessa. Tästä aukeaa myös näkökulma inkarnaation teologian suuntaan: miten Kristuksen rakkaus ”tulee lihaksi” ihmisten välisissä suhteissa? Vain Jeesus voi tuoda sovituksen ihmisten välisiin suhteisiin.


Urbaani pyhä paikka

Perinteisessä uskonnollisuudessa ”pyhä” paikka on luonteensa mukaisesti erotettu muista, sekulaareista paikoista uskonnollisia tarkoituksia varten. Kyseessä on uskonnollisten rituaalien tapahtumapaikka, jolloin pyhä paikka saa pyhyytensä ja eroaa selvästi muista paikoista. Pyhässä paikassa olevilla esineillä ja siellä suoritetuilla toiminnoilla on uskonnollinen tarkoituksensa, jonka kyseessä oleva uskonnollinen yhteisö on sille määritellyt. Paikasta tulee pyhä, kun se siksi määritellään uskonnollisen yhteisön tai sen edustajien (esimerkiksi pappien) toimesta. Paikan pyhyys on siis selkeästi sidoksissa kyseessä olevaan uskonnolliseen yhteisöön ja sen edustamiin käsityksiin pyhästä ja sen luonteesta.

Oman aikamme muuttunutta uskonnollisuutta ajatellen nousee esille kysymys, miten pyhä paikka määräytyy silloin, kun uskonnonharjoitus privatisoituu ja individualisoituu? Kenellä on oikeus ja valtuutus määritellä ”pyhä paikka” nykyisen kaltaisen arkipäivässä eletyn hengellisyyden aikana? Kuka tai mikä silloin määrittelee jonkun paikan, rakennuksen tai tilan pyhyyden? Kun ihmisten hengellisyys ei enää määräydykään perinteisten uskonnollisten instituutioiden kautta, riittääkö pyhän paikan määrittelyyn silloin vain jonkun yksityisen ihmisen käsitys ja sille antama merkitys sen pyhyydestä?

Urbaanissa ympäristössä ei nähdäkseni välttämättä tarvita mitään erityistä ”pyhää” tilaa hengellisyyden toteutumiselle. Jokin urbaani tila voidaan ikään kuin vallata omaksi ja rakentaa siihen väliaikainen ”hengailukoti”. Käytännössä näin voi käydä esimerkiksi jonkun kahvilan, puistonpenkin tai kauppakeskuksen osan kohdalla. ”Hengailu” on näin osa elävän ja moninaisen kaupunkitilan haltuunottoa, mikä puolestaan mahdollistaa toisin olemisen jopa normatiivisissa kaupallisissa tiloissa. Tämä voi toteutua myös uskonnollisessa merkityksessä siten, että jostain sinänsä sekulaarista ja kaupallisesta tilasta tulee tietyille ihmisille sanan varsinaisessa merkityksessä ”pyhä”. Kyse on tällöin urbaanissa ympäristössä jo valmiina olevan tilan hyödyntämisestä ja haltuunotosta. Neil Colen kokemukset ”kahvilatyöstä” ovat olleet poikkeuksetta rohkaisevia ja hedelmällisiä. Hän ei pidä niinkään järkevänä ”kristillisten” kahviloiden rakentamista, vaan kannattaa ”sekulaarien” kahviloiden käyttämistä kontaktipintana kristinuskosta vieraantuneiden ihmisten tavoittamisessa urbaanissa ympäristössä.

Cole kertoo eräästä losangeleslaisesta kahvilasta, jossa kokoontui monenlaista porukkaa, kuten ateistisia ja satanistisia filosofeja, noitia ja vampyyreja. Erään tilanteen jälkeen, jolloin eräs näistä kahvilan vakiokävijöistä oli tullut uskoon ja kastettu, hän sanoo kahvilasta ”tuosta hetkestä alkaen tulleen pyhää maata”. Itse asiassa tämän seurauksena kahvilaan syntyi pieni seurakunta uskoon tulleista vakioasiakkaista. Cole sanoo, että ”etsiessäsi hedelmällistä ihmisryhmää yritä löytää vahvaa yhteisöllisyyttä ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Kuten tv-sarjan Cheers samannimisessä baarissa, etsi paikkaa, jossa kaikki tietävät nimesi”.


Uskomme voittaa tämän maailman

Miten siis toimia relevantilla tavalla kaupunkiympäristössä ja urbaanissa kulttuurissa? Tutkimuksen valossa kristinusko näyttää pärjäävän hyvin uskonnollisuuden vapailla markkinoilla. Seurakunnalta se edellyttää kuitenkin monien seikkojen uudelleen arviointia, alkaen jalkautumisesta ja päättyen uuden tyyppisen yhteisöllisyyden rakentamiseen. Kaupunkiliftauksen orientaatio ”mennä sinne missä ihmiset ovat” tuntuu sisältävän monia sellaisia piirteitä, jotka sopivat hyvin tähän.

Keskustelen aina silloin tällöin erään ystäväni kanssa "katupastoriuden" ideasta, johon olen joskus aiemmin viitannutkin. ”Katupastoriuden” idea kaikessa yksinkertaisuudessaan on mennä sinne, missä asiakkaat ja työkenttä ovat, eikä odottaa, että ne tulevat minun luokseni. Kyse on todistuksen viemisestä sinne, missä ihmiset jo valmiiksi ovat ympäristössään, joka on heidän ”omaa maaperäänsä”. Urbaanissa ympäristössä tällaisia ihmisten luonnollisia kohtaamispaikkoja ovat ostoskeskukset, aukiot, puistot ja tapahtumat sekä kahvilat ja ravintolat. Kyse on kaupunkiympäristössä jo valmiiksi olemassa olevan tilan hyödyntämisestä.


Lopuksi

Teologiassa asia on perinteisesti esitetty seuraavasti:

Kristologinen motiivi --> Ekklesiologinen motiivi --> Missiologinen motiivi


Haluan vakavasti kyseenalaistaa tämän perinteisen ajattelutavan (enkä suinkaan ole yksin tämän näkemykseni kanssa) ja nähdä asian näin:


Kristologinen motiivi --> Missiologinen motiivi --> Ekklesiologinen motiivi


Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus lupaa opetuslapsilleen Pyhän Hengen ja lähettää heidät aivan samalla tavalla kuin Isä itse lähetti Hänet. (Ks. Joh. 20:21-22.) Tämä missio on kaiken yhteisöllisyyden perusta ja edellytys. Vain tätä kautta voimme synnyttää sellaisia uusia yhteisöjä, joilla on tämän ajan edellyttämä ulospäinsuuntautuminen jo valmiiksi sisäänrakennettuna itsessään. (Kutsuttakoon sitä tässä nyt vaikka ”missiologiseksi motiiviksi”.)



Muuten olemme vain yksi uskonnollis-sosiaalinen klubi muiden joukossa.

Jeesus-usko kaupungissa I – Millaisia yhteisöjä rakennamme?

Johdantoa

Sitran erään ennusteen mukaan lähitulevaisuudessa jopa neljä viidestä suomalkaisesta asuu kaupungeissa. Maailmanlaajuisesti ennuste on jopa 75%. Kaupunkiympäristöstä on tullut luontainen elinympäristömme. Miten Jeesus-usko elää ja voi urbaanissa ympäristössä? Selviääkö se perinteisen yhtenäiskulttuurin murentuessa ja pärjääkö se uskonnollisuuden vapailla markkinoilla? Edustaako urbaani elämäntapa sille uhkaa pystyyn kuolemisesta ja tukahtumisesta uskontojen paljouteen vai edustaako se sille jopa uutta mahdollisuutta luoda nahkansa ja alkaa elää uudenlaista elämää muuttuneessa tilanteessa?

Kristinuskoa on Suomessa pidetty perinteisesti maaseudun ja agraariyhteisön uskontona. Kaupunki on vastaavasti usein nähty paheellisuuden pesänä, jossa ”viattoman” uskon menettäminen on enemmän kuin todennäköistä. Katsokaapa vaikka vanhoja Suomi-filmejä, joissa aina silloin tällöin toistuu juoni kaupunkiin muuttavasta nuorukaisesta tai neitokaisesta, jonka viattomuus sitten turmeltuu suurkaupungin syntisessä menossa. En suinkaan kiellä näiden tarinoiden paikkansa pitävyyttä, mutta kysyn vakavasti, eikö uskomme olekaan voimakkaampi kuin tämän maailma?

Kysymys kaupunkiympäristössä toimimisesta kiinnostaa minua henkilökohtaisella tasolla ja seuraavan postaukseni lopussa esitän oman näkemykseni siitä, mitä tämä voisi olla käytännössä. Teologia ei ole koskaan ollut minulle vain yksilön asia tai jokin akateeminen ”ura” (kuten se epäilemättä joillekin on), vaan ennen kaikkea aito uskon prosessi, jota elän ja työstän yhteisön keskellä. Tämä yhteisö on itselleni ensisijaisesti seurakunta, joka on Kristuksen ruumis, mutta laajemmin ymmärrettynä myös se on myös se kaupunkiympäristö, jossa elän ja vaikutan.


Kaupunkilaisuudesta

Louis Wirth puhuu kaupunkikulttuurin varauksellisesta elämäntavasta. Kaupungin julkisilla näyttämöillä, kaduilla, toreilla ja kauppakeskuksissa, liikutaan ikään kuin maski kasvoilla. Toisten lähelle osuneiden ihmisten asiat eivät kaupunkilaiselle kuulu ja vallitsevan sosiaalinen normin mukaan niihin ei pidäkään puuttua. Kyseessä on looginen seuraus kaupunkielämän asettamista vaatimuksista. Kaupunkielämä edellyttää etäisyyttä ja epäilyä, sillä vain tietyllä varautuneella asenteella voimme toimia ja menestyä monien virikkeiden keskellä.

Georg Simmel puolestaan tarkasteli kaupunkielämää katutasolta ja vähän korkeammaltakin. Hän oli kiinnostunut aikansa suurkaupungeista, erityisesti Pariisista, ja kirjoitti suurkaupunkiartikkelina tunnetun tekstinsä niinkin varhain kuin vuonna 1903. Simmelin mukaan suurkaupungissa asuvalta yksilöltä edellytetään mentaliteettia, johon kuuluu älyperäisyys, kyllästyneisyys, varauksellisuus ja yksilöllinen erottautuminen. Omaksumalla tämän mentaliteetin yksilö oppii luovimaan kaupungin vilinässä, erilaisten virikkeiden ja odotusten keskellä. Pinnallisena ja viileänä pidetty, etäisyyttä ottava elämäntyyli on tulkittavissa pikemminkin vastaukseksi ongelmiin kuin ongelma itsessään.

Zygmunt Bauman puolestaan puhuu navigoinnista nykyelämän metaforana. Jokaisella siirrolla on seurauksensa, joita on hyvä ennakoida ennen seuraavia käänteitä. Elämä on elämistä toisten kanssa, ja omat askelet täytyy sovittaa muiden liikkeeseen. Vaikka ihmiset tarvitsevat toisiaan, he luovivat eteenpäin oikeastaan ollakseen kohtaamatta toisiaan. Tämä on rationaalinen valinta, sillä nykyelämä edellyttää eräänlaista kohtaamattomuuden tai tapaamattomuuden taitoa. Se on samalla huomaamattomuuden taitoa, kykyä olla liiaksi kiinnittämättä huomiota toisiin, mutta myös kykyä olla tulematta huomioiduksi.

Edellä kuvattu ei tietenkään ole kaupunkielämän koko kuva. Bauman toisaalta kirjoittaa siitä, että kohtaamattomuuden taito opettaa meille myös kykyä tulla toimeen toiseuden, muukalaisuuden kanssa. Kaupungeissa opimme antamaan tilaa toisille ja ottamaan tilaa itsellemme. Kyse on jatkuvasta kaupunkitilan käytön neuvottelusta ja jakamisesta, toleranssista. Kaupunkilaisten viileästä asenteesta voi myös syntyä lämpöä. Toleranssissa on Baumanin mukaan suvaitsevaisuuden siemen, ja siinä taas on mahdollisuus solidaarisuuden kasvuun. Nähdäkseni juuri tämä seikka mahdollistaa uskonnollisuuden vapaat markkinat urbaanissa ympäristössä, jossa Jeesus-usko elää.


Jo muinaiset roomalaiset (ja vähän muutkin)…

Jo antiikin aikana nähtiin kaupungeissa monia paheelliseen tai ainakin turhanpäiväiseen elämään houkuttelevia asioita, kuten kylpylät, erilaiset teatteri- ja muut näytökset, torit ja kauppakadut, mutta myös gymnasiumit ja temppelit. Kuitenkin tutkimuksen valossa kristinusko on sen historian alusta asti tullut yllättävänkin hyvin toimeen urbaanissa kasvuympäristössä. Varhaiset kristinuskon levittäjät, kuten apostoli Paavali, keskittyivät toiminnassaan selkeästi suuriin kaupunkeihin. Urbaani ympäristö nähtiin siis hyvänä kasvualustana uudelle uskonnolle oman aikansa moniuskontoisessa Roomassa. Tämä on sikäli mielenkiintoista, kun tätä faktaa vertaa alussa kerrottuun teoriaan kaupunkilaiselämän lähtökohtaisesta turmeltuneisuudesta.

Kristityillä näyttää myös aikalaislähteiden valossa olleen sangen joustava ja mukautumiskykyinen suhtautuminen omaan elinympäristöönsä, joskin siinä on myös havaittavissa tietty jännite ”muukalaisuuden” ja ”paikallisuuden” välillä. Jo alkukristillisenä aikana kaupungit olivat alueen uskonnollisia keskuksia, joissa oli itse kaupungissa asuvaan väestöön nähden huomattavan suuri määrä temppeleitä ja pyhäkköjä. Tässä mielessä jo niiden oman aikansa suurkaupunkien, joissa varhaisen kristinuskon edustajat vaikuttivat (Antiokia, Aleksandria, Efesos, Rooma) uskonnollinen monimuotoisuus muistuttaa hyvin paljon oman aikamme kaupunkien vapaita uskonnollisuuden markkinoita.


Lopussa on maallistuminen… vai onko?

Omana aikanamme syynä ajatukseen urbaanin ympäristön maallistuneisuudesta voidaan pitää sekularisaatioteoriaa, jolla on selitetty modernissa yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia. Sekularisaatioteorian mukaan uskonnon merkitys vähenee maallistumisen lisääntyessä. Uskonnon tilalle on nähty tulevan tieteellinen maailmankuva. Samalta pohjalta eri uskontojen edustajat ovat sitten myös nähneet urbaanin elämäntavan sinällään ”syntisenä”. Modernisaatio ja sekularisaatio nähdään valistuksen jälkeisen humanismin perintönä, jossa tieteen ja teknologian kehitys ovat vauhdittaneet muutosta yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Uskonnon kannalta tämä on merkinnyt sen aiemman valta-aseman ja totuusmonopolin horjumista. Kaupunkien näkeminen jonkinlaisina ”paheiden pesinä” saattaa siis selittyä aiemmin vallinneen yhtenäiskulttuurin murentumisen pelolla.

Tätä tulkintamallia on myös myöhemmin kritisoitu. Yhteiskunnassa tapahtunut kehitys on nähty enemmän uskonnollisen pluralismin kaltaisena, jonka vaikutus ilmenee liberalismina, uskonnollisen toleranssin kasvuna ja jopa ekumenian lisääntymisenä. Nähdäkseni myös tämä seikka tekee urbaanista ympäristöstä uskonnollisesti monimuotoisemman, kuin perinteinen agraariyhteisö. Kyetäkseen toimimaan tässä uudessa tilanteessa eri toimijoiden on hyväksyttävä uskonnollisuuden vapaiden markkinoiden tilanne.


Alakulttuurinen autuus

Urbaani ympäristö tarjoaa maaseutua paremmat mahdollisuudet erilaisten alakulttuurien kehittymiselle. Erilaisuus suhteessa muihin korostaa henkilökohtaisen ja ryhmäidentiteetin muodostumisen ja kokemisen tärkeyttä. Tämä onkin varmasti yksi syy joidenkin seurakuntien ”sisäänlämpiävyyteen”, joskin se voi myös selittyä ko. yhteisön nuorella iällä. Joka tapauksessa tällaisessa yhteisössä näyttää olevan tietoinen pyrkimys vahvistaa oman jäsenistönsä käsitystä siitä, miten heidän alakulttuurinsa ja he sen mukana eroavat muista ryhmistä. Tässä suhteessa tällainen seurakunta edustaa postmoderniin kontekstiin ja urbaaniin ympäristöön sopivaa alakulttuurista uskonnollista yhteisöä, joita näen olevan (karkeasti jaoteltuna) kahdenlaisia.

Ensimmäinen ryhmä ovat yhteisöt, joiden agendana on pyrkiä säilyttämään oma identiteettinsä ”puhtaana” ja mahdollisimman muuttumattomana. Tällaisten vaarana näen em. sisäänlämpiävyyden; ulkopuolisten saattaa olla vaikeaa löytää tiensä niiden sisälle. Toinen ryhmä taas ovat ne yhteisöt, joilla näyttää olevan itsessään sisäänrakennettuna ajatus ulospäinsuuntautumisesta ja omaan ympäristöönsä vaikuttamisesta. Ajattelen tällaisten yhteisöjen vahvuuden olevan sen ymmärtämisessä, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan seurakunnan edustavan jotain sellaista, mitä ”Tuonelan portit eivät voita”. ”Portit” eivät edusta voitokasta eteenpäin menemistä, vaan puolustautumista. Seurakunta on tässä Jeesuksen sanonnassa se, jonka Herra itse rakentaa ja joka valtaa lisää maaperää. (Ks. Matt. 16:18-19.)

Kutsumuksen ydin

Mietin, mikä on omassa kutsumuksessani kaikkein oleellisinta, sen ehdottoman kovaa ydintä. Tämä on henkilökohtainen todistukseni.

Joskus viitisentoista vuotta sitten, kun olin tehnyt erään elämäni vaikeimman päätöksen - eronnut pastorin virasta, johon koin Jumalan minut kutsuneen - Hän yllättäen puhui minulle mielenkiintoisella tavalla. Kaikkien epäilyjeni keskellä – ”olinko varmasti tehnyt oikean päätöksen?” – Hän ei puhunutkaan minulle palvelutyöstäni tai muistuttanut minua velvollisuuksistani, vaan Hän alkoi puhumaan minulle levosta, joka on Hänessä. Vaikka en vielä vuosikausiin (tai -kymmeneen) ymmärtänyt koko tämän Puheen ideaa sen syvemmin, niin se oleellinen juttu jäi mieleen.

Kaiken ydin on se, että vaikka en enää koskaan saarnaisi, julistaisi tai opettaisi mitään, se ei vaikuttaisi minun ja Hänen väliseen sovitukseen ja siitä seuranneeseen rauhantilaan pätkääkään.

Jostain jalkapalloilijoista, armoitetuista maalintekijöistä, käytetään ilmaisua ”hän elää kaverien syötöistä”. Niistä ne maalit tehdään. Minä olin ollut pastori, joka elin opettamisesta, julistamisesta ja saarnaamisesta. Siinä mies parhaissa voimissaan toteutti kutsumustaan. Kun kaikesta tästä repäistiin pois, irti juuriltaan ja jätettiin kulkemaan tyhjän päällä, ikään kuin uutta kotia etsien, ollaan pitkä tovi kuula hukassa. Ennen kaikkea sen suhteen, miten nyt käy minun kutsumukseni toteuttamisen kanssa.

Kenelle minä nyt saarnaan, kenelle julistan ja ketä nyt opetan? Nyt tuolle kaikelle rehelliselle itsekeskeisyydelle voi hyvin naureskella ja suhtautua mieheen myötätuntoisesti. Mutta kun tuossa tilanteessa saa kuulla evankeliumin siitä, miten kaikkein tärkein asia onkin sydämen yhteys Herran kanssa, niin sen vaikutus on niin valtava, että vasta vähitellen, välähdyksittäin alkaa ymmärtämään, mistä koko kristinuskossa on kysymys. Vaikka minä olisin ollut ainoa ihminen maailmassa, Hän olisi tullut tänne minua varten ja pelastamaan minut.

Joskus täytyy luopua jostakin tullakseen joksikin.

Mitä jos läheinen yhteys Jeesuksen kanssa merkitseekin Hänelle enemmän, kuin kaikki hedelmällinen palvelutyö, dynaaminen johtajuus tai muu sellainen hyvä yhteensä? Entäpä jos Hänelle onkin tärkeintä se, miten istut Hänen jalkojensa juuressa kuin Maria, kuunnellen Hänen sanojaan, tai kuin Johannes, kuunnellen Hänen sydämenlyöntejään?

Ja sitten, jos tältä pohjalta teen jotain Hänen valtakuntansa hyväksi, suurta tai pientä, mitä hyvänsä, niin teen sen tältä pohjalta. Kutsumukseni ydin on siinä, mitä olen, ei siinä, mitä teen.

Teologian opiskelusta

Se alkoi jonkinlaisena tarkemmin määrittelemättömänä sisäisenä kutinana, jota oli mahdotonta raapia. Se houkutteli mukaansa tuntemattomille, arveluttaville vesille, joilla väijyivät yhtä hyvin kompromissien tekemisen karikot kuin uskonsa menettämisen syöveritkin. Näin jälkeen päin ajateltuna, liki kymmenen vuoden jälkeen voin fraasinomaisesti todeta sen olleen huikea matka tai vaihtoehtoisesti mieletön tarina.

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut jotain teologian opiskeluihini liittyen, mutta nyt kun homma alkaa olla jotakuinkin paketissa, ajattelin tehdä jonkinlaista yhteenvetoa tähän astisesta palasta matkaa.

Niin, kaikki alkoi puhtaasta mielenkiinnosta; teologia kiinnosti (ja kiinnostaa yhä) minua ja kun en parempaakaan reittiä keksinyt, niin hain ja pääsin Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Selvyyden vuoksi mainittakoon, että olen joskus nuoruudessani suorittanut evl. kirkon kolmivuotisen nuorisotyönohjaajan koulutuksen Suomen Raamattuopistolla sekä yli nelikymppisenä Suomen Vapaakirkon pastorin tutkinnon silloisessa Teologisessa opistossa Santalassa. Siinä välissä ja sen jälkeen olen yli neljänkymmenen vuoden ajan lukenut paljon erilaista teologista kirjallisuutta. Olen siis ollut teologian suurkuluttaja, hevijuuseri, jonka addiktio on perinteisen porttiteorian mukaisesti edennyt aina vaan kovempiin aineisiin ja teologisiin huuruihin.

Kun oma hengellinen kontekstini on ollut viidesläisyydessä, sitten Vapaakirkossa ja nykyään perinteisiin kirkkokuntiin sitoutumattomassa kotiseurakuntaverkostossa, ja kun sille on oikeastaan koko uskossaoloaikani ollut ominaista karismaattisuus, raamatullisuus (tai ainakin pyrkimys siihen) sekä ainakin jonkinlainen halu kertoa evankeliumi tavalla tai toisella muille, niin tuosta ympäristöstä teologian opiskeluun ponnistaminen ei ole ollut ihan yksinkertaista. Vaikka itselläni ei asiassa ollutkaan mitään ongelmaa, sain (ja vieläkin silloin tällöin saan) kuulla paljon hyvää tarkoittavia neuvoja teologian opiskelun haitallisuudesta uskonelämälle, "pään tiedon paisuttamisesta" ja "ihmisviisauden" myrkyllisyydestä jne. Kiitos vaan näistä.

Jos ajattelen omia motiivejani teologian opiskeluun, niin ensimmäisen (ja tärkeimmän) olen jo maininnut. Se on ollut puhdas mielenkiinto teologiaa kohtaan. Mutta vuosien mittaan olen tunnistanut myös muita, ihan yhtä tärkeitä syitä. Kun ajattelen evl. kirkon tilannetta Suomessa, minua on kiinnostanut päästä selville siellä jylläävän ajattelun juurista; miten ihmeessä ollaan päädytty tekemään tällaisia päätöksiä tai millä perusteella vedetään tällaista teologista linjaa? (Voin myös vakuuttaa saaneeni yllin kyllin valaisevia vastauksia näihin kysymyksiin, vaikka ne eivät aina mieltä ilahdutakaan.) En myöskään häpeile tunnustaa mukana olleen tietoinen missiologinen aspekti: jos haluat elää, toimia ja vaikuttaa tietyn kulttuurin keskellä, täytyy sinun tuntea vallitseva ajattelutapa, sen historia, josta kaikki nousee, ja arvot, joiden pohjalta toimitaan tietyllä tavalla. Lisäksi minusta on ollut mielenkiintoista tutustua eri-ikäisiin teologian opiskelijoihin ihmisinä. Kaikissa näissä teologian opiskelu Hesassa ei ole tuottanut minulle pettymystä.

Jossain vaiheessa törmäsin joidenkin omieni joukossa myös merkillisen itsepintaiseen epäluuloon, että olisin valmistuttuani siirtymässä evl. kirkon papiksi. Tämä seikka on pitkin matkaa sekä huvittanut että hämmästyttänyt minua: mitä enää vastata (itsekin akateemisesti koulutetun) veljen kysymyksiin aiheesta, kun olen jo aiemmin todennut asian olevan perätön? (Ymmärrän kyllä tuon "huolen" pointin: evl. kirkon pappeus olisi porukanpetturuutta ja vain vahvistaisi alkuperäistä "mitäs minä sanoin"-orientaatiota.) On myös yllättävää huomata se, miten monien kunnon karismaatikkojen ja muuten "hengellisten" pinnan alta paljastuukin hyvin syvä kunnioitus akateemista oppineisuutta kohtaan. En väitä, että siinä sinänsä olisi mitään pahaa, mutta se on hämmentävää. Ajattelen myös olevan hyvä tunnistaa tällainen ajattelu ja arvottaminen itsessään. Ikään kuin minun hengellinen arvoni jotenkin kohoaisi saatuani jonkin tutkinnon suoritettua.

Itse olen antanut joillekin nuoremmille teologian opiskeluun liittyen neuvon miettiä omia motiiveja; mitä itse asiassa haluat teologian opiskelulta? Jos haluat akateemista tutkintoa, niin Hesa (tai Joensuu) on hyvä vaihtoehto, eikä siinä motiivissa sinänsä ole mitään pahaa. Jos taas haluat varustusta hengelliseen työhön, niin suosittelisin sinulle ehkä jotain muuta. Teologia on hyvä renki, mutta huono isäntä ja kristittynä tiedän, kuka on ainoa ja paras Isäntä. Omalla kohdallani tämä ei tee tyhjäksi sitä, miten teologinen harrastuneisuuteni on vain syventynyt vuosien mittaan. Toki olen (tällä iällä viimeistään) huomannut, miten tärkeää teologian vuoropuhelu käytännön elämän kanssa on.

Mitä siis olen oppinut näin vuosina Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa? Ensinnäkin sen, että on olemassa hyvää ja huonoa teologiaa. Se, että teologiaa tehdään jossain "eurooppalaisessa huippuyliopistossa", ei tee siitä vielä automaattisesti hyvää. Päinvastoin, olen huomannut miten helposti suurissa ja perinteisissä instituutioissa lukkiudutaan tietynlaisiin ajatuskaavoihin, joita sitten pidetään itsestäänselvyyksinä, vaikka muu maailma menisi jo jossain aivan muualla. Dinosaurukset reagoivat hitaasti siihen, mitä niiden ympäristössä tapahtuu.

Toisena asiana mainitsen sen, miten tärkeää on ymmärtää ja tunnistaa teologian tekemisen konteksti. Lesslie Newbiginiä lainaten, ihminen ei koskaan usko tai epäile jossain tyhjiössä, vaan aina jossain kontekstissa. Uskon Raamatun jumalallisen ilmoituksen ainutlaatuisuuteen, mutta me ihmiset tulkitsemme sitä ja teemme teologiaa sen pohjalta aina omasta tilanteestamme käsin. Pidän kuitenkin ehdottoman välttämättömänä pyrkimystä uskollisuuteen tuon ilmoituksen alkuperäiselle toiminta-ajatukselle, vaikka se monien opettajinani toimineiden mielestä onkin puhdas mahdottomuus. Hyväksyn auliisti sen, että joudumme loppuun asti elämään tietynlaisessa jännitteessä näiden kahden - ilmoituksen ja kontekstin - välillä.

Se, mikä minulle antaa sekä toivon, valon että vastauksen, on Jeesuksen lupaama Henki, joka opettaa meitä ja johdattaa meidät kaikkeen totuuteen. Tässäpä sitten astutaankin yliopistoteologian aidan yli: jos koko tieteentekemisen lähtökohtana on metodologinen ateismi, niin tämä on mahdoton yhtälö. Minulla tätä ongelmaa ei ole, enkä sen tähden myöskään suhtaudu Raamattuun kuin mihin hyvänsä kirjallisuuteen, vaan luen sitä Jumalan ilmoituksena ihmiskunnalle. Tunnustan tämän peruslähtökohtani avoimesti ja häpeilemättä, mutta en myöskään pelkää elää ja liikkua ilmoituksen ja tieteen tekemisen välisessä jännitteessä.

Ajatuksia kutsumuksesta

Muistan, kuinka olin nuori poika, äsken pystymetsästä kääntynyt, ja haaveilin matkasaarnaajan ammatista. Niin pitkälle kuin muistan, kutsumus näyttäytyi minulle tällaisena. Puhumassa, julistamassa ja opettamassa, isoille tai pienille joukoille ja kotiin palaamassa uskollisesti valveilla olevan vaimon luo illan hämärtyessä ja sataessa syksyisenä iltana.

Isäni, työväenliikkeen veteraani, kuittasi nopeasti tuollaiset haaveet tokaisemalla ykstotisesti: ”Hanki vaan ensin itsellesi kunnon ammatti.”

Muistan, kuinka vuosikaudet toimiessani erityisnuorisotyöntekijänä kotikaupunkini palveluksessa haaveilin pääsystä tuohon työhön, ainoaan autuaaksitekevään kiertävän puhujan virkaan. Minun arvoasteikossani se päihitti mennen tullen kaupungin viran kaikkine luontoisetuineen. Muistan, kuinka 17 palvelusvuoden jälkeen sanoutuessani irti vakituisesta kunnallisesta virasta, monien ystävien hämmästykseksi ja sukulaisten kauhistukseksi, ajattelin, että nyt olin vihdoin päässyt sille paikalle, johon Kutsujani minut oli tarkoittanutkin.

Totta puhuen, olin varmasti ollut oikealla paikalla jo aiemminkin, mutta nyt oli uusien haasteiden aika. Tie sen jälkeen ei ole ollut helpompi eikä tasaisempi, pikemminkin päinvastoin.

Entä nyt, kohta eläkeiässä olevana, millaisena kutsumus minulle nyt näyttäytyy?

Uskon, että aiemman höntyilyn ja sinne tänne säntäilemisen tilalle on tullut iän mukanaan tuomaa patinaa, joka ilmenee harkitsevaisuutena, minkä taas nuoremmat helposti näkevät kiusallisena hitautena. Tunnustan, etten enää niin kerkeästi ole lähdössä kaikkien impulssien mukaan, enkä helposti suostu mihinkään, ennen kuin olen keskustellut asiasta Kutsujani kanssa. Hänen herruutensa toteutuminen myös minun kutsuni alueella on tärkeintä.

On pari sellaista Raamatun kohtaa, jotka omaa kutsumustani ajatellen ovat aina olleet tärkeitä. Apostolien 6. luvun alussa on kuvattu tilanne, jossa nuori seurakunta joutuu sosiaalisen auttamistyön haasteiden eteen. Seurakunnan johtajat menettelevät tuossa tilanteessa viisaasti; he delegoivat asian eteenpäin ja valtuuttavat muut toimimaan, luopumatta kuitenkaan itse omasta kutsumuksestaan. Eräs suurimpia syitä loppuun palamiseen omassa kutsumusammatissaan on se, että joutuu tekemään paljon sellaista, mihin ei ole koskaan kutsua ollut, mutta johon paineet tulevat ikään kuin sivusta.

Toinen kohta on Johanneksen 3. kirjeessä, jossa hän kirjoittaa, ettei hänellä ole suurempaa iloa kuin se, että näkee omien lastensa vaeltavan totuudessa. Minulle tuo kohta on aina puhunut kutsun pyhästä luonteesta; voin auttaa toista löytämään sen vain luopumalla omista agendoistani toisen suhteen. ”God has called you, but I have a work for you”-ajattelu ei kuulu Kristuksen seurakuntaan.

Nykypäivänä ollaan kovin miellytty vahvan johtajuuden ihanteeseen, jossa ihmiset helposti kulutetaan loppuun ja korvataan uusilla tuoreilla voimilla. Mikään ei voisi olla kauempana siitä mielenlaadusta, jossa kutsutaan kantamaan kevyttä ja soveliasta iestä ja oppimaan Hänestä, joka on hiljainen ja nöyrä luonteeltaan. Joskus herää kysymys, voiko yksipuolisen autoritaarisen johtajuuden alta edes jotenkuten ulos selvinnyt enää koskaan tunnistaa aitoa johtajuutta ilman jyräämistä, manipulointia ja hyväksikäyttöä. Tarkoitan sellaista, kuin aito isyys on. Psalmissa 107 puhutaan Hänestä, joka tyydyttää nääntyvän sielun ja ravitsee nälkäisen sielun hyvillä antimilla.

Viime aikoina olen miettinyt paljon ajatusta ”katupastorista”, tyypistä, joka hengailee siellä missä muutkin, kahviloissa, puistoissa ja satamassa, jonka monet tunnistavat ja tuntevat ja joka tiedetään ”jonkinlaiseksi pastoriksi” tai muuksi sellaiseksi. Muistan kuinka erityisnuorisotyössä ajatus menemisestä toisen maaperälle sekä kolmannen, puolueettoman maaperän hyödyntämisestä tuli eteen viimeistään silloin, kun toinen ihminen, nuori tai vanhempi, alkoi jakamaan elämäänsä minulle. Amerikkalaisen seurakunta-aktivisti ja orgaanisen seurakuntaidean kehittäjä Neil Colen kokemukset kahvilatyöstä ovat olleet poikkeuksetta rohkaisevia ja hedelmällisiä. Hän ei pidä niinkään järkevänä kristillisten kahviloiden perustamista, vaan kannattaa tavallisten kahviloiden käyttämistä kontaktipintana kristinuskosta vieraantuneiden ihmisten tavoittamisessa urbaanissa ympäristössä.

”Katupastoriuden” idea on siis kaikessa yksinkertaisuudessaan mennä sinne, missä asiakkaat ja työkenttä ovat, eikä odottaa, että ihmiset tulevat minun luokseni. Kyse on palvelujen viemisestä sinne, missä ihmiset jo valmiiksi ovat ympäristössä, joka on heidän ”omaa maaperäänsä”. Urbaanissa ympäristössä tällaisia ihmisten luonnollisia kohtaamispaikkoja ovat ostoskeskukset, aukiot, puistot ja tapahtumat sekä kahvilat ja ravintolat. Kyse on kaupunkiympäristössä jo valmiiksi olemassa olevan tilan hyödyntämisestä. ”Katupastorius” tuntuukin liittyvän joustavammin ihmisten arkipäivän elämässä elettyyn hengellisyyteen, kuin viralliseen institutionalisoituneeseen uskonnonharjoitukseen.

Kyse on myös uudenlaisen kulttuurin luomisesta: ihmisten totuttamisesta siihen, että tiettyyn aikaan tällainen henkilö on ikään kuin tavattavissa tietyssä paikassa ihmisten normihuudeilla. Tämä vaatii luonnollisesti aikaa ja pitkäjänteisyyttä sekä myös tietynlaista kutsumustietoisuutta; ”tämä on minun juttuni”. Näin sanoessani en suinkaan väitä, etteikö tällaista olisi keksinyt ja kehitellyt joku muukin. Omat kokemukseni toimimisesta aiemmin tällä tavoin ovat joka tapauksessa olleet hyvin rohkaisevia. Mielestäni tässä on jotain sellaista, johon voisin sitoutua.

Miten sitten voin kasvaa omassa kutsumuksessani? Kyse on perimmältään uudistumisesta hengeltäni. Kyse on oman kutsumukseni ytimeen pääsemisestä; ei jonkin tekemisestä, vaan jonain olemisesta. Ihminen on human-being, ei human-doing. On oltava suorastaan mustasukkaisen rehellinen omalle hengen palolleen ja syvennyttävä juuri siihen. Samalla on kyse oman sisäisen maailman vaikeiden, kipeiden asioiden kohtaamisesta rehellisesti. Sinulle ei ole olemassa mitään vapaalippua tässä suhteessa, sori.

Omalla kohdallani olen tullut siihen tulokseen, että tärkeintä on keskittyä yksittäisten uskovien ohjaamiseen löytämään heidän oma kutsunsa ja auttamiseen heitä elämään sitä todeksi. Samalla on ihan yhtä tärkeää tarkata omaa vaellustaan Jumalan yhteydessä ja varmistaa, että itse kuulee ja ymmärtää, mitä Jumala sanoo ja minne Hän haluaa minua johdattaa. Näitä kahta ei voi erottaa toisistaan.

Teologian kontekstuaalisuudesta 3

Puhe afrikkalaisesta ekklesiologiasta tuntui jollain tavalla tutulta, kun mietin omaa seurakuntayhteyttäni ja sen yhteisöllisyyden merkitystä itselleni. Vaikka ajatus Kristuksesta eräänlaisena Esivanhempana tai yhteisön, suvun tai heimon Arkkityyppinä ei enää samalla tavoin puhuttelekaan kuin afrikkalaisia veljiämme ja sisariamme, niin on kuitenkin hyvä muistaa, että mekään suomalaisina emme ole vielä ehtineet olla ”sivistettyjä” ja urbaaneja kovin montaa sukupolvea. Vaikka sukurakenteemme onkin viimeksi kuluneen vuosisadan aikana hajonnut, jättäen jäljelle ydinperhe-mallin rangan, niin meilläkin suomalaisina on vielä monia muita länsimaisia ihmisiä läheisemmät suhteet luontoon ja muuhun luomakuntaan. Lisäksi paljon puhutussa postmodernissa kehityksessä on sekin puoli, että monet sellaiset teemat, jotka nousevat sen myötä esille, edustavatkin itse asiassa paluuta modernia edeltäneeseen tilanteeseen.

                      Eräänä esimerkkinä tästä on yhteisöllisyys, joka länsimaisessa uskonnollisuudessa (ja muutenkin) on individualismin korostamisen myötä noussut tärkeäksi teemaksi, vaikkapa mietittäessä urbaanien, kristinuskosta vieraantuneiden nuorten aikuisten tavoittamista uudelleen. Tässä esillä olevassa afrikkalaisessa ekklesiologiassa tämä näyttää ikään kuin luonnostaan tulevan vahvasti esille. Tässä mielessä oma kristittyjen yhteyteni muistuttaa enemmän afrikkalaista mallia kuin jonkun suuren laitoskirkon hallintohimmeliä. Seurakunta on enemmän organismi, kuin organisaatio. Siinä ollaan enemmän koolla leirinuotion kuin saarnapulpetin äärellä. Sen todellisuutta kuvaavat enemmän tarinat kuin kylmä dogmatiikka, jos hieman kärjistetään. Sille on – tai tulisi olla – ominaista syvät henkilökohtaiset ihmissuhteet, avoin vuorovaikutus ja tietynlainen elämän läpinäkyvyys. Johtajuudenkin tulee olla enemmän luonteeseen ja armoitukseen kuin asemaan ja käskyvaltaan perustuvaa auktoriteettia.

Sosiologisesti ilmiö voidaan nähdä uudenlaisen heimoistumisen vaiheena, joskin yhteisö muodostuukin nyt uudessa tilanteessa eri pohjalta kuin aiemmin. Uudessa testamentissa puhutaan useissa kohdin oikoksen käsitteestä, joka on suomalaisessa käännöksessä käännetty perhekunnaksi. (Näin esimerkiksi Apt. 16:31:ssä.) Kun antiikin aikana oikoksen muodostivat läheisimpien perheenjäsenten ohella myös muut sukulaiset ja läheiset, jopa palvelijat, niin omassa kontekstissamme tällaisen lähiyhteisön tai sijaisperheen (surrogate family) muodostavat vaikkapa ystävät jonkun harrastuksen, työn tai aatteen tai uskonnon piiristä. Jälkimodernissa tilanteessa perheenomaisen yhteisön rakennusaineina eivät enää olekaan biologiset siteet, vaan samanlaisen mielenkiinnon ja samanlaiset arvot jakavat ihmiset. Länsimaisessa kontekstissa ollaan mielenkiintoisella tavalla lähestytty esimodernia heimoistumisen ihannetta.

                      Ajattelen eräänä helppoutena tällaisessa afrikkalaisessa kontekstualisoinnissa olevan sen, että kristinusko tai Jeesus-liike ei ollut alun perinkään länsimainen hengen tuote tai kreikkalais-roomalaisen antiikin innovaatio. Sen kulttuurinen tausta ja alkuperäinen konteksti ovat monessa suhteessa lähempänä afrikkalaista heimoyhteisöä, kuin länsimaista modernia yhteiskuntaa. En tiedä, olenko turhankin optimistinen, mutta se ainakin voi auttaa helpommin ymmärtämään kristinuskon sanoman lähtötilannetta ja soveltamaan sitä omaan kontekstiin, kuin mitä teollistuneissa länsimaissa on mahdollista. Ajattelen saman piirteen tulevan esille ajateltaessa Lähi-Idän maista muuttaneita ihmisiä ja heidän esiymmärrystään kristinuskon sanomaan nähden. Oman problematiikkansa tähän tuo meidän tilanteessamme se, että vaikka yhteiskuntamme ja kulttuurimme vuosisatojen mittaan onkin ollut vahvasti kristinuskon hapattama, sen perusarvoista ollaan luopumassa länsimaissa. 

Luin jossain vaiheessa opintojani mielenkiintoisen artikkelin Pietarin metropolialueen uuskarismaattisten seurakuntien indigenisoitumisesta venäläiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Indigenisaatiota ilmiönä tarkasteltaessa tulee mieleen se kysymys, eikö koko kristinusko jo lähtökohtaisesti edusta tässä mainittua indigenisaatiota? ”God´s work of redemption always takes its start from the situations where humans find themselves in.” Jos tarkastellaan Raamatun ilmoitushistoriaa, niin nähdäkseni sen perusolemus, inkarnaatio, edustaa juuri tätä puolta jumaluudessa. Käytännössä esimerkiksi Septuagintan ilmestyminen ja Uuden testamentin kirjoitusten koineekreikankielinen muoto edustavat tätä orientaatiota ja itse asiassa vielä enemmän pyrkimystä sanoman kontekstualisointiin parhaimmillaan. Väsyksiin asti toistan tätä; tekivätkö Konstantinus ja Theodosius itse asiassa karhunpalveluksen yrittäessään ”tehdä parhaansa” ja valtiollistaessaan aiemmin vainotun kristinuskon? Paitsi, että (minun nöyrän näkemykseni mukaan) siinä menetettiin jotain oleellista tuon Valtakunnan todellisesta luonteesta, niin nyt, parhaillaan elettävänä aikana, tämän paradigman murentuessa, kysymykset sanoman kontekstualisoinnista nousevat ajankohtaisiksi myös täällä länsimaissa.

Vastaavasti historian eri vaiheista löytyy runsaasti esimerkkejä siitä, miten jokaisessa kulttuurisessa tilanteessa on esiintynyt sanoman kontekstualisointia ja harjoitetun uskon indigenisoitumista ympäröivään kulttuuriseen todellisuuteen. Kyse ei siis ole nähdäkseni niinkään siitä, miten hyvin tässä on onnistuttu – jotkut näistä missiologisista innovaatioista ovat olleet hyviä, jotkut vähemmän hyviä. Kyse on enemmänkin uskon inkarnationaalisesta luonteesta, jolloin sen sanoman perusdnahan on jo itseensä kätketty ajatus viestin välittämisestä ihmisen omalla kielellä – ilman, että siihen liitetään mitään kulttuurisia tai muita ylivaltapyrkimyksiä.