Maltillinen sotahuuto

Vajaat pari kuukautta sitten havahduin siihen, että eräs raamatunkohta Paavalin 1. kirjeestä korinttilaisille, joka siihen asti oli ollut ikään kuin lukossa (so. "ei ollut auennut"), kirkastuikin minulle. Hämmentävää tässä kokemuksessa oli kuitenkin se, miten rauhassa olin ollut tuon seikan kanssa kaikki nämä yli 45 vuotta uskossa ollessani. Minua ei ollut liiemmälti häirinnyt se, ettei tuo kohta ollut avautunut minulle, vaan tilanteen ja tarpeen niin vaatiessa olin leiponut siihen jonkun selityksen jostain kommentaarista ikään kuin ulkolukuna. (Minulla ei luonnollisesti ole mitään hyvien kommentaarien käyttöä vastaan.)


Se, mikä tuossa tilanteessa puhutteli minua eniten, oli oma leväperäisyyteni ja välinpitämättömyyteni Jumalan ilmoituksen edessä. Minun oli tunnustettava se, etten ollut nähnyt tarpeeksi vaivaa selvittääkseni Sanan salaisuuksia itselleni ja sitä kautta myös muille.


Seurakunnan kasvu ry. on tutkinut aktiivisesti suomalaista uskonnollisuutta viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Viimeisin tutkimus on viime vuodelta ja siinä tulee esille mielenkiintoista dataa uudestisyntyneiksi kristityksi itseään kutsuvien suhteesta Raamattuun Jumalan ilmoituksena. Vain 62% uudestisyntyneiksi kristityiksi itseään kutsuvista oli lukenut Raamattua viimeksi kuluneen vuoden aikana. Vastaavasti samasta ryhmästä ihmisiä vain 37% kertoo uskovansa Raamatun olevan erehtymätöntä Jumalan Sanaa. Eräs tutkimuksen tekijöistä vetääkin tästä veret seisauttavan johtopäätöksen:


"Meillä on uudestisyntyneitä, jotka eivät oikein luota Raamattuun."


Tästä taas seuraa - aivan oikein! - se tosiasia, että näiden sinänsä joskus uudestisyntyneitten ihmisten usko ei vuosien jälkeenkään vielä ole syvällä tasolla, eikä heidän identiteettinsä kristittyinä ole päässyt vahvistumaan. Jokainen suomalaista seurakuntaelämää avoimella mielellä tarkkaileva kykenee näkemään tämän kehityksen seuraukset käytännössä.


Minussa tämä saa aikaan sotahuudon, tarkemmin sanottuna maltillisen sellaisen, koska tätä aihetta on lähestyttävä raittiisti. Ajattelen eräänä syynä em. tosiseikkaan olevan yleistynyt kokemusperäiseen emotionaalisuuteen tähtäävä ja sitä hyväkseen käyttävä kevyt ja pinnallinen viihdeuskonnollisuus. Tähän törmää erityisesti karismaattisen kristillisyyden piirissä. Toisaalta en myöskään näe ratkaisuksi puhtaasti informatiivisen teologisen tiedon jakamista, koska se pitemmän päälle passivoi ihmisen ja etäännyttää tavallisesta elämästä.


Itse koen kulkevani näiden kahden valtavirran välisellä kapealla kannaksella, jossa niin Pyhän Hengen vaikuttama karismaattisuus kuin Jumalan Sanaan ankkuroitunut opetuskin ovat tasapainossa keskenään ja ruokkivat toinen toistaan.


Sananlaskujen kirjassa (25:2) on mielenkiintoinen kohta: "Jumalan kunnia on salata asia, kuninkaiden kunnia on tutkia asia." Jumala siis salaa asioita, jotta ne, joilla on oikeaa janoa Hänen puoleensa, löytäisivät ne. Uudestisyntyneen kristityn kunnia-asia on tutkia Jumalan Sanaa nöyrällä asenteella, ottaa siitä selvää ja syventyä siihen, jotta hän voisi jakaa ja opettaa sitä muille kristityille. Ei-uskovalle maailmalle tämä tehtävä ei kuulu (ja vielä vähemmän se on sille kunnia-asia), mutta Jumalan omille se kuuluu ja Pyhä Henki on annettu siihen avuksi ja opettajaksi.