Peukuttajia joka lähtöön

Törmäsin hiljattain mielestäni hyvin osuvaan lauseeseen, jonka mukaan oikea oppi ja sen vaaliminen ei välttämättä ole paras tie aidon uskovien yhteyden rakentamiseksi. Keskinäinen nöyryys on huomattavasti onnistuneempi tie yhteyden saavuttamiseksi. Niin hyvä kuin tuo Neil Colen toteamus onkin, se on herättänyt ihmisten mielissä hyvin erilaisia kommentteja.

• Ensimmäinen tälle hyväksyvästi peukuttava on postmoderni kyynikko, joka on usein myös yliopistokoulutettu teologi. ”Nöyryys on ainoa vaihtoehto, koska meillä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä koskettamaan opillisten lähteiden alkuperäistä intentiota. Emmehän me voi tavoittaa Jeesuksenkaan sanojen alkuperäistä ideaa. Näin ollen nöyryys on ainoa vaihtoehto. Se pitäisi vain ulottaa muihinkin uskontoihin, kuten islamiin, niin ongelmat ratkeaisivat…”

• Yllättävää kyllä, tätä lähelle tulee toinen peukuttaja, yhtä myöhäismoderni, mutta nyt aito karismaattinen nomadi, jonka mielestä ”emme edes tarvitsisi mitään kirjoitettuja opin kappaleita, kunhan vain kaikki Jumalan lapset kylpisivät oikein hengessä ja näin löytäisivät toisensa. Aidossa hengen vaikuttamassa nöyryydessä vaan mentäisiin uskossa eteenpäin ja homma rullaisi hyvin…”

• Kolmas peukuttaja, tosin hieman varauksellinen sellainen, on kirkollinen herätyskristitty, joka ei kaiken nöyryydestä puhumisen keskellä kuitenkaan halua kokonaan luopua kirjoitettujen tunnustusten auktoriteetista, koska ”täytyyhän meillä jotain kättä pidempää olla. Pelkkä Raamattu ei riitä, vaan tarvitsemme jotain historiaan ankkuroitunutta oppia, jolle kirkollinen järjestelmä voidaan rakentaa. Sen jälkeen nöyryydelläkin on oma paikkansa kirkollisessa toiminnassa ja kristityn hartauselämässä.”

• Hänestä pari piirua oikealle istuu monessa kirkkopoliittisessa liemessä keitetty, oman kirkkonsa hallinnossa suhteellisen korkealla istuva kyynikko, joka ei peukuta tätä Colen lausahdusta, vaan hymyilee sille hieman pilkallisesti ja jopa vähän naureskelee koko puheelle nöyryydestä. ”Voi kuule, kun tietäisit mitä kaikkea sitä on ehtinyt nähdä ja kokea heh heh…” Tosin hänelle opilla sinänsä ei ole väliä, kunhan vaan on jokin opintapainen, jota varjella. Aidon pragmaatikon tavoin päämäärä ja lopputulos ratkaisee kuitenkin loppujen lopuksi kaiken. Kunhan tähän haluttuun tavoitteeseen sitten ollaan tavalla tai toisella päästy, voidaan kyllä alkaa miettiä sitä nöyryyttäkin. ”Onhan se kuitenkin ihan tärkeä kristillinen hyve…”

• Sitten on nuori opiskelija, joka haluaa kyllä opiskella Raamattua ja teologiaa, työstää ja keskustella sitä, mutta joka näkee nöyryyden välttämättömänä ”liimana” ihmisten välillä, erityisesti hänen omissa lähimmissä ihmissuhteissaan. Ilman nöyryyttä suhteessa toisiin mikään ei vaan pelitä. Hänelle nöyryys voi hyvin muodostua sellaiseksi kasvualustaksi, josta versoo paljon hyviä asioita hänen ja hänen läheistensä elämään. Hän ei ymmärrä pelätä syyllistyvänsä naiviin idealismiin ajatellessaan sen nöyryyden, mikä toimii hyvin lähimmissä ihmissuhteissa, sopivan hyvin toimintaperiaatteeksi isommissakin ympyröissä, kuten esimerkiksi oppikeskusteluissa…

• Lopulta löydämme monien paineiden alla elävän yksinhuoltajan, joka ajattelee opin edustavan jotain sellaista kristityn elämässä, mitä eivät kristityt vielä ymmärrä kaikilta osin täydellisesti, mutta jonka ydinasioiden käsittämisessä voidaan olla yhtä mieltä kristittyjen kesken ja tältä pohjalta kasvaa yhdessä. Kehällisissä, vähemmän tärkeissä asioissa voidaan soveltaa yleistä rakkauden kaksoiskäskyä ja jatkaa kuitenkin yhdessä eteenpäin. ”Pääasia vaan, ettei aleta riidellä näistä asioista. Sitä ei kestä kukaan.”