Nykymenossa oli kolme asiaa, joita Virtanen usein
ihmetteli.
Ensimmäinen oli se, miten säätiedotuksiin, tai paremminkin sääennusteisiin,
ei enää voinut luottaa, mikäli ne ulottuivat ylihuomiseen tai yli sen.
Ilmastonmuutoksesta puhumattakaan. Virtanen oli syvästi hämillään, kun hän
seurasi keskustelua ja tiedottamista yhä tiheämmin muuttuvista ilmoista. No,
ymmärsihän Virtanen sen, että lehtien ja muunkin median oli jostain leipänsä
tienattava ja sääennusteet olisi oiva keino siihen.
Mutta että siitä ruvettiin tekemään politiikkaa, sitä
Virtanen ihmetteli. Hän kun oli niin usein kuullut, miten sillä tai tällä
asialla ei saanut tehdä politiikkaa, eikä suhtautua siihen tai tuohon juttuun
niin tunteenomaisesti. Nyt hän sitten törmäsi tuon tuostakin ihmisiin, jotka
olivat ilmojen takia menettäneet yöunensa tai ruokahalunsa tai jotka nimenomaan
tekivät politiikkaa asialla. Viime mainitussa seikassa sinänsä Virtanen ei
nähnyt mitään pahaa – sehän oli vapaassa maassa jokaisen niin haluavan
kansalaisoikeus, aivan kuten kaikkien muidenkin päivänpolttavien asioiden
kohdalla.
Virtanen oli kuitenkin historiankirjoista lukenut keskiajalta
tapahtuneesta ”lasten ristiretkestä”, jota kirkon johtokin oli ruokkinut
sanomalla lasten saattavan veltostuneet aikuiset häpeään omalla esimerkillään. Lopputulemana
tästä kaikesta kuitenkin oli se, että jossain Pohjois-Afrikan kolkassa koko usean
tuhannen lapsen ja nuoren porukka oli sitten myyty orjiksi. Virtanen pelkäsi
nyt todistavansa samanlaista ilmiötä; kirkasotsaisten ja vilpittömien lasten ja
nuorten ristiretkeä ja hän mietti, millainen lopputulema tällä lasten
ristiretkellä olisi. Tulisivatko hekin lopulta petetyiksi ja
hyväksikäytetyiksi? Maailma tuskin oli muuttunut reilummaksi ristiretkien
ajoista…
Toinen asia, jota Virtanen ihmetteli, liittyikin juuri
tähän mediaan. Hän oli lapsuudestaan asti tottunut siihen, että se, mitä
uutisissa tai sanomalehdessä sanottiin, oli totta, eikä sitä sopinut
kyseenalaistaa - puhumattakaan, että joku olisi asettunut sitä vastaan jollain
toisenlaisella informaatiolla. Nyt Virtanen kuitenkin uudestaan ja uudestaan
törmäsi tilanteeseen, jossa media ilmiselvästi oli menettänyt otteensa
todellisuudesta. Se oli kohtalokkaalla tavalla kadottanut kosketuksensa
tavallisten ihmisten arkiseen elämäntodellisuuteen ja siihen, mitä ja miten he
ajattelivat.
Tämä oli näkynyt viime vuosina erilaisten vaalien ja
kansanäänestysten yhteydessä. Kerta toisensa jälkeen viralliselle medialle oli
tullut täytenä yllätyksenä tavallisten ihmisten äänestyskäyttäytyminen. Tällainen
väärin äänestäminen aiheutti median piirissä ensin puhdasta hämmästystä, jopa
kauhua, sitten närkästystä, jopa murehtimista harhaanjohdettujen sielujen
takia. Lopputulema oli kuitenkin aina ollut sama; media oli tullut yllätetyksi
niin sanotusti housut kintuissa. Se ei ollut osannut tulkita oikein ilmassa
olevia muutoksen merkkejä, koska se oli jo valmiiksi omaksunut tietyn
poliittisen agendan, jota se itsepintaisesti ajoi. Vastaukset oli lukittu jo
ennakkoon, eikä silloin sopinut kiinnittää huomiota muualta nouseviin
signaaleihin.
Virtanen oli tullut siihen tulokseen, että niin sanottu
virallinen media ei suinkaan edustanut puolueetonta, objektiivista
tiedonvälitystä, vaan se edusti vain yhtä poliittista linjaa muiden vaihtoehtoisten
mallien joukossa. Kyynisimpinä hetkinään Virtanen mietti, olikohan se koskaan
ollutkaan mitään muuta kuin aina kulloistenkin valtaapitävien työrukkanen.
Virtanen ei ollut luonnostaan paha suustaan, mutta joskus hänen mieleensä tuli tätä
kuvaava nimitys, jota hän ei mielellään lausuisi ääneen…
Virtanen näki nyt asian niin, että tämä tavallisten
ihmisten todellisuudesta etääntyminen ei ulottunut ainoastaan maksettuun
mediaan, vaan myös valtaa pitävään poliittiseen eliittiin. Kuuluminen tähän ei
enää ollut minkään poliittisen puolueen yksinoikeus. Se joka tapauksessa piti intohimoisesti
omiensa puolta, suojeli omiaan ja piilotteli omia tekojaan niin, etteivät ne
tulisi julkisuuteen kaikkien nähtäväksi. Tämän seurauksena Virtanen oli
havahtunut huomaamaan sen karmaisevan tosiasian, että tavallinen ihminen,
jollainen Virtanen itsekin oli, ei enää voinut luottaa siihen, että valtiovalta
kykenisi tai edes haluaisi suojella omia kansalaisiaan erilaisilta uhilta,
olivat ne sitten poliittisia, seksuaalisia, taloudellisia, sosiaalisia tai mitä
muita hyvänsä. Sillä oli tarpeeksi tehtävää omien etujensa varjelemisessa.
Virtanen huomasi olevansa hyvin hämmentynyt ja turhautunut,
jopa vihainen näiden mietteidensä äärellä. Hänen mieleensä pyrki väkisinkin
psalmirunoilijan sana: ”Kun peruspylväät
murretaan maahan, mitä voi vanhurskas tehdä?”
No comments:
Post a Comment