Puhe afrikkalaisesta ekklesiologiasta tuntui jollain tavalla tutulta, kun mietin
omaa seurakuntayhteyttäni ja sen yhteisöllisyyden merkitystä itselleni. Vaikka
ajatus Kristuksesta eräänlaisena Esivanhempana tai yhteisön, suvun tai heimon
Arkkityyppinä ei enää samalla tavoin puhuttelekaan kuin afrikkalaisia veljiämme
ja sisariamme, niin on kuitenkin hyvä muistaa, että mekään suomalaisina emme
ole vielä ehtineet olla ”sivistettyjä” ja urbaaneja kovin montaa sukupolvea.
Vaikka sukurakenteemme onkin viimeksi kuluneen vuosisadan aikana hajonnut,
jättäen jäljelle ydinperhe-mallin rangan, niin meilläkin suomalaisina on vielä
monia muita länsimaisia ihmisiä läheisemmät suhteet luontoon ja muuhun
luomakuntaan. Lisäksi paljon puhutussa postmodernissa kehityksessä on sekin
puoli, että monet sellaiset teemat, jotka nousevat sen myötä esille,
edustavatkin itse asiassa paluuta modernia edeltäneeseen tilanteeseen.
Eräänä esimerkkinä tästä
on yhteisöllisyys, joka länsimaisessa uskonnollisuudessa (ja muutenkin) on
individualismin korostamisen myötä noussut tärkeäksi teemaksi, vaikkapa
mietittäessä urbaanien, kristinuskosta vieraantuneiden nuorten aikuisten
tavoittamista uudelleen. Tässä esillä olevassa afrikkalaisessa ekklesiologiassa
tämä näyttää ikään kuin luonnostaan tulevan vahvasti esille. Tässä mielessä oma
kristittyjen yhteyteni muistuttaa enemmän afrikkalaista mallia kuin jonkun
suuren laitoskirkon hallintohimmeliä. Seurakunta on enemmän organismi, kuin
organisaatio. Siinä ollaan enemmän koolla leirinuotion kuin saarnapulpetin
äärellä. Sen todellisuutta kuvaavat enemmän tarinat kuin kylmä dogmatiikka, jos
hieman kärjistetään. Sille on – tai tulisi olla – ominaista syvät
henkilökohtaiset ihmissuhteet, avoin vuorovaikutus ja tietynlainen elämän
läpinäkyvyys. Johtajuudenkin tulee olla enemmän luonteeseen ja armoitukseen
kuin asemaan ja käskyvaltaan perustuvaa auktoriteettia.
Sosiologisesti ilmiö voidaan nähdä
uudenlaisen heimoistumisen vaiheena, joskin yhteisö muodostuukin nyt uudessa
tilanteessa eri pohjalta kuin aiemmin. Uudessa testamentissa puhutaan useissa
kohdin oikoksen käsitteestä, joka on
suomalaisessa käännöksessä käännetty perhekunnaksi. (Näin esimerkiksi Apt.
16:31:ssä.) Kun antiikin aikana oikoksen
muodostivat läheisimpien perheenjäsenten ohella myös muut sukulaiset ja
läheiset, jopa palvelijat, niin omassa kontekstissamme tällaisen lähiyhteisön
tai sijaisperheen (surrogate family)
muodostavat vaikkapa ystävät jonkun harrastuksen, työn tai aatteen tai uskonnon
piiristä. Jälkimodernissa tilanteessa perheenomaisen yhteisön rakennusaineina
eivät enää olekaan biologiset siteet, vaan samanlaisen mielenkiinnon ja samanlaiset
arvot jakavat ihmiset. Länsimaisessa kontekstissa
ollaan mielenkiintoisella tavalla lähestytty esimodernia heimoistumisen
ihannetta.
Ajattelen eräänä
helppoutena tällaisessa afrikkalaisessa kontekstualisoinnissa olevan sen, että
kristinusko tai Jeesus-liike ei ollut alun perinkään länsimainen hengen tuote
tai kreikkalais-roomalaisen antiikin innovaatio. Sen kulttuurinen tausta ja
alkuperäinen konteksti ovat monessa suhteessa lähempänä afrikkalaista
heimoyhteisöä, kuin länsimaista modernia yhteiskuntaa. En tiedä, olenko
turhankin optimistinen, mutta se ainakin voi auttaa helpommin ymmärtämään
kristinuskon sanoman lähtötilannetta ja soveltamaan sitä omaan kontekstiin,
kuin mitä teollistuneissa länsimaissa on mahdollista. Ajattelen saman piirteen
tulevan esille ajateltaessa Lähi-Idän maista muuttaneita ihmisiä ja heidän
esiymmärrystään kristinuskon sanomaan nähden. Oman problematiikkansa tähän tuo
meidän tilanteessamme se, että vaikka yhteiskuntamme ja kulttuurimme
vuosisatojen mittaan onkin ollut vahvasti kristinuskon hapattama, sen
perusarvoista ollaan luopumassa länsimaissa.
Luin jossain vaiheessa opintojani mielenkiintoisen
artikkelin Pietarin metropolialueen uuskarismaattisten seurakuntien
indigenisoitumisesta venäläiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Indigenisaatiota ilmiönä
tarkasteltaessa tulee mieleen se kysymys, eikö koko kristinusko jo
lähtökohtaisesti edusta tässä mainittua indigenisaatiota? ”God´s work of redemption always takes its start from the situations
where humans find themselves in.” Jos tarkastellaan Raamatun
ilmoitushistoriaa, niin nähdäkseni sen perusolemus, inkarnaatio, edustaa juuri
tätä puolta jumaluudessa. Käytännössä esimerkiksi Septuagintan ilmestyminen ja
Uuden testamentin kirjoitusten koineekreikankielinen muoto edustavat tätä orientaatiota
ja itse asiassa vielä enemmän pyrkimystä sanoman kontekstualisointiin
parhaimmillaan. Väsyksiin asti toistan tätä; tekivätkö Konstantinus ja
Theodosius itse asiassa karhunpalveluksen yrittäessään ”tehdä parhaansa” ja valtiollistaessaan aiemmin vainotun
kristinuskon? Paitsi, että (minun nöyrän näkemykseni mukaan) siinä menetettiin
jotain oleellista tuon Valtakunnan todellisesta luonteesta, niin nyt,
parhaillaan elettävänä aikana, tämän paradigman murentuessa, kysymykset sanoman
kontekstualisoinnista nousevat ajankohtaisiksi myös täällä länsimaissa.
Vastaavasti historian eri vaiheista löytyy
runsaasti esimerkkejä siitä, miten jokaisessa kulttuurisessa tilanteessa on
esiintynyt sanoman kontekstualisointia ja harjoitetun uskon indigenisoitumista
ympäröivään kulttuuriseen todellisuuteen. Kyse ei siis ole nähdäkseni niinkään
siitä, miten hyvin tässä on onnistuttu – jotkut näistä missiologisista
innovaatioista ovat olleet hyviä, jotkut vähemmän hyviä. Kyse on enemmänkin
uskon inkarnationaalisesta luonteesta, jolloin sen sanoman perusdnahan on jo itseensä
kätketty ajatus viestin välittämisestä ihmisen omalla kielellä – ilman, että
siihen liitetään mitään kulttuurisia tai muita ylivaltapyrkimyksiä.
No comments:
Post a Comment