Teologian opiskelusta

Se alkoi jonkinlaisena tarkemmin määrittelemättömänä sisäisenä kutinana, jota oli mahdotonta raapia. Se houkutteli mukaansa tuntemattomille, arveluttaville vesille, joilla väijyivät yhtä hyvin kompromissien tekemisen karikot kuin uskonsa menettämisen syöveritkin. Näin jälkeen päin ajateltuna, liki kymmenen vuoden jälkeen voin fraasinomaisesti todeta sen olleen huikea matka tai vaihtoehtoisesti mieletön tarina.

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut jotain teologian opiskeluihini liittyen, mutta nyt kun homma alkaa olla jotakuinkin paketissa, ajattelin tehdä jonkinlaista yhteenvetoa tähän astisesta palasta matkaa.

Niin, kaikki alkoi puhtaasta mielenkiinnosta; teologia kiinnosti (ja kiinnostaa yhä) minua ja kun en parempaakaan reittiä keksinyt, niin hain ja pääsin Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Selvyyden vuoksi mainittakoon, että olen joskus nuoruudessani suorittanut evl. kirkon kolmivuotisen nuorisotyönohjaajan koulutuksen Suomen Raamattuopistolla sekä yli nelikymppisenä Suomen Vapaakirkon pastorin tutkinnon silloisessa Teologisessa opistossa Santalassa. Siinä välissä ja sen jälkeen olen yli neljänkymmenen vuoden ajan lukenut paljon erilaista teologista kirjallisuutta. Olen siis ollut teologian suurkuluttaja, hevijuuseri, jonka addiktio on perinteisen porttiteorian mukaisesti edennyt aina vaan kovempiin aineisiin ja teologisiin huuruihin.

Kun oma hengellinen kontekstini on ollut viidesläisyydessä, sitten Vapaakirkossa ja nykyään perinteisiin kirkkokuntiin sitoutumattomassa kotiseurakuntaverkostossa, ja kun sille on oikeastaan koko uskossaoloaikani ollut ominaista karismaattisuus, raamatullisuus (tai ainakin pyrkimys siihen) sekä ainakin jonkinlainen halu kertoa evankeliumi tavalla tai toisella muille, niin tuosta ympäristöstä teologian opiskeluun ponnistaminen ei ole ollut ihan yksinkertaista. Vaikka itselläni ei asiassa ollutkaan mitään ongelmaa, sain (ja vieläkin silloin tällöin saan) kuulla paljon hyvää tarkoittavia neuvoja teologian opiskelun haitallisuudesta uskonelämälle, "pään tiedon paisuttamisesta" ja "ihmisviisauden" myrkyllisyydestä jne. Kiitos vaan näistä.

Jos ajattelen omia motiivejani teologian opiskeluun, niin ensimmäisen (ja tärkeimmän) olen jo maininnut. Se on ollut puhdas mielenkiinto teologiaa kohtaan. Mutta vuosien mittaan olen tunnistanut myös muita, ihan yhtä tärkeitä syitä. Kun ajattelen evl. kirkon tilannetta Suomessa, minua on kiinnostanut päästä selville siellä jylläävän ajattelun juurista; miten ihmeessä ollaan päädytty tekemään tällaisia päätöksiä tai millä perusteella vedetään tällaista teologista linjaa? (Voin myös vakuuttaa saaneeni yllin kyllin valaisevia vastauksia näihin kysymyksiin, vaikka ne eivät aina mieltä ilahdutakaan.) En myöskään häpeile tunnustaa mukana olleen tietoinen missiologinen aspekti: jos haluat elää, toimia ja vaikuttaa tietyn kulttuurin keskellä, täytyy sinun tuntea vallitseva ajattelutapa, sen historia, josta kaikki nousee, ja arvot, joiden pohjalta toimitaan tietyllä tavalla. Lisäksi minusta on ollut mielenkiintoista tutustua eri-ikäisiin teologian opiskelijoihin ihmisinä. Kaikissa näissä teologian opiskelu Hesassa ei ole tuottanut minulle pettymystä.

Jossain vaiheessa törmäsin joidenkin omieni joukossa myös merkillisen itsepintaiseen epäluuloon, että olisin valmistuttuani siirtymässä evl. kirkon papiksi. Tämä seikka on pitkin matkaa sekä huvittanut että hämmästyttänyt minua: mitä enää vastata (itsekin akateemisesti koulutetun) veljen kysymyksiin aiheesta, kun olen jo aiemmin todennut asian olevan perätön? (Ymmärrän kyllä tuon "huolen" pointin: evl. kirkon pappeus olisi porukanpetturuutta ja vain vahvistaisi alkuperäistä "mitäs minä sanoin"-orientaatiota.) On myös yllättävää huomata se, miten monien kunnon karismaatikkojen ja muuten "hengellisten" pinnan alta paljastuukin hyvin syvä kunnioitus akateemista oppineisuutta kohtaan. En väitä, että siinä sinänsä olisi mitään pahaa, mutta se on hämmentävää. Ajattelen myös olevan hyvä tunnistaa tällainen ajattelu ja arvottaminen itsessään. Ikään kuin minun hengellinen arvoni jotenkin kohoaisi saatuani jonkin tutkinnon suoritettua.

Itse olen antanut joillekin nuoremmille teologian opiskeluun liittyen neuvon miettiä omia motiiveja; mitä itse asiassa haluat teologian opiskelulta? Jos haluat akateemista tutkintoa, niin Hesa (tai Joensuu) on hyvä vaihtoehto, eikä siinä motiivissa sinänsä ole mitään pahaa. Jos taas haluat varustusta hengelliseen työhön, niin suosittelisin sinulle ehkä jotain muuta. Teologia on hyvä renki, mutta huono isäntä ja kristittynä tiedän, kuka on ainoa ja paras Isäntä. Omalla kohdallani tämä ei tee tyhjäksi sitä, miten teologinen harrastuneisuuteni on vain syventynyt vuosien mittaan. Toki olen (tällä iällä viimeistään) huomannut, miten tärkeää teologian vuoropuhelu käytännön elämän kanssa on.

Mitä siis olen oppinut näin vuosina Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa? Ensinnäkin sen, että on olemassa hyvää ja huonoa teologiaa. Se, että teologiaa tehdään jossain "eurooppalaisessa huippuyliopistossa", ei tee siitä vielä automaattisesti hyvää. Päinvastoin, olen huomannut miten helposti suurissa ja perinteisissä instituutioissa lukkiudutaan tietynlaisiin ajatuskaavoihin, joita sitten pidetään itsestäänselvyyksinä, vaikka muu maailma menisi jo jossain aivan muualla. Dinosaurukset reagoivat hitaasti siihen, mitä niiden ympäristössä tapahtuu.

Toisena asiana mainitsen sen, miten tärkeää on ymmärtää ja tunnistaa teologian tekemisen konteksti. Lesslie Newbiginiä lainaten, ihminen ei koskaan usko tai epäile jossain tyhjiössä, vaan aina jossain kontekstissa. Uskon Raamatun jumalallisen ilmoituksen ainutlaatuisuuteen, mutta me ihmiset tulkitsemme sitä ja teemme teologiaa sen pohjalta aina omasta tilanteestamme käsin. Pidän kuitenkin ehdottoman välttämättömänä pyrkimystä uskollisuuteen tuon ilmoituksen alkuperäiselle toiminta-ajatukselle, vaikka se monien opettajinani toimineiden mielestä onkin puhdas mahdottomuus. Hyväksyn auliisti sen, että joudumme loppuun asti elämään tietynlaisessa jännitteessä näiden kahden - ilmoituksen ja kontekstin - välillä.

Se, mikä minulle antaa sekä toivon, valon että vastauksen, on Jeesuksen lupaama Henki, joka opettaa meitä ja johdattaa meidät kaikkeen totuuteen. Tässäpä sitten astutaankin yliopistoteologian aidan yli: jos koko tieteentekemisen lähtökohtana on metodologinen ateismi, niin tämä on mahdoton yhtälö. Minulla tätä ongelmaa ei ole, enkä sen tähden myöskään suhtaudu Raamattuun kuin mihin hyvänsä kirjallisuuteen, vaan luen sitä Jumalan ilmoituksena ihmiskunnalle. Tunnustan tämän peruslähtökohtani avoimesti ja häpeilemättä, mutta en myöskään pelkää elää ja liikkua ilmoituksen ja tieteen tekemisen välisessä jännitteessä.