Isäni, työväenliikkeen veteraani, kuittasi nopeasti tuollaiset haaveet tokaisemalla ykstotisesti: ”Hanki vaan ensin itsellesi kunnon ammatti.”
Muistan, kuinka vuosikaudet toimiessani erityisnuorisotyöntekijänä kotikaupunkini palveluksessa haaveilin pääsystä tuohon työhön, ainoaan autuaaksitekevään kiertävän puhujan virkaan. Minun arvoasteikossani se päihitti mennen tullen kaupungin viran kaikkine luontoisetuineen. Muistan, kuinka 17 palvelusvuoden jälkeen sanoutuessani irti vakituisesta kunnallisesta virasta, monien ystävien hämmästykseksi ja sukulaisten kauhistukseksi, ajattelin, että nyt olin vihdoin päässyt sille paikalle, johon Kutsujani minut oli tarkoittanutkin.
Totta puhuen, olin varmasti ollut oikealla paikalla jo aiemminkin, mutta nyt oli uusien haasteiden aika. Tie sen jälkeen ei ole ollut helpompi eikä tasaisempi, pikemminkin päinvastoin.
Entä nyt, kohta eläkeiässä olevana, millaisena kutsumus minulle nyt näyttäytyy?
Uskon, että aiemman höntyilyn ja sinne tänne säntäilemisen tilalle on tullut iän mukanaan tuomaa patinaa, joka ilmenee harkitsevaisuutena, minkä taas nuoremmat helposti näkevät kiusallisena hitautena. Tunnustan, etten enää niin kerkeästi ole lähdössä kaikkien impulssien mukaan, enkä helposti suostu mihinkään, ennen kuin olen keskustellut asiasta Kutsujani kanssa. Hänen herruutensa toteutuminen myös minun kutsuni alueella on tärkeintä.
On pari sellaista Raamatun kohtaa, jotka omaa kutsumustani ajatellen ovat aina olleet tärkeitä. Apostolien 6. luvun alussa on kuvattu tilanne, jossa nuori seurakunta joutuu sosiaalisen auttamistyön haasteiden eteen. Seurakunnan johtajat menettelevät tuossa tilanteessa viisaasti; he delegoivat asian eteenpäin ja valtuuttavat muut toimimaan, luopumatta kuitenkaan itse omasta kutsumuksestaan. Eräs suurimpia syitä loppuun palamiseen omassa kutsumusammatissaan on se, että joutuu tekemään paljon sellaista, mihin ei ole koskaan kutsua ollut, mutta johon paineet tulevat ikään kuin sivusta.
Toinen kohta on Johanneksen 3. kirjeessä, jossa hän kirjoittaa, ettei hänellä ole suurempaa iloa kuin se, että näkee omien lastensa vaeltavan totuudessa. Minulle tuo kohta on aina puhunut kutsun pyhästä luonteesta; voin auttaa toista löytämään sen vain luopumalla omista agendoistani toisen suhteen. ”God has called you, but I have a work for you”-ajattelu ei kuulu Kristuksen seurakuntaan.
Nykypäivänä ollaan kovin miellytty vahvan johtajuuden ihanteeseen, jossa ihmiset helposti kulutetaan loppuun ja korvataan uusilla tuoreilla voimilla. Mikään ei voisi olla kauempana siitä mielenlaadusta, jossa kutsutaan kantamaan kevyttä ja soveliasta iestä ja oppimaan Hänestä, joka on hiljainen ja nöyrä luonteeltaan. Joskus herää kysymys, voiko yksipuolisen autoritaarisen johtajuuden alta edes jotenkuten ulos selvinnyt enää koskaan tunnistaa aitoa johtajuutta ilman jyräämistä, manipulointia ja hyväksikäyttöä. Tarkoitan sellaista, kuin aito isyys on. Psalmissa 107 puhutaan Hänestä, joka tyydyttää nääntyvän sielun ja ravitsee nälkäisen sielun hyvillä antimilla.
Viime aikoina olen miettinyt paljon ajatusta ”katupastorista”, tyypistä, joka hengailee siellä missä muutkin, kahviloissa, puistoissa ja satamassa, jonka monet tunnistavat ja tuntevat ja joka tiedetään ”jonkinlaiseksi pastoriksi” tai muuksi sellaiseksi. Muistan kuinka erityisnuorisotyössä ajatus menemisestä toisen maaperälle sekä kolmannen, puolueettoman maaperän hyödyntämisestä tuli eteen viimeistään silloin, kun toinen ihminen, nuori tai vanhempi, alkoi jakamaan elämäänsä minulle. Amerikkalaisen seurakunta-aktivisti ja orgaanisen seurakuntaidean kehittäjä Neil Colen kokemukset kahvilatyöstä ovat olleet poikkeuksetta rohkaisevia ja hedelmällisiä. Hän ei pidä niinkään järkevänä kristillisten kahviloiden perustamista, vaan kannattaa tavallisten kahviloiden käyttämistä kontaktipintana kristinuskosta vieraantuneiden ihmisten tavoittamisessa urbaanissa ympäristössä.
”Katupastoriuden” idea on siis kaikessa yksinkertaisuudessaan mennä sinne, missä asiakkaat ja työkenttä ovat, eikä odottaa, että ihmiset tulevat minun luokseni. Kyse on palvelujen viemisestä sinne, missä ihmiset jo valmiiksi ovat ympäristössä, joka on heidän ”omaa maaperäänsä”. Urbaanissa ympäristössä tällaisia ihmisten luonnollisia kohtaamispaikkoja ovat ostoskeskukset, aukiot, puistot ja tapahtumat sekä kahvilat ja ravintolat. Kyse on kaupunkiympäristössä jo valmiiksi olemassa olevan tilan hyödyntämisestä. ”Katupastorius” tuntuukin liittyvän joustavammin ihmisten arkipäivän elämässä elettyyn hengellisyyteen, kuin viralliseen institutionalisoituneeseen uskonnonharjoitukseen.
Kyse on myös uudenlaisen kulttuurin luomisesta: ihmisten totuttamisesta siihen, että tiettyyn aikaan tällainen henkilö on ikään kuin tavattavissa tietyssä paikassa ihmisten normihuudeilla. Tämä vaatii luonnollisesti aikaa ja pitkäjänteisyyttä sekä myös tietynlaista kutsumustietoisuutta; ”tämä on minun juttuni”. Näin sanoessani en suinkaan väitä, etteikö tällaista olisi keksinyt ja kehitellyt joku muukin. Omat kokemukseni toimimisesta aiemmin tällä tavoin ovat joka tapauksessa olleet hyvin rohkaisevia. Mielestäni tässä on jotain sellaista, johon voisin sitoutua.
Miten sitten voin kasvaa omassa kutsumuksessani? Kyse on perimmältään uudistumisesta hengeltäni. Kyse on oman kutsumukseni ytimeen pääsemisestä; ei jonkin tekemisestä, vaan jonain olemisesta. Ihminen on human-being, ei human-doing. On oltava suorastaan mustasukkaisen rehellinen omalle hengen palolleen ja syvennyttävä juuri siihen. Samalla on kyse oman sisäisen maailman vaikeiden, kipeiden asioiden kohtaamisesta rehellisesti. Sinulle ei ole olemassa mitään vapaalippua tässä suhteessa, sori.
Omalla kohdallani olen tullut siihen tulokseen, että tärkeintä on keskittyä yksittäisten uskovien ohjaamiseen löytämään heidän oma kutsunsa ja auttamiseen heitä elämään sitä todeksi. Samalla on ihan yhtä tärkeää tarkata omaa vaellustaan Jumalan yhteydessä ja varmistaa, että itse kuulee ja ymmärtää, mitä Jumala sanoo ja minne Hän haluaa minua johdattaa. Näitä kahta ei voi erottaa toisistaan.
No comments:
Post a Comment