Toinen toisillenne

Oletko koskaan kiinnittänyt huomiota, miten paljon Uusi testamentti puhuu seurakunnan jäsenten keskinäisestä vuorovaikutuksesta?


"...rakastakaa toinen toisianne..." (Joh. 13:34)

"Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämisiä toisianne kohtaan. Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne." (Room. 12:10)

"...olisitte yksimieliset keskenänne..." (Room. 15:5)

"Hyväksykää toinen toisenne..." (Room. 15:7)

"Kantakaa toistenne kuormia..." (Gal. 6:2)

"... kärsien toisianne rakkaudessa." (Ef. 4:2)

"Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja hyväsydämisiä ja antakaa toisillenne anteeksi..." (Ef. 4:32)

"Olkaa toisillenne alamaisia Kristuksen pelossa." (Ef. 5:21)

"... pitäkää nöyrästi toista parempana kuin itseänne." (Fil. 2:3)

"Opettakaa ja neuvokaa toinen toistanne kaikella viisaudella..." (Kol. 3:16)

"Lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla." (1.Tess. 4:18)

"Kehottakaa siis toisianne ja rakentakaa toinen toistanne..." (1.Tess. 5:11)

"Tunnustakaa syntinne toisillenne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että parantuisitte." (Jaak. 5:16)

"Olkaa vieraanvaraisia toinen toisellenne, nurisematta. Palvelkaa toisianne..." (1.Piet. 4:9-10)


Mitäpä jos tästä lähtien asettaisimmekin näiden tapahtumisen tärkeämmäksi kuin tradition mukaan oikein toimitetun liturgian tai moitteettomasti toimivan seurakunnallisen ohjelmakoneiston? Se, miten kauas olemme omissa kokoontumisissamme etääntyneet näistä "toinen toistanne"-totuuksista, kertoo meille lahjomattomasti sen, ettemme ole oikein ymmärtäneet seurakunnan luonnetta ja olemusta.

Kirjassaan Organic Leadership Neil Cole siteeraa ystäväänsä John Whitea: "Minun tarkoituksenani ei ole tehdä turhaksi papistoa. Haluan tehdä turhaksi maallikkouden ja tehdä jokaisesta papin Jumalan edessä."

Luterilaisen vanhurskauttamisopin pohdiskelua

Lutherin teologiassa kaiken keskiössä on oppi syntisen vanhurskauttamisesta uskon kautta. Muu Lutherin teologia rakentuu tämän ympärille ja saa merkityksensä siitä käsin. Niin luterilaisten kuin muidenkin teologien keskuudessa vallitsee yksimielisyys tästä. Tarkastelunäkökulmasta riippuen tämä on nähty joko hyvänä tai sitten todellisuutta kaventavana seikkana. Luterilaisten itsensäkin joukosta nousee ääniä, jotka vaativat vanhurskauttamisopille vahvempaa asemaa. Vanhurskauttamisoppi nähdään ”luovuttamattomana kriteerinä, joka aina suuntaa kirkon kaiken opetuksen ja toiminnan Kristukseen”. Mielenkiintoista on huomata, että arvostelijoiden mielestä tämäkin ilmaisu oli liian heikko ja riittämätön. Toisaalta (myös luterilaisten itsensäkin keskuudessa) on nähty vaarana vanhurskauttamisopin yksipuolinen korostaminen, jolloin se helposti imaisee itseensä koko kristillisen opin. Pelkona on, että useat muut yhtä luovuttamattomat kristillisen uskon perustotuudet jäävät joko kokonaan sivuun tai vähemmälle huomiolle. Vanhurskauttamisopista ei saa tulla luterilaisen teologian ”mustaa aukkoa”, johon muut uskontotuudet, kuten sakramenttioppi, kirkko-oppi tai oppi kirkon erityisestä virasta (ministerium verbi) katoavat.

Lutherin raamattukäsitys on vahvasti soteriologinen. Ihmisen yhteys Jumalaan on synnin särkemä, mutta Pyhä Henki voi inspiroida ihmisessä uskon Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen. Tämä tapahtuu ihmiskunnalle ilmoitetun erityisen profeetallisen inspiraation kautta, jolla Luther viittaa Raamattuun Jumalan sanana. Niinpä tällä ilmoituksella on vahva ristinteologinen perusrakenne. Koko Raamatussa on Lutherin näkemyksen mukaan kysymys yhdestä lupauksen totuudesta, yhdestä uskosta, yhdestä Hengestä ja yhdestä Kristuksesta. Näin ilmoituskin palvelee Lutherin ajattelussa ensisijaisesti uskonvanhurskauttamisen ajatusta eli evankeliumia. Kristus on ympyrän keskipiste ja oikein ymmärrettynä kaikki Raamatun kertomukset koskevat Kristusta. Profeetallisessa inspiraatiossa vastaanotettu Kristus-keskeinen armonoppi on hallitseva yläkäsite, jolle alisteisia käsitteitä ovat Raamattu sekä Raamatun synty, tallennus ja tulkinta.

Itse asiassa Kristus on tämä Jumalan Sana, joka syntyy ja virtaa Isästä ikuisesti. Jumalan luona ikuisuudessa on Sana, joka on Hänen Poikansa. Tätä Sana-oppiaan Luther tuo esille monissa kirjoituksissaan. Sen taustalla vaikuttavat niin varhaisten apologeettojen Logos-oppi kuin Augustinuksen käsitys sanasta. Koko ajan on kuitenkin kyse yhdestä ja samasta tarkoituksesta; Jumalan Pojan lunastustyöstä, joka tähtää jumalattoman vanhurskauttamiseen uskon kautta.

Luterilaisuudessa ollaan taipuvaisia ajattelemaan, että mitään aitoa, vääristymätöntä ja luonnollista ihmisen hengellisyyttä ei ole olemassa. Luonnollisessa ihmisessä ei nähdä olevan mitään todellista tarttumapintaa aidolle kristilliselle spiritualiteetille. Ihminen on luonnollisessa syntiinlangenneessa tilassaan siinä määrin turmeltunut, että kaikki spiritualiteettiin viittaava nähdään jo lähtökohtaisesti vääristyneenä. Uusi ihminen on vastaavasti täysin eri luontoa kuin vanha, eikä näillä kahdella nähdä olevan mitään yhteistä keskenään. Voidaan kysyä, onko olemassa mitään pysyvää kristityn ihmisen subjektia, joka voisi harjoittaa hengellistä elämää?

Tämä johtaa helposti toteamaan, että luterilaista spiritualiteettia ei sanan varsinaisessa merkityksessä olisi lainkaan. Luterilaisessa kristillisyydessä ei nähdä olevan sellaista kristittyä subjektia, joka harjoittaisi hengellistä elämää. Uskon ja rakkauden välissä ei ole paikkaa hurskaudelle, joka olisi jatkuvaa uskon ja rakkauden harjoitusta. Nämä voivat vain tilapäisesti toteutua spiritualiteetinomaisesti, mutta ihminen, joka pyrkii olemaan hurskas, joutuu kohta tekemään parannusta omasta hurskaudestaan. Kaiken taustalla on nähty olevan luterilaisuuden perinpohjaisen toivoton kuva ihmisen langenneen luonnon turmeltuneisuudesta.

Luterilainen reformaatio vastustaa liian pinnallista tulkintaa ihmisen synnillisyydestä. Lutherin näkemyksen mukaan Aadam menetti syntiinlankeemuksen seurauksena kuolemattomuuden ja välittömän Jumala-yhteyden. Ihmisen sisimpään jäi tyhjä paikka, pimeys, jossa Pyhä Henki ennen ”asui”. Tähän tyhjyyteen voi joskus tulla asukkaaksi jopa itse perkele. Liian optimistisen tai kevyen syntikäsityksen pelätäänkin luterilaisten teologien piirissä johtavan Kristuksen sovitustyön turhentamiseen. Luterilaisuus pelkää kuitenkin eniten ansiouskonnollisuutta, jossa ihminen luottaa Kristuksen sijasta omiin tekoihinsa. Etenkin reformaation alkuvaiheessa luterilaiset torjuivat jyrkästi sellaiset katolisen kirkon sisällä esiintyneet optimistiset tulkinnat, jossa synti kuvattiin ”aksidenssiksi”, ja jota reformaattoreiden taholta pidettiin liian laimeana tulkintana. Tämä piirre on edelleen luonteenomaista luterilaiselle teologialle, mikä näkyy sen muiden tunnustuskuntien kanssa käymissä oppikeskusteluissa. Syntioppi edeltää ja edellyttää aina luterilaista näkemystä vanhurskauttamisesta.

Yksityistä kristittyä ajatellen tämä tarkoittaa, että sitä, minkä hän voi käsittää uudesta ihmisyydestä (Kristuksessa), hän joutuu heti katumaan, koska hänessä on juuri ilmennyt vääränlaista pyrkimystä Jumalan tavoittamiseen ja omistamiseen. Tästä syystä vanhan kirkon isien ja ortodoksisen kristillisyyden puhetta kristityn jumalallistumisesta (theosis) hengellisen elämän päämääränä on pidetty protestanttisen teologian keskeisten korostusten vastaisena. Jumalallistumisessa on nähty ihmisen vääristynyttä pyrkimystä Jumalan tavoittamiseen ja omistamiseen. Kristinuskon itäisen haaran vaikutuksen torjumisen lisäksi luterilainen teologia piirtää tässä kohtaa myös selvän rajan suhteessa evankelikaaliin pyhitysnäkemykseen, joka tulee lähelle ortodoksista näkemystä. Luterilainen teologia taas sijoittaa koko kysymyksen toisen ja kolmannen uskonkappaleen väliin. Syntioppi on toisen ja kolmannen uskonkohdan, siis lunastuksen ja pyhityksen edellytys. Luterilaisuus ei siis näytä hyväksyvän minkäänlaista spiritualiteetin harjoittamista ilman ihmisen syntisyyden perinpohjaista käsittelyä ensin.

Mitä Kristus sitten on tehnyt mahdollistaakseen Jumalan ja ihmisen välisen yhteyden? Kuten edellä on käynyt ilmi, ihmiskunnan synti on Lutherille este, joka on poistettava ennen kuin tämä yhteys on mahdollista. Lutherin teologian pääpaino on tämän sovitustapahtuman eri puolien tutkiminen ja esille tuominen. Tutkijasta ja tulkitsijasta riippuu, mille seikoille omassa Luther-näkemyksessään haluaa antaa suurimman arvon. Tutkijat ovat keskustelleet paljon siitä, ymmärtääkö Luther synnin sovituksen ns. redemptiona eli turmiovaltojen voittamisena vaiko satisfactiona eli oikeustapahtumana, jossa Kristus kärsii rangaistuksen toisten sijaiskärsijänä. Soteriologian näkemisestä kaksijakoisena seuraa myös hamartologian kaksijakoisuus. Luther käsittää ihmisen synnin merkitsevän sekä syyllisyyttä Jumalan edessä että reaalista ja aktuaalista turmiovaltaa. Tältä pohjalta nousevat myös kaksi edellä esiteltyä näkökulmaa sovitukseen.     

Luterilaisen näkemyksen mukaan forenssinen vanhurskauttaminen on siis enemmän juridiikkaa kuin partisipaatiota, ja sen seurauksena on ”tyhjä uusi ihminen”. Toisaalta Lutherin teologiassa voidaan nähdä ajatus kristityn elämästä ”Kristuksen sotapalveluksena” (militia Christi).  Kristityn uskonvaellus on hymistelyn sijasta ilman väkivaltaa tapahtuvaa taistelemista sekä itsessä ja maailmassa asuvaa pahuutta vastaan että taistelua itse hyvyyden puolesta. Siihen kuuluvia elementtejä ovat yksityinen rukouselämä, julkinen jumalanpalvelus, ehtoollinen, rippi, Raamatun ja hengellisen kirjallisuuden mietiskely, sanankuulo jne. Kyse on siis kristityn kilvoittelusta eli uskon harjoituksesta.

Koko ajan tulee kuitenkin esille tulee kristityn vanhan ihmisen turmeltuneisuus ja jopa aktiivinen Jumalan työn vastustaminen. Kyse on aina uudelleen palaamisesta takaisin armoon eli alkuperäiseen lähtötilanteeseen, Jumalan sovitustyöhön Kristuksessa. Theosis-ajatus on tältä kannalta katsottuna hyvin kaukana Lutherin teologiasta. Spiritualiteetti, erityisesti Jumalan Sanan meditaatio, on Lutherin mukaan taistelua syntiä, kuolemaa, Perkelettä ja pahoja ajatuksia eli kiusauksia vastaan. Se on siis ennen kaikkea sisällissotaa, koska kristityssäkin edelleen toimiva vanha ihminen houkuttelee ihmistä pahoihin himoihin.

Kokemuksellisuus luterilaisuudessa näyttääkin olevan pääsääntöisesti kielteistä; syntioppi on juuri se kristillisen uskon kohta, jolla on selvin leikkauspiste inhimillisen kokemuksen kanssa. Vastaavasti ”varmoja jumalakokemuksia” on harvoilla, jos kellään. (Tällainen ajattelu näyttäisi selittävän luterilaisuudelle, etenkin täällä Suomessa, ominaisen ”alatien” kristillisyyden ihannoinnin.) Silloin tällöin luterilaisessa teologiassa on ajatus pyhityksestä nähty, jos ei nyt suorastaan harhaan menemisen vaarana, niin ainakin uskonvanhurskauden kanssa kilpailevana teesinä. Ehkä tältä pohjalta on pyritty kokemuksellisuuskin säilyttämään tietynlaisena.

Kuitenkin myös luterilaisuuden piirissä nähdään mahdollisuuksia positiiviseen Jumala-kokemukseen. Tuomo Mannermaa puhuu ”Kristuksen kuvan kaltaisuuteen muuttumisesta” aidosti luterilaisena uskonsisältönä. Lutherin teologia sisältää sekä anteeksiantamisen hyväksi lukemisen (imputaatio) Kristuksen ansion tähden että koko kolminaisuuden olemuksellisen läsnäolon uskossa. Anteeksiantamisen imputaatio ei ole vain mentaalinen, ajatuksellinen, vaan nimenomaan reaalinen tapahtuma. Anteeksiantamuksessa ihmiseen siirtyy reaalisesti Kristus itse omassa persoonassaan. Uskova tulee Kristuksessa aidosti osalliseksi Jumalan olemuksen ominaisuuksista, kuten rakkaudesta, uuden ymmärryksen valosta, jumalallisesta voimasta, ilosta ja Jumalan iankaikkisesta elämästä. Mannermaa näyttää tässä tulevan lähelle theosiksen ajatusta.

Luther kuvaa monin eri tavoin ajatusta Kristuksen ja kristityn yhdistymistä eli uniota. Kristus astuu ihmisen sydämeen sanan kautta ja ”asuu” sydämessä. Uskon vaikutuksesta Jumalan sana eli Kristus ja ihmisen sydän yhdistyvät. Simo Peuran mukaan tämä ajatus uskossa tapahtuvasta uniosta toistuvat Lutherin tuotannossa hänen varhaisista kirjoituksistaan aina viimeisten vuosien kirjoitelmiin asti. Edelleen hän myöntää, että tätä ajatusta ei ole luterilaisessa perinteessä aina tunnettu. Siinä on nähty joko katolisen ajattelutavan jäänne tai uskonpuhdistuksen keskeneräisyys tai sitten paluu mystiikkaan. Läsnäolo ja yhdistyminen ovat kuitenkin Lutherin vanhurskauttamisnäkemyksen kantava perusidea.

Lutherin uudenlaiseen vanhurskauttamisoppiin liittyy myös uusi käsitys rakkaudesta. Vanhurskaus tarkoittaa Jumalan vanhurskautta, ei ihmiselle asetettua vaatimusta, ja rakkaudessa on kyse Jumalan rakkaudesta ihmiseen eikä rakkaudesta, jolla ihminen rakastaa Jumalaa. Lutherin näkemys siis poikkesi häntä edeltäneestä katolisesta näkemyksestä. Kristillisessä rakkaudessa on kyse lähimmäisen pyyteettömästä rakastamisesta, ilman mitään oman edun tavoittelua.  

Lutherin ajattelulle etiikan alueella on ominaista motivaation muutoksen korostaminen. Ihmisen tulee rakastaa toisia siten, kuin hän toivoisi muiden rakastavan itseään. Ihmisen koko perusorientaation ja eksistenssin tulee muuttua, eikä tämä ole ihmisen omassa vallassa. Kultaisen säännön noudattamisen tulee noudattaa lähimmäisen tarpeita, ei ihmisen ”vanhan minän” vääristynyttä tahtoa. Tässä tulee esille hyvin Lutherin antropologialle ominainen pessimistinen näkemys ihmisen luonnollisesta tilasta ilman Kristusta. Ihminen omassa voimassaan ei kykene ”oikein” toteuttamaan Kultaista sääntöä, vaan hänen motiivejaan ohjaa aina perimmäinen itsekkyys. Ihmisen itsekkyys on ennen kaikkea ”teologista egoismia”. Niinpä luterilaisessa yhteiskunnallisessa etiikassa saatetaan nähdä tulevan Jumalan valtakunnan ennakointia, joka puolestaan on mahdollista vain uskon valaisemalle kristilliselle järjelle.

Ratkaisuksi tähän ”rakkauden teologian” problematiikkaan Luther esittelee Kristuksen syntymisen ihmisen sydämeen, jonka jälkeen vasta voidaan reaalisesti puhua ”kristitystä”. Vasta tätä kautta tapahtuu kristityn yhdistyminen toiseen kristittyyn niin, että Kultaisen säännön noudattaminen toteutuu. Lutherin teologiassa mitään ei siis tapahdu ilman ihmisen perimmäisen synti-problematiikan käsittelyä ensin. Eräässä mielessä voitaisiin sanoa Lutherin teologiassa kokonaisuutta hahmottavan periaatteen olevan nimenomaan tämä hamartologinen aspekti. Kuitenkin teologisessa mielessä (ja laajemmin ymmärrettynä) kyse on alakäsitteestä, yläkäsitteen ollessa kysymys vanhurskauttamisesta uskon kautta.

-------

Kärkkäinen Pekka (toim.), Johdatus Lutherin teologiaan (Kirjapaja, 2001, Helsinki)

Vainio Olli-Pekka (toim.), Johdatus luterilaisen spiritualiteetin teologiaan (Kirjapaja, 2003, Helsinki)

Ilahduttava uutinen

Kun puhutaan mentoroinnista, korostetaan useimmiten nimenomaan mentoroitavan oikeaa asennetta. "Ole tavoitettavissa, käytettävissä ja opetettavissa", vai miten se meni. No, joskus on hyvä kääntää asetelma toisinpäin; myös mentorin ja opettajan on hyvä olla itse oppimassa.

Kimmokkeen näihin ajatuksiin sain, mistäpä muualtakaan, kuin jalkapallosta. Paitsi että futiksen EM-kisat ovat alkamassa, niin törmäsin tänään Hesarissa uutiseen, jonka mukaan vantaalaisesta PK-35:sta lähteneen espanjalaisvalmentaja José Riveiron uusi työpaikka onkin HJK:ssa Mika Lehkosuon apulaisena. Tämä espanjalainen ammativalmentaja on ilmeisen kova jalkapalloammattilainen Suomen oloissa. Lehkosuo itse kertoo kiinnittäneensä häneen huomiota jo pari vuotta sitten ja nyt, ensimmäisten yhteisten treenien jälkeen "Lehkosuo puhui innostuneesti Riveirosta". Espanjalaisen valmentajan osaaminen on kuulemma "kovaa kamaa".

Jotenkin nostan mielessäni hattua Lehkosuolle. Vaatii sarjaa johtavan liigajoukkueen päävalmentajalta, paitsi tiettyä itsevarmuutta oman osaamisensa suhteen, myös oikeanlaista nöyryyttä ja halua itsekin oppia uutta. Ottaa nyt siihen rinnalleen vielä ulkomainen apuvalmentaja, joka on todennäköisesti urallaan pyörinyt isommissakin ympyröissä kuin mihin täällä pohjoisessa on mahdollista. Huonommalla ammatillisella itsetunnolla varustettu valmentaja olisi todennäköisesti pelännyt oman asemansa puolesta ja todennut resurssien olevan jo nyt aivan tapissaan.

Valitettavan usein tällaisia esimerkkejä löytyy ihan riittävästi niin urheilun kuin seurakuntatyönkin saralta. Moni muutosjohtajaksi hamuava pistää mielellään kaikki entiset ja hyvin toimivatkin kuviot uusiksi vain ihan periaatteesta ja vähän niinkuin varmuuden vuoksi. Lehkosuon tapauksessa uusi ulkomainen valmentaja jalkapallon suurmaasta olisi jäänyt palkkaamatta, koska tämä voisi edustaa uhkaa hänen omalle asemalleen.

Nyt Lehkosuota näyttää (paitsi tietysti oman joukkueen menestys) kiinnostavan eräänlainen ajatusten ja ideoiden hautomo ja hedelmöittäminen yhteisessä valmennuksessa. Eräässä toisessa haastattelussa Lehkosuo kertoo "odottavansa innolla yhteistyön alkua". "Maailmamme kohtaavat työmoraalin ja jalkapalloajattelun suhteen", toteaa Lehkosuo. Tämä kertoo hyvää Lehkosuosta; hän on paitsi ammattilainen, myös kyllin älykäs laskeakseen näin hyvän mahdollisuuden pois ulottuviltaan. Ennen kaikkea hän on riittävän nöyrä ollakseen itse oppimassa uutta. Tämä tekee hänestä mielenkiintoisen persoonan suomalaisten valmentajien joukossa.

Paitsi jalkapallosta, tämä esimerkki kertoo meille myös paljon elämästä yleensä. Mentorin itsensäkin on hyvä olla oppijan paikalla. Liian usein - näissä kristillisissäkin piireissä - tällainen asenne tulkitaan heikkoudeksi, jota pitää säälimättä käyttää hyväksi. Autoritaarisen johtajuuden nimiin vannovat eivät useinkaan itse elä niinkuin opettavat. Sensijaan, että pimitän heikkouteni ja esitän täysinoppinutta, minun itseni tarvitsee olla sekä mentor että mentoroitava. Sanotaanhan Sanassakin Jumalan olevan ylpeitä vastaan, mutta antavan armon nöyrille. Sitä paitsi en kykene koskaan ohjaamaan muita, ellen itse ole valmis ohjattavaksi.

Pohdiskelua identiteetistä

Ensin muutama sana selitykseksi. Tällainen blogikirjoittelu on siinä mielessä jännää, että se, mikä minulle itselleni on ikäänkuin nupullaan olevien ideoiden luonnostelua ja aluillaan olevien aihioiden kehittämistä, se merkitsee toisille (so. lukijoille) melkein kuin kiveen hakattua, vuosisadoiksi säilötyksi tarkoitettua dogmaa. Tämä ero on hyvä ymmärtää ja ottaa huomioon. Olen joskus ajatellut muuttaa blogini nimen (nykyisestä mielikuvituksen kukkasesta) joksikin sellaiseksi, kuten "Luonnoksia", "Hahmottelua" tai "Sketchies". Usein ideat, joita luonnostelen täällä, kehittelen myöhemmin eteenpäin ja saatan jotain enemmän kypsynyttäkin jossain vaiheessa julkaistakin. Sen suhteen, mitä kehitysvaihetta mikäkin postaus milloin edustaa, vieritän vastuun täysin lukijalle itselleen - ja kehotan aktiiviseen ja pitkäjänteiseen blogini seuraamiseen.

Toinen asia, mistä on hyvä (taas kerran) muistuttaa, on kommentointi. Lyhyesti: en julkaise anonyymejä kommentteja blogissani.

-------

Metodologinen nationalismi on ideologinen orientaatio, joka lähestyy sosiaalisia ja historiallisia prosesseja niinkuin ne tapahtuisivat ainoastaan yksittäisten kansallisvaltioiden rajojen sisällä. Kansallisvaltioita yhdistää se, että niiden yhteisöjen ja jäsenten oletetaan jakavan yhteisen historian lisäksi tietyt arvot, normit, sosiaaliset tavat ja instituutiot. Niinpä tietty poliittinen agenda piiloutuu mielellään tähän näkemykseen. Niin tutkijat kuin vaikkapa media samastuvat rutiininomaisesti oman kansallisvaltion huolenaiheisiin ja keskusteluun. (Glick Schiller 2007, 6)

Tämähän on meille suomalaisille tuttua niin asenteina kuin käytäntöinäkin. Yleinen oletus on, että me suomalaiset yhtenäisenä etnisenä ryhmänä olemme milloin mitäkin mieltä ja käyttäydymme yleensä niin ja näin. Ehkä proosallisin esimerkki tästä ovat jääkiekon MM-kisat ja niihin liittyvä hehkutus. Tätä kansallista voimainponnistusta verrataan mielellään jopa "talvisodan ihmeeseen". Ja jos et "aitona suomalaisena" yhdy tähän kuoroon, olet epäisänmaallinen ja kristittynäkin epäilyttävä.

Nationalismi ilmiönä on historian pitkässä juoksussa kuitenkin suhteellisen nuori ilmiö. Tämän päivän globalisoituvassa maailmassa se kieltämättä on tullut haastetuksi uudella tavalla. Sen vastapainoksi tai jopa korvaajaksi on haettu eräänlaista "maailmankansalaisuutta", jolle on ominaista oma uskonnollisuus, etiikka ja arvot sekä niiden pohjalta nouseva tapa toimia. Meillä Suomessa tätä "maailmankansalaisuutta" on viime vuosina lanseerattu vakavasti. Kyseessä ei kuitenkaan näytä olevan mikään sinänsä puolueeton ilmiö. Valitettavasti sitä käytetään meillä hyvin tökerösti ja kovakouraisesti poliittisena lyömäaseena, jonka takaa helposti löytyy tietty poliittinen agenda. Kristinuskon kannalta tämä näkyy radikaaleina irtiottoina raamatullisista arvoista ja käytännöistä.

Mutta jos tarkastelemme objektiivisesti kristinuskoa Uuden testamentin pohjalta nousevana uuden ihmisen elämänä, voimme ilman muuta katsoa sen nimenomaan edustavan eräänlaista "maailmankansalaisuutta". Esim. reformaation aikana vainotut "eriuskolaiset" (kuten anabaptistit ja mennoniitat) edustivat, juutalaisten ohella, tätä "maailmankansalaisuutta". Heillä siihen ei vain liittynyt mitään poliittisia ylivaltapyrkimyksiä.

Aivan toisenlaiselta näyttää kristinusko siellä, missä se aina konstantinolaisesta käänteestä asti, on häikäilemättä valjastettu maallisen vallan keppihevoseksi tai missä se jopa itse on toiminut tällaisena vallankäyttäjänä. Sodat, kansanmurhat ja etniset puhdistukset sekä toisinajattelevien vainot on kautta länsimaisen historian pyhitetty kirkon toimesta. Ehkä voimmekin tältä pohjalta puhua myös metodologisesta denominationalismista? Mietipä millaista on elää yhteiskunnassa, jossa perinteisesti on ajateltu suomalaisuuden olevan yhtä kuin olla luterilainen. Tämä näkyy sitten käytännössä niin puolustusvoimissa kuin hoitoalallakin. Yliopistossa, joka muuten vannoo vapaan ja objektiivisen tieteenharjoittamisen nimiin, opiskelijoille opetetaan pääasiassa luterilaista teologiaa.

Voidaanko siis maassa, jossa luterilaisuus on jo valmiiksi oletettu lähtökohta, puhua metodologisesta denominationalismista? Jokin aika sitten törmäsin erääseen vanhempaan naishenkilöön, joka on aktiivisesti mukana paikallisen luterilaisen seurakunnan toiminnassa. Hän päivitteli minulle (aidosti paheksuen) sitä, miten helatorstaina (mikä on ns. arkipyhä) joku oli vienyt matot tuulettumaan parvekkeelle. Perustelu kuului, että "kun nyt kuitenkin eletään luterilaisessa maassa". Mikä siis tekee maasta sillä tavoin "luterilaisen", että kaikkien "kunnon kansalaisten" jo lähtökohtaisesti oletetaan jakavan tämän yhteisen reformaation jälkeisen historian lisäksi tietyt arvot, normit, sosiaaliset tavat ja instituutiot? Onko tämä metodologista luterilaisuutta?

Entä mitä tämä merkitsee kaltaiselleni "vähemmistökristitylle"? Seurakunnan (ja nyt käytän sanaa sen uusitestamentillisessa merkityksessä) mission kannalta se tarkoittaa sitä, että esim. yliopistossa (tai monessa muussa kontekstissa) suhtaudun siellä vallitsevaan teologiaan missionaalisesti. Kyse on sen kulttuurin ja kielen opettelemisesta, jossa olen lähetettynä. Identiteettini kannalta se tarkoittaa sitä, että minun (ja jokaisen kaltaiseni kristityn) on hyvä käyttää omia kokemuksiani ja kertomuksiani rakentaakseni niiden avulla toisenlaista teologiaa, jossa kyse ei ole enää instituutiosta, vaan elämäntavasta. Minäkin näet olen "ulkolainen" ja edustan "toiseutta" suhteessa enemmistöön, mikä on itse asiassa totta jokaisen kristityn kohdalla.

-------

Lähde: Schiller Nina Glick (2007), Beyond the Nation-State and It´s Unit´s of Analysis: Towards a New Research Agenda for Migration Studies. Essentials of Migration Theory. (University of Bielefeld) Katsottavissa: https://www.uni-bielefeld.de/tdrc/ag_comcad/downloads/workingpaper_33_Glick_Schiller.pdf (Viitattu: 11.05.2016).

Isättömyydestä

Kyseessä on globaali huutolaislapsen ongelma.

Ihan lyhyesti sanottuna väitän, että useimmat (so. melkein kaikki) yhteiskuntamme ongelmat juontavat juurensa avioliiton ja perheen hajoamiseen. Tämän rakenteen hajoaminen on tuottanut enemmän vaikeuksia ja kipua, kuin mitkään minkään hallituksen leikkaukset. Kun työskentelin 17 vuoden ajan erityisnuorisotyöntekijänä omassa kotikaupungissani, näin käytännössä tämän problematiikan edessäni, omalla työmaallani. Eräitäkin kertoja huomasin olevani jonkinlainen isän korvike jollekin nuorelle. Isättömyys, vanhemmuuden puute ja perherakenteen hajoaminen ovat aikaansaaneet mittaamattomasti tuhoa, joka näkyy lasten kohdalla jo aivan varhaislapsuudessa.

Raamatussa Jumala kuvataan Isänä, jonka mukaan kaikki isyys - ja siinä sivussa kaikki muukin vanhemmuus - saa alkunsa, merkityksensä ja mallinsa. (Ef. 3:14-15) Jos tämä näkökulma häviää meiltä, olemme hukassa niin yksilöinä, perheinä, yhteisöinä, kokonaisina kulttuureina. Tämän tähden on ensiarvoisen tärkeää kiinnittää huomio siihen, miten Jeesus puhuu Jumalasta; Hän ilmoittaa meille Jumalan Isänä.

Vanhan testamentin viimeisessä kirjassa ja aivan sen viimeisissä jakeissa Jumala lupaa ennen "suurta ja pelottavaa Herran päivää" lähettää profeetta Elian, jonka saama tehtävä liittyy juuri tähän. Elian tehtävänä nimittäin on kääntää isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet heidän isiensä puoleen. Tämä ei ole vain kaunista sanahelinää tai filosofista semantiikkaa. Kiinnitä huomiota siihen järjestykseen, jossa kaiken tulee tapahtua; ensin isien sydänten tulee murtua ja kääntyä, jotteivat Jumalan tuomiot kohtaisi yhteiskuntaa ja kulttuuria. (Mal. 3:23-24)

Harva kiinnittää siihen huomiota, mutta kun me sitten siirrymme eteenpäin tästä Malakian kirjan viimeisestä luvusta Uuden testamentin puolelle, niin me kohtaamme siellä Jumalan, joka on Isä ja joka lähettää maailmaan pelastajaksi oman Poikansa. Tämän Poikansa Isä tunnustaa eri yhteyksissä ja antaa Hänestä lausunnon, että on Häneen mielistynyt. Siinäpä meille mallia isyydestä.

Mutta niin tärkeää kuin tämä kaikki onkin jo pelkästään maallisen yhteiskunnan hyvinvoinnin ja säilymisen kannalta, niin vielä enemmän meidän tulee rukoilla hengellisten isien esiin astumista ja oman paikkansa ottamista. Jumalan seurakunnassa on nimittäin sama huutolaislapsen problematiikka ilmenemässä. En puhu nyt mistään projekteista, toimintamuodoista tai hankkeista, vaan puhun ihmissuhteista, joissa on Jumalan Hengen lyömä leima.

"Post-" kirkko

Näyttää siltä, että moni uusi seurakunta on luonteeltaan jonkinlainen "post-"yhteisö. Tällaisen yhteisön luonteen tai asenteen määrittelee se (usein ääneen lausumaton) ajatus, että eletään jonkun vaiheen, rajapyykin tai elämän jälkeistä aikaa. Tuo jokin ei välttämättä ole itse kokonaan väistynyt tai poissa kuvioista, mutta sen tilalle, rinnalle ja jopa sen jälkeen on tullut jotain muuta.

Tällaisen yhteisön usein itsestäänselvä eetos on kuuluminen siihen "kirkkokuntalaisuuden" jälkeiseen genreen, joka yhä enemmän valtaa alaa länsimaissa. Siellä, missä länsimaisten historiallisten tunnustuskuntien vaikutus ei ole niin voimakasta, se on jo lähtökohtaisesti itsestäänselvyys. Niiden rakenne on luonnostaan ketterä, projektimainen ja enemmän karismaattiseen kutsumuksellisuuteen kuin asemaan ja statukseen perustuvaa.

Voi olla että joidenkin tällaisten yhteisöjen tämä vaihe kuuluu vain johonkin tiettyyn yhteisölliseen kehitysvaiheeseen. Vaikka näin olisikin, niin kuitenkin se todistaa tietynlaisen apostolisen dna:n olemassaolosta. Se, mikä ei edisty, se taantuu ja kuolee. Ehkä siitä luopuneen tai vieraantuneen yhteisön kohdalla kysymys kuuluukin, "kuka esti teitä olemasta kuuliaisia loppuun asti?" Joka tapauksessa näyttää siltä, että tämä osa Kristuksen seurakuntaruumiin dna:ta voi estää meitä - jos niin haluamme - jämähtämästä paikallemme ja kirkollistumasta.

"Post-"yhteisön ominaisuus on parhaimmillaan tällaisen missionaalisuuden spontaanius. Ei esimerkiksi ole olemassa mitään erityistä "maahanmuuttajatyötä", vaan seurakunnan perusominaisuus on tavoittaa ja voittaa jäsenikseen kaikkia, myös maahanmuuttajia. Silloin ei olla enää vain reaktiivisia (esim. maahanmuuttajia kohtaan), vaan perusluonteeltaan jo avoimia kaikkien voittamiseksi Kristukselle.

Nykyisessä tilanteessamme globalisoituvassa maailmassa se tarkoittaa väistämättä myös riisuutumista länsimaisen ihmisen ylivertaisuuskuvitteluista. Me tunnustamme kyllä kristinuskon eli Jeesuksen Persoonan täydellisen ylivertaisuuden kaikkiin muihin uskontoihin ja maailmankatsomuksiin nähden kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna. Kuitenkin se samalla merkitsee myös Kristuksen Palvelijan asenteen omaksumista itsellemme ja yhteisöllemme.

"Post-"yhteisö on ennen kaikkea lähiyhteisö, paikallinen seurakunta, jonka rakenne, toimintatavat ja elämä muotoutuvat paikallisten tarpeiden mukaan. Ne eivät määräydy esim. minkään kirkkokunnallisen keskustoimiston asettamista tavoitteista käsin. Jollei homma nimittäin toimi paikallisella tasolla, ei se toimi millään muullakaan tasolla.

Kun näitä ajattelen, suren syvästi sitä, miten vähän me näemmekään aitoja uskoontuloja "pystymetsästä", riivaajista ja riippuvaisuuksista vapautumista ja uuden Hengen täyttämän elämän voittokulkua. Näyttää siltä, että olemme monenlaisten seurakunnallisten puuhastelujen keskellä unohtaneet pääasian eli opetuslasten tekemisen. Jos meidän täytyy valita jonkun muun ja opetuslapseuttamisen välillä, meidän on aina valittava ensin opetuslapseuttaminen.

Paras perspektiivi

Kuluneella viikolla törmäsin kaksi kertaa ajatukseen Jeesuksen perspektiivistä. Ensimmäinen tuli yllättävässä tilanteessa, ollessamme lounastamassa erään veljen kanssa. Hän totesi rukoilevansa vaimonsa kanssa säännöllisesti, että Jeesus antaisi heille Hänen perspektiivinsä, josta tarkastella asioita. Ilman pienintäkään fraseologiaa, "kaanaan kieltä" tai "evankelistalisää", tämä veljeni toteamus kosketti minua siinä tilanteessa hyvin syvältä. Kun liikutukseltani pystyin jotain vastaamaan, kysyin häneltä, epäilikö hän yhtään, etteikö Herra vastaisi hänen ja hänen vaimonsa pyyntöön?

Oleellista on tällaisen rukouksen jälkeen kulkea silmät ja korvat auki, aistit valppaina joka suuntaan, ettei vain kulkisi ohi sen, mitä Jeesus puhuu vastaisuudesssa. Hän nimittäin on kommunikoinnin Jumala.

Toisen kerran sama teema tuli esille kuluneella viikolla tilanteessa, jossa oli koolla kotiseurakuntien istuttamiselle omistautuneita veljiä Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta. Rukoustilanteessa eräs heistä kehotti erityisesti tarkkailemaan Jeesuksen perspektiiviä asioihin. Se on oleellisen tärkeä, koska - minä puhun nyt ihmisten tavoin - se perustuu niihin arvoihin, jotka nousevat Jumalan ilmoituksen pohjalta.

Jeesuksen perspektiivi ilmenee ensin laajemmalla tasolla. Kyse on maailmankuvasta ja todellisuuden käsityksestä. Mutta se ilmenee myös henkilökohtaisella tasolla; minun ihmissuhteissani ja vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Jeesuksen perspektiivi voi olla rajustikin ristiriidassa oman aikamme arvoihin sitoutuneen katsantokannan kanssa. Hänen näkökulmansa on (sekä ensi sijassa että "loppupelissä", koska Hän on alfa ja omega, alku ja loppu) iankaikkinen. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että ajalliset kuuluvat tähän maailmaan ja aikaan ja ovat näin ollen katoavia. Hänen perspektiivinsä on iankaikkinen, mikä saattaa hämmentää meitä ihmisiä radikaaliudellaan ja eksklusiivisuudellaan (ja usein niin tekeekin).

Itselleni tärkeintä on (ja tämä perustuu nyt omiin kokemuksiini, enkä epäröi sanoa, mokiini) olla tarkkana, pysyä kuulolla sen suhteen, mitä Herra puhuu. Hän nimittäin on, kuten edellä totesin, kommunikaation, vuorovaikutuksen ja yhteyden Jumala.

Keitä siis ovat ne ihmiset, joihin Jumala haluaa vaikuttaa minun kauttani, oman kutsumukseni pohjalta? Mitkä ovat ne tilanteet, joista meidän tulee ottaa kiinni, tarttua ja käyttää niitä hyväksemme Jumalan valtakunnan hyväksi? (Kol. 4:5) Millaisiin asioihin minun oikeasti tulee elämässäni ja ajankäytössäni panostaa, jotta voisin olla luomassa sellaisia rakenteita, joita Pyhä Henki voi jatkossa hyödyntää?

Jälkitunnustuksellisuudesta

Konstantinolaisen käänteen raukeamisen myötä henkilökohtaista uskoa ei enää välttämättä liitetä johonkin "uskomisinstituutioon" kuulumiseen. Toisaalta voidaan puhua läntisen kulttuurin irtiotosta suhteessa kristilliseen perinteeseen. Tunnustuksellisuuden korostamisen aika näyttää olevan ohi. Tilalle on tullut väljempi, osin jopa epämääräinen oppi, joka korostaa tunnetta, kokemusta ja henkilökohtaista sitoutumista. Protestantismi on siirtymässä kohti jälkitunnustuksellisuutta.

Eräänä jälkitunnustuksellisuuden piirteenä mainitaan opin hylkääminen. Sen sijaan moraalin ja elämänhallinnan kysymykset ovat monille keskeisimpiä kuin opilliset pohdinnat. Käytännössä jälkitunnustuksellisuus ja uushelluntailaisuus sekä karismaattisuus kietoutuvat yhteen. Tätä edesauttaa näihin suuntauksiin sisältyvä kokemuksellisuuden painotus ja opillisten muotoilujen vierastaminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita opin puuttumista, vaan henkilön omat, oman yhteisön tai sen johtajan näkemykset muodostavat opin.

Jos jälkitunnustuksellisuus haastaa perinteiset tunnustuskunnat, niin uusien seurakuntien riippumattomuus tekee saman ekklesiologisella tasolla. Monet uudet seurakunnat eivät (ainakaan toistaiseksi) kuulu mihinkään perinteiseen tunnustuskuntaan, vaan ne ovat hallinnollisesti itsenäisiä. Ne saattavat hyvinkin olla osa laajempaa kansainvälistä verkostoa, eivätkä mitenkään kiellä sitä. Eräs jälkitunnustuksellisuuden piirre voi hyvinkin olla seurakunnan ymmärtäminen ennen kaikkea paikalliseksi yhteisöksi. Seurakunta ei silloin olisikaan olemassa niinkään jotain traditiota tai kirkkokunnallista agendaa varten, vaan palvelemassa ko. paikkakuntaa ja sen ihmisiä lähetyskäskyn mukaisesti.

Edellä kerrottu sopii hyvin kuvaamaan jälkitunnustuksellisuuden piirteitä länsimaissa. Kiinan kirkollinen tilanne puolestaan antaa toisenlaisen kuvan tästä käsitteestä. Kiinan virallinen Kolmen Itsen kirkko on nimittäin 1980-luvulta alkaen käyttänyt itsestään ja omasta tilanteestaan termiä "postdenominationalism". (Se tarkoittaa kirjaimellisesti jonkun tunnustuskunnan jälkeistä vaihetta tai aikaa. Käytän tästä lähtien tästä ilmiöstä suomennosta "jälkitunnustuksellinen".) Kolmen Itsen kirkko on lukuisten aiempien protestanttisten kirkkojen koalitio, joka, osin pakon sanelemana, syntyi Kiinassa kommunistivallan aikana. Ilmiön taustalla on kuitenkin muitakin syitä, kuten kiinalaisten länsimaisia kirkkohistoriallisia skismoja kohtaan osoittama vähäinen mielenkiinto, heidän jo aiempi motivoitumisensa omavaraiseen kiinalaiseen kristillisyyteen sekä korkea toleranssi, mitä tulee seurakunnallisen elämän eri käytäntöihin. Kiinalainen kristillisyys on aina ollut enemmän käytäntöön ja spiritualiteettiin kuin virallisiin dogmilauselmiin painottunutta.

Kiinalaisessa kontekstissa jälkitunnustuksellisuus on määritelty siten, että jossain yhteisössä voidaan kyllä muistaa ja arvostaa joitakin sen aiemman tradition piirteitä. Niitä saatetaan jopa vaalia, mutta kuitenkaan niistä ei saa tulla kristittyjen yhteyttä jakavia asioita. Tärkein seikka on kuitenkin se, että aiemmat kirkkokunnalliset hallinnolliset rakenteet hylätään. Toisaalta tämä kehitys on johtanut seurakunnan teologisen määrittelyn tarpeen kasvuun. Mikä seurakunta todella on? Mikä sen tarkoitus ja tehtävä on? Aiemmat kirkkohistorialliset oppilauseet, joita ladellaan enemmän tai vähemmän ulkoaopittuina itsestäänselvyyksinä, eivät enää riitä. Ne eivät enää toimi uudessa tilanteessa, joka konstantinolaisen käänteen umpeutumisen jälkeen on todellisuutta.

Tässä kohtaa voisi yrittää hieman skannata tulevaisuutta; millaisia eri skenaarioita meillä voisi olla edessämme? Jos ajatellaan jälkitunnustuksellisuutta edellä luetun valossa, tällainen kehitys tai orientaatio voisi toimia paikallistasolla hyvänä kristittyjen yhteyden edistäjänä. Kyseessä olisi hyvin käytännöllistä, matalan kynnyksen yhteyttä kristittyjen kesken, joilla on yhteinen Herra, usko ja päämäärä ja jotka asuvat samalla paikkakunnalla. Kyse on ennen kaikkea Kristuksessa sovitettujen yhteydestä, joka käytännön harjoituksen kautta voisi muuttua vallitsevaksi todellisuudeksi paikallistasolla. Tiedän, että tämä joidenkin mielestä voi kuulostaa liian radikaalilta. Jotkut taas näkevät asian juuri näin, mutta välttävät eri syistä sanomasta sitä ääneen. Kuitenkin monella paikkakunnalla näin toimitaan jo käytännössä.

Ehkä meidän olisi hyvä entistä enemmän vapauttaa itsemme ymmärtämään toisiamme paremmin. On hyvä ymmärtää toisten taustat, traditiot ja historia - ja arvostaa sitä. Meillä on paljon opittavaa toisiltamme. Ennen kaikkea meidän on opittava toimimaan yhdessä paikallisella tasolla. Varovasti tulevaisuutta arvuutellen, väitän tällaisen orientaation olevan väistämättä edessämme, kun ajatellaan kristinuskon tilannetta ja tulevaisuutta Suomessa, Euroopassa ja länsimaissa yleensä. Tai jos ajattelemme uushelluntailais-karismaattisen kristinuskon voittokulkua kolmannen maailman maissa, joiden seurakunnat jo lähtökohtaisesti ovat jälkitunnustuksellisia (tai paremminkin ei-tunnustuksellisia) suhteessa perinteisiin länsimaisiin tunnustuskuntiin.

Jälkitunnustuksellisuus voidaan siis nähdä, paitsi mahdollisuutena, myös välttämättömyytenä tulevaisuudessa. Samaan hengenvetoon täytyy heti lisätä kaiken kehityksen ehdotonta sitoutumista Raamatun ilmoitukseen. Kiinalaisten kristittyjen periaatteena on kaiken opin ja elämän rakentaminen Raamatun ja varhaisten kristillisten tunnustusten pohjalle. (Suomessa samoista lähtökohdista lähtee liikkeelle ainakin Suomen Vapaakirkon tunnustus.) Käytännössä ajattelen tämän edellyttävän (kunakin aikana) vanhojen totuuksien uudelleen auki puhumista oman aikamme ihmisen kielellä.

-------

Lähteet:

Ruokanen Miikka (in cooperation with Dr. Liu Ruomin and Dr. Chen Yongtao), Is "Postdenominational" Christianity Possible?: Ecclesiology in the Protestant Church of China, (The Ecumnenical Review, Vol. 67:1, March 2015, pp. 77-95).

Vähäkangas Mika, Maailmanlaajuinen kristinusko, teoksessa Luterilaisen Suomen loppu? Kirkko ja monet uskonnot, toim. J. Komulainen & M. Vähäkangas (Edita, 2009, Helsinki).

Katollisuudesta

Yritän nyt olla hienotunteinen.

Luin viimeisimmästä Elämä-lehdestä (4/2016) dominikaani-isä Antoine Lévy`n haastattelun. Hän on teologian tohtori ja yliopistomies sekä dominikaanien kulttuurikeskus Studium Catholicumin varajohtaja Helsingissä. Mies edustaa (tahtomattaan) monelle kunnon suomalaiselle herätyskristitylle kaikkein problemaattisinta yhdistelmää. Hän on nimittäin katolinen pappi ja messiaaninen juutalainen. Hänen haastattelunsa on hyvä esimerkki, oman tulkintani mukaan, siitä varovaisesti virinneestä kiinnostuksesta, joka monilla luterilaisen kirkon aktiivijäsenillä on roomalais-katolista kirkkoa kohtaan, erityisesti nykyisen kirkollisen sekamelskan keskellä.

En puutu haastatteluun sen kummemmin, poimin siitä vain yhden itseäni kolauttaneen kohdan. Loppupuolella haastattelua Lévy myöntää luterilaisuuden ärsyttävän häntä, koska se on niin "pientä". Myönnän, että jo tässä vaiheessa vanha viidesläinen minussa nousi kapinaan. Eikö juuri se "pienuus", jota tämä maailma (ja isot kirkot siinä mukana) niin halveksii, olekin juuri sitä aitoa ja oikeaa kristinuskoa? Piskuinen lauma, jolle on luvattu valtakunta...

Mutta parempaa oli vielä luvassa. Lévy nimittäin jatkaa, että häntä "häiritsee luterilaisen maailman kapeakatseisuus". Taaskin jokin jo nuorena mieleeni kylvetty uskonnollisuuden siemen kapinoi tätä vastaan: "mutta eikö juuri se olekin oikean opin turva, se kapeakatseisuus?" Myönnän, että ainakin minulle on opetettu, ettei sitä nyt sopinut noin vaan lähteä koko maailmaa syleilemään. Parempi on tyytyä harvojen ja valittujen seuraan, jopa senkin uhalla, että porukka pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä. Kaikkihan eivät kuitenkaan ole niitä oikeauskoisia...

Lévy´n mielestä "luterilaiset kiertävät syyllisyyden, vanhurskauttamisen ja armon kehää, mutta he eivät etene siitä". Nyt jo minunkin mieleni yhtyi munkkiveljen sanoihin. Olinhan tuon jo itsekin huomannut, jo nuoruudessani 70-luvulla Raamattuopistolla. Vakavasti puhuen, tämä vääränlainen armoon jämähtäminen on suurin syy luterilaisen kristillisyyden itsevalittuun voimattomuuteen. Koko uusitestamentillinen pneumatologia, Pyhän Hengen antama uusi elämäntodellisuus ja voima ja sen merkitys kielletään. Kristityn elämän muuttumattomuus on varmin merkki siitä, että ollaan oikealla tiellä. Muu on vaarallista haihattelua, joka ei kestä ajan myrskyissä...

Koko tilanteen absurdius näkyy mielestäni siinä, miten lopulta selitetään koko kristillisyyden idean olevankin juuri tuossa voimattomuudessa. Kaikki muu tulkitaan kypsymättömyydeksi, jopa omavanhurskaudeksi. Tätä kirkonkirouksenomaista syytöstä höystetään lukuisilla esimerkeillä erilaisista harhaopeista, kuten karismaattisuudesta, menestysteologiasta ja ties mistä. Lévy toteaa osuvasti, että mitä hengellisempää luterilaisuus tältä pohjalta on, sitä rajoittuneempaa siitä tulee. "Noissa ympyröissä on sisäänrakennettu ajatus, että kaikki muu kristillisyys on väärää."

Luterilaiset teologit - tarkemmin sanottuna tietyt heistä - ovat onnistuneet rakentamaan omalle kristillisyyden muodolleen lasikaton, jonka ylittämistä yrittävät tuomitaan epäilyttäviksi tai heidät vaietaan olemattomiin, kuten tehdään kaikissa muissakin yhteisöissä, joista omanlaisensa lasikatto löytyy. Kuitenkin tuon lasikaton läpi tunkeutuvat huomaavat ennen pitkää, että ulkopuolella on kesä.

Yritin siis olla hienotunteinen. Miten siinä onnistuin, ei merkitsee mitään sen rinnalla, jos jutussani oli yhtään totuuden hiventä.

Kehotuksen sana

Olen joskus aiemmin viitannut "pahaan aikaan", jota elämme. Aikamme tuntuu poikivan ikään kuin itsestään erilaista polarisoitumista. NImenomaan sosiaalisessa mediassa ei tarvitse olla kummoinenkaan palon alku, kun se sytyttää melkoisen roihun, johon kommenttiketjun lopulla on sotkettu mukaan Sipilän hallitus, Iranin ydinase ja nouseva pedonmerkkiyhteiskunta yms. Häpeäkseni totean, että tunnustavat kristityt ovat liian usein paljastaneet tässä kohtaa (so. keskustelun jalossa taidossa) joko sivistyksensä alkeellisuuden tai pahan luontonsa. (Lisäksi näyttää siltä, kuin niissä oppilaitoksissa, joissa koulutetaan hengellisen työn tekijöitä, olisi kiireesti syytä järjestää sosiaalisen median hallintakursseja.)

Tämä polarisoituminen on johtanut siihen, että nykyisin sitä törmää tunnustavien kristittyjenkin keskuudessa yllättäviin ulostuloihin. Arvojen, asenteiden ja käytäntöjen kärjistyminen näkyy tässäkin. Kuka sympatiseeraa punavihreän radikaalisiiven näkemyksiä, kuka ihmettelee, mitä väärää nyt niissä veroparatiiseissa muka on? Vaikka nämä ulostulot jälkeen päin näyttävätkin melko harkitsemattomilta (mikä sekin kertoo jotain), niin se näyttää olevan tosiasia, että ns. perinteisen raamattu-uskollisen herätysliikeväen rivit ovat ennätysmäisen laajasti hajallaan.

Tämä on herättänyt ainakin itsessäni kysymyksen siitä liittoudutaanko nyt aivan väärien tahojen kanssa? Monet postmodernit nuoret kristityt (ja jotkut vanhemmatkin) tuntuvat yllättävän sinisilmäisesti haksahtaneen vihreän maailmankuvan lumoihin. Tässä huumassa ei juurikaan näytetä miettineen tällaisen verkostoitumisen seurauksia. Köyhien puolesta vetoavasti puhuvan nuoren feministin arvot kun eivät lähtökohtaisesti ole mitenkään kristillisiä (eikä hän niin väitäkään).

Toisaalta on selvää, että ne evankelikaalit herätyskristityt, jotka tuntevat manianomaista vetoa valtamerentakaisen (tai tämän puoleisen) kristillisen oikeiston suuntaan, eivät näytä ajatelleen asiaa loppuun asti. (Jos he olisivat ja edelleen ajattelisivat noin, olisin vieläkin huolestuneempi heistä.) Molemmissa näissä liittoutumisissa on ongelmana (joko ennemmin tai viimeistään myöhemmin - joskaan toivottavasti ei liian myöhään) omantunnon sitominen johonkin sellaiseen, mikä ei kestä lähempää tarkastelua Raamatun valossa.

Muutama sana tästä teemasta mainitsemassani "Raamatun valossa". Paavali varottaa korinttilaisia "antautumasta kantamaan vierasta iestä" (2.Kor. 6:14-18). Ihan omankin kokemukseni perusteella ymmärrän, että voimme kantaa vierasta (so. väärää) iestä jopa hengellisessä työssä. Ajattelen stressin olevan usein seurausta yksinkertaisesti siitä, että teen vääriä asioita - sellaisia, joita Herra ei koskaan ole kutsunutkaan minua tekemään (luulostani tai siitä huolimatta, mitä minulle on yhteisössäni uskoteltu).

Erityisen ongelmalliseksi tämä tulee kuitenkin silloin, kun suostun kantamaan "yhteistä iestä" yhdessä ei-uskovan kanssa, joka ei lopulta (tai edes aluksi) jaa samoja arvoja kanssani. Houkuttimena tähän liittoutumiseen saattavat olla ihmisoikeuskysymykset, köyhien auttaminen tai ihmiskaupan vastainen työ. Tai yhtä hyvin siihen saattaa johtaa idealistiset ajatukset vapaan markkinatalouden kaikkivoipaisuudesta ihmiskunnan ongelmien ratkaisemisessa. Molemmissa unohdetaan eräs tärkeimpiä raamatullisia totuuksia, nimittäin kysymys ihmisluonnon turmeltuneisuudesta syntiinlankeemuksen seurauksena.

Niinpä "kehotuksen sana" tilanteeseemme on pyrkimys ennen kaikkea veljesrakkauteen, muuten raittiuteen ja kohtuuteen elämäntavoissa ja lopulta pitäytyminen pääasiaan. Paavali kehottaa tessaloniksalaisia uskovia pitämään kunnia-asianaan elämistä hiljaisuudessa, omien asioiden toimittamista ("minding your own business") ja työn tekemistä omilla käsillään (1.Tess. 4:9-12). Paavalin mukaan eräs tämän tavoite (ja toivottavasti myös seuraus) on se, että he eivät olisi minkään ulkopuolisen avun tarpeessa.

Tähän voitaisiin vielä lisätä liittoutuminen oikeiden piirien kanssa eli niiden, jotka aidosti etsivät Herraa (2.Tim. 2:22). Ilmestyskirjan mukaan eskatologinen Babylon, joka on kuvattu esim. Ilmestyskirjan 18. luvussa, on nimenomaan jättiläismäisen laaja taloudellinen järjestelmä, joka on epävanhurskas ja sellaisena Jumalan tuomion alla. Mietittäväksi jää se, mitä Jeesus ilmestyksessään Johannekselle tarkoitti käsitteillä "pyhien kärsivällisyys ja usko" (Ilm. 13:10)?

Kolme piirrettä ajastamme

Hereettinen imperatiivi

Lesslie Newbiginin mukaan myöhäismodernin ajattelun olennaisin piirre on luottamuksen menettäminen kaikkia universaaleja totuuksia kohtaan. Esimodernissa yhteiskunnassa heresia oli aina vähemmistöilmiö. Myöhäismodernissa kulttuurissa taas ilmenee se radikaali piirre, että enää ei ole olemassa mitään sellaista, jota sanan perinteisessä mielessä voitaisiin kutsua harhaoppiseksi eli hereettiseksi. Päinvastoin, jokaisen yksilön oletetaan olevan hereettinen eli hänen oletetaan valitsevan tai rakentavan itse oman totuuskäsityksensä. Hänen mukaansa ihmiset elävät tällöin hereettisen imperatiivin (heretical imperative) alaisina.

Newbiginin mukaan kulttuurille myöhäismodernissa kontekstissa on ominaista, että alue, jolla yksilö on vapaa tekemään omia valintoja, on valtavasti laajentunut. Yksilö päättää, mihin hän uskoo ja miten hän käyttäytyy. Siksi on luonnollista, että uskonnollisten kysymysten alueella vallitsee hereettinen imperatiivi. Ihmisten liikkuma-alue on yhtenäiskulttuurin murentuessa laajentunut merkittävästi myös ekklesiologisesti. Tämä luo puitteet seurakunnallisen toiseuden ilmenemiselle. Esim. Neil Colen orgaanisen kotiseurakuntaliikkeen kaltainen maallikkoliike on sellainen, jossa jokaisen jäsenen merkitystä ja autonomista toimijuutta pidetään tärkeänä ja siihen jopa kannustetaan. Tämä haastaa perinteisen papistokeskeisen työntekijänäkemyksen. Ratkaisevaksi tekijäksi suhteessa Newbiginin hereettiseen imperatiiviin nousee Colen ajattelussa kristosentrinen motiivi Jeesuksen persoonan keskeisestä merkityksestä (”kuka Jeesus on sinulle?”), mikä ohjaa valintoja ja ratkaisuja yksilön elämässä. Tässä mielessä Colen ajattelu on individualistista: yhteisö koostuu jäsenistä, jotka ovat vastanneet tähän kysymykseen omaehtoisesti, mutta kuitenkin samalla tavoin. "Ylhäältä päin annetut” mallit eivät enää toimi, vaikka yhteisö onkin (ainakin uskon ydinkohdissa) hyvin homogeeninen.

Hereettinen imperatiivi tulee Colen ekklesiologiassa esille myös siinä, että hän kyseenlaistaa ajatuksen siitä, että kristittyjen kokoontumisissa Jumalan läsnäolo automaattisesti sisältyisi seurakunnan määritelmään. Hänen mukaansa tällaista automaatiota ei ole, vaan Pyhän läsnäolo on seurausta oikeasta vastauksesta kysymykseen ”kuka Jeesus on sinulle?” Hereettinen imperatiivi näkyy myös kysymyksessä pyhän ja sekulaarin välisen rajan häviämisestä seurakunnan voidessa käytännössä kokoontua missä hyvänsä. Colen ajattelun mukaan ei siis ole olemassa mitään erityistä ”pyhää” paikkaa, jossa seurakunnan tulisi kokoontua ollakseen seurakunta sanan täydessä merkityksessä.

Esikonstantinolainen viattomuus

Newbigin hylkää myös ”tuudittautumisen esikonstantinolaiseen viattomuuteen”. Hänen mukaansa on mahdotonta enää palata takaisin alkuperäiseen corpus Christianumiin. Hänen mukaansa tämän sanominen on tärkeää, koska myöhäismodernina aikana kristittyjen piirissä esiintyy pyrkimyksiä anarkistiseen romantismiin. On kristittyjä, jotka haluavat elää koko ajan protestissa julkiseen valtaan. He samaistavat kristinuskon kaikenlaisen vallan vastustamiseen, koska valta heidän mukaansa aina merkitsee vallan väärinkäyttöä. Cole itse kertoo esimerkin siitä, miten termillä ”housechurch” voi olla USA:ssa myös sellainen maine, että siihen kuuluu vihaisia ja sopeutumattomia ihmisiä, jotka varastoivat aseita koteihinsa. Jos siis konstantinolaisen aikakauden tapa toimia ei enää kelpaa malliksi, yhtä vähän sellaisena voi toimia varhaiskirkon esikonstantinolainen viattomuus. On aiheellinen kysymys, edustaako kotiseurakuntaliike tällaisia ”anarkistis-romantistisia” pyrkimyksiä? Onko Colen edustaman orgaanisen seurakuntanäkemyksen taustalla pyrkimys päästä eroon vääräksi koetusta vallankäytöstä kirkollisissa rakenteissa? Toisaalta Colen kehittämää LTG-mallia on epäilty johtavan hengelliseen vallankäyttöön. LTG-ryhmässä näet parin potentiaalinen erilainen arvomaailma voi aiheuttaa väärinymmärrysten lisäksi ahdistusta. Ajatus vallankäytöstä ja sen turmelevasta vaikutuksesta on tyypillinen myöhäismodernina aikana. Michel Foucaultin mukaan yhteiskunnan toimintaan liittyy aina väärää vallankäyttöä ja alistamista. Feministisen näkökulman mukaan vallan ja vallanhalun suhde on tyypillinen postmoderni aihe.

Eräänlaista pyrkimystä esikonstantinolaiseen viattomuuteen edustaa myös Colen pyrkimys eroon perinteisestä tavasta toteuttaa seurakuntaa ja tehdä hengellistä työtä. Tämä tulee esille erityisesti Colen seurakuntanäkemyksen kriittisessä lähtäkohdassa, jonka mukaan suuri osa nykypäivän ihmisistä on kyllä kiinnostunut Jeesuksen persoonasta, mutta ei halua sitoutua kirkossa käymiseen. Samoin välinpitämätön tai vieroksuva suhde rahaan ja muihin materiaalisiin resursseihin edustaa tätä samaa pyrkimystä.

Kotiseurakuntaliikkeen kaltaiset uskonnolliset liikkeet perustelevat missiotaan usein ajatuksella ”paluusta alkuseurakuntaan”, mikä nähdään itseisarvona. Tällaista orientaatiota voidaan pitää pyrkimyksenä esikonstantinolaiseen viattomuuteen. On mielenkiintoista huomata, että Cole ei juurikaan käytä perinteistä ”takaisin alkuseurakuntaan”-argumenttia perusteluinaan omalle seurakuntanäkemykselleen. Hänen perustelunsa ovat pragmaattisia ja liittyvät seurakunnan ulospäin suuntautumiseen ja sen kykyyn huolehtia jäsenistään. Nämä hän perustelee raamatullisin argumentein, mutta vetoaa ensin ajankohtaisiin tarpeisiin.

Jälkitunnustuksellisuus

Konstantinolaisen käänteen raukeamisen myötä kristillistä uskoa ei enää liitetä johonkin ”uskomisinstituutioon” kuulumiseen. Toisaalta voidaan puhua läntisen kulttuurin irtiotosta suhteessa kristilliseen perinteeseen. Tunnustuksellisuuden korostamisen aika näyttää olevan ohi. Tilalle on tullut väljempi, osin jopa epämääräinen oppi, joka korostaa tunnetta ja henkilökohtaista sitoutumista. Protestantismi on siirtymässä kohti jälkitunnustuksellisuutta.

Eräänä jälkitunnustuksellisuuden piirteenä mainitaan opin hylkääminen. Moraalin ja elämänhallinnan kysymykset ovat monille ryhmille keskeisempiä kuin opilliset pohdinnat. Jälkitunnustuksellisuus ja uushelluntailaisuus tai karismaattisuus kietoutuvat monesti käytännössä yhteen. Tätä edesauttaa näihin suuntauksiin sisältyvä kokemuksellisuuden painotus ja opillisten muotoilujen vierastaminen. Käytännössä tämä ei kuitenkaan tarkoita täydellistä opin puutetta. Kyseessä on pikemminkin historiallisen analyyttisen ajattelun hämärtyminen tai jopa sen puute. Omien opillisten ratkaisujen uskon ja etiikan alueella ajatellaan nousevan suoraan Raamatusta, eikä nähdä sitä, miten aikaisemmat tulkinnat ohjaavat itse kunkin raamatuntulkintaa. Tällä tavoin oma oppi, oma raamatuntulkinta ja Raamattu sinänsä mielletään samaksi asiaksi.

Jos jälkitunnustuksellisuus haastaa tunnustuskunnat ja perinteisen käsityksen kristillisestä opista, seurakuntien riippumattomuus tekee sen kirkkokunnille hallinnollisina yksikköinä. Orgaaniset kotiseurakunnat eivät välttämättä kuulu mihinkään kirkkokuntaan, vaan ovat hallinnollisesti itsenäisiä ja irrallisia, vaikka olisivatkin osa laajempaa, kansainvälistä liikettä. Jälkitunnustuksellisen ajan seurakunta muotoutuu sellaiseksi, miksi sen jäsenet ja johtajat sen haluavat. Sillä voi olla määritelty oppi, mutta se ei kuitenkaan kuulu mihinkään tunnustuskuntaan. Kuvaus jälkitunnustuksellisuudesta sopii hyvin Colen edustamaan orgaaniseen seurakuntanäkemykseen, jossa seurakunta nähdään nimenomaan paikallisena lähiyhteisönä. Sitä ei hahmoteta minkään tunnustuskunnan kautta, vaan verkostomaisen liikkeen osana.

Kirjallisuutta

Cole Neil
2005            Orgaaninen seurakunta (Itätuuli-Kustannus, Salo), alkuperäisteos Organic                             Church: Growing Faith Where Life Happens (Jossey-Bass, San Francisco, CA).

Keskitalo Jukka

1999           Kristillinen usko ja moderni kulttuuri, Lesslie Newbiginin käsitys kirkon missiosta modernissa länsimaisessa kulttuurissa (Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, Helsinki).

McGrath Alister E.

2000            Modernin teologian ensyklopedia (Kirjapaja, Helsinki).

Vähäkangas Mika

2009            Maailmanlaajuinen kristinusko, teoksessa Luterilaisen Suomen loppu? Kirkko ja monet uskonnot, toim. Jyrki Komulainen & Mika Vähäkangas (Edita, Helsinki).

Sisäiset rakenteet

"Kun kaikki perustukset revitään, mitä voi vanhurskas tehdä?"

Hiljattain eräässä lounastapaamisessa keskustelimme kirkon nykytilanteesta. Ateriakumppanini puki minulle sanoiksi oman näkemyksensä kirkon nykytilanteesta sanomalla "kompassin neulan pyörivän päämäärättömästi sinne tänne". Kirkon johto antaa keskenään ristiriitaisia lausuntoja asioista, joiden Raamatun valossa pitäisi olla päivänselviä. Raamatullista ilmaisua lainatakseni, pasuuna ei enää anna selvää ääntä. Nykyään tuntuu yhä useammin siltä, ettei se anna oikein mitään ääntä. Tilalle on tullut suuri hämmennys ja äänettömyys. 

Keskustelimme sitten siitä, että miten toimia kristittynä tilanteessa, jossa vanhat, perinteiset rakenteet horjuvat ja hajoavat. Tämähän on ollut traditionaalisen kristinuskon tilanne länsimaissa jo pitkään. Paine ei ole tullut vain ulkoapäin, sekulaarin ja pakanallistuvan kulttuurin taholta, vaan ennen kaikkea perinteisten kirkkojen sisältä päin. Olemme uudenlaisessa lähetystilanteessa, jossa meillä ei enää ole perinteistä kristillistä yhtenäiskulttuuria turvanamme. 

Minä esitin omana näkemyksenäni, että meidän tulisi varustaa kristityt sisäisesti sellaisilla hengellisillä rakenteilla, että he kykenevät toimimaan tarvittaessa vallitsevien rakenteiden keskellä ikään kuin niitä ei olisikaan. Ennen kaikkea he kykenevät operoimaan hengellisessä työssä täysin näiden sisäisten hengellisten rakenteiden varassa, ilman mitään ulkopuolisia, materiaalisia resursseja ja tukia. 

Luulen, että nykyisessä tilanteessa (erityisesti luterilaisen kirkon sisällä, mutta muutenkin) tällainen varustustyö on Kristuksen ruumiin suurimpia tarpeita. Tämä varustaminen liittyy sellaisiin asioihin kuin mikä on aito Jumalan lapsen identiteetti tai millainen on Jeesuksen opetuslapsen mandaatti toimia Hengessä tai millainen on raamatullinen elämäntapa?

Ennen kaikkea tämä liittyy Jeesuksen nimen arvovaltaan, sen tunnustamiseen ja käyttöön. Jos otamme todesta Raamatun esittämän maailmankuvan näkymättömän maailman hengellisine todellisuuksineen, Jeesuksen nimi on Uuden testamentin ilmoituksen mukaan ainoa toimiva auktoriteetti tässä tilanteessa.

Muutos ja haaskaus

Muutos

Markuksen evankeliumin 14. luvun alussa kerrotaan siitä, miten Jeesus istuu aterialla Betaniassa Simonin luona, jota kutsutaan Spitaaliseksi. Todennäköisesti mies on eräs niistä, jotka Jeesus oli parantanut spitraalista. Mooseksen lain mukaisesti papeille näyttäydyttyään hän asettui asumaan taloonsa, joka hänellä oli ilmeisesti ollut omistuksessaan koko spitaalisen jaksonsa ajan. Joku toinen, ehkä joku sukulaisista, oli tuona tautiaikana isännöinyt taloa ja kun Simon oli todettu terveeksi hän palasi takaisin taloonsa.

Jumalan työ saa joskus aikaan vallankumouksellisia muutoksia kokonaisten yhteisöjen elämässä. Evankeliumi on siitä vaarallista räjähdysainetta, että et voi koskaan etukäteen ennakoida, missä sen vaikutukset järisyttävimmin tuntuvat. Kun joku ihminen parantuu, vapautuu ja uudistuu, sen vaikutukset ovat radikaalit, eivätkä ne rajoitu vain tuon yksityisen henkilön elämään. Ne vaikuttavat tavalla tai toisella koko yhteisön elämään.

Simonin ja hänen sukunsa kohdalla muutokset ovat saattaneet vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin, valta-asetelmiin ja arvostuksiin. Hyljeksitty, jopa tuomittu ihminen saakin takaisin oman ihmisarvonsa ja asemansa yhteisössä ja sosiaalisten suhteiden verkostossa. Spitaalin poistuttua hän kykeneekin ja ennen kaikkea on oikeutettu ottamaan taas hallintaansa omaisuutensa. Joskus tämä saattaa merkitä jonkun toisen arvon alenemista muiden silmissä, jopa salaisen tai julkisen hyväksikäytön loppumista.

Jumalan muuttava työ asettaa aina asiat oikeille paikoilleen ja oikeisiin suhteisiin toisiinsa nähden. On yhteisön ja sen ihmisten vastuulla, miten tähän Jumalan armotytöhön suhtaudutaan. Jumalan silmissä merkittävintä oli se, että Simonin talosta saattoi tulla paikka, jossa Hänen Poikansa saattoi vierailla.


Haaskaus

Simonin taloon oli tullut myös nainen, jonka nimestä, henkilöstä ja historiasta emme tiedä mitään varmaa. Hänellä näyttää olleen vain yksi ainoa aikomus miksi tulla paikalle. Hänellä oli mukanaan alabasteripullo täynnä kallista ja hyväntuoksuista nardusöljyä. Pullo oli kallisarvoisuudestaan huolimatta kertakäyttöpullo, jonka tuotteen sai esille vain särkemällä sen. Kun tämä tapahtui voiteen suorastaan huumaava tuoksu täytti koko talon.

Tämän jälkeen mitään ei ollut enää tehtävissä. Koko kallisarvoinen öljy oli nyt käytettävä hyödyksi parhaalla mahdollisella tavalla ja näin nainen teki. Hän voiteli Jeesuksen pään tuolla nardusöljyllä. Teko oli suorastaan häkellyttävän intiimi, jonkun mielestä varmasti sopimatonkin. Jeesus ei kuitenkaan torjunut tekoa, eikä halveksinut sitä, vaan salli sen tapahtua. Kaiken päätyttyä Jeesus vielä sanoi, että missä ikinä evankeliumia julistetaan, tullaan myös se, mitä nainen teki mainitsemaan hänen muistokseen.

Tämä on mielenkiintoista ja se liittyy nähdäkseni tähän haaskaukseen. Jotkut läsnäolijoista näet pitivät naisen tekoa varmasti sentimentaalisuutensa takia sopimattomana ja tunkeilevana, mutta myös tuhlauksena, jopa "haaskauksena". Paheksuvissa kommenteissa oli mukana aimo annos taloudellista hyötyajattelua. Kyseessä oli tavallisen miehen vuoden palkkaa vastaava summa. Kyllä mille ministrylle tahansa olisi kelvannut moinen summa - olihan kyse Herran työstä!

Kuitenkin juuri siinä, mitä ymmärtämättömät ja maalliset ihmiset kutsuivat haaskaukseksi, olikin kyse Jumalan valtakunnan kovasta ytimestä. Vai mitä sanotte Taivaallisesta Isästä, joka antaa rakkaan Poikansa tänne maan päälle, elämään ihmisenä, kuten kuka tahansa meistä (ainoa mitä uskontunnustus lausuu Jeesuksen maanpäällisistä 33 vuodesta on "...kärsi Pontius Pilatuksen aikana...") ja lopulta kuolemaan rikollisille tarkoitetun kuoleman meidän jokaisen syntien tähden? Ajallisesta, maallisesta ja materialistisesta vinkkelistä katsottuna koko Jeesuksen elämä oli yhtä isoa haaskausta. Vasta tästä perspektiivistä naisen hämmentävä teko asettuu oikeisiin mittasuhteisiin.

Jumalan valtakunta on sekä pyhän haaskauksen että pyhän huolettomuuden valtakunta. "Älkää murehtiko mitä söisitte ..."

Läheisyysperiaate

Sinulle, joka pähkäilet mielessäsi mikä on Jumalan tahto elämässäsi: lue Miika 6:8.

"Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä on hyvää. 

Mitä muuta Herra sinulta vaatii, 

kuin että teet sitä, mikä on oikein, 

rakastat laupeutta ja vaellat nöyrästi Jumalan edessä?"

Kun mietin omaa vaellustani viimeisen vuoden ajalta, huomaan Herran toistuvasti muistuttaneen minua pitämään erityistä huolta lähimmistä ihmissuhteistani. Tärkeimmät vastuuni ovat lähelläni ja niistä minun on erityisesti huolehdittava. Olen entistäkin ihastuneempi Neil Colen kirjassaan Orgaaninen seurakunta (Itätuuli-kustannus, 2007) esittämään periaateeseen siitä, että se, mikä toimii hyvin pienessä mittakaavassa, toimii hyvin suuremmassakin - mutta ei koskaan päinvastoin. 

Tämä on eräs tärkeimpiä hengellisen elämän periaatteita, mutta niin helposti monet meistä hukkaavat sen. Et voi rakentaa suurta liikettä sellaisten periaatteiden varaan, jotka eivät ensin (koetellusti ja todistetusti) toimi pienemmässä lähiyhteisössä. Paavali asettaa erääksi tärkeäksi kriteeriksi seurakunnan kaitsijalle sen, että hän ensin huolehtii oikein lähimmistä ihmissuhteistaan (so. perheestään) ja niihin liittyvistä vastuistaan.

On siis olemassa pyhä, raamatullinen subsidiariteettiperiaate. Ehkä meidänkin olisi parempi alkaa hahmottamaan ajatusta seurakunnasta tämän läheisyysperiaatteen kautta. Uusi testamentti nimittäin tekee niin. Se ei puhu seurakunnasta tunnustuskuntapohjaisesti - paitsi tietysti yhden ainoan Kristuksen ruumiin yhteyden ymmärtämisen kautta. Sensijaan seurakunnasta puhutaan "Jumalan perheväkenä" (Ef. 2:19).

-------

”Subsidiariteetin perusajatuksena on se, että pienet yksiköt ovat jossain mielessä jo luonnonoikeudellisesti paremmin soveltuvia hoitamaan niille sopivia erityistehtäviä kuin kokonaisvaltio.” Risto Saarinen, Johdatus ekumeniikkaan (Kirjaneliö, 1994, s. 202).

Jeesuksen kovat sanat

Muistan joskus 90-luvulla ollessani erityisnuorisotyöntekijänä törmänneeni kahteen näkemykseen vapaaehtoistyöstä. Toisen mukaan vapaaehtoistyöllä on suuri merkitys työntekijän omalle raittiudelle, selviämiselle ja pystyssä pysymiselle. Se oli ikään kuin jatkettua sosiaalityötä. Toinen näkemys taas oli ammattimaisempi ja realistisempi. Siinä oli kyse aikuisen ihmisen motivoitumisesta ja sitoutumisesta vapaahtoiseen auttamistyöhön, jolloin ero työntekijän ja autettavan välillä oli selvä.

Yllättäen samanlaiseen ilmiöön törmää kristittyjen keskuudessa, kun on kyse muiden valmentamisesta, tukemisesta ja sponssaamisesta eteenpäin. Silloin tällöin herää kysymys siitä, onko tällä kaikella oikeasti hyötyä valtakunnan kannalta vai ajatellaanko suurimman hyödyn saajan olevan henkilö itse? Itse olen vuosien mittaan pyrkinyt suurempaan tarkkuuteen tässä. Kun katson elämääni taaksepäin, mietin entistä tarkemmin kuinka "leiviskääni" käytän.

Jeesuksen sanat ovat välillä kovia sanoja meidän kuulla. Sille, jolla jo on annetaan vielä lisää niin että hänellä on yllin kyllin, kun taas siltä, jolla ei ole mitään, otetaan sekin vähä pois. (Ks. Matt. 13:12.) Kyse on sitoutumisesta, motivaatiosta ja opetettavana olemisesta. Nämä Jeesuksen periaatteet eivät oikein sovi yhteen meidän pohjoismaisen hyvinvointivaltioajattelumme kanssa.

Kuitenkin minä olen vastuullinen siitä, mihin käytän rahani, aikani ja taitoni halutessani nostaa muita eteenpäin. Samoin toinen osapuoli on vastuullinen siitä, onko hän sitoutunut, motivoitunut ja opetettavissa.

Mihin yhteytemme kristittyinä perustuu?

Luukkaan evankeliumin 8. luvun alussa kerrotaan Jeesuksen seuraajista, kahdestatoista opetuslapsesta ja muutamista naisista, jotka palvelivat heitä varoillansa. Kaikkia näitä Jeesuksen seuraajia yhdisti Luukkaan mukaan yksi asia; heidät oli parannettu erilaisista sairauksista ja vapautettu riivaajahengistä.

Kun tällainen pelastuskokemus on yhteinen, se yhdistää ihmisiä toisiinsa ja Kristukseen enemmän kuin mikään muu. Tällaisessa yhteisessä tietoisuudessa häviävät tunnustuskuntien, traditioiden, etnisten taustojen ja kulttuuristen tapojen rajat. Tuskin mistään Uudesta testamentista löydämme yhtä voimakasta kuvausta Kristuksen ruumiin yhteydestä, joka perustuu tällaiseen yhteiseen kokemukseen parantumisesta ja vapautumisesta.

Reformaation juhlavuosi

Ensi vuonna vietetään ns. reformaation juhlavuotta, kun tulee kuluneeksi 500 vuotta jotain siitä, kun Martti Luther julkaisi 95 teesiään (31.10.1517). Jonkun verran käytiin keskustelua siitä, ettei kovasti korostettaisi tuota sanaa "uskonpuhdistus", vaan puhuttaisiin poliittisesti korrektimmin reformaatiosta. Tämän sanan merkitys kun on enemmänkin uudistamiseen viittaava, kuin jonkun entisen kumoamista ja syrjäyttämistä tarkoittava.

Nykytutkimuksen mukaan enää ei korostetakaan Lutherin, Calvinin ja Zwinglin ajattelun ainutlaatuisuutta ja uudistuksellisuutta. Monen tutkijan suulla puhutaankin nyt myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun muutoksista liukumana, joka alkoi 1400-luvulla ja päättyi vasta 1600-luvulla. Nyt Luther & co kuvataan keskiajan katolisesta teologiasta, filosofiasta ja mystiikasta vahvoja vaikutteita imeneinä teologeina. Koko prosessissa onkin kyse katolisen kirkon pitkästä sisäisestä muutoksesta, joka alkoi jo 1200-luvulla ja huipentui Trenton konsiilissa (1545-1563). Samaan hengenvetoon on myös kyseenalaistettu koko vastauskonpuhdistuksen (counter-reformation) käsite, joka nähdään ennen kaikkea katolisen kirkon omana sisäisenä muutosprosessina. Samassa hengessä ovat jotkut tutkijat puhuneet jopa katolisesta reformaatiosta (Catholic reformation) tai katolisesta uudistumisesta (Catholic renewal).

Monet keskiajan katolisen ajattelun piirteet vaikuttivat uuden ajan alussa sekä uudistuvaan katoliseen ajatteluun että protestanttiseen hengellisyyteen. Protestanttisista kirkkokunnista erityisesti anglikaanikirkko ja luterilaisuus saivat voimakkaita vaikutteita keskiajan katolisuudesta. Calviniin ja Zwingliin verrattuna Luther saattoi olla kritiikissään ärhäkkä, mutta hänen näkemyksensä ehtoollisesta, pappisjohtoisuudesta ja vaikkapa kirkkoarkkitehtuurista olivat vanhaa perinnettä (lue: katolista) säilyttävä. Yli 15 vuotta augustinolaisveljenä olivat jättäneet jälkensä hänen ajatteluunsa. Itse asiassa monet hänen ajamansa kirkolliset uudistukset kertoivat muutoksista, jotka olivat alkaneet jo aiemmin katolisen kirkon ja jopa hänen oman sääntökuntansa parissa. Esimerkiksi sekä Lutherin uskonpuhdistus että Trentossa kokoontunut katolisen kirkon konsiili vain vahvistivat seurakuntapapiston tehtäviä ja erityisesti heidän rooliaan ehtoollisen jakajina.

Ymmärtäkää minut nyt oikein. Minulla ei ole mitään vaikeuksia ottaa vastaan tällaisia tutkimustuloksia. Vaikka monessa kohtaa arvostankin Lutheria, niin hän (sen enempää kuin Calvin tai Zwinglikään) ei edusta minulle mitään itsessään pyhää tai koskematonta ja lähtökohtaisesti tutkimuksen yläpuolelle asettuvaa. En myöskään ajattele, että Lutheria olisi aina tulkittava ikäänkuin jälkijättöisesti, valjastaen hänet aina automaattisesti puolustamaan jotain sellaista "uskonpuhdistuksen perintöä", minkä olemme itse valmistaneet itsellemme. Tällainen menettely ei yksinkertaisesti sido minua. Uskonpuhdistuksen "neljäs haara", anabaptistit, jolle nykypäivän vapaat suunnat ja uudet seurakunnat ovat paljossa kiitollisuudenvelassa, edustaa minulle sitä, johon haluan samastua.

Tältä pohjalta tuon esille seuraavaa. Wolfgang Simson on eri yhteyksissä käyttänyt käsitettä "kirkkokuntalaisuuden henki" (denominational spirit) kuvaamaan sitä vallitsevaa paradigmaa, joka on ominaista kaikille historiallisille tunnustuskunnille. Kyse on kirkollisen organisaation tavasta ajatella, toimia ja kontrolloida ympäristöään. Tässä suhteessa luterilaisuus ei juurikaan ole eronnut emokirkostaan (ja jos tutkimus pystyy osoittamaan, että monet luterilaisuuden vaalimista hengellisistä aarteista eivät loistakaan poissaolollaan katolisuudesta, niin luterilaisuus on kieltämättä heikoilla jäillä). Sen tapa suhtautua toisinajattelijoihin muistuttaa nimittäin siinä määrin paavin kirkkoa, että kyse näyttää olevan samasta vanhasta roomalaisen hallintokulttuurin alkujuuresta. Olisiko uskonpuhdistuksessa siis todellakin kyse "vain" kirkollisen organisaation omasta sisäisestä prosessista, jonka (vuosisatojen jälkeen) mentyä ohi voidaan palata takaisin päiväjärjestykseen. Kirkkokuntalaisuuden henki elää ja voi edelleen hyvin.

Vaikka myönnänkin, ettei asia suinkaan ole ihan näin yksinkertainen, niin kysyn tarkoituksellisen provosoivasti: "so what?" Se, mitä uskonpuhdistus tai reformaatio nimittäin ei tehnyt, oli seurakunnallisten rakenteiden puhdistaminen ja väitänkin, ettet reformaation juhlavuonna tule kuulemaan yhtään saarnaa tai julkilausumaa tästä aiheesta. Tämä uskonpuhdistus on jäänyt aivan toisten suoritettavaksi. Se on suurelta osin vielä edessäpäin, mutta menossa jo hyvää vauhtia.

Pari ajatusta

Kun katselet jotain todella hyvää pelaajaa, jonka pallonkäsittely näyttää kevyeltä, leikinomaiselta taituruudelta, niin muista, että kaiken tuon takana on vuosikausien harrastuneisuus ja tiukka harjoittelu sekä kurinalainen valmentautuminen, erilaisine kieltäymyksineen myös. Sama pätee ihan todellisella tavalla hengelliseen elämään ja harjaantumiseen siinä. Kyllä, Jumala pelastaa meidät armosta, mutta armoa on myös se, että annamme itsemme kokonaan tälle "uudelle tielle".

-------

Mietin, onkohan oikein rukoilla itselleen opetuslapsia tai kerätä itselleen seuraajia? Ehkä olisikin vain parempi pyytää, että saisi olla Hänen palveluksessaan muiden auttamiseksi eteenpäin samalla tiellä, jolla itse on?

"Olkaa minun seuraajiani, niinkuin minä olen Kristuksen seuraaja", sanoo Paavali. Kyse ei ole Paavalin (tai kenenkään muunkaan Jumalan palvelijan) monistamisesta. Kopiointi on aina aloitettava Originaalista kappaleesta.

Suomalainen blues ja pysähtyneisyyden tila

Kun ajatellaan evankelisluterilaisen kirkon kehitystä viime vuosisadalla, voimme nähdä erään suuren muutoksen alun II maailmansodan jälkeisessä tilanteessa. Jatkosota oli päättynyt ja rintamalta palanneiden miesten joukossa palasivat kotiin myös ns. asevelipapit. Nämä rintamalla palvelleet sotilaspapit olivat korsuissa ja juoksuhaudoissa luoneet toimintamallin, jossa lähestytään suomalaista miestä hänen tasoltaan, omalla tavallaan ja maaperällään. Käytännössä tämä poiki kirkon toimintaan uusia, sosiaalisiin ongelmiin keskittyviä työmuotoja, kuten yhteiskunnallinen työ, perheneuvonta ja tiedotustoiminta. Tästä osaamisesta on sitten vuosituhannen jälkimmaisellä puoliskolla tullut tärkeä osa luterilaisten uskontopalvelujen tuottamista. Ihanteena tässä kaikessa oli kirkko, jossa sen jäseniä ei enää jaettaisi vuosiin ja lampaisiin, pyhiin ja syntisiin, uskoviin ja eikkareihin. Erkki Niinivaaran kulttiteos, Porvoon hiippakunnan synodaalikirjoitus Maallinen ja hengellinen (v. 1952) edustaa tätä kansankirkko-ajattelua.

Kirkon sisällä tämä kehitys merkitsi auttamatta herätyskristillisyyden, tuon anglo-amerikkalaiseksi vaikutteeksi ja siten luterilaisuudelle vieraaksi leimatun suuntauksen polarisoitumista. Erityisesti tämä koski uuspietististä muromalaisuutta eli ns. viidettä herätysliikettä, johon kirkon virallisen linjan nihkeys on heijastunut vaihtelevasti koko 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon. Kirkon sisällä tämä poiki erilaista protestia aina 1960-luvulta alkaen, jolloin dogmatiikan professori ja aidosti protestanttinen kirkkovaikuttaja Osmo Tiililä erosi virastaan ja myöhemmin kirkon jäsenyydestä. Suomen teologisen instituutin perustaminen "vahinkoja korjaavaksi" opinahjoksi (oma ilmaisuni) on ollut myös eräs tärkeä merkkipaalu tällä polarisoitumisen tiellä. Kirkon virallisen linjan nihkeyden lisääntyminen tämän vuosituhannen alussa on sitten poikinut erilaista toiminnallista yhteistyötä, yhteisiä kirkkopäiviä ja verkottumista herätysliikejärjestöjen kesken.

Tässä kuvattu tilanne on kärjistynyt, mitä lähemmäs vuosituhannen vaihdetta ollaan tultu; ensin naispappeuskysymyksessä 1970- ja 80-luvulla, sitten kysymyksellä samaa sukupuolta olevien suhteen kirkollisella siunaamisella, sitten tämän suhteen virallistamisella ja nyt arkkipiispankin ajamalla agendalla kristilliseen avioliittoon vertaamisella. Kaikille näille tämän saman prosessin eri vaiheille on ollut (ja näköjään edelleen on) ominaista se, että virallisesti ei myönnetä näillä olevaan minkäänlaista linkitystä keskenään. Kuitenkin käytännössä tämä strategia on ollut nähtävissä ja tämän agendan ajajat käyttävät nyt saavutettuja "etuja" ikäänkuin ennakkotapauksina uusia uria auottaessa.

Herätysliikekenttää tarkasteltaessa merkittävää on ollut herännäisyyden eli ns. körttiläisyyden irtaantuminen tästä genrestä ja muodostuminen osaksi kirkollista valtavirtaa. Herättäjäyhdistyksen 70-luvun voimahahmo Jaakko Elenius on ollut iso vaikuttaja tässä. Mitä Tiililä kirkon toisella laidalla, sitä Elenius toisella puolen. Kun Tiililä kirjoitti, miten kristinuskoa ei voi, eikä saa uudistaa, kuvailee Elenius tilannetta, jossa samaan aikaan kirkossa vietettävän ehtoollisen leivän ja viinin kanssa on lähiökapakassa tarjolla toisenlainen, mutta samaa ideaa ilmentävä ateria, jossa elementteinä ovat olut ja makkara. Asevelipappien linjan looginen jatkumo ja radikaali tuotekehittely oli löytänyt seuraajansa kirkossa. Mission completed.

Niinpä suomalainen hengellisyys - etenkin kirkon piirissä - on nyt juuri tätä. Tämä näkyy vaikkapa helluintailaislähtöisen Lasse Heikkilän Suomalaisen messun eetoksessa. Suomessa jopa helluntailaisetkin ovat lähellä luterilaisuutta (ainakin jos verrataan heitä vaikkapa uuden mantereen uskonveljiinsä) ja vapaakirkolliset jossain kohtaa hyvinkin lähellä körttejä. Suomalainen kristillisyys on aidoimmillaan bluesia, jossa elämän valttikortit ovat aina olleet kourassa ja ne on menetetty, jossa tuijotellaan kasvoja miestenhuoneen peilistä ja jossa armon ovesta viuhahdetaan sisään niin, että viimeisen rihmankiertämän repaleisin lievekin jää vielä kiinni ovenrakoon ikään kuin viimeisenä muistutuksena siitä, että mitään todellista muutosta ei sinussa kurjassa syntisessä kuitenkaan ole tapahtunut.

Tämä monessa mielessä suomalaisen kansanluonteen luonnollisen uskonnollisuuden ilmentymä (jolla sinällään ei tarvitse olla mitään tekemistä aidon Hengen työn kanssa) on synnyttänyt maamme kristillisyyden (ja eritoten kirkollisen sellaisen) piiriin omanlaisensa menestyksen kierteen, jossa köyhäily onkin juuri sitä, mikä parhaiten lyö rahoiksi. Se, mikä on tällaista suomalaista melankolista spiritualiteettia ruokkivaa menestyy parhaiten. Monet (niin artistit kuin puhujatkin) valitsevat tämän tien. Osa sen tähden, että se parhaiten vastaa heidän omia tuntojaan, osa taas sen tähden, että heidät on (alun intoilun ja pelastuksen ilon mentyä ohi) vuosien mittaan pakotettu tuohon muottiin veisaamaan köyhyydestä kerskauksena ja syntisyydestä todellisena hengellisyyden mittarina, osa jopa sen tähden, että annettaessa kansalle mitä se haluaa, ajatellaan parhaiten edistettävän Jumalan valtakuntaa. Joillekin näin käy ihan vain taloudellisten realiteettien takia. Samalla on synnytetty sellainen hengellisen pysähtyneisyyden tila, jossa kaikki uusi edustaa uhkaa ja se ennen pitkää vedetään mukaan kaikki nielevään yhteiskristillisyyden valtavirtaan. Parhaiten kuvitellaan ajettavan Kristuksen asiaa pysyttäytymällä turvallisesti kiinni vanhassa. Kaikki uuden virvoituksen etsiminen tulkitaan edustavan pois pyrkimistä "armon alta".

Kaikki tämä herättää minussa kysymyksen, kuinka paljon tämä ihmisen luonnollinen uskonnollisuus on samassa linjassa aidon Jeesus-uskon kanssa. Jeesuksen kysymys "tahdotko tulla terveeksi?" koetaan loukkaavana tunkeutumisena oman hengellisen elämän alueelle, jossa minut hyväksytään tällaisenani kipujeni kanssa. Mitä jos Jeesus haluaisikin juuri tässä kohtaa tehdä vallankumouksen; omaan osaansa tyytymisen tilalle tuoda kaikki läpäisevän valon, sitä kautta parantumisen ja uudistumisen ja kaiken tämän väistämättömänä seurauksena aloittaa kokonaan uuden vaiheen ihmisen elämässä? Eikö niin, että aina joutuessamme tekemisiin Jumalan kanssa, sen jopa vaarallisena seurauksena voi olla parantuminen? Sanoohan profeetta, että meille "koittaa vanhurskauden aurinko ja parantuminen sen siipien alla" (Mal. 3:20).

Keskustelin hiljattain erään evankelisluterilaisen papin kanssa seurakunnan aidosta dna:sta; millaista sen tulisi olla ja millaista hedelmää sen tulisi tuottaa? Esitin siinä yhteydessä kysymyksen, haluammeko sellaista dna:a, jolla on kyllä hyvä tuntuma luterilaisuuteen ja joka sen tähden oletettavasti menestyy, vai sellaista, joka tuo muutoksen ja varmaan, ainakin alussa, kohtaa vastustustakin, mutta joka pitemmällä tähtäimellä synnyttää jotain uudenlaista hengellisyyttä?