Pohdiskelua identiteetistä

Ensin muutama sana selitykseksi. Tällainen blogikirjoittelu on siinä mielessä jännää, että se, mikä minulle itselleni on ikäänkuin nupullaan olevien ideoiden luonnostelua ja aluillaan olevien aihioiden kehittämistä, se merkitsee toisille (so. lukijoille) melkein kuin kiveen hakattua, vuosisadoiksi säilötyksi tarkoitettua dogmaa. Tämä ero on hyvä ymmärtää ja ottaa huomioon. Olen joskus ajatellut muuttaa blogini nimen (nykyisestä mielikuvituksen kukkasesta) joksikin sellaiseksi, kuten "Luonnoksia", "Hahmottelua" tai "Sketchies". Usein ideat, joita luonnostelen täällä, kehittelen myöhemmin eteenpäin ja saatan jotain enemmän kypsynyttäkin jossain vaiheessa julkaistakin. Sen suhteen, mitä kehitysvaihetta mikäkin postaus milloin edustaa, vieritän vastuun täysin lukijalle itselleen - ja kehotan aktiiviseen ja pitkäjänteiseen blogini seuraamiseen.

Toinen asia, mistä on hyvä (taas kerran) muistuttaa, on kommentointi. Lyhyesti: en julkaise anonyymejä kommentteja blogissani.

-------

Metodologinen nationalismi on ideologinen orientaatio, joka lähestyy sosiaalisia ja historiallisia prosesseja niinkuin ne tapahtuisivat ainoastaan yksittäisten kansallisvaltioiden rajojen sisällä. Kansallisvaltioita yhdistää se, että niiden yhteisöjen ja jäsenten oletetaan jakavan yhteisen historian lisäksi tietyt arvot, normit, sosiaaliset tavat ja instituutiot. Niinpä tietty poliittinen agenda piiloutuu mielellään tähän näkemykseen. Niin tutkijat kuin vaikkapa media samastuvat rutiininomaisesti oman kansallisvaltion huolenaiheisiin ja keskusteluun. (Glick Schiller 2007, 6)

Tämähän on meille suomalaisille tuttua niin asenteina kuin käytäntöinäkin. Yleinen oletus on, että me suomalaiset yhtenäisenä etnisenä ryhmänä olemme milloin mitäkin mieltä ja käyttäydymme yleensä niin ja näin. Ehkä proosallisin esimerkki tästä ovat jääkiekon MM-kisat ja niihin liittyvä hehkutus. Tätä kansallista voimainponnistusta verrataan mielellään jopa "talvisodan ihmeeseen". Ja jos et "aitona suomalaisena" yhdy tähän kuoroon, olet epäisänmaallinen ja kristittynäkin epäilyttävä.

Nationalismi ilmiönä on historian pitkässä juoksussa kuitenkin suhteellisen nuori ilmiö. Tämän päivän globalisoituvassa maailmassa se kieltämättä on tullut haastetuksi uudella tavalla. Sen vastapainoksi tai jopa korvaajaksi on haettu eräänlaista "maailmankansalaisuutta", jolle on ominaista oma uskonnollisuus, etiikka ja arvot sekä niiden pohjalta nouseva tapa toimia. Meillä Suomessa tätä "maailmankansalaisuutta" on viime vuosina lanseerattu vakavasti. Kyseessä ei kuitenkaan näytä olevan mikään sinänsä puolueeton ilmiö. Valitettavasti sitä käytetään meillä hyvin tökerösti ja kovakouraisesti poliittisena lyömäaseena, jonka takaa helposti löytyy tietty poliittinen agenda. Kristinuskon kannalta tämä näkyy radikaaleina irtiottoina raamatullisista arvoista ja käytännöistä.

Mutta jos tarkastelemme objektiivisesti kristinuskoa Uuden testamentin pohjalta nousevana uuden ihmisen elämänä, voimme ilman muuta katsoa sen nimenomaan edustavan eräänlaista "maailmankansalaisuutta". Esim. reformaation aikana vainotut "eriuskolaiset" (kuten anabaptistit ja mennoniitat) edustivat, juutalaisten ohella, tätä "maailmankansalaisuutta". Heillä siihen ei vain liittynyt mitään poliittisia ylivaltapyrkimyksiä.

Aivan toisenlaiselta näyttää kristinusko siellä, missä se aina konstantinolaisesta käänteestä asti, on häikäilemättä valjastettu maallisen vallan keppihevoseksi tai missä se jopa itse on toiminut tällaisena vallankäyttäjänä. Sodat, kansanmurhat ja etniset puhdistukset sekä toisinajattelevien vainot on kautta länsimaisen historian pyhitetty kirkon toimesta. Ehkä voimmekin tältä pohjalta puhua myös metodologisesta denominationalismista? Mietipä millaista on elää yhteiskunnassa, jossa perinteisesti on ajateltu suomalaisuuden olevan yhtä kuin olla luterilainen. Tämä näkyy sitten käytännössä niin puolustusvoimissa kuin hoitoalallakin. Yliopistossa, joka muuten vannoo vapaan ja objektiivisen tieteenharjoittamisen nimiin, opiskelijoille opetetaan pääasiassa luterilaista teologiaa.

Voidaanko siis maassa, jossa luterilaisuus on jo valmiiksi oletettu lähtökohta, puhua metodologisesta denominationalismista? Jokin aika sitten törmäsin erääseen vanhempaan naishenkilöön, joka on aktiivisesti mukana paikallisen luterilaisen seurakunnan toiminnassa. Hän päivitteli minulle (aidosti paheksuen) sitä, miten helatorstaina (mikä on ns. arkipyhä) joku oli vienyt matot tuulettumaan parvekkeelle. Perustelu kuului, että "kun nyt kuitenkin eletään luterilaisessa maassa". Mikä siis tekee maasta sillä tavoin "luterilaisen", että kaikkien "kunnon kansalaisten" jo lähtökohtaisesti oletetaan jakavan tämän yhteisen reformaation jälkeisen historian lisäksi tietyt arvot, normit, sosiaaliset tavat ja instituutiot? Onko tämä metodologista luterilaisuutta?

Entä mitä tämä merkitsee kaltaiselleni "vähemmistökristitylle"? Seurakunnan (ja nyt käytän sanaa sen uusitestamentillisessa merkityksessä) mission kannalta se tarkoittaa sitä, että esim. yliopistossa (tai monessa muussa kontekstissa) suhtaudun siellä vallitsevaan teologiaan missionaalisesti. Kyse on sen kulttuurin ja kielen opettelemisesta, jossa olen lähetettynä. Identiteettini kannalta se tarkoittaa sitä, että minun (ja jokaisen kaltaiseni kristityn) on hyvä käyttää omia kokemuksiani ja kertomuksiani rakentaakseni niiden avulla toisenlaista teologiaa, jossa kyse ei ole enää instituutiosta, vaan elämäntavasta. Minäkin näet olen "ulkolainen" ja edustan "toiseutta" suhteessa enemmistöön, mikä on itse asiassa totta jokaisen kristityn kohdalla.

-------

Lähde: Schiller Nina Glick (2007), Beyond the Nation-State and It´s Unit´s of Analysis: Towards a New Research Agenda for Migration Studies. Essentials of Migration Theory. (University of Bielefeld) Katsottavissa: https://www.uni-bielefeld.de/tdrc/ag_comcad/downloads/workingpaper_33_Glick_Schiller.pdf (Viitattu: 11.05.2016).