Tällaisen yhteisön usein itsestäänselvä eetos on kuuluminen siihen "kirkkokuntalaisuuden" jälkeiseen genreen, joka yhä enemmän valtaa alaa länsimaissa. Siellä, missä länsimaisten historiallisten tunnustuskuntien vaikutus ei ole niin voimakasta, se on jo lähtökohtaisesti itsestäänselvyys. Niiden rakenne on luonnostaan ketterä, projektimainen ja enemmän karismaattiseen kutsumuksellisuuteen kuin asemaan ja statukseen perustuvaa.
Voi olla että joidenkin tällaisten yhteisöjen tämä vaihe kuuluu vain johonkin tiettyyn yhteisölliseen kehitysvaiheeseen. Vaikka näin olisikin, niin kuitenkin se todistaa tietynlaisen apostolisen dna:n olemassaolosta. Se, mikä ei edisty, se taantuu ja kuolee. Ehkä siitä luopuneen tai vieraantuneen yhteisön kohdalla kysymys kuuluukin, "kuka esti teitä olemasta kuuliaisia loppuun asti?" Joka tapauksessa näyttää siltä, että tämä osa Kristuksen seurakuntaruumiin dna:ta voi estää meitä - jos niin haluamme - jämähtämästä paikallemme ja kirkollistumasta.
"Post-"yhteisön ominaisuus on parhaimmillaan tällaisen missionaalisuuden spontaanius. Ei esimerkiksi ole olemassa mitään erityistä "maahanmuuttajatyötä", vaan seurakunnan perusominaisuus on tavoittaa ja voittaa jäsenikseen kaikkia, myös maahanmuuttajia. Silloin ei olla enää vain reaktiivisia (esim. maahanmuuttajia kohtaan), vaan perusluonteeltaan jo avoimia kaikkien voittamiseksi Kristukselle.
Nykyisessä tilanteessamme globalisoituvassa maailmassa se tarkoittaa väistämättä myös riisuutumista länsimaisen ihmisen ylivertaisuuskuvitteluista. Me tunnustamme kyllä kristinuskon eli Jeesuksen Persoonan täydellisen ylivertaisuuden kaikkiin muihin uskontoihin ja maailmankatsomuksiin nähden kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna. Kuitenkin se samalla merkitsee myös Kristuksen Palvelijan asenteen omaksumista itsellemme ja yhteisöllemme.
"Post-"yhteisö on ennen kaikkea lähiyhteisö, paikallinen seurakunta, jonka rakenne, toimintatavat ja elämä muotoutuvat paikallisten tarpeiden mukaan. Ne eivät määräydy esim. minkään kirkkokunnallisen keskustoimiston asettamista tavoitteista käsin. Jollei homma nimittäin toimi paikallisella tasolla, ei se toimi millään muullakaan tasolla.
Kun näitä ajattelen, suren syvästi sitä, miten vähän me näemmekään aitoja uskoontuloja "pystymetsästä", riivaajista ja riippuvaisuuksista vapautumista ja uuden Hengen täyttämän elämän voittokulkua. Näyttää siltä, että olemme monenlaisten seurakunnallisten puuhastelujen keskellä unohtaneet pääasian eli opetuslasten tekemisen. Jos meidän täytyy valita jonkun muun ja opetuslapseuttamisen välillä, meidän on aina valittava ensin opetuslapseuttaminen.
5 comments:
(tämä kommenttini koskee pitkälti sekä tätä että aiempaa, otsikolla "Jälkitunnustuksellisuudesta" kirjoittamaasi postausta):
Tunnistan kuvaamasi post-yhteisön piirteitä niin omassa "tunnustustenvälisessä" seurakunnassani kuin monessa muussakin tuntemassani yhteisössä. Tämä ei kuitenkaan ole niin yksiselitteistä: halutessaan joku voisi löytää vahvoja argumentteja vaikka sen tueksi, että minun paikallisseurakuntani muodostaa oman pienen tunnustuskuntansa, sillä kun on kirjalliseen muotoon laadittu tunnustus ja yhteisön jäseneksi otettavilta edellytetään keskeisinä pidettävien kristillisten opinkohtien hyväksymistä.
Post-tematiikasta voisi ottaa esille montakin pointtia, mutta otanpa tässä nyt seuraavan kysymyksen.
Mitä ajattelet seuraavasta? Monien jälkitunnustuksellisten "post-yhteisöjen" aktiivikunta kun muodostuu opillisessa mielessä käytännössä eräänlaisista hybridikristityistä. Esim. minä tiedostan pitkälti omaksuneeni vapaakirkollisuudesta arminiolaisen pelastusopin, luterilaisuudesta vanhurskauttamisopin ja reformoiduilta baptisteilta sakramenttiopin. Toisaalta tiedostan omassa seurakuntayhteisöissäni olevan teologista hajontaa kenties kaikissa näissä kysymyksissä, ehkä eritoten soteriologiassa kalvinismi-arminiolaisuus -akselilla.
Jos kristinuskon tulevaisuus on pitkälti jälkitunnustuksellista, millaisia haasteita ja mahdollisuuksia arvelet tällaisesta traditioiden sekoittumisesta ja opillisesta hajonnasta koituvan?
Tapojensa mukaisesti Mikael esittää teräviä näkökohtia ja perusteltuja kommentteja haastavine jatkokysymyksineen. (Valehtelisin, jos väittäisin itse ajatelleeni asioita niin pitkälle, kuin hänen kysymyksensä meidät johdattaa.) Pahoittelen, että vasta nyt pääsen vastaamaan tähän mielenkiintoiseen keskusteluun.
Ajattelen esittelemäsi opillisen kirjavuuden juuri osoittavan sen, että kyse on historiallisten tunnustusten jälkeisestä ajasta. Aiemmin lyhyesti esittelemäni "hereettinen imperatiivi" juuri tekee tämän mahdolliseksi. Joku näkee tämän kehityksen kauheana lopun aikojen eksytyksenä, itse kuvailisin sitä lähinnä kristinuskon eri traditioiden rikkauksien uudelleenlöytämiseksi. Itse asiassa näinhän kristityt ovat aina (ainakin käytännössä ja jopa salaa) tehneetkin. Nyt voi olla pääsyy nykyiseen tilanteeseen "vain" tiedonvälityksen huippuunsa kehittyminen (tyyliin"kirjapainotaito potenssiin kolme"). Lisäksi on turha kompastua sanaan "hereettinen", sillä kukin vallassa oleva tunnustuskunta on aina määritellyt sen itse "kenen valta, sen uskonto"-periaatteen mukaisesti. Tällä "hereettisyydellä" ei välttämättä ole mitään tekemistä oikean harhaoppisuuden kanssa, kuten itsekin toteat mainitsemalla "keskeisinä pidettävien kristillisten opintotuen hyväksymisen".
Tältä pohjalta uskallan väittää useimpien (ellei peräti kaikkien) kristittyjen eroon johtaneiden oppikiistojen olevan lähinnä kehällisiä. Ajatellaanpa nyt vaikka klassista oppikiistaa Pyhästä Hengestä "Isästä" vai "Isästä ja Pojasta" lähteneenä; senkö takia kannattaa ruveta taistelemaan toisia kristittyjä vastaan? Minusta ei. Itse en näekään niitä uskonsotien perimmäisenä syynä, vaan ne ovat lähinnä olleet tekosyitä valtiollistettujen kristinuskon muotojen harjoittamalle väkivallalle.
Tässä kohtaa Ruokanen artikkelissaan (jonka luonnollisesti oletan kaikkien lukeneen) antaa suorastaan hykerryttävän esimerkin kiinalaisten kristittyjen asenteesta jälkitunnustuksellisuuteen. Lyhyesti kansankielellä ilmaistuna heidän suhtautumisensa länsimaisia kristittyjä erottaviin uskonkiistoihin on (ilmeisesti aina ollut) lähinnä sellainen, että mitä joskus satoja vuosia sitten tapahtuneella asioilla on heidän kanssaan tekemistä? Tulisiko tällaisten seikkojen jakaa kiinalaisia kristittyjä toisiaan vastaan oleviin leireihin? MInustakin oikeutettu vastaus on: ei.
Ruokanen sanoo tunnustuksellisuuden olevan globaalisti vähenemässä ja näin näen itsekin tilanteen kehittyvän. Tämä ilmiö on luonnollisesti ambivalentti ja lisää vain entisestään kunnollisen teologian ja raamatunopetuksen tarvetta. Niiden kohdalla, jotka pitävät kiinni mainitsemistasi kristillisen opin keskeisistä totuuksista (ennen kaikkea Jeesuksen asemasta ainoana tienä pelastukseen) tämä aika haastaa oman ymmärryksen syventämiseen ja rikastuttamiseen muiden kristittyjen löydöillä, mutta myös kommunikoimaan oman "traditiossa" ulospäin mahdollisimman selvästi.
Kuten joku ehkä huomaakin, tarkastelen tätä asiaa nimenomaan paikallisen seurakunnan tasolta, en suinkaan tunnustuskuntatasolla. Enhän muuten puhuisikaan "jälkitunnustuksellisuudesta".
Jos vielä jatkan kommentointia - ja nyt tunnustuskuntatasolla - niin eräs tulevaisuuden skenaario evl. kirkon kohdalla voisi olla samanlainen tilanne kuin mikä on Englannin anglikaanikirkossa. Siellä nimittäin mahtuu saman kirkollisen sateenvarjon alle hyvinkin erilaisia painotuksia. Onko tämä sinänsä hyvä tilanne, en tiedä, mutta ainakin se takaisi Raamatulle uskollisille kristityille hyvät lähetystyön mahdollisuudet itse kirkon sisällä. Tämä väistämättä edellyttäisi perinteiseltä herätyskristilliseltä väeltä tietynlaista uudelleen orientoitumista ja uudistumista.
Hyviä näkökulmia ja pitkälti näin ajattelen itsekin. Syy siihen miksi otin tämän esille on siinä, että sanoit tuossa valitsevasi aina opetuslapseuttamisen, mikäli olisi valittava sen ja minkä tahansa muun väliltä. Opetuslapseuttamisen tärkeyteen voin sinänsä sanoa täysin rinnoin että aamen – ”opetuslapseuttaminen” evankelikaalisena trendisanana tarvitsee kuitenkin varsinaista määriteltyä sisältöä, lihaa luiden ympärille. Katson tähän liittyvän läheisesti sen, että opetuslapseuttaessa myös väistämättä välitetään eteenpäin jonkinlaista oppia (vaikkakaan ei ”vain” oppia).
Mainitsemasi Filique-kiista on kieltämättä esimerkki asioista, joita ainakaan minun on hankalaa nähdä riitelemisen arvoisina (joskin kirkkohistoriallinen ”jälkiviisastelu” tuhannen vuoden takaisista asioista on sitten oma haastava lajinsa). Tuo jaottelusi hereesiaan ja ”hereesiaan” on myös hyvin aiheellinen. Käytännön elämässä tämä ilmenee esim. siten, että kaupungilla vaikkapa modalistista tai unitaarista uskoa edustavien katuevankelistojen kanssa jutellessani (Stadi saattaa olla tässä mielessä hieman Lahtea pluralistisempi paikka?) en kovin varauksetta kutsu heitä veljiksi. En tosin varauksetta kutsu heitä harhaoppisiksikaan, koska monesti kyseessä saattaa vain olla se, että uskon alkuaikojen palavuudessa ei ole kummoistakaan tilaa ”systemaattiselle teologialle”, mutta sitäkin enemmän intuitiiviselle raamatuntulkinnalle.
Ja mitä vaikkapa oman seurakuntayhteisöni kirjalliseen tunnustukseen tulee, kyllähän se pitkälti painottaa juuri kristologiaa, kolminaisuusoppia ja sovitusoppia. Käytän tässä sanaa ”seurakuntayhteisö” tai ”yhteisö” erotuksena siitä paikallisen seurakunnan käsitteestä, joka käsittää kaikki Helsingin urbaanialueen uskovat.
Mielenkiintoista on myös, että kirjoitat tuossa Ruokaseen viitaten (joo, tunnustan: en tullut lukeneeksi Ruokasen ansiokasta artikkelia!) Kiinan Kolmen itsen seurakuntaliikkeen rakentavan oppinsa Raamatun ja varhaisten kristillisten tunnustusten (kolmen ekumeenisen tunnustuksen?) varaan. Vanhan kirkon tunnustuksia voi tietyssä mielessä pitää niitäkin ”läntisenä” perintönä (Nikean tunnustusta lukuun ottamatta niitä kun ei juuri käytetty itäisessä kirkossa). Vaikuttaisi siltä, että kiinalaisilla kristityillä on heilläkin tietynlainen arvostus kirkkohistoriaa ja varhaiskristillistä perintöä kohtaan, jopa niin että siinä nähdään normatiivista ainesta opin määrittelyyn.
Kyllä, opetuslapseuttamiseen kuuluu ennen kaikkea ja erityisesti se, että opetetaan seuraajia pitämään kaikki se, mitä Jeesus on käskenyt itse opettajatkin pitämään. Se, mitä tämä pitää sisällä, onkin sitten eri juttu. Pitääkö se sisällään esim. jonkun tunnustuskunnan opinkohdat? Tuskinpa, ei ainakaan sellaisenaan. Silloin meidän tuleekin kysyä, mitä se pitää sisällään ja toimia sen mukaan.
Toisen kappaleen lopputeesisi voitaisiin kääntää myös toisin päin:tulisiko "systemaattisen teologian" antaakin tilaa mainitsemallesi intuitiiviselle raamatuntulkinnalle (jotka käsitteet olisi nekin hyvä selvittää)? Ajattelen nimittäin olevan kahden- tai kolmenlaista "intuitiivista" raamatuntulkintaa; inhimillistä, jota voitaisiin kutsua sielullisuudeksi sekä sitten Hengen inspiroimaa, jota UT on täynnä (so. miten esim. Paavali hyödynsi VT:n tekstejä. Eroa näiden välillä on joskus vaikea tehdä ja joskus se selviää hetkessä, joskus vuosien päästä.
Ruokasen viittaus uskon perusteisiin on varmasti ihan paikkansa pitävä ja hän nostaakin erääksi jälkitunnustuksellisuuden pääteemaksi aiemmin mainitut hyvän teologian ja raamatunopetuksen, ennen kaikkea aiheesta, mikä on seurakunta? Silloin alammekin olla jo ihan peruskysymysten äärellä.
Post a Comment