Muistan joskus 90-luvulla ollessani erityisnuorisotyöntekijänä törmänneeni kahteen näkemykseen vapaaehtoistyöstä. Toisen mukaan vapaaehtoistyöllä on suuri merkitys työntekijän omalle raittiudelle, selviämiselle ja pystyssä pysymiselle. Se oli ikään kuin jatkettua sosiaalityötä. Toinen näkemys taas oli ammattimaisempi ja realistisempi. Siinä oli kyse aikuisen ihmisen motivoitumisesta ja sitoutumisesta vapaahtoiseen auttamistyöhön, jolloin ero työntekijän ja autettavan välillä oli selvä.
Yllättäen samanlaiseen ilmiöön törmää kristittyjen keskuudessa, kun on kyse muiden valmentamisesta, tukemisesta ja sponssaamisesta eteenpäin. Silloin tällöin herää kysymys siitä, onko tällä kaikella oikeasti hyötyä valtakunnan kannalta vai ajatellaanko suurimman hyödyn saajan olevan henkilö itse? Itse olen vuosien mittaan pyrkinyt suurempaan tarkkuuteen tässä. Kun katson elämääni taaksepäin, mietin entistä tarkemmin kuinka "leiviskääni" käytän.
Jeesuksen sanat ovat välillä kovia sanoja meidän kuulla. Sille, jolla jo on annetaan vielä lisää niin että hänellä on yllin kyllin, kun taas siltä, jolla ei ole mitään, otetaan sekin vähä pois. (Ks. Matt. 13:12.) Kyse on sitoutumisesta, motivaatiosta ja opetettavana olemisesta. Nämä Jeesuksen periaatteet eivät oikein sovi yhteen meidän pohjoismaisen hyvinvointivaltioajattelumme kanssa.
Kuitenkin minä olen vastuullinen siitä, mihin käytän rahani, aikani ja taitoni halutessani nostaa muita eteenpäin. Samoin toinen osapuoli on vastuullinen siitä, onko hän sitoutunut, motivoitunut ja opetettavissa.
No comments:
Post a Comment