Konstantinolaisen käänteen raukeamisen myötä henkilökohtaista uskoa ei enää välttämättä liitetä johonkin "uskomisinstituutioon" kuulumiseen. Toisaalta voidaan puhua läntisen kulttuurin irtiotosta suhteessa kristilliseen perinteeseen. Tunnustuksellisuuden korostamisen aika näyttää olevan ohi. Tilalle on tullut väljempi, osin jopa epämääräinen oppi, joka korostaa tunnetta, kokemusta ja henkilökohtaista sitoutumista. Protestantismi on siirtymässä kohti jälkitunnustuksellisuutta.
Eräänä jälkitunnustuksellisuuden piirteenä mainitaan opin hylkääminen. Sen sijaan moraalin ja elämänhallinnan kysymykset ovat monille keskeisimpiä kuin opilliset pohdinnat. Käytännössä jälkitunnustuksellisuus ja uushelluntailaisuus sekä karismaattisuus kietoutuvat yhteen. Tätä edesauttaa näihin suuntauksiin sisältyvä kokemuksellisuuden painotus ja opillisten muotoilujen vierastaminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita opin puuttumista, vaan henkilön omat, oman yhteisön tai sen johtajan näkemykset muodostavat opin.
Jos jälkitunnustuksellisuus haastaa perinteiset tunnustuskunnat, niin uusien seurakuntien riippumattomuus tekee saman ekklesiologisella tasolla. Monet uudet seurakunnat eivät (ainakaan toistaiseksi) kuulu mihinkään perinteiseen tunnustuskuntaan, vaan ne ovat hallinnollisesti itsenäisiä. Ne saattavat hyvinkin olla osa laajempaa kansainvälistä verkostoa, eivätkä mitenkään kiellä sitä. Eräs jälkitunnustuksellisuuden piirre voi hyvinkin olla seurakunnan ymmärtäminen ennen kaikkea paikalliseksi yhteisöksi. Seurakunta ei silloin olisikaan olemassa niinkään jotain traditiota tai kirkkokunnallista agendaa varten, vaan palvelemassa ko. paikkakuntaa ja sen ihmisiä lähetyskäskyn mukaisesti.
Edellä kerrottu sopii hyvin kuvaamaan jälkitunnustuksellisuuden piirteitä länsimaissa. Kiinan kirkollinen tilanne puolestaan antaa toisenlaisen kuvan tästä käsitteestä. Kiinan virallinen Kolmen Itsen kirkko on nimittäin 1980-luvulta alkaen käyttänyt itsestään ja omasta tilanteestaan termiä "postdenominationalism". (Se tarkoittaa kirjaimellisesti jonkun tunnustuskunnan jälkeistä vaihetta tai aikaa. Käytän tästä lähtien tästä ilmiöstä suomennosta "jälkitunnustuksellinen".) Kolmen Itsen kirkko on lukuisten aiempien protestanttisten kirkkojen koalitio, joka, osin pakon sanelemana, syntyi Kiinassa kommunistivallan aikana. Ilmiön taustalla on kuitenkin muitakin syitä, kuten kiinalaisten länsimaisia kirkkohistoriallisia skismoja kohtaan osoittama vähäinen mielenkiinto, heidän jo aiempi motivoitumisensa omavaraiseen kiinalaiseen kristillisyyteen sekä korkea toleranssi, mitä tulee seurakunnallisen elämän eri käytäntöihin. Kiinalainen kristillisyys on aina ollut enemmän käytäntöön ja spiritualiteettiin kuin virallisiin dogmilauselmiin painottunutta.
Kiinalaisessa kontekstissa jälkitunnustuksellisuus on määritelty siten, että jossain yhteisössä voidaan kyllä muistaa ja arvostaa joitakin sen aiemman tradition piirteitä. Niitä saatetaan jopa vaalia, mutta kuitenkaan niistä ei saa tulla kristittyjen yhteyttä jakavia asioita. Tärkein seikka on kuitenkin se, että aiemmat kirkkokunnalliset hallinnolliset rakenteet hylätään. Toisaalta tämä kehitys on johtanut seurakunnan teologisen määrittelyn tarpeen kasvuun. Mikä seurakunta todella on? Mikä sen tarkoitus ja tehtävä on? Aiemmat kirkkohistorialliset oppilauseet, joita ladellaan enemmän tai vähemmän ulkoaopittuina itsestäänselvyyksinä, eivät enää riitä. Ne eivät enää toimi uudessa tilanteessa, joka konstantinolaisen käänteen umpeutumisen jälkeen on todellisuutta.
Tässä kohtaa voisi yrittää hieman skannata tulevaisuutta; millaisia eri skenaarioita meillä voisi olla edessämme? Jos ajatellaan jälkitunnustuksellisuutta edellä luetun valossa, tällainen kehitys tai orientaatio voisi toimia paikallistasolla hyvänä kristittyjen yhteyden edistäjänä. Kyseessä olisi hyvin käytännöllistä, matalan kynnyksen yhteyttä kristittyjen kesken, joilla on yhteinen Herra, usko ja päämäärä ja jotka asuvat samalla paikkakunnalla. Kyse on ennen kaikkea Kristuksessa sovitettujen yhteydestä, joka käytännön harjoituksen kautta voisi muuttua vallitsevaksi todellisuudeksi paikallistasolla. Tiedän, että tämä joidenkin mielestä voi kuulostaa liian radikaalilta. Jotkut taas näkevät asian juuri näin, mutta välttävät eri syistä sanomasta sitä ääneen. Kuitenkin monella paikkakunnalla näin toimitaan jo käytännössä.
Ehkä meidän olisi hyvä entistä enemmän vapauttaa itsemme ymmärtämään toisiamme paremmin. On hyvä ymmärtää toisten taustat, traditiot ja historia - ja arvostaa sitä. Meillä on paljon opittavaa toisiltamme. Ennen kaikkea meidän on opittava toimimaan yhdessä paikallisella tasolla. Varovasti tulevaisuutta arvuutellen, väitän tällaisen orientaation olevan väistämättä edessämme, kun ajatellaan kristinuskon tilannetta ja tulevaisuutta Suomessa, Euroopassa ja länsimaissa yleensä. Tai jos ajattelemme uushelluntailais-karismaattisen kristinuskon voittokulkua kolmannen maailman maissa, joiden seurakunnat jo lähtökohtaisesti ovat jälkitunnustuksellisia (tai paremminkin ei-tunnustuksellisia) suhteessa perinteisiin länsimaisiin tunnustuskuntiin.
Jälkitunnustuksellisuus voidaan siis nähdä, paitsi mahdollisuutena, myös välttämättömyytenä tulevaisuudessa. Samaan hengenvetoon täytyy heti lisätä kaiken kehityksen ehdotonta sitoutumista Raamatun ilmoitukseen. Kiinalaisten kristittyjen periaatteena on kaiken opin ja elämän rakentaminen Raamatun ja varhaisten kristillisten tunnustusten pohjalle. (Suomessa samoista lähtökohdista lähtee liikkeelle ainakin Suomen Vapaakirkon tunnustus.) Käytännössä ajattelen tämän edellyttävän (kunakin aikana) vanhojen totuuksien uudelleen auki puhumista oman aikamme ihmisen kielellä.
-------
Lähteet:
Ruokanen Miikka (in cooperation with Dr. Liu Ruomin and Dr. Chen Yongtao), Is "Postdenominational" Christianity Possible?: Ecclesiology in the Protestant Church of China, (The Ecumnenical Review, Vol. 67:1, March 2015, pp. 77-95).
Vähäkangas Mika, Maailmanlaajuinen kristinusko, teoksessa Luterilaisen Suomen loppu? Kirkko ja monet uskonnot, toim. J. Komulainen & M. Vähäkangas (Edita, 2009, Helsinki).
No comments:
Post a Comment