Reformaation juhlavuosi

Ensi vuonna vietetään ns. reformaation juhlavuotta, kun tulee kuluneeksi 500 vuotta jotain siitä, kun Martti Luther julkaisi 95 teesiään (31.10.1517). Jonkun verran käytiin keskustelua siitä, ettei kovasti korostettaisi tuota sanaa "uskonpuhdistus", vaan puhuttaisiin poliittisesti korrektimmin reformaatiosta. Tämän sanan merkitys kun on enemmänkin uudistamiseen viittaava, kuin jonkun entisen kumoamista ja syrjäyttämistä tarkoittava.

Nykytutkimuksen mukaan enää ei korostetakaan Lutherin, Calvinin ja Zwinglin ajattelun ainutlaatuisuutta ja uudistuksellisuutta. Monen tutkijan suulla puhutaankin nyt myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun muutoksista liukumana, joka alkoi 1400-luvulla ja päättyi vasta 1600-luvulla. Nyt Luther & co kuvataan keskiajan katolisesta teologiasta, filosofiasta ja mystiikasta vahvoja vaikutteita imeneinä teologeina. Koko prosessissa onkin kyse katolisen kirkon pitkästä sisäisestä muutoksesta, joka alkoi jo 1200-luvulla ja huipentui Trenton konsiilissa (1545-1563). Samaan hengenvetoon on myös kyseenalaistettu koko vastauskonpuhdistuksen (counter-reformation) käsite, joka nähdään ennen kaikkea katolisen kirkon omana sisäisenä muutosprosessina. Samassa hengessä ovat jotkut tutkijat puhuneet jopa katolisesta reformaatiosta (Catholic reformation) tai katolisesta uudistumisesta (Catholic renewal).

Monet keskiajan katolisen ajattelun piirteet vaikuttivat uuden ajan alussa sekä uudistuvaan katoliseen ajatteluun että protestanttiseen hengellisyyteen. Protestanttisista kirkkokunnista erityisesti anglikaanikirkko ja luterilaisuus saivat voimakkaita vaikutteita keskiajan katolisuudesta. Calviniin ja Zwingliin verrattuna Luther saattoi olla kritiikissään ärhäkkä, mutta hänen näkemyksensä ehtoollisesta, pappisjohtoisuudesta ja vaikkapa kirkkoarkkitehtuurista olivat vanhaa perinnettä (lue: katolista) säilyttävä. Yli 15 vuotta augustinolaisveljenä olivat jättäneet jälkensä hänen ajatteluunsa. Itse asiassa monet hänen ajamansa kirkolliset uudistukset kertoivat muutoksista, jotka olivat alkaneet jo aiemmin katolisen kirkon ja jopa hänen oman sääntökuntansa parissa. Esimerkiksi sekä Lutherin uskonpuhdistus että Trentossa kokoontunut katolisen kirkon konsiili vain vahvistivat seurakuntapapiston tehtäviä ja erityisesti heidän rooliaan ehtoollisen jakajina.

Ymmärtäkää minut nyt oikein. Minulla ei ole mitään vaikeuksia ottaa vastaan tällaisia tutkimustuloksia. Vaikka monessa kohtaa arvostankin Lutheria, niin hän (sen enempää kuin Calvin tai Zwinglikään) ei edusta minulle mitään itsessään pyhää tai koskematonta ja lähtökohtaisesti tutkimuksen yläpuolelle asettuvaa. En myöskään ajattele, että Lutheria olisi aina tulkittava ikäänkuin jälkijättöisesti, valjastaen hänet aina automaattisesti puolustamaan jotain sellaista "uskonpuhdistuksen perintöä", minkä olemme itse valmistaneet itsellemme. Tällainen menettely ei yksinkertaisesti sido minua. Uskonpuhdistuksen "neljäs haara", anabaptistit, jolle nykypäivän vapaat suunnat ja uudet seurakunnat ovat paljossa kiitollisuudenvelassa, edustaa minulle sitä, johon haluan samastua.

Tältä pohjalta tuon esille seuraavaa. Wolfgang Simson on eri yhteyksissä käyttänyt käsitettä "kirkkokuntalaisuuden henki" (denominational spirit) kuvaamaan sitä vallitsevaa paradigmaa, joka on ominaista kaikille historiallisille tunnustuskunnille. Kyse on kirkollisen organisaation tavasta ajatella, toimia ja kontrolloida ympäristöään. Tässä suhteessa luterilaisuus ei juurikaan ole eronnut emokirkostaan (ja jos tutkimus pystyy osoittamaan, että monet luterilaisuuden vaalimista hengellisistä aarteista eivät loistakaan poissaolollaan katolisuudesta, niin luterilaisuus on kieltämättä heikoilla jäillä). Sen tapa suhtautua toisinajattelijoihin muistuttaa nimittäin siinä määrin paavin kirkkoa, että kyse näyttää olevan samasta vanhasta roomalaisen hallintokulttuurin alkujuuresta. Olisiko uskonpuhdistuksessa siis todellakin kyse "vain" kirkollisen organisaation omasta sisäisestä prosessista, jonka (vuosisatojen jälkeen) mentyä ohi voidaan palata takaisin päiväjärjestykseen. Kirkkokuntalaisuuden henki elää ja voi edelleen hyvin.

Vaikka myönnänkin, ettei asia suinkaan ole ihan näin yksinkertainen, niin kysyn tarkoituksellisen provosoivasti: "so what?" Se, mitä uskonpuhdistus tai reformaatio nimittäin ei tehnyt, oli seurakunnallisten rakenteiden puhdistaminen ja väitänkin, ettet reformaation juhlavuonna tule kuulemaan yhtään saarnaa tai julkilausumaa tästä aiheesta. Tämä uskonpuhdistus on jäänyt aivan toisten suoritettavaksi. Se on suurelta osin vielä edessäpäin, mutta menossa jo hyvää vauhtia.