Saturday, June 11, 2016

Luterilaisen vanhurskauttamisopin pohdiskelua

Lutherin teologiassa kaiken keskiössä on oppi syntisen vanhurskauttamisesta uskon kautta. Muu Lutherin teologia rakentuu tämän ympärille ja saa merkityksensä siitä käsin. Niin luterilaisten kuin muidenkin teologien keskuudessa vallitsee yksimielisyys tästä. Tarkastelunäkökulmasta riippuen tämä on nähty joko hyvänä tai sitten todellisuutta kaventavana seikkana. Luterilaisten itsensäkin joukosta nousee ääniä, jotka vaativat vanhurskauttamisopille vahvempaa asemaa. Vanhurskauttamisoppi nähdään ”luovuttamattomana kriteerinä, joka aina suuntaa kirkon kaiken opetuksen ja toiminnan Kristukseen”. Mielenkiintoista on huomata, että arvostelijoiden mielestä tämäkin ilmaisu oli liian heikko ja riittämätön. Toisaalta (myös luterilaisten itsensäkin keskuudessa) on nähty vaarana vanhurskauttamisopin yksipuolinen korostaminen, jolloin se helposti imaisee itseensä koko kristillisen opin. Pelkona on, että useat muut yhtä luovuttamattomat kristillisen uskon perustotuudet jäävät joko kokonaan sivuun tai vähemmälle huomiolle. Vanhurskauttamisopista ei saa tulla luterilaisen teologian ”mustaa aukkoa”, johon muut uskontotuudet, kuten sakramenttioppi, kirkko-oppi tai oppi kirkon erityisestä virasta (ministerium verbi) katoavat.

Lutherin raamattukäsitys on vahvasti soteriologinen. Ihmisen yhteys Jumalaan on synnin särkemä, mutta Pyhä Henki voi inspiroida ihmisessä uskon Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen. Tämä tapahtuu ihmiskunnalle ilmoitetun erityisen profeetallisen inspiraation kautta, jolla Luther viittaa Raamattuun Jumalan sanana. Niinpä tällä ilmoituksella on vahva ristinteologinen perusrakenne. Koko Raamatussa on Lutherin näkemyksen mukaan kysymys yhdestä lupauksen totuudesta, yhdestä uskosta, yhdestä Hengestä ja yhdestä Kristuksesta. Näin ilmoituskin palvelee Lutherin ajattelussa ensisijaisesti uskonvanhurskauttamisen ajatusta eli evankeliumia. Kristus on ympyrän keskipiste ja oikein ymmärrettynä kaikki Raamatun kertomukset koskevat Kristusta. Profeetallisessa inspiraatiossa vastaanotettu Kristus-keskeinen armonoppi on hallitseva yläkäsite, jolle alisteisia käsitteitä ovat Raamattu sekä Raamatun synty, tallennus ja tulkinta.
Itse asiassa Kristus on tämä Jumalan Sana, joka syntyy ja virtaa Isästä ikuisesti. Jumalan luona ikuisuudessa on Sana, joka on Hänen Poikansa. Tätä Sana-oppiaan Luther tuo esille monissa kirjoituksissaan. Sen taustalla vaikuttavat niin varhaisten apologeettojen Logos-oppi kuin Augustinuksen käsitys sanasta. Koko ajan on kuitenkin kyse yhdestä ja samasta tarkoituksesta; Jumalan Pojan lunastustyöstä, joka tähtää jumalattoman vanhurskauttamiseen uskon kautta.

Luterilaisuudessa ollaan taipuvaisia ajattelemaan, että mitään aitoa, vääristymätöntä ja luonnollista ihmisen hengellisyyttä ei ole olemassa. Luonnollisessa ihmisessä ei nähdä olevan mitään todellista tarttumapintaa aidolle kristilliselle spiritualiteetille. Ihminen on luonnollisessa syntiinlangenneessa tilassaan siinä määrin turmeltunut, että kaikki spiritualiteettiin viittaava nähdään jo lähtökohtaisesti vääristyneenä. Uusi ihminen on vastaavasti täysin eri luontoa kuin vanha, eikä näillä kahdella nähdä olevan mitään yhteistä keskenään. Voidaan kysyä, onko olemassa mitään pysyvää kristityn ihmisen subjektia, joka voisi harjoittaa hengellistä elämää?

Tämä johtaa helposti toteamaan, että luterilaista spiritualiteettia ei sanan varsinaisessa merkityksessä olisi lainkaan. Luterilaisessa kristillisyydessä ei nähdä olevan sellaista kristittyä subjektia, joka harjoittaisi hengellistä elämää. Uskon ja rakkauden välissä ei ole paikkaa hurskaudelle, joka olisi jatkuvaa uskon ja rakkauden harjoitusta. Nämä voivat vain tilapäisesti toteutua spiritualiteetinomaisesti, mutta ihminen, joka pyrkii olemaan hurskas, joutuu kohta tekemään parannusta omasta hurskaudestaan. Kaiken taustalla on nähty olevan luterilaisuuden perinpohjaisen toivoton kuva ihmisen langenneen luonnon turmeltuneisuudesta.

Luterilainen reformaatio vastustaa liian pinnallista tulkintaa ihmisen synnillisyydestä. Lutherin näkemyksen mukaan Aadam menetti syntiinlankeemuksen seurauksena kuolemattomuuden ja välittömän Jumala-yhteyden. Ihmisen sisimpään jäi tyhjä paikka, pimeys, jossa Pyhä Henki ennen ”asui”. Tähän tyhjyyteen voi joskus tulla asukkaaksi jopa itse perkele. Liian optimistisen tai kevyen syntikäsityksen pelätäänkin luterilaisten teologien piirissä johtavan Kristuksen sovitustyön turhentamiseen. Luterilaisuus pelkää kuitenkin eniten ansiouskonnollisuutta, jossa ihminen luottaa Kristuksen sijasta omiin tekoihinsa. Etenkin reformaation alkuvaiheessa luterilaiset torjuivat jyrkästi sellaiset katolisen kirkon sisällä esiintyneet optimistiset tulkinnat, jossa synti kuvattiin ”aksidenssiksi”, ja jota reformaattoreiden taholta pidettiin liian laimeana tulkintana. Tämä piirre on edelleen luonteenomaista luterilaiselle teologialle, mikä näkyy sen muiden tunnustuskuntien kanssa käymissä oppikeskusteluissa. Syntioppi edeltää ja edellyttää aina luterilaista näkemystä vanhurskauttamisesta.

Yksityistä kristittyä ajatellen tämä tarkoittaa, että sitä, minkä hän voi käsittää uudesta ihmisyydestä (Kristuksessa), hän joutuu heti katumaan, koska hänessä on juuri ilmennyt vääränlaista pyrkimystä Jumalan tavoittamiseen ja omistamiseen. Tästä syystä vanhan kirkon isien ja ortodoksisen kristillisyyden puhetta kristityn jumalallistumisesta (theosis) hengellisen elämän päämääränä on pidetty protestanttisen teologian keskeisten korostusten vastaisena. Jumalallistumisessa on nähty ihmisen vääristynyttä pyrkimystä Jumalan tavoittamiseen ja omistamiseen. Kristinuskon itäisen haaran vaikutuksen torjumisen lisäksi luterilainen teologia piirtää tässä kohtaa myös selvän rajan suhteessa evankelikaaliin pyhitysnäkemykseen, joka tulee lähelle ortodoksista näkemystä. Luterilainen teologia taas sijoittaa koko kysymyksen toisen ja kolmannen uskonkappaleen väliin. Syntioppi on toisen ja kolmannen uskonkohdan, siis lunastuksen ja pyhityksen edellytys. Luterilaisuus ei siis näytä hyväksyvän minkäänlaista spiritualiteetin harjoittamista ilman ihmisen syntisyyden perinpohjaista käsittelyä ensin.

Mitä Kristus sitten on tehnyt mahdollistaakseen Jumalan ja ihmisen välisen yhteyden? Kuten edellä on käynyt ilmi, ihmiskunnan synti on Lutherille este, joka on poistettava ennen kuin tämä yhteys on mahdollista. Lutherin teologian pääpaino on tämän sovitustapahtuman eri puolien tutkiminen ja esille tuominen. Tutkijasta ja tulkitsijasta riippuu, mille seikoille omassa Luther-näkemyksessään haluaa antaa suurimman arvon. Tutkijat ovat keskustelleet paljon siitä, ymmärtääkö Luther synnin sovituksen ns. redemptiona eli turmiovaltojen voittamisena vaiko satisfactiona eli oikeustapahtumana, jossa Kristus kärsii rangaistuksen toisten sijaiskärsijänä. Soteriologian näkemisestä kaksijakoisena seuraa myös hamartologian kaksijakoisuus. Luther käsittää ihmisen synnin merkitsevän sekä syyllisyyttä Jumalan edessä että reaalista ja aktuaalista turmiovaltaa. Tältä pohjalta nousevat myös kaksi edellä esiteltyä näkökulmaa sovitukseen.     

Luterilaisen näkemyksen mukaan forenssinen vanhurskauttaminen on siis enemmän juridiikkaa kuin partisipaatiota, ja sen seurauksena on ”tyhjä uusi ihminen”. Toisaalta Lutherin teologiassa voidaan nähdä ajatus kristityn elämästä ”Kristuksen sotapalveluksena” (militia Christi).  Kristityn uskonvaellus on hymistelyn sijasta ilman väkivaltaa tapahtuvaa taistelemista sekä itsessä ja maailmassa asuvaa pahuutta vastaan että taistelua itse hyvyyden puolesta. Siihen kuuluvia elementtejä ovat yksityinen rukouselämä, julkinen jumalanpalvelus, ehtoollinen, rippi, Raamatun ja hengellisen kirjallisuuden mietiskely, sanankuulo jne. Kyse on siis kristityn kilvoittelusta eli uskon harjoituksesta.

Koko ajan tulee kuitenkin esille tulee kristityn vanhan ihmisen turmeltuneisuus ja jopa aktiivinen Jumalan työn vastustaminen. Kyse on aina uudelleen palaamisesta takaisin armoon eli alkuperäiseen lähtötilanteeseen, Jumalan sovitustyöhön Kristuksessa. Theosis-ajatus on tältä kannalta katsottuna hyvin kaukana Lutherin teologiasta. Spiritualiteetti, erityisesti Jumalan Sanan meditaatio, on Lutherin mukaan taistelua syntiä, kuolemaa, Perkelettä ja pahoja ajatuksia eli kiusauksia vastaan. Se on siis ennen kaikkea sisällissotaa, koska kristityssäkin edelleen toimiva vanha ihminen houkuttelee ihmistä pahoihin himoihin.
Kokemuksellisuus luterilaisuudessa näyttääkin olevan pääsääntöisesti kielteistä; syntioppi on juuri se kristillisen uskon kohta, jolla on selvin leikkauspiste inhimillisen kokemuksen kanssa. Vastaavasti ”varmoja jumalakokemuksia” on harvoilla, jos kellään. (Tällainen ajattelu näyttäisi selittävän luterilaisuudelle, etenkin täällä Suomessa, ominaisen ”alatien” kristillisyyden ihannoinnin.) Silloin tällöin luterilaisessa teologiassa on ajatus pyhityksestä nähty, jos ei nyt suorastaan harhaan menemisen vaarana, niin ainakin uskonvanhurskauden kanssa kilpailevana teesinä. Ehkä tältä pohjalta on pyritty kokemuksellisuuskin säilyttämään tietynlaisena.

Kuitenkin myös luterilaisuuden piirissä nähdään mahdollisuuksia positiiviseen Jumala-kokemukseen. Tuomo Mannermaa puhuu ”Kristuksen kuvan kaltaisuuteen muuttumisesta” aidosti luterilaisena uskonsisältönä. Lutherin teologia sisältää sekä anteeksiantamisen hyväksi lukemisen (imputaatio) Kristuksen ansion tähden että koko kolminaisuuden olemuksellisen läsnäolon uskossa. Anteeksiantamisen imputaatio ei ole vain mentaalinen, ajatuksellinen, vaan nimenomaan reaalinen tapahtuma. Anteeksiantamuksessa ihmiseen siirtyy reaalisesti Kristus itse omassa persoonassaan. Uskova tulee Kristuksessa aidosti osalliseksi Jumalan olemuksen ominaisuuksista, kuten rakkaudesta, uuden ymmärryksen valosta, jumalallisesta voimasta, ilosta ja Jumalan iankaikkisesta elämästä. Mannermaa näyttää tässä tulevan lähelle theosiksen ajatusta.

Luther kuvaa monin eri tavoin ajatusta Kristuksen ja kristityn yhdistymistä eli uniota. Kristus astuu ihmisen sydämeen sanan kautta ja ”asuu” sydämessä. Uskon vaikutuksesta Jumalan sana eli Kristus ja ihmisen sydän yhdistyvät. Simo Peuran mukaan tämä ajatus uskossa tapahtuvasta uniosta toistuvat Lutherin tuotannossa hänen varhaisista kirjoituksistaan aina viimeisten vuosien kirjoitelmiin asti. Edelleen hän myöntää, että tätä ajatusta ei ole luterilaisessa perinteessä aina tunnettu. Siinä on nähty joko katolisen ajattelutavan jäänne tai uskonpuhdistuksen keskeneräisyys tai sitten paluu mystiikkaan. Läsnäolo ja yhdistyminen ovat kuitenkin Lutherin vanhurskauttamisnäkemyksen kantava perusidea.
Lutherin uudenlaiseen vanhurskauttamisoppiin liittyy myös uusi käsitys rakkaudesta. Vanhurskaus tarkoittaa Jumalan vanhurskautta, ei ihmiselle asetettua vaatimusta, ja rakkaudessa on kyse Jumalan rakkaudesta ihmiseen eikä rakkaudesta, jolla ihminen rakastaa Jumalaa. Lutherin näkemys siis poikkesi häntä edeltäneestä katolisesta näkemyksestä. Kristillisessä rakkaudessa on kyse lähimmäisen pyyteettömästä rakastamisesta, ilman mitään oman edun tavoittelua.  

Lutherin ajattelulle etiikan alueella on ominaista motivaation muutoksen korostaminen. Ihmisen tulee rakastaa toisia siten, kuin hän toivoisi muiden rakastavan itseään. Ihmisen koko perusorientaation ja eksistenssin tulee muuttua, eikä tämä ole ihmisen omassa vallassa. Kultaisen säännön noudattamisen tulee noudattaa lähimmäisen tarpeita, ei ihmisen ”vanhan minän” vääristynyttä tahtoa. Tässä tulee esille hyvin Lutherin antropologialle ominainen pessimistinen näkemys ihmisen luonnollisesta tilasta ilman Kristusta. Ihminen omassa voimassaan ei kykene ”oikein” toteuttamaan Kultaista sääntöä, vaan hänen motiivejaan ohjaa aina perimmäinen itsekkyys. Ihmisen itsekkyys on ennen kaikkea ”teologista egoismia”. Niinpä luterilaisessa yhteiskunnallisessa etiikassa saatetaan nähdä tulevan Jumalan valtakunnan ennakointia, joka puolestaan on mahdollista vain uskon valaisemalle kristilliselle järjelle.

Ratkaisuksi tähän ”rakkauden teologian” problematiikkaan Luther esittelee Kristuksen syntymisen ihmisen sydämeen, jonka jälkeen vasta voidaan reaalisesti puhua ”kristitystä”. Vasta tätä kautta tapahtuu kristityn yhdistyminen toiseen kristittyyn niin, että Kultaisen säännön noudattaminen toteutuu. Lutherin teologiassa mitään ei siis tapahdu ilman ihmisen perimmäisen synti-problematiikan käsittelyä ensin. Eräässä mielessä voitaisiin sanoa Lutherin teologiassa kokonaisuutta hahmottavan periaatteen olevan nimenomaan tämä hamartologinen aspekti. Kuitenkin teologisessa mielessä (ja laajemmin ymmärrettynä) kyse on alakäsitteestä, yläkäsitteen ollessa kysymys vanhurskauttamisesta uskon kautta.

-------

Kärkkäinen Pekka (toim.), Johdatus Lutherin teologiaan (Kirjapaja, 2001, Helsinki)


Vainio Olli-Pekka (toim.), Johdatus luterilaisen spiritualiteetin teologiaan (Kirjapaja, 2003, Helsinki)



No comments: